Te, jotka koette, että olette saaneet lapsuudestanne "niukat eväät"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eniten ehkä mietin ja tunnen syyllisyyttä siitä, kun tämä oma narsistivanhempi vanhenee. Mitäs sitten? Kutsutaan se paskalapsi paikalle hoitamaan? Itse narsisti vanhemman syntipukkina, en siihen kykene. En halua suostua siihen, mutta se syyllisyys. Nyt ajattelen, että kuolkoon paskavaippoihinsa, sitä saa mitä tilaa jne. Mutta kun sen aika oikeasti koittaa, voi mieli olla eri. Suuntaan varmasti sinne niitä vaippoja vaihtamaan, vaikka ei pitäisi. Syyllisyys ja häpeä itsestä. Sairasta. Joku voi ehkä kertoa omat kokemuksensa.

T. Yksi näistä kirjoittajista

Ai että, aivan samat ajatukset täällä.

Meillä on se hassu kuvio lisänä että vaikka minä olen ulkoisesti menestynyt ja päässyt korkeaan asemaan, olen vanhemmille se surkea epäonnistunut paskalapsi mitä pitää hävetä ja josta ei ole mihinkään. Vastaavasti työtön alkoholistisisarus, se suosikkilapsi, on upea ja hieno ja siitä saa olla ylpeä.

Vanhuuden hoivatarpeet menee niin että todella hieno lapsi (eli työtön juopoo) on liian hieno auttamaan ja siivoamaan, ne on vähäpätöistä orjan hommaa. Ja se orjan homma kuuluu sille huonolle hävettävälle lapselle (eli minulle).

Minäkin tiedän ja tunnistan, että vaikka olen päättänyt että en ala tippaakaan auttamaan tai hoitamaan, niin sitten kun se syyllistys, haukkuminen ja kiristys/uhkailu ja manipulointi alkaa, niin varmaan alistun ja raahustan sinne paikan päälle komenneltavaksi. Se on varmaan helpompaa kuin taistella vastaan.

Se pyytäminen ei ole mitään nättiä voisitko auttaa kyselyä, vaan omat vanhemmat pyytää siten että ne karjuu, tiuskii, käskyttää, vaatii ja inttää. Suoraan sanoen kauhulla pelkään että se narsistinen komentelu ja käskytys alkaa taas, koko lapsuus piti hypätä kuin sätkynukke jokaisen käskytyksen ja komennon mukaan, koskaan ei saanut levätä!

Ei siis tosiaan ollut lepohