Te, jotka koette, että olette saaneet lapsuudestanne "niukat eväät"

Vierailija kirjoitti:

Oletteko te näihin hulluihin vanhempiin yhteydessä? Ei kai kukaan tuollaisen tahallisen julmuuden jälkeen halua olla vanhempiensa elämässä?

En, kaikki välit katkaistu. Nuorempana yritin.

Hyvä että lopetin yhteyden pidon. Toisaalta se oli helppoa kun aloin laittaa rajoja. Eivät he enää halunneet itse pitää yhteyttä. Kaduttaa etten tehnyt tätä aikaisemmin,olin hölmö kun yritin ja rakastin ja yritin ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Oletteko te näihin hulluihin vanhempiin yhteydessä? Ei kai kukaan tuollaisen tahallisen julmuuden jälkeen halua olla vanhempiensa elämässä?

Olen ottanut etäisyyttä ja sitten tivataan että onko kaikki hyvin kun en vastaa puhelimeen. En ole koskaan voinut paremmin kuin silloin kun ei tarvitse olla tekemisissä noiden hullujen kanssa. Ja sitähän he eivät suostu käsittämään.

Tuo ylempänä oleva kysymys: voiko kaksi narsistia löytää toisensa? On kiinnostava.

Olen tutkinut tätä paljon ja moni on sitä mieltä että voi löytää, että pksunahkainen narsisti etsii ohutnahkaisen narsistin.

Mä olen eri mieltä, ja olen kyllä löytänyt tutkimustietokin asiasta. Olen nimittäin sitä mieltä että se normaali vanhempi MUUTTUU narsistiseksi sen narsistin vaikutuksesta. Näin kävi omille vanhemmillekin.

Mulla on loistava varhaislapsuuden muisti (muistan väläyksiä jo alle 1-vuotiaana koetuista paikoista ja taphtumista) ja muistan siksi hyvin äitini kehityskaaren. Varhaislapsuudessa äiti omi vielä melko normaali, jopa puolusti minua osältä, omasi mielipiteitä, nauroi ja oli iloinen. Vuosien saatossa hänestä tuli iloton, apea, mielipiteetön, valmiiksi jo alistuva, ei enää puolustanut lapsiaan vaan jopa usutti isää piiskaamaan.

Tästä vielä vuosia eteenpäin niin äiti alkoi todella ilkeäksi, loukkaavaksi ja julmaksi.

Vielä vähän eteenpäin, tässä vaiheessa olen itse jo 25v - äiti alkoi aivan sadistiseksi, uhkaili, kiristi, kävi käsiksi, jatkuvaa loukkaamista ja ilkkumista ja vahingoniloa.

Ja vielä vähän eteenpäin, eli nykypäivään missä olen 45, äitini on jo PAHEMPI narsisti kuin isäni aikanaan. Olen joutunut katkaisemaan välit oman ja perheen turvallisuuden takia.

Näin voi käydä ja se on eräänlainen tukholma-syndrooma. Eli narsistin taipuisa ja lempeä puoliso hetken aikaa yrittää laittaa narsistille kampoihin, ottaa turpaansa riittävän usein, alistuu ja luovuttaa, ja sitten keksii keinon selviytyä: liittyyy voittajien leiriin. Eli alkaa samanlaiseksi kuin se narsisti ja samalla lailla alkaa kiusaamaan omia lapsian. Tällöin siitä aaa jotain voittajan uhoa ja voitonriemua, ja ei olekaan itse enää se surkein uhri vaan aktiivinen tekijä jolla on valtaa ja vallankäytön mahdollisuus omiin lapsiin.

Tästä ei hiveästi puhuta suomessa mutta termejä on esim co-narcissist. Eli henkilön oma selviytyniskeino on muuttua narsistin kaltaiseksi.

Oli aivan uskomatonta kuunnella äitiä, kun se sätti ja haukkui aivan samoin sanoin ja samoilla lauseenparsilla ja samoilla uhkailuilla kuin isä. Se oli täydellisesti kopioinut narIstin tavan toimia ja kommunikoida.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko te näihin hulluihin vanhempiin yhteydessä? Ei kai kukaan tuollaisen tahallisen julmuuden jälkeen halua olla vanhempiensa elämässä?

En, kaikki välit katkaistu. Nuorempana yritin.

Hyvä että lopetin yhteyden pidon. Toisaalta se oli helppoa kun aloin laittaa rajoja. Eivät he enää halunneet itse pitää yhteyttä. Kaduttaa etten tehnyt tätä aikaisemmin,olin hölmö kun yritin ja rakastin ja yritin ymmärtää.

Tämä on yllättävän yleistä, että kun viimein vuosikymmenten rääkkäämisen jälkeen laittaa rajat itselleen, ne narsistiset vanhemmat raivostuu ja aloittaa mykkäkoulun. Mulla mykkäkoulu vanhempien puolelta kestänyt jo 15 vuotta. Tilanteessa jossa he perseili ja riehui ja uhkaili, minä puolustin itseäni. Ja tästä tuli sitten salamana kosto; perinnöttömäksi teko ja 15v mykkäkoulu.

