Te, jotka koette, että olette saaneet lapsuudestanne "niukat eväät"

Niukat eväät olivat vanhempien päätös ettei lapsille anneta mitään ennen kuin osoittavat olevansa jonkin arvoisia. Siinähän sitten ehdittiin jo aikuiseksi ja jos sittenkään on tullut mitään, vauraita vanhempia kumminkin, ehkä sitten testamentissa.

Toinen niukkuus oli vanhempien moraalinen opetus, hyvyys palkitaan, kunnon käytös, opiskelu eipä ole tullut kiitosta vaikka olen opiskellut ja suorittanut vaikka mitä, verrataan sisaruksiin ja voivotellaan että sehän on jo sitä ja tätä. Mikään ei riitä

Vierailija kirjoitti:

Kysymys teille joilla välit poikki: miten pääsitte eroon syyllisyydestä? Mä en ole päässyt vielä 15 vuodessakaan siitä eroon, toki johtunee siitä että olen narsistin lapsi ja ihan pienestä pitäen mut vastuutettiin vanhempien mielialoista. Aina syyllisetettiin esim että katso nyt mikä pettymys lapsena olet ja miten pahoitit nyt isän mielen. Tai että nyt äitin mieli on paha kun olet niin huono/kamala/kiittämätön. Ja olin siis kympin tyttö, ahkera ja tottelin, kaikessa yritin miellyttää vanhempia.

Tiedän tehneeni oikean teon kun oman fyysisen ja henkisen turvallisuiteni takia katkoin välit. Mutta se syyllisyyden tunne! Se ei katoa! Tiedän järkiakattelulla että en ole mitään vellkaa väkivaltaisille kaltoinkohtelijoille. Silti sitten tuon tuosta ajattelen että kyllä niillä on varmaan paha mieli kun nyt tein näin.

Koko lapsuuden ja nuoruuden sillä ei pllut pereheessä mitään väliä onko mulla paha mieli. Se ei kiinnostanut ketään. Vain sillä oli väliä että vanhemmilla pitää olla hyvä mieli ja se on lapsen vastuu hommata niille se hyvä mieli. Siinä sitten mutkalle taivuttiin että sellaisen sai tehtyä - ja eihän se onnistu kun narsisti kyseessä. Sitten se tietenkin rankaisi kun ei saanutkaan hyvää mieltä.

Sairas kuvio on. Ja yllättävän vaikea erottaa itsensä tuosta.

Syyllisyys ja häpeä ovat todella vaikeita tunteita. Kun on tarpeeksi puhunut, kirjoittanut, kuunnellu itseään ja tunteitaan ja tarpeitaan ja löytänyt viisaita rakastavia ihmisiä elämäänsä jotka vielpä kestävät kaiken, alkaa näkyväksi tukeminen. Vähitellen .

Suosittelen Tommy Hellstenin ihminen tavattavissa terapiaa.

Vierailija kirjoitti:

Kysymys teille joilla välit poikki: miten pääsitte eroon syyllisyydestä? Mä en ole päässyt vielä 15 vuodessakaan siitä eroon, toki johtunee siitä että olen narsistin lapsi ja ihan pienestä pitäen mut vastuutettiin vanhempien mielialoista. Aina syyllisetettiin esim että katso nyt mikä pettymys lapsena olet ja miten pahoitit nyt isän mielen. Tai että nyt äitin mieli on paha kun olet niin huono/kamala/kiittämätön. Ja olin siis kympin tyttö, ahkera ja tottelin, kaikessa yritin miellyttää vanhempia.

Tiedän tehneeni oikean teon kun oman fyysisen ja henkisen turvallisuiteni takia katkoin välit. Mutta se syyllisyyden tunne! Se ei katoa! Tiedän järkiakattelulla että en ole mitään vellkaa väkivaltaisille kaltoinkohtelijoille. Silti sitten tuon tuosta ajattelen että kyllä niillä on varmaan paha mieli kun nyt tein näin.

Koko lapsuuden ja nuoruuden sillä ei pllut pereheessä mitään väliä onko mulla paha mieli. Se ei kiinnostanut ketään. Vain sillä oli väliä että vanhemmilla pitää olla hyvä mieli ja se on lapsen vastuu hommata niille se hyvä mieli. Siinä sitten mutkalle taivuttiin että sellaisen sai tehtyä - ja eihän se onnistu kun narsisti kyseessä. Sitten se tietenkin rankaisi kun ei saanutkaan hyvää mieltä.

Sairas kuvio on. Ja yllättävän vaikea erottaa itsensä tuosta.

Minulla myös narsisti vanhempi tai kaksi (en oikein ota selkoa, mikä se toinen oli). Auttaisiko yhtään, että sisäistät tuon mitä sanoit, että sinusta ei koskaan välitetty miten sinä jaksat. Tarpeitasi ei otettu huomioon. Sinua syyllistettiin aiheetta. 

Tärkeintä on, että sinä nyt rakastat itseäsi ja suojelet itseäsi. Vanhempasi ovat vastuussa itsestään ja he olivat myös vastuussa sinusta, kun olit lapsi. He ovat epäonnistuneet molemmissa tehtävissä, mutta sinä et voi heitä pelastaa. Sinun tehtäväsi on pelastaa sinut itsesi ja katsoa samalla, ettet itse pilaisi kenenkään muun mielenterveyttä. Vanhempiesi mielenterveys oli mennyttä jo ennen sinua eikä sinulla ole taikasauvaa, jolla heidät parantaisit. 