No ei ole kyllä ollut yhtä ainoaa kertaa ikävä. Kadun vain sitä, että pitikin kärsiä yli 35vuoden ajan, kunpa olisin tajunnut katkoa välit heti kun täytin 18.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma yhäriäippani ei aikoinaan lapsuudessani koskaan pessyt hampaitani, perheen koirat kyllä käytti säännöllisesti hammashoidoissa. Jäin täysin vaille perusturvallisuutta ja huolenpitoa. Olin hyvin ei toivottu. Jos mietin hyviä puolia, niin en sentään joutunut laitosolosuhteisiin, kun tuolloin 80-luvulla sellainen oli harvinaisempaa. En ole päivääkään tehnyt töitä vaan olen sairaseläkkeellä.

Mikä se näissä vanhemmissa onkin että ovat niin riistiriitaisia. Omani aina auttamassa kaikkia muita, pidetään pyhimyksinä, mutta omille lapsilleen vailla empatiaa ja rakkautta. Välillä tuntui että ihan kostivat kun halusivat näyttää miten tärkeitä kaikki muut olivat. Ihan pimeetä, kumminkaiman tutulle tehtiin vaikka ja mitä ja omia lapsia vihattiin. Jotain sairasta valtapeliä. Ihan kuin meitä lapsia olisi yritetty tehdä mustasukkaiseksi. Välitys oli aina kiristyskeino. Nykyään jos tapaan jonkun ihanan kaikille ylimukavan ihmisen joka on aina auttamassa muita. Olen todella skeptinen. Lapset eivät valehtele olemuksellaan, ylisuorittajan tai pahoinvoivan nuoren taustoista löytyy aina sekopää vanhemmat. Haistan kyllä nämä esittäjät. Kyllä lapsesta näkee. Ennen vanhaan luultiin että kympintytöt olivat hyvistä perheistä onneksi nykyään tiedetään että narsistien lapsista tulee hyvin monesti näitä ylisuorittajia.

Meillä sama! Juuri tuo että muiden lapsia kehuttiin ja ihailtiin ja omat haukuttiin unpisurkeiksi (vaikka olin sukuni lahjakkain monella saralla). Oikein uhalla antoivat muilla lahjoja, apua, huomiota ja ilkkuen jätettiin onat lapset ilman. Ja aina, ihan aina, kun oli mahdollisuus näpäyttää lapsia niin se tehtiin. Siis ilkeästi, vattumaisesti, kostaen, vihaten.

Jotain todella kieroa ja sairasta tuossa oli ja samaa se on aikuisenakin eli vanhemmat riemuitsee kun lapselle käy kurjasti tai lapsi kärsii. Niillä on silloin voitonriemuisen ivalliset nälvintä- ja ilkkumisjuhlat!

Itse olen hyvin menestynyt, yliopisto käyty, ns.huippu työpaikka, hyvä palkka. Ja minua pidetään surkimuksena. Veljeni joka makaa päivät työttömänä on se täydellisin ja ihanin. Minua ei ole koskaan kehuttu, halattu tai oltu kiinnostuneita. Vaikka minussa ei ole ikinä ollut mitään moitittavaa. Nyt tosin saan nauttia uurastukseni hedelmiä, että en nyt tiedä kuka se tässä häviöllä on. Ahdistus vaivaa aika ajoin mutta pitämällä elämän mahdollisimman rauhallisena selviän työstä ja arjesta.

Kiitos kun jaoitte tarinoitanne. Oli todella tärkeää kuulla, erityisesti niitä pieniä onnen ja edistymisen sirpaleita. Ollaan tehty todella hyvää työtä päästäksemme irti niistä kahleista ja opettelemalla uusia tapoja kohti parempaa.

Voimaa kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma yhäriäippani ei aikoinaan lapsuudessani koskaan pessyt hampaitani, perheen koirat kyllä käytti säännöllisesti hammashoidoissa. Jäin täysin vaille perusturvallisuutta ja huolenpitoa. Olin hyvin ei toivottu. Jos mietin hyviä puolia, niin en sentään joutunut laitosolosuhteisiin, kun tuolloin 80-luvulla sellainen oli harvinaisempaa. En ole päivääkään tehnyt töitä vaan olen sairaseläkkeellä.

Mikä se näissä vanhemmissa onkin että ovat niin riistiriitaisia. Omani aina auttamassa kaikkia muita, pidetään pyhimyksinä, mutta omille lapsilleen vailla empatiaa ja rakkautta. Välillä tuntui että ihan kostivat kun halusivat näyttää miten tärkeitä kaikki muut olivat. Ihan pimeetä, kumminkaiman tutulle tehtiin vaikka ja mitä ja omia lapsia vihattiin. Jotain sairasta valtapeliä. Ihan kuin meitä lapsia olisi yritetty tehdä mustasukkaiseksi. Välitys oli aina kiristyskeino. Nykyään jos tapaan jonkun ihanan kaikille ylimukavan ihmisen joka on aina auttamassa muita. Olen todella skeptinen. Lapset eivät valehtele olemuksellaan, ylisuorittajan tai pahoinvoivan nuoren taustoista löytyy aina sekopää vanhemmat. Haistan kyllä nämä esittäjät. Kyllä lapsesta näkee. Ennen vanhaan luultiin että kympintytöt olivat hyvistä perheistä onneksi nykyään tiedetään että narsistien lapsista tulee hyvin monesti näitä ylisuorittajia.