Minä olen luvannut itselleni, etten enää ikinä taivu rusetille ketään muuta miellyttääkseni enkä syö yhtään lääkettä kestääkseni henkistä tai fyysistä kaltoinkohtelua. Haluan terveitä ihmissuhteita ja olen itse valmis tekemään töitä täysillä ollakseni terve osapuoli, mutta samaa edellytän myös toiselta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysymys teille joilla välit poikki: miten pääsitte eroon syyllisyydestä? Mä en ole päässyt vielä 15 vuodessakaan siitä eroon, toki johtunee siitä että olen narsistin lapsi ja ihan pienestä pitäen mut vastuutettiin vanhempien mielialoista. Aina syyllisetettiin esim että katso nyt mikä pettymys lapsena olet ja miten pahoitit nyt isän mielen. Tai että nyt äitin mieli on paha kun olet niin huono/kamala/kiittämätön. Ja olin siis kympin tyttö, ahkera ja tottelin, kaikessa yritin miellyttää vanhempia.

Tiedän tehneeni oikean teon kun oman fyysisen ja henkisen turvallisuiteni takia katkoin välit. Mutta se syyllisyyden tunne! Se ei katoa! Tiedän järkiakattelulla että en ole mitään vellkaa väkivaltaisille kaltoinkohtelijoille. Silti sitten tuon tuosta ajattelen että kyllä niillä on varmaan paha mieli kun nyt tein näin.

Koko lapsuuden ja nuoruuden sillä ei pllut pereheessä mitään väliä onko mulla paha mieli. Se ei kiinnostanut ketään. Vain sillä oli väliä että vanhemmilla pitää olla hyvä mieli ja se on lapsen vastuu hommata niille se hyvä mieli. Siinä sitten mutkalle taivuttiin että sellaisen sai tehtyä - ja eihän se onnistu kun narsisti kyseessä. Sitten se tietenkin rankaisi kun ei saanutkaan hyvää mieltä.

Sairas kuvio on. Ja yllättävän vaikea erottaa itsensä tuosta.

Minulla myös narsisti vanhempi tai kaksi (en oikein ota selkoa, mikä se toinen oli). Auttaisiko yhtään, että sisäistät tuon mitä sanoit, että sinusta ei koskaan välitetty miten sinä jaksat. Tarpeitasi ei otettu huomioon. Sinua syyllistettiin aiheetta. 

Tärkeintä on, että sinä nyt rakastat itseäsi ja suojelet itseäsi. Vanhempasi ovat vastuussa itsestään ja he olivat myös vastuussa sinusta, kun olit lapsi. He ovat epäonnistuneet molemmissa tehtävissä, mutta sinä et voi heitä pelastaa. Sinun tehtäväsi on pelastaa sinut itsesi ja katsoa samalla, ettet itse pilaisi kenenkään muun mielenterveyttä. Vanhempiesi mielenterveys oli mennyttä jo ennen sinua eikä sinulla ole taikasauvaa, jolla heidät parantaisit. 

Minä olen luvannut itselleni, etten enää ikinä taivu rusetille ketään muuta miellyttääkseni enkä syö yhtään lääkettä kestääkseni henkistä tai fyysistä kaltoinkohtelua. Haluan terveitä ihmissuhteita ja olen itse valmis tekemään töitä täysillä ollakseni terve osapuoli, mutta samaa edellytän myös toiselta. 

Erittäin hyvä vastaus. Pitää pohtia tätä ajan kanssa. Joku minulta puuttuu tai joku on prosessissa kesken, kun en uskalla tai osaa olla yhtä rohkea kuin sinä. Siis tunnetasolla. Järjen tasolla pystyn kyllä päättämään että enää en taivu enkä alistu narsistivanhemman edessä enkä tanssi sen hullua polkkaa kun se puhaltaa pilliin tahtia. Sitten tunnetasolla taas, aivojen sisältä, jostain syöveristä, pulpahtaa taas se ajatus joka tulee nuhtelevalla äänellä: ettet vaan olisi taas PAHA lapsi ja kamala pettymys ja nyt sinusta tuli taas vanhemmalle paha mieli?!

Tiedän että tuo tulee alitajunnasta ja on lapsena koodattu sinne. Hämmentävää on että se ajatuksen äänensävy on aina ilkeä. En siis kuule mitään oikeaa ääntä mutta sen ajatuksen luonne on aina aika ikävä. Mietin sitä, että onko mahdollista että oma alitajunta on ikäänkuin itselle ilkeä ja yrittää kampittaa ja hankaloittaa?

Alitajunnan merkitys taitaa olla suurempi kuin luullaan. Tämä lapsuuden alitajunnan ohjelmointi - jonka vanhemmat tekivät - saatta myös kollektiivisesti jollain lailla olla meillä kaikilla vaikean lapsuuden kokeneilla vähän sama. Se saattaisi selittää esim tuon yhteisen kuvion että kaikki tulemme 15v jäljessä muita ihmisiä. Mitäpä jos se viive johtuu siitä alitajunnan koodatusta jarrusta?

No joo vähän teoreettiseksi meni pohdinta, pahoittelut. ;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysymys teille joilla välit poikki: miten pääsitte eroon syyllisyydestä? Mä en ole päässyt vielä 15 vuodessakaan siitä eroon, toki johtunee siitä että olen narsistin lapsi ja ihan pienestä pitäen mut vastuutettiin vanhempien mielialoista. Aina syyllisetettiin esim että katso nyt mikä pettymys lapsena olet ja miten pahoitit nyt isän mielen. Tai että nyt äitin mieli on paha kun olet niin huono/kamala/kiittämätön. Ja olin siis kympin tyttö, ahkera ja tottelin, kaikessa yritin miellyttää vanhempia.

Tiedän tehneeni oikean teon kun oman fyysisen ja henkisen turvallisuiteni takia katkoin välit. Mutta se syyllisyyden tunne! Se ei katoa! Tiedän järkiakattelulla että en ole mitään vellkaa väkivaltaisille kaltoinkohtelijoille. Silti sitten tuon tuosta ajattelen että kyllä niillä on varmaan paha mieli kun nyt tein näin.

Koko lapsuuden ja nuoruuden sillä ei pllut pereheessä mitään väliä onko mulla paha mieli. Se ei kiinnostanut ketään. Vain sillä oli väliä että vanhemmilla pitää olla hyvä mieli ja se on lapsen vastuu hommata niille se hyvä mieli. Siinä sitten mutkalle taivuttiin että sellaisen sai tehtyä - ja eihän se onnistu kun narsisti kyseessä. Sitten se tietenkin rankaisi kun ei saanutkaan hyvää mieltä.

Sairas kuvio on. Ja yllättävän vaikea erottaa itsensä tuosta.

Minulla myös narsisti vanhempi tai kaksi (en oikein ota selkoa, mikä se toinen oli). Auttaisiko yhtään, että sisäistät tuon mitä sanoit, että sinusta ei koskaan välitetty miten sinä jaksat. Tarpeitasi ei otettu huomioon. Sinua syyllistettiin aiheetta. 

Tärkeintä on, että sinä nyt rakastat itseäsi ja suojelet itseäsi. Vanhempasi ovat vastuussa itsestään ja he olivat myös vastuussa sinusta, kun olit lapsi. He ovat epäonnistuneet molemmissa tehtävissä, mutta sinä et voi heitä pelastaa. Sinun tehtäväsi on pelastaa sinut itsesi ja katsoa samalla, ettet itse pilaisi kenenkään muun mielenterveyttä. Vanhempiesi mielenterveys oli mennyttä jo ennen sinua eikä sinulla ole taikasauvaa, jolla heidät parantaisit. 

Minä olen luvannut itselleni, etten enää ikinä taivu rusetille ketään muuta miellyttääkseni enkä syö yhtään lääkettä kestääkseni henkistä tai fyysistä kaltoinkohtelua. Haluan terveitä ihmissuhteita ja olen itse valmis tekemään töitä täysillä ollakseni terve osapuoli, mutta samaa edellytän myös toiselta. 

Erittäin hyvä vastaus. Pitää pohtia tätä ajan kanssa. Joku minulta puuttuu tai joku on prosessissa kesken, kun en uskalla tai osaa olla yhtä rohkea kuin sinä. Siis tunnetasolla. Järjen tasolla pystyn kyllä päättämään että enää en taivu enkä alistu narsistivanhemman edessä enkä tanssi sen hullua polkkaa kun se puhaltaa pilliin tahtia. Sitten tunnetasolla taas, aivojen sisältä, jostain syöveristä, pulpahtaa taas se ajatus joka tulee nuhtelevalla äänellä: ettet vaan olisi taas PAHA lapsi ja kamala pettymys ja nyt sinusta tuli taas vanhemmalle paha mieli?!

Tiedän että tuo tulee alitajunnasta ja on lapsena koodattu sinne. Hämmentävää on että se ajatuksen äänensävy on aina ilkeä. En siis kuule mitään oikeaa ääntä mutta sen ajatuksen luonne on aina aika ikävä. Mietin sitä, että onko mahdollista että oma alitajunta on ikäänkuin itselle ilkeä ja yrittää kampittaa ja hankaloittaa?

Alitajunnan merkitys taitaa olla suurempi kuin luullaan. Tämä lapsuuden alitajunnan ohjelmointi - jonka vanhemmat tekivät - saatta myös kollektiivisesti jollain lailla olla meillä kaikilla vaikean lapsuuden kokeneilla vähän sama. Se saattaisi selittää esim tuon yhteisen kuvion että kaikki tulemme 15v jäljessä muita ihmisiä. Mitäpä jos se viive johtuu siitä alitajunnan koodatusta jarrusta?

No joo vähän teoreettiseksi meni pohdinta, pahoittelut. ;)

Ensimmäinen askel on jo otettu, kun tiedät, että ääni on vanhempiesi. Opettele oma sisäinen puheesi itsellesi kauniiksi ja kannustavaksi. Sellaiseksi, jolla haluaisit helliä sinulle rakasta ihmistä, parasta ystävääsi, rakastettuasi, lastasi. 

Onko sinulla ollut niin, että vanhemmat tai toinen vanhempi joskus hyväksyi sinut eli jouduit soutamaan tunnetilasta toiseen? Että siksi halusit yrittää olla se hyvä lapsi pysyvästi ja välttää olemasta se paha lapsi ja tämä olisi nytkin jotenkin jarruna, että jos sittenkin jos tekisit taas jotain, he hyväksyisivätkin sinut ja rakastaisivat sinua? Vai olitko totaalisen paha vanhempien mielestä, jolloin miellyttämisentarve ei tunnu yhtä loogiselta?

Kiitos, kun sanoit minua rohkeaksi. On tässä omassakin elämässä jatkuva oppiminen varmaan loppuun asti, mutta paljon olen saanut aikaan kuitenkin jo tähän asti. Oleellista on mielestäni se hyväksikäytön ja väkivallan lopettaminen eli joo, minua on kohdeltu väärin ja väkivaltaisesti, mutta ei enää. Nyt kun huomaan joutuneeni sellaiseen tilanteeseen, osaan suojella itseäni ja koen itseni suojelun arvoiseksi. Olen tärkeämpi kuin yksikään ihmissuhde, joka vaarantaa terveyteni. 

Toivon, että motivoidut etsimään oivalluksia ja hoitamaan itseäsi. Sitä vajetta on paljon, kun vanhemmat ovat kaivaneet maata jalkojesi alta silloin, kun heidän piti suojella sinua ja ruokkia kasvuasi. 

Itsellä viimeisimpiä oppimiani asioita on se, että niin hullulta kuin tämä kuulostaakin, opettelin sanomaan itselleni ääneen, että rakastan sua (eli mua), olet ihana. Ja tarkoitan sitä ja tunnen sen myös. Ja tämä ei ole mitään kusipäistä itserakkautta, joka on toisilta pois vaan sellaista vaalivaa kaunista rakkautta, joka tekee minusta myös paremman lähimmäisen samalla opettaen minua pitämään kiinni terveistä rajoistani. Sehän meillä kaikilla on varmasti iso ongelma, rajojen hahmottaminen ja niiden suojelu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysymys teille joilla välit poikki: miten pääsitte eroon syyllisyydestä? Mä en ole päässyt vielä 15 vuodessakaan siitä eroon, toki johtunee siitä että olen narsistin lapsi ja ihan pienestä pitäen mut vastuutettiin vanhempien mielialoista. Aina syyllisetettiin esim että katso nyt mikä pettymys lapsena olet ja miten pahoitit nyt isän mielen. Tai että nyt äitin mieli on paha kun olet niin huono/kamala/kiittämätön. Ja olin siis kympin tyttö, ahkera ja tottelin, kaikessa yritin miellyttää vanhempia.