Meillä sama! Juuri tuo että muiden lapsia kehuttiin ja ihailtiin ja omat haukuttiin unpisurkeiksi (vaikka olin sukuni lahjakkain monella saralla). Oikein uhalla antoivat muilla lahjoja, apua, huomiota ja ilkkuen jätettiin onat lapset ilman. Ja aina, ihan aina, kun oli mahdollisuus näpäyttää lapsia niin se tehtiin. Siis ilkeästi, vattumaisesti, kostaen, vihaten.

Jotain todella kieroa ja sairasta tuossa oli ja samaa se on aikuisenakin eli vanhemmat riemuitsee kun lapselle käy kurjasti tai lapsi kärsii. Niillä on silloin voitonriemuisen ivalliset nälvintä- ja ilkkumisjuhlat!

Itse olen hyvin menestynyt, yliopisto käyty, ns.huippu työpaikka, hyvä palkka. Ja minua pidetään surkimuksena. Veljeni joka makaa päivät työttömänä on se täydellisin ja ihanin. Minua ei ole koskaan kehuttu, halattu tai oltu kiinnostuneita. Vaikka minussa ei ole ikinä ollut mitään moitittavaa. Nyt tosin saan nauttia uurastukseni hedelmiä, että en nyt tiedä kuka se tässä häviöllä on. Ahdistus vaivaa aika ajoin mutta pitämällä elämän mahdollisimman rauhallisena selviän työstä ja arjesta.

En tiedä onko sinulla narsistiset vanhemmat, mutta hyvin usein se narsistin suosikkilapsi eli kultalapsi jää työttömänä makoilemaan ja vanhemmat hyysää ja kehuu sitä - sekä tietenkin antaa sille suosikille koko perinnön. Sitten se syntipukki inhokkilapsi oppii pienestä pitäen ahkeraksi, uutteraksi ja selviämään itse (koska apua ja tukea ei hänelle ole saatavissa, koskaan).

Loppuviimein käy juuri näin että ahkera ja hyljeksitty inhokki kuitenkin pärjää elämässä ja etenee urallaan monesti paremmin. Se kultalpsi suosikki saa toki rahaa, mutta saattaa silti olla että hänen osansa on kurjempi.

Meillä myös tämä sama kuvio ja kultalapselle ostettu ja maksettu kaikki (asunnot, autot, mökit jne) ja perintökin menee sille kokonaan. Silti minä syntipukki olen pärjännyt koska olen ahkera, osaava ja lahjakas.

Taloudellisesti sain ihan hyvät eväät ja siinä mielessä tukea ei puuttunut. Tunnetason ongelmia sen sijaan jäi ph-vanhemmiltani (se kuuluisa sodanjälkeen syntynyt sukupolvi!) enemmänkin kuin tarpeeksi. Eivät osanneet käsitellä omia vaikeita tunteitaan ja heijastelivat ne jälkikasvuunsa. Raivosivat ja vihasivat niitä aikaansaannoksiaan, mutta olivat koko kuviolle täysin sokeita (ja ovat edelleen). Nuorena aikuisena olin aika pihalla, joten hakeuduin terapiaan. Onneksi löysin huonojen kumppanien jälkeen tasapainoisen miehen ja sen jälkeen myös henkinen kehitykseni on ollut noususuhdanteinen. Tietyt surut silti jäävät sinne haavaksi sisimpään. Yritän tämän hyväksyä. 

Näitä kaltoinkohtelijavanhempia on ennätysmäärä suurissa ikäluokissa, ja ilmiö on yllättävän yleinen. Asia on toki tabu ja harva ääneen uskaltaa puhua tilanteestaan, mutta veikkaan että yllättävän monella tuon ikäluokan vanhuksella on välit poikki lapsiin. Tätä heijastelee parin vuoden takainen iso ja laaja kysely jonka ET ja vauvalehti yhdessä teki, siinäkin kävi ilmi että 20% isovanhemmista ei ole tekemisissä lastensa ja lastenlastensa kanssa.

Tämä tarkoittanee eräänlaista hoivapommia piakkoin. Suuret ikäluokat alkavat tarvita apua pian (ovat nyt 70-80v) ja mitäs sitten kun erittäin monilla on välit poikki omiin lapsiin?

Omilla vanhemmilla on välit poikki kaikkiin paitsi yhteen lapsista, ja se yksi on laiska kultalapsi. Suosikki ei todellakaan ala auttamaan ja hyysäämään vaan sitä viittaa sovitellaan niille ahkerille lapsille. Voi tulla yllätys, kun kukaan ei siihen hommaan suostukaan.

Monelle näistä vanhemmista tulee yksinäinen vanhuus, mikä on kyllä tavallaan oikein ja itseaiheutettua. Jäljelle jää vain kysymys että kuka ne sitten hoitaa?

Vierailija kirjoitti:

Näitä kaltoinkohtelijavanhempia on ennätysmäärä suurissa ikäluokissa, ja ilmiö on yllättävän yleinen. Asia on toki tabu ja harva ääneen uskaltaa puhua tilanteestaan, mutta veikkaan että yllättävän monella tuon ikäluokan vanhuksella on välit poikki lapsiin. Tätä heijastelee parin vuoden takainen iso ja laaja kysely jonka ET ja vauvalehti yhdessä teki, siinäkin kävi ilmi että 20% isovanhemmista ei ole tekemisissä lastensa ja lastenlastensa kanssa.

Tämä tarkoittanee eräänlaista hoivapommia piakkoin. Suuret ikäluokat alkavat tarvita apua pian (ovat nyt 70-80v) ja mitäs sitten kun erittäin monilla on välit poikki omiin lapsiin?

Omilla vanhemmilla on välit poikki kaikkiin paitsi yhteen lapsista, ja se yksi on laiska kultalapsi. Suosikki ei todellakaan ala auttamaan ja hyysäämään vaan sitä viittaa sovitellaan niille ahkerille lapsille. Voi tulla yllätys, kun kukaan ei siihen hommaan suostukaan.

Monelle näistä vanhemmista tulee yksinäinen vanhuus, mikä on kyllä tavallaan oikein ja itseaiheutettua. Jäljelle jää vain kysymys että kuka ne sitten hoitaa?

Olisi mielenkiintoista lukea tutkimus. Laita linkki.

Itsekin uskon että enenevässä määrin tulee näitä että välit katkaistaan. Nykyajan aikuiset ovat niin valistuneita ja omantunnon arvoisia ja elämä on niin vaativaa ja hektistä muutenkin että heivetaan nämä vanhemmat jotka eivät tuo lisäarvoa elämään vaan aiheuttavat stressiä ja ahdistusta. Henkinen hyvinvointi on nykyään niin tärkeää että tähän ei enää alistuta. Hyvä niin. Hesarissa taisi olla vastaava artikkeli jokin aika sitten.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kun jaoitte tarinoitanne. Oli todella tärkeää kuulla, erityisesti niitä pieniä onnen ja edistymisen sirpaleita. Ollaan tehty todella hyvää työtä päästäksemme irti niistä kahleista ja opettelemalla uusia tapoja kohti parempaa.

Voimaa kaikille.

Samaa mieltä. Nuorena epäilin olinko heikko kun ahdisti. Nykyään tiedän että olen ollut poikkeuksellisen vahva kun olen selvinnyt täysjärkisenä kaikesta. Välillä halaan mielessäni 4v.itseäni tai teini-ikäistä itseäni. Ja lohdutan pientä lasta sisälläni sanoilla, olet turvassa ja sinä selviät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma yhäriäippani ei aikoinaan lapsuudessani koskaan pessyt hampaitani, perheen koirat kyllä käytti säännöllisesti hammashoidoissa. Jäin täysin vaille perusturvallisuutta ja huolenpitoa. Olin hyvin ei toivottu. Jos mietin hyviä puolia, niin en sentään joutunut laitosolosuhteisiin, kun tuolloin 80-luvulla sellainen oli harvinaisempaa. En ole päivääkään tehnyt töitä vaan olen sairaseläkkeellä.

Mikä se näissä vanhemmissa onkin että ovat niin riistiriitaisia. Omani aina auttamassa kaikkia muita, pidetään pyhimyksinä, mutta omille lapsilleen vailla empatiaa ja rakkautta. Välillä tuntui että ihan kostivat kun halusivat näyttää miten tärkeitä kaikki muut olivat. Ihan pimeetä, kumminkaiman tutulle tehtiin vaikka ja mitä ja omia lapsia vihattiin. Jotain sairasta valtapeliä. Ihan kuin meitä lapsia olisi yritetty tehdä mustasukkaiseksi. Välitys oli aina kiristyskeino. Nykyään jos tapaan jonkun ihanan kaikille ylimukavan ihmisen joka on aina auttamassa muita. Olen todella skeptinen. Lapset eivät valehtele olemuksellaan, ylisuorittajan tai pahoinvoivan nuoren taustoista löytyy aina sekopää vanhemmat. Haistan kyllä nämä esittäjät. Kyllä lapsesta näkee. Ennen vanhaan luultiin että kympintytöt olivat hyvistä perheistä onneksi nykyään tiedetään että narsistien lapsista tulee hyvin monesti näitä ylisuorittajia.

Meillä sama! Juuri tuo että muiden lapsia kehuttiin ja ihailtiin ja omat haukuttiin unpisurkeiksi (vaikka olin sukuni lahjakkain monella saralla). Oikein uhalla antoivat muilla lahjoja, apua, huomiota ja ilkkuen jätettiin onat lapset ilman. Ja aina, ihan aina, kun oli mahdollisuus näpäyttää lapsia niin se tehtiin. Siis ilkeästi, vattumaisesti, kostaen, vihaten.