Tiedän tehneeni oikean teon kun oman fyysisen ja henkisen turvallisuiteni takia katkoin välit. Mutta se syyllisyyden tunne! Se ei katoa! Tiedän järkiakattelulla että en ole mitään vellkaa väkivaltaisille kaltoinkohtelijoille. Silti sitten tuon tuosta ajattelen että kyllä niillä on varmaan paha mieli kun nyt tein näin.

Koko lapsuuden ja nuoruuden sillä ei pllut pereheessä mitään väliä onko mulla paha mieli. Se ei kiinnostanut ketään. Vain sillä oli väliä että vanhemmilla pitää olla hyvä mieli ja se on lapsen vastuu hommata niille se hyvä mieli. Siinä sitten mutkalle taivuttiin että sellaisen sai tehtyä - ja eihän se onnistu kun narsisti kyseessä. Sitten se tietenkin rankaisi kun ei saanutkaan hyvää mieltä.

Sairas kuvio on. Ja yllättävän vaikea erottaa itsensä tuosta.

Minulla myös narsisti vanhempi tai kaksi (en oikein ota selkoa, mikä se toinen oli). Auttaisiko yhtään, että sisäistät tuon mitä sanoit, että sinusta ei koskaan välitetty miten sinä jaksat. Tarpeitasi ei otettu huomioon. Sinua syyllistettiin aiheetta. 

Tärkeintä on, että sinä nyt rakastat itseäsi ja suojelet itseäsi. Vanhempasi ovat vastuussa itsestään ja he olivat myös vastuussa sinusta, kun olit lapsi. He ovat epäonnistuneet molemmissa tehtävissä, mutta sinä et voi heitä pelastaa. Sinun tehtäväsi on pelastaa sinut itsesi ja katsoa samalla, ettet itse pilaisi kenenkään muun mielenterveyttä. Vanhempiesi mielenterveys oli mennyttä jo ennen sinua eikä sinulla ole taikasauvaa, jolla heidät parantaisit. 

Minä olen luvannut itselleni, etten enää ikinä taivu rusetille ketään muuta miellyttääkseni enkä syö yhtään lääkettä kestääkseni henkistä tai fyysistä kaltoinkohtelua. Haluan terveitä ihmissuhteita ja olen itse valmis tekemään töitä täysillä ollakseni terve osapuoli, mutta samaa edellytän myös toiselta. 

Erittäin hyvä vastaus. Pitää pohtia tätä ajan kanssa. Joku minulta puuttuu tai joku on prosessissa kesken, kun en uskalla tai osaa olla yhtä rohkea kuin sinä. Siis tunnetasolla. Järjen tasolla pystyn kyllä päättämään että enää en taivu enkä alistu narsistivanhemman edessä enkä tanssi sen hullua polkkaa kun se puhaltaa pilliin tahtia. Sitten tunnetasolla taas, aivojen sisältä, jostain syöveristä, pulpahtaa taas se ajatus joka tulee nuhtelevalla äänellä: ettet vaan olisi taas PAHA lapsi ja kamala pettymys ja nyt sinusta tuli taas vanhemmalle paha mieli?!

Tiedän että tuo tulee alitajunnasta ja on lapsena koodattu sinne. Hämmentävää on että se ajatuksen äänensävy on aina ilkeä. En siis kuule mitään oikeaa ääntä mutta sen ajatuksen luonne on aina aika ikävä. Mietin sitä, että onko mahdollista että oma alitajunta on ikäänkuin itselle ilkeä ja yrittää kampittaa ja hankaloittaa?

Alitajunnan merkitys taitaa olla suurempi kuin luullaan. Tämä lapsuuden alitajunnan ohjelmointi - jonka vanhemmat tekivät - saatta myös kollektiivisesti jollain lailla olla meillä kaikilla vaikean lapsuuden kokeneilla vähän sama. Se saattaisi selittää esim tuon yhteisen kuvion että kaikki tulemme 15v jäljessä muita ihmisiä. Mitäpä jos se viive johtuu siitä alitajunnan koodatusta jarrusta?

No joo vähän teoreettiseksi meni pohdinta, pahoittelut. ;)

Ensimmäinen askel on jo otettu, kun tiedät, että ääni on vanhempiesi. Opettele oma sisäinen puheesi itsellesi kauniiksi ja kannustavaksi. Sellaiseksi, jolla haluaisit helliä sinulle rakasta ihmistä, parasta ystävääsi, rakastettuasi, lastasi. 

Onko sinulla ollut niin, että vanhemmat tai toinen vanhempi joskus hyväksyi sinut eli jouduit soutamaan tunnetilasta toiseen? Että siksi halusit yrittää olla se hyvä lapsi pysyvästi ja välttää olemasta se paha lapsi ja tämä olisi nytkin jotenkin jarruna, että jos sittenkin jos tekisit taas jotain, he hyväksyisivätkin sinut ja rakastaisivat sinua? Vai olitko totaalisen paha vanhempien mielestä, jolloin miellyttämisentarve ei tunnu yhtä loogiselta?

Kyllä enemmän oli niin että molemmat vanhemmat sättivät, arvostelivat ja haukkuivat ja kumpikaan el sanonut koskaan mitään kaunistö. Minulle ei ole kumpikaan vanhemmista kertaakan elämäni aikana sanoneet myöskään mitään sellaista että olet rakas, olet tärkeä, tai hieno ja ihana tyttö tms.