Jotain todella kieroa ja sairasta tuossa oli ja samaa se on aikuisenakin eli vanhemmat riemuitsee kun lapselle käy kurjasti tai lapsi kärsii. Niillä on silloin voitonriemuisen ivalliset nälvintä- ja ilkkumisjuhlat!

Itse olen hyvin menestynyt, yliopisto käyty, ns.huippu työpaikka, hyvä palkka. Ja minua pidetään surkimuksena. Veljeni joka makaa päivät työttömänä on se täydellisin ja ihanin. Minua ei ole koskaan kehuttu, halattu tai oltu kiinnostuneita. Vaikka minussa ei ole ikinä ollut mitään moitittavaa. Nyt tosin saan nauttia uurastukseni hedelmiä, että en nyt tiedä kuka se tässä häviöllä on. Ahdistus vaivaa aika ajoin mutta pitämällä elämän mahdollisimman rauhallisena selviän työstä ja arjesta.

En tiedä onko sinulla narsistiset vanhemmat, mutta hyvin usein se narsistin suosikkilapsi eli kultalapsi jää työttömänä makoilemaan ja vanhemmat hyysää ja kehuu sitä - sekä tietenkin antaa sille suosikille koko perinnön. Sitten se syntipukki inhokkilapsi oppii pienestä pitäen ahkeraksi, uutteraksi ja selviämään itse (koska apua ja tukea ei hänelle ole saatavissa, koskaan).

Loppuviimein käy juuri näin että ahkera ja hyljeksitty inhokki kuitenkin pärjää elämässä ja etenee urallaan monesti paremmin. Se kultalpsi suosikki saa toki rahaa, mutta saattaa silti olla että hänen osansa on kurjempi.

Meillä myös tämä sama kuvio ja kultalapselle ostettu ja maksettu kaikki (asunnot, autot, mökit jne) ja perintökin menee sille kokonaan. Silti minä syntipukki olen pärjännyt koska olen ahkera, osaava ja lahjakas.

Täälläkin siskolle ostettu satojentuhansien eurojen edestä kaikki. Perintöä ei jää. Niin jättiveloissa vanhemmat. Hyvä niin en haluaisikaan mitään. Mutta onhan se nyt huvittavaa oikeastaan, varsinkin kun sisko ulosotossa makaa työttömänä vaikka on saanut kaiken itse olen saanut muutan kympin ja minä elelen velattomana, varakkaana. Karma.

Huonot eväät saatu. Narsistivanhempi. Vaikeaahan näissä on se että välillä ollaan näennäisesti hyviä vanhempia ja ei lapsi voi ymmärtää että hyvä vanhempi on oikeasti aina hyvä ja rakkaus ei muutu turvallisen vanhemman kanssa koskaan. Ymmärsin vasta 27v. että olin narsistin lapsi, kun sain oman pojan, tietenkin olin ollut ahdistunut äidin seurassa koko ikäni ja elämä oli kävelyä kananmunakuorilla. Mutta vasta kun itse rakastin omaa lasta tajusin että ei äidinrakkaus muutu tai ole ehdollista.

Eniten ehkä mietin ja tunnen syyllisyyttä siitä, kun tämä oma narsistivanhempi vanhenee. Mitäs sitten? Kutsutaan se paskalapsi paikalle hoitamaan? Itse narsisti vanhemman syntipukkina, en siihen kykene. En halua suostua siihen, mutta se syyllisyys. Nyt ajattelen, että kuolkoon paskavaippoihinsa, sitä saa mitä tilaa jne. Mutta kun sen aika oikeasti koittaa, voi mieli olla eri. Suuntaan varmasti sinne niitä vaippoja vaihtamaan, vaikka ei pitäisi. Syyllisyys ja häpeä itsestä. Sairasta. Joku voi ehkä kertoa omat kokemuksensa.

T. Yksi näistä kirjoittajista

Minulla rikkinäinen koti. Minua kiusattu. Olen miettinyt että kiusaamiseni oli oma vikani. Älkää triggeröitykö, selitän. Tarkoitan että taustani vuoksi en pystynyt muodostamaan ystävyyssuhteita. Olen alkanut miettiä kun jotain kiusataan että ollaanko koskaan huomioitu minkälaisista kodeista kiusatut tulevat. Mikä on näiden vanhempien vastuu. Ei minua opetettu puolustamaan itseäni. Olin alistettu kotona joten tottakai toinen lapsi alkaa kiusaamaan ja alistaa minut kun olen jo henkisesti lyöty ja hän on lapsi ja ei ymmärrä. Tämä on nyt kärjistettyä ja tarkoitan sellaista lasten pientä kiusaamista en mitään rajua henkistäväkivaltaa. Kiusaaminen on ehdottoman väärin. Mutta jotenkin ollaan keskitytty vain kiusaajaan tai kiusaajan vanhempiin. Ollaanko laitettu päitä vadille kiusatun vanhempia ovatko he luoneet osaltaan ongelmaa. Näen että kaikki lastenkiusaaminen liittyy aikuisiin ovat ikään kuin sen mahdollistajia ja luojia. Heidän pitää kantaa vastuu ja ratkaista nämä. Nyt kun mietin muita joita kiusattu koulussa, ovat varmasti tulleet epävakaista kodeista.