Minut pelasti rakastava isovanhempi joka rakasti minua. Sen avulla kestin ja jaksoin. Todellakin yksinin hyvä aikuinen voi kannatella pientä lasta ja auttaa psyyken kehitystä, vaikka kotona olisikin hirveät oltavat.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos, kun sanoit minua rohkeaksi. On tässä omassakin elämässä jatkuva oppiminen varmaan loppuun asti, mutta paljon olen saanut aikaan kuitenkin jo tähän asti. Oleellista on mielestäni se hyväksikäytön ja väkivallan lopettaminen eli joo, minua on kohdeltu väärin ja väkivaltaisesti, mutta ei enää. Nyt kun huomaan joutuneeni sellaiseen tilanteeseen, osaan suojella itseäni ja koen itseni suojelun arvoiseksi. Olen tärkeämpi kuin yksikään ihmissuhde, joka vaarantaa terveyteni. 

Toivon, että motivoidut etsimään oivalluksia ja hoitamaan itseäsi. Sitä vajetta on paljon, kun vanhemmat ovat kaivaneet maata jalkojesi alta silloin, kun heidän piti suojella sinua ja ruokkia kasvuasi. 

Itsellä viimeisimpiä oppimiani asioita on se, että niin hullulta kuin tämä kuulostaakin, opettelin sanomaan itselleni ääneen, että rakastan sua (eli mua), olet ihana. Ja tarkoitan sitä ja tunnen sen myös. Ja tämä ei ole mitään kusipäistä itserakkautta, joka on toisilta pois vaan sellaista vaalivaa kaunista rakkautta, joka tekee minusta myös paremman lähimmäisen samalla opettaen minua pitämään kiinni terveistä rajoistani. Sehän meillä kaikilla on varmasti iso ongelma, rajojen hahmottaminen ja niiden suojelu. 

Kuulostaa ihanalta! Ehkäpä yritän tuota ääneen sanomista itselleni . Se tuntuu kyllä ainakin näin alkuun melkoisen vaikealta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysymys teille joilla välit poikki: miten pääsitte eroon syyllisyydestä? Mä en ole päässyt vielä 15 vuodessakaan siitä eroon, toki johtunee siitä että olen narsistin lapsi ja ihan pienestä pitäen mut vastuutettiin vanhempien mielialoista. Aina syyllisetettiin esim että katso nyt mikä pettymys lapsena olet ja miten pahoitit nyt isän mielen. Tai että nyt äitin mieli on paha kun olet niin huono/kamala/kiittämätön. Ja olin siis kympin tyttö, ahkera ja tottelin, kaikessa yritin miellyttää vanhempia.

Tiedän tehneeni oikean teon kun oman fyysisen ja henkisen turvallisuiteni takia katkoin välit. Mutta se syyllisyyden tunne! Se ei katoa! Tiedän järkiakattelulla että en ole mitään vellkaa väkivaltaisille kaltoinkohtelijoille. Silti sitten tuon tuosta ajattelen että kyllä niillä on varmaan paha mieli kun nyt tein näin.

Koko lapsuuden ja nuoruuden sillä ei pllut pereheessä mitään väliä onko mulla paha mieli. Se ei kiinnostanut ketään. Vain sillä oli väliä että vanhemmilla pitää olla hyvä mieli ja se on lapsen vastuu hommata niille se hyvä mieli. Siinä sitten mutkalle taivuttiin että sellaisen sai tehtyä - ja eihän se onnistu kun narsisti kyseessä. Sitten se tietenkin rankaisi kun ei saanutkaan hyvää mieltä.

Sairas kuvio on. Ja yllättävän vaikea erottaa itsensä tuosta.

Minulla myös narsisti vanhempi tai kaksi (en oikein ota selkoa, mikä se toinen oli). Auttaisiko yhtään, että sisäistät tuon mitä sanoit, että sinusta ei koskaan välitetty miten sinä jaksat. Tarpeitasi ei otettu huomioon. Sinua syyllistettiin aiheetta. 

Tärkeintä on, että sinä nyt rakastat itseäsi ja suojelet itseäsi. Vanhempasi ovat vastuussa itsestään ja he olivat myös vastuussa sinusta, kun olit lapsi. He ovat epäonnistuneet molemmissa tehtävissä, mutta sinä et voi heitä pelastaa. Sinun tehtäväsi on pelastaa sinut itsesi ja katsoa samalla, ettet itse pilaisi kenenkään muun mielenterveyttä. Vanhempiesi mielenterveys oli mennyttä jo ennen sinua eikä sinulla ole taikasauvaa, jolla heidät parantaisit. 

Minä olen luvannut itselleni, etten enää ikinä taivu rusetille ketään muuta miellyttääkseni enkä syö yhtään lääkettä kestääkseni henkistä tai fyysistä kaltoinkohtelua. Haluan terveitä ihmissuhteita ja olen itse valmis tekemään töitä täysillä ollakseni terve osapuoli, mutta samaa edellytän myös toiselta. 

Erittäin hyvä vastaus. Pitää pohtia tätä ajan kanssa. Joku minulta puuttuu tai joku on prosessissa kesken, kun en uskalla tai osaa olla yhtä rohkea kuin sinä. Siis tunnetasolla. Järjen tasolla pystyn kyllä päättämään että enää en taivu enkä alistu narsistivanhemman edessä enkä tanssi sen hullua polkkaa kun se puhaltaa pilliin tahtia. Sitten tunnetasolla taas, aivojen sisältä, jostain syöveristä, pulpahtaa taas se ajatus joka tulee nuhtelevalla äänellä: ettet vaan olisi taas PAHA lapsi ja kamala pettymys ja nyt sinusta tuli taas vanhemmalle paha mieli?!