Minusta aina kun jotain kiusataan pitäisi myös kiusatun vanhemmat joutua syyniin siellä on yleensä isoja ongelmia ja toiset lapset aistivat nämä kotona kiusatut.

Tekis mieli sanoa että kaikki on mennyt persiilleen, mutta toisaalta kun vertaan moneen muuhun esimerkiksi lapsuuden kavereihin jotka ovat jotain ihan syrjäytyneitä nistejä, lapset huostaanotettuja niin kai mä sitten olen omassa genressäni menestyjä.

Eli olen koko elämäni ollut yksin ja lapseton, masentunut, semijuoppo, mutta aina käynyt töissä. 16 vuotiaasta asti. Aina matalapalkkatyössä koska ei mielenterveys kestä opiskella ja silti olen tässä. Pikkuriikkisessä kerrostaloasunnossa, jonka lainat olen jo maksanut. Että kai mulla sitten on kaikki hyvin? Ei sitä aina vain osaa sillä tavalla hahmottaa.

Mutta kyllä varsinkin näin keväisin ja kesällä monesti järven rannalla istuskellessani ja lasten leikkejä katsellessani tulee sellainen harmoninen ja tyyni olo, että maailma menee eteenpäin ja minä sen mukana. Että mulla voisi asiat olla niin paljon pahemmin kuin on.

Vierailija kirjoitti:

Eniten ehkä mietin ja tunnen syyllisyyttä siitä, kun tämä oma narsistivanhempi vanhenee. Mitäs sitten? Kutsutaan se paskalapsi paikalle hoitamaan? Itse narsisti vanhemman syntipukkina, en siihen kykene. En halua suostua siihen, mutta se syyllisyys. Nyt ajattelen, että kuolkoon paskavaippoihinsa, sitä saa mitä tilaa jne. Mutta kun sen aika oikeasti koittaa, voi mieli olla eri. Suuntaan varmasti sinne niitä vaippoja vaihtamaan, vaikka ei pitäisi. Syyllisyys ja häpeä itsestä. Sairasta. Joku voi ehkä kertoa omat kokemuksensa.

T. Yksi näistä kirjoittajista

On kokemusta, että sukulainen hoiti narsistivanhempansa hautaan. Tunneside oli täysin katkennut jo 10 vuotta aiemmin, mutta kuuliaisena ikuisena työrukkasena hoiti tuonkin tehtävän. 

Oma narsistivanhempi on vielä elossa, mutta omaehtoisesti katkaissut välit. Mikäli hän ei ilmesty itse takaisin, ongelma ratkeaa itsestään. Minulle on helppoa olla tuntematta syyllisyyttä, koska vanhempi on itse valinnut hylätä minut. 

Ei kyllä tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että "jättää pulaan" ihmisen, joka on ihan todellisesti jättänyt sinut pulaan ja vieläpä ei vain jättänyt pulaan vaan vahingoittanut sinua. Mutta vaikeaa se on. 

Vierailija kirjoitti:

Eniten ehkä mietin ja tunnen syyllisyyttä siitä, kun tämä oma narsistivanhempi vanhenee. Mitäs sitten? Kutsutaan se paskalapsi paikalle hoitamaan? Itse narsisti vanhemman syntipukkina, en siihen kykene. En halua suostua siihen, mutta se syyllisyys. Nyt ajattelen, että kuolkoon paskavaippoihinsa, sitä saa mitä tilaa jne. Mutta kun sen aika oikeasti koittaa, voi mieli olla eri. Suuntaan varmasti sinne niitä vaippoja vaihtamaan, vaikka ei pitäisi. Syyllisyys ja häpeä itsestä. Sairasta. Joku voi ehkä kertoa omat kokemuksensa.

T. Yksi näistä kirjoittajista

Ai että, aivan samat ajatukset täällä.

Meillä on se hassu kuvio lisänä että vaikka minä olen ulkoisesti menestynyt ja päässyt korkeaan asemaan, olen vanhemmille se surkea epäonnistunut paskalapsi mitä pitää hävetä ja josta ei ole mihinkään. Vastaavasti työtön alkoholistisisarus, se suosikkilapsi, on upea ja hieno ja siitä saa olla ylpeä.

Vanhuuden hoivatarpeet menee niin että todella hieno lapsi (eli työtön juopoo) on liian hieno auttamaan ja siivoamaan, ne on vähäpätöistä orjan hommaa. Ja se orjan homma kuuluu sille huonolle hävettävälle lapselle (eli minulle).