Tiedän että tuo tulee alitajunnasta ja on lapsena koodattu sinne. Hämmentävää on että se ajatuksen äänensävy on aina ilkeä. En siis kuule mitään oikeaa ääntä mutta sen ajatuksen luonne on aina aika ikävä. Mietin sitä, että onko mahdollista että oma alitajunta on ikäänkuin itselle ilkeä ja yrittää kampittaa ja hankaloittaa?

Alitajunnan merkitys taitaa olla suurempi kuin luullaan. Tämä lapsuuden alitajunnan ohjelmointi - jonka vanhemmat tekivät - saatta myös kollektiivisesti jollain lailla olla meillä kaikilla vaikean lapsuuden kokeneilla vähän sama. Se saattaisi selittää esim tuon yhteisen kuvion että kaikki tulemme 15v jäljessä muita ihmisiä. Mitäpä jos se viive johtuu siitä alitajunnan koodatusta jarrusta?

No joo vähän teoreettiseksi meni pohdinta, pahoittelut. ;)

Ensimmäinen askel on jo otettu, kun tiedät, että ääni on vanhempiesi. Opettele oma sisäinen puheesi itsellesi kauniiksi ja kannustavaksi. Sellaiseksi, jolla haluaisit helliä sinulle rakasta ihmistä, parasta ystävääsi, rakastettuasi, lastasi. 

Onko sinulla ollut niin, että vanhemmat tai toinen vanhempi joskus hyväksyi sinut eli jouduit soutamaan tunnetilasta toiseen? Että siksi halusit yrittää olla se hyvä lapsi pysyvästi ja välttää olemasta se paha lapsi ja tämä olisi nytkin jotenkin jarruna, että jos sittenkin jos tekisit taas jotain, he hyväksyisivätkin sinut ja rakastaisivat sinua? Vai olitko totaalisen paha vanhempien mielestä, jolloin miellyttämisentarve ei tunnu yhtä loogiselta?

Kyllä enemmän oli niin että molemmat vanhemmat sättivät, arvostelivat ja haukkuivat ja kumpikaan el sanonut koskaan mitään kaunistö. Minulle ei ole kumpikaan vanhemmista kertaakan elämäni aikana sanoneet myöskään mitään sellaista että olet rakas, olet tärkeä, tai hieno ja ihana tyttö tms.

Minut pelasti rakastava isovanhempi joka rakasti minua. Sen avulla kestin ja jaksoin. Todellakin yksinin hyvä aikuinen voi kannatella pientä lasta ja auttaa psyyken kehitystä, vaikka kotona olisikin hirveät oltavat.

Minut myös pelasti mammani, ilman häntä en olisi ikinä kouluttautunut, olisi nyt työelämässä ja kyennyt muodostamaan ihmissuhteita ja omaa perhettä. Minusta olisi kasvanut todella vinoutunut ilman häntä. Olisin varmasti yhteiskunnan elätti ja hyvin syrjäytynyt.

Ihmettelen, miten selvisin ja jaksoin, sillä elämässäni ei ollut ainoatakaan turvallista aikuista.

Vierailija kirjoitti:

Tuija Välipakkan kirjassa Sata tapaa tappaa sielu kerrotaan, että narsistiäidin tyttärestä tulee aina joko alisuoriutuja tai suorittaja. Molemmilla sisällään tyhjyys ja huono omanarvontunto. Kummaksi kasvaa, riippuu siitä, onko tyttärellä edes yksi tasapainoinen, rauhoittava ja hyväksyvä aikuinen elämässään.

Minulla oli. Suoritan.

Suoritin akateemisen tutkinnon, suoritin mielenterveyttäni kuntoon ja suoritan töissä. Olen suorittanut liki pakonomaisesti liikuntaa ja viimeaikoina olen suorittanut lasta alulle. Mistään en kuitenkaan erityisemmin nauti ja pidän itseäni aina muita huonompana.

Voisin väittää pärjänneeni heikoista eväistä huolimatta, mutta maksan olemassaolostani jatkuvaa hintaa. Mutta eipä sillä - näinkin voi elää.

Koettu on, suoritettu on, hoidettu se jäkättävä ja lastaan halveksinut äiti, tehty mitä voitu, kiitosta saamatta. Päättyneekö maksaminen sitten, kun olen kuollut?

Konkurssin tehneiden ja velkaloukussa eläneiden alkoholistien lapsena ihan hyvin on mennyt. Ylempi korkeakoulututkinto, asiantuntijatehtävissä, kaks lasta, pitkä parisuhde, talo ja sijoitusasunto, paljon ystäviä. Sisaruksella ei mennyt yhtä hyvin, töissä kuitenkin ja oma pieni talo mutta vakavia mielenterveysongelmia ja ei-vapaaehtoisesti perheetön, pari kaveria.

Meidän erona oli täysin erilaiset selviytymismekanisimit, minä puhuin aina avoimesti, sisarus vaikeni täysin. Hän ei muista puoliakaan lapsuuden tapahtumista, eli hän on jotenkin sulkenut asiat jonnekin syvälle. Minä olen kohdannut vanhempani surkeasta lapsuudestani, sisarus hyssyttelee eikä ole koskaan halunnut nostaa kissaa pöydälle. Sisarus elää "kyllä minä sitten joskus"-elämää, minä teen aktiivisesti töitä sen eteen, että pääsen kehittymään/tekemään itselle mieluisia juttuja/elämään haluamanilaista elämää.

Kaikesta huolimatta meillä on sisaruksen kanssa rakastavat välit ja olemme todella läheisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuija Välipakkan kirjassa Sata tapaa tappaa sielu kerrotaan, että narsistiäidin tyttärestä tulee aina joko alisuoriutuja tai suorittaja. Molemmilla sisällään tyhjyys ja huono omanarvontunto. Kummaksi kasvaa, riippuu siitä, onko tyttärellä edes yksi tasapainoinen, rauhoittava ja hyväksyvä aikuinen elämässään.

Minulla oli. Suoritan.