Minäkin tiedän ja tunnistan, että vaikka olen päättänyt että en ala tippaakaan auttamaan tai hoitamaan, niin sitten kun se syyllistys, haukkuminen ja kiristys/uhkailu ja manipulointi alkaa, niin varmaan alistun ja raahustan sinne paikan päälle komenneltavaksi. Se on varmaan helpompaa kuin taistella vastaan.

Se pyytäminen ei ole mitään nättiä voisitko auttaa kyselyä, vaan omat vanhemmat pyytää siten että ne karjuu, tiuskii, käskyttää, vaatii ja inttää. Suoraan sanoen kauhulla pelkään että se narsistinen komentelu ja käskytys alkaa taas, koko lapsuus piti hypätä kuin sätkynukke jokaisen käskytyksen ja komennon mukaan, koskaan ei saanut levätä!

Ei siis tosiaan ollut lepohetkeä koskaan, sillä jos hetken istuin, luin tai katsoin telkkaa, alkoi jo huuto ja säksätys että täällä sitä makoillaan, heti hakkaamaan halkoja ja leikkaamaan nurmikko!

Vierailija kirjoitti:

Minulla rikkinäinen koti. Minua kiusattu. Olen miettinyt että kiusaamiseni oli oma vikani. Älkää triggeröitykö, selitän. Tarkoitan että taustani vuoksi en pystynyt muodostamaan ystävyyssuhteita. Olen alkanut miettiä kun jotain kiusataan että ollaanko koskaan huomioitu minkälaisista kodeista kiusatut tulevat. Mikä on näiden vanhempien vastuu. Ei minua opetettu puolustamaan itseäni. Olin alistettu kotona joten tottakai toinen lapsi alkaa kiusaamaan ja alistaa minut kun olen jo henkisesti lyöty ja hän on lapsi ja ei ymmärrä. Tämä on nyt kärjistettyä ja tarkoitan sellaista lasten pientä kiusaamista en mitään rajua henkistäväkivaltaa. Kiusaaminen on ehdottoman väärin. Mutta jotenkin ollaan keskitytty vain kiusaajaan tai kiusaajan vanhempiin. Ollaanko laitettu päitä vadille kiusatun vanhempia ovatko he luoneet osaltaan ongelmaa. Näen että kaikki lastenkiusaaminen liittyy aikuisiin ovat ikään kuin sen mahdollistajia ja luojia. Heidän pitää kantaa vastuu ja ratkaista nämä. Nyt kun mietin muita joita kiusattu koulussa, ovat varmasti tulleet epävakaista kodeista.

Minusta aina kun jotain kiusataan pitäisi myös kiusatun vanhemmat joutua syyniin siellä on yleensä isoja ongelmia ja toiset lapset aistivat nämä kotona kiusatut.

Samahan se on rakkaussuhteissa. Kiusaajat ovat kotona kiusattuja ja löytävät kotona kiusatut uhrit ja rakkaussuhteissa nämä kiusaajat tulevat vetelmään uhrien naruja ja tietävät heidät helpoiksi kohteiksi. Nämä syyllistyneet lapset, jotka hoitavat heitä vihaavia vanhempiaan osa rakkaudella, osa velvollisuudesta. Kuinka helppoa on pienellä rakkauspommituksella rakentaa se sama velvollisuus tällaiseen ihmiseen puolisona.  Voit pettää ja olla väkivaltainen, ryypätä ja tehdä paskatemppuja, toinen rakastaa kärsivällisesti.

Vierailija kirjoitti:

Monella on tietysti ollut "huonompi" koti ja itsellä on vielä melko hyvä ollut. Sen vuoksi vähän vaikeaa kirjoittaa. Kuitenkin moni on varmasti kokenut ikävämpääkin. Oikeastaan on muutenkin vaikea purkaa ajatuksia tähän liittyen. Silti jos mietin tätä kaikkea niin olen jäänyt ilman ns henkistä tukea ja minua ei oikean koskaan hyväksytty sellaisena kuin olen. Jo lapsuudessa olin liian ujo, arka tai hiljainen, vaikka kuinka yritin tehdä parhaani. Isäni on aina ollut hyvin "voimakas" persoona ja lapsuudessa monesti suuttui minulle paljon kaikesta mitättömästikin jutusta kuten en esim harrastuksessa tehnyt niin kuin tahtoi yms. Jollekin ne jutut olisivat olleet pieniä, mutta itselle jäivät mieleen ja koin huononmuutta. Siitä jäi sellainen epävarmuus ja tunnen etten koskaan kelpaa ja ole oikeanlainen. Olisin tarvinnut kannustusta ja ohjeita miten pärjätä eri jutuissa. Jäin omilleni ja jännitin monesti kaikkea. Koulussa yritin miellyttää muita ja olin liian kiltti. Kiusaamista oli jo silloin. Nyt myöhemmin olen sen paremmin ymmärtänyt. Lapsena sitä vaan luotti liikaa muihin. Jos vanhemmista vielä kirjoitan niin isäni on kyllä vaikea ja levoton tapaus. Ei koskaan tiedä millä tuulella on. Nuoruudessakin hän aina "hallitsi" elämääni. Opin aina yrittämään etten vaan anna mitään aihetta riitoihin. Vieläkin hän yrittää määräillä minua. Äitini kanssa taas oli parempaa. Toisaalta hän ei lapsuudessakaan puolustanut minua kunnolla vaan antoi isän huutaa minulle. Nuoruudessa taas yritin saada äidiltä apua kiusaamiseen. Silloin hänen ikävä reaktionsa on jäänyt mieleeni. Olin heidän mielestään heikko jos en kestänyt kiusaamista.