Suoritin akateemisen tutkinnon, suoritin mielenterveyttäni kuntoon ja suoritan töissä. Olen suorittanut liki pakonomaisesti liikuntaa ja viimeaikoina olen suorittanut lasta alulle. Mistään en kuitenkaan erityisemmin nauti ja pidän itseäni aina muita huonompana.

Voisin väittää pärjänneeni heikoista eväistä huolimatta, mutta maksan olemassaolostani jatkuvaa hintaa. Mutta eipä sillä - näinkin voi elää.

Koettu on, suoritettu on, hoidettu se jäkättävä ja lastaan halveksinut äiti, tehty mitä voitu, kiitosta saamatta. Päättyneekö maksaminen sitten, kun olen kuollut?

Minä ainakin yritän katkaista kierrettä. Olen äitini kuoleman jälkeen työstänyt itseäni sadoilla, tuhansilla tunneilla self helpiä ja terapiaa. Vaikka työstä tämäkin käy, koen silti itseni vapaammaksi, koska kasvan koko ajan valoa kohti. 

Nyt kolmekymppisenä menee ihan hyvin, hyvä työpaikka ja omistusasunto. 20-30 vuotiaana tuli kyllä sekoiltua, enkä ole koskaan osannut muodostaa pysyviä ystävyys- tai parisuhteita. Olen opetellut kohtuullisen hyvät sosiaaliset taidot, mutta viihdyn parhaiten yksin, koen suurimman osan ihmisistä pelottavina ja ahdistavina.

Tää sisarus-näkökulma ansaitsee vielä vähän lisää pohtimista.

Oma väkivaltalapsuus oli sillä lailla epäreilua, että sitä väkivaltaa narsistivanhempi kohdisti eniten minuun, inhokkilapseen, siinä missä suosikki säästyi siltä liki kokonaan.

Nyt aikuisina tilanne on se että sisarus on käänytynyt minua vastaan, ja ottanut narsistivanhemman puolen, väittää kivenkovaan että meillä on ollut ihan hyvä lapsuus, ja että minä olen vaikea, kamala, hankala ja pilaan kaiken, kun koen että lapsuus oli surkea.

Kun kerran sitten kysyin että mitä hän haluaisi minun tekevän, oli vastaus se että etkö voisi nyt edes teeskennellä että kaikki on Ok ja olisit taas vanhempiin väleissä?

Ongelma on se etten pysty, koska vanhemmat jatkaa edelleen kaltoinkohtelua. Fyysinen väkivalta vain vaihtui henkiseen, ja siis kaikenlaiseen uhkailuun ja kiristämiseen, manipulointiin ja syyllistämiseen. Tottakai fyysisellä väkivallalla uhkaillaan koko ajan - tämän takia en uskalla käydä vanhemmilla kylässä kun toinen uhkailee koko ajan miten hakkaa minut tai antaa turpaan niin että oppisin olemaan. En nyt ehkä usko että enää pystyisi fyysisesti tekemään noin, mutta ei ole kiva kuunnella kun toinen raivoa sihisten latelee tuollaisia uhkauksia.

Nyt tämä sisaruksen toiminta on vienyt siihen että sisaruksen kanssa ei ole yhteyttä enää. En tajua miten ja miksi hän valehtelee itselleen, sillä kyllä hän näki miten mua kohdeltiin ja mitä mulle tehtiin. Melko syyllistävää että hän syyllistää minua siitä että en enää suostu vaikenemaan ja alistumaan. .

Mutta näin se taitaa liki aina mennä. Että kun repäisee itsensä irti toksisesta perheestä niin menee kerralla koko perhe. Sen jälkeen se perhe sulkee tämän erkaantujan pois piiristään ja leimaa sen juuri vaikeaksi ja kamalaksi. Ja jatkaa sitten entiseen malliin sitä omaa sairasta perhedynamiikkaansa, mitään ei tietenkään toiminassa vahingossakaan muuteta.

Minulla ollut huonot lähtökohdat, mutta olen tajunnut sen vasta aikuisena. Tiesin että lapsuuteni ei ollut kummoinen, mutta ajattelin kuitenkin olleen hyvä. Oireilin teininä mutta vanhempani laittoivat sen aina minun viakseni.

Vasta kun itse tulin vanhemmaksi ja tapasin puolisoni tajusin miten epävakaa lapsuudenperheeni oli ja miten turvattoman lapsuuden olen elänyt. Ensinnäkin sain kokea ensimmäistä kertaa miltä tuntuu kun joku oikeasti rakastaa minua. Se oli mahtavaa. Tajusin että vanhempani eivät olleet koskaan rakastaneet minua. Kaikki oli peliä, manipulointia, itsensä korostamista, minulla yksilönä ei ollut mitään väliä, olin vain muita varten. Sain vasta aikuisena kokea mitä on oikea perhe. Puolisoni kanssa sain kokea miltä tuntui oikea riita. Tähän asti välttelin riitoja koska minulle riita oli yhtä kuin minut jyrätään. Ensimmäistä kertaa sai sanoa oman mielipiteensä, olla väsynyt tai huonolla tuulella, ylipäänsä ei tarvinnut koko ajan pelätä. Tajusin että olin pelännyt koko ajan. Olin ensimmäistä kertaa turvassa. Sitten kun sain lapseni todella ymmärsin mitä minulle oli tehty. Olin jotenkin vain tottunut miten vanhempani kohtelivat minua, minut oli kasvatettu siihen että minua saa kohdella huonosti. Jälkeen päin olen aika vihainen että miten olen voinut olla niin hölmö ja luulla että tämä on normaali perhe. Vasta kun pidin omaa tytärtäni sylissäni ja hän kasvoi, loputkin valheet avautuivat minulle. En ikinä pystyisi tekemään tyttärelleni sitä mitä minulle on tehty. Olen itse miettinyt että jos minä tekisin kaikki samat asiat mitä minulle on tapahtunut, olisin todella paha, kylmä, sairas ihminen ja lastensuojelu olisi perässäni heti. En ikimaailmassa tekisi omalle lapselle mitään niitä asioita. Ja en ymmärrä myöskään monen huonon vanhemman perusteluita että olen tällainen koska minulla oli huono lapsuus. Niin minullakin on ollut mutta silti olen hyvä äiti, se on aina valinta miten kohtelee lastaan.

Minua on pidetty nälässä lapsena,suhde ruokaan ei ole aina ollut mutkatonta myöhemmin. Minua jätettiin paljon yksin. Kaikkea en muista, mutta tiedän että siellä on jotain synkkää sisälläni, en tiedä uskallanko ja kannattaako sitä kaivella. Olen varmastikin blokannut karmeimmat tapahtumat pois. Voi olla väkivaltaa tai seksuaalista hyväksikäyttöä. Kun vanhempani erosivat, kummatkin toivat kotiin kyseenalaisia henkilöitä, vankilassa istuneita, uskon että jotain on tapahtunut koska minulla on paha luottamusongelma. Äitiniäiti hakkasi äitiäni luulen että minua on myös.

Nyt minulla menee hyvin mutta luottamus vanhempiini on mennyt, olen etääntynyt suvustani, ihmettelen miksei kukaan nähnyt hätääni. Tästä syystä en luota ihmisiin, olen skeptinen ja ystäviin on hankala tutustua vaikka haluaisinkin, mutta siellä on pieni jarru jos tämäkin ihminen vaan kusettaa minua, ei kukaan oikeasti halua minuun tutustua, hyödyntää vain minua. Mutta olen pärjännyt ihan hyvin, iso kiitos kuuluu miehelleni. Toki olen työstäni omia ongelmiani myös itse mutta ilman häntä en olisi tässä nyt. Pystyn menemään nukkumaan illalla ilman että sydän pamppailee. Ja voin olla turvassa se riittää. Ruokaa on ja hieno koti, voin olla kotona lapsien kanssa talous vakaa ja vakkari työpaikkakin on kun sinne joskus palaan. Päivittäin teen myös harjoituksia joilla rauhoitan hermostoani. Pyrin nukkumaan paljon ja vältän ärsykkeitä ja syön terveellisesti. En käytä päihteitä. Kaikki riskit kartan haluan vain turvallisen elämän itselleni ja lapselleni. Vähän itseänikin karmaisee kun nämä kirjoittaa, mitä on kokenut. Mutta yritän luottaa elämään ja ihmisiin ainakin edes muutamaan. Pieni askel kerrallaa, ei kai siinä voi muuta.

Vierailija kirjoitti:

Niukat eväät olivat vanhempien päätös ettei lapsille anneta mitään ennen kuin osoittavat olevansa jonkin arvoisia. Siinähän sitten ehdittiin jo aikuiseksi ja jos sittenkään on tullut mitään, vauraita vanhempia kumminkin, ehkä sitten testamentissa.

Toinen niukkuus oli vanhempien moraalinen opetus, hyvyys palkitaan, kunnon käytös, opiskelu eipä ole tullut kiitosta vaikka olen opiskellut ja suorittanut vaikka mitä, verrataan sisaruksiin ja voivotellaan että sehän on jo sitä ja tätä. Mikään ei riitä

Tulee mieleen appivanhemmat tästä. Olen korkeakoulututettu ja arvostetulla alalla, sanotaan vaikka lääkäri. Asia tuli puheeksi anopin kanssa, ja hän tiuskaisi ikään kuin vihaisena, että kyllä hänenkin tyttärensä käytännössä ovat lääkäreitä, samaa työtähän se on. Toinen on sairaanhoitaja ja toinen lähihoitaja. En ollut sanallakaan kritisoinut tai mitään, vastasin vain kysymykseen ammatistani. Häkellyin pitkäksi aikaa tuosta suuttumuksesta, mikä puheesta kuului. Kenen tekee mieli suuttua miniästä, jolla on elämä kunnossa? Kai se on huono itsetunto heillä itsellään, mikä tuota vertailua tekee.

Minulla toinen vanhempi oli ankeuttaja. Minun olisi pitänyt pienestä lapsesta asti osallistua itse kuluihini, en olisi saanut lukea läksyjä, kun olisi pitänyt tehdä kotitöitä jne. Normaali vanhempi haluaa tukea lastaan niin, että tästä kasvaisi hyvinvoiva ja terveellä tavalla vahva ja elinvoimainen aikuinen. Oma vanhempani pyrki heikentämään minua koko ajan. Hänellä itsellään oli asiat kuitenkin oikein hyvin. Hyvin palkattu ja arvostettu työ, mieluisia harrastuksia välineineen jne. 

Olen kaunis ja fiksu. Olen myös sosiaalisesti lahjakas jos niin voi sanoa tai silloin kuin haluan olla sosiaalinen. Epävakaa lapsuus. Heitteille jätetty.

Olen varmastikin ihan suosittu tai voisin olla. Mutta vältän päästämästä ihmisiä lähelleni. Olen hard to get en tarkoituksella vaan aidosti ja se tuntuu kiinnostavan monia, vedän ihmisiä puoleeni vaikken sitä yritä.

Uskon että tulen menestymään koulu helppoa hyvä palkkainen työ jo nyt. Sitä en tiedä miten tulen pärjäämään ihmisten kanssa henkilökohtaisessa elämässä ja luomaan ihmissuhteita vaikka työelämässä olen siinä onnistunut pintapuoleisesti. Pohjimmiltani en pidä ihmisistä vaikka minua sanotaan mukavaksi, ihmettelen kyllä sitä itsekin. Hyvä sydäminen olen kyllä. Ehkä minusta tulee rikas erakko. Todennäköisesti. En halua ympärilleni ihmisiä. En luota kehenkään. Mutta ihan hyvä elämä varmasti silti. Koen että ihmiset tuovat ongelmia, olen alkanut miettiä erakon elämää se voisi olla tie onneen. Onnellisimmillani olen yksin.