Sitten muutimme muualle ja jäin ihan yksin senkin asian kanssa. Kukaan ei kysynyt miten koulussa menee tai miten voin. Silti piti pärjätä koulussa ja harrastuksissa. Aluksi kaikki menikin ihan hyvin. Myöhemmin jouduin vähitellen taas kiusatuksi. En saanut kavereita ja ne vähät joita kaveriksi ehkä luulin alkoivat mennä siihen mukaan. Olin sitten uudella paikkakunnalla kiusattu ihan yksin. Tätä kaikkea jatkui lukioon saakka. Minulla ei ollut nuoruutta oikeastaan lainkaan jos miettii monien "tavallista" nuoruutta. Itse en käynyt missään ja olin ihan yksin.

Jatkuu

Jatkan tähän viestiin nyt vielä. Jos siis mietin tätä kaikkea niin olen jäänyt ilman tukea ja hyväksyntää. Kaikki ikävät jutut sivuutettiin. Samalla mitään "heikkouksia" ei ymmärretä. Minun pitäisi siis olla rohkea ja sosiaalinen yms, vaikka oikeasti olen kärsinyt paljon kaikesta kokemastani. Olen hyvin "särkynyt" ihminen monella tapaa. Silti vanhemmat eivät ymmärrä yhtään sitä asiaa. Nyt vuosien päästä minulle on noussut suuri tarve saada puhua näistä jutuista. Silti en koskaan voi vanhempien kanssa puhua. Samalla kaikki terapiaan menot yms ovat vaikeita ja en haluaisi edes mitään mielenterveyden diagnoosia saada, koska tiedän sen "leiman" minkä se voi tuoda kuten julkisuudessakin on ollut ja jää fyysiset jutut hoitamatta. Olen varovainen sen suhteen.

Ihmisten kanssa tuntuu muutenkin, että kaikki on mennyt pilalle. En enää osaa luottaa ja tutustua. Samalla jännitän kaikkea paljon. Ei se "tavallinen" elämä oikeastaan onnistu. Moneen työhön minusta ei ole enkä omaa edes ammattia. Lukion jälkeen olen vaan yrittänyt selvitä eteenpäin. Jotain kouluja olen yrittänyt käydä ja pitäisi eräs tutkinto saada loppuun, mutta ihan hirveä stressi ja unettomuus yms on sitten seurauksena jos yritän enemmän. Samoin haaveenani oli opiskelija enemmän. Silti vaikka olen hakenut eri paikkoihin niin en tiedä kestäisinkö sitä opiskelua. Tuntuu ettei voimani riitä mihinkään tai sitten hermoilen liikaa. Nuoruuteni oli hyvin rajoittunutta ja jäi kaikki "tavalliset" jutut kokematta. Jäin myös niin yksin, että minua seuraa aina sellainen ulkopuolisuuden tunne ja koen olevani huonompi kuin muut tai muuten epäonnistunut.

Ihmisuhteita ei ole. Ei ystäviäkään parisuhteesta puhumattakaan. En tiedä voinko päästää ketään niin lähelle. Itsetunto ihan nolla. Tavallaan jos mietin itseäni niin en omaa edes kunnolla mitään persoonaa. En oikein tiedä "kuka olen" tai osaa kuvailla itseäni. Ihminen tarvisi muita kasvaakseen omaksi itsekseen. Ainakin itse mietin niin. Ja hyvää palautetta myös. Ymmärrän myös sen kuinka olen itsekin syyllinen yksinäisyyteen kun en pysty tutustumaan. Silti en tiedä muuttuuko tämä koskaan ja voinko enää koskaan olla muiden seurassa "normaalisti" ilman jännitystä tai saanko koskaan ystäviä. Itsellä kiusaaminen on vaikuttanut paljon. Koti on sitten tavallaan jättänyt minut omilleni ja olen vaan yrittänyt olla helppo ja kiltti lapsi enkä ole saanut puhua asioistani tai tukea vaikeuksiin. Olen kyllä itse vielä nytkin pihalla itseni kanssa. En voi sanoa voivani hyvin. Tämä, vaikka lukiosta on aikaa jo kohta vuosikymmen ja pitäisi päästä eteenpäin. Olen varmasti aina ulkopuolisuutta kokeva ja yksinäisyys seuraa mukana. Samalla kun luen muiden viestejä niin en ehkä ole kokenut mitään niin pahaa kuin moni muu. Silti tämä kaikki on jo vaikuttanut minuun hyvin paljon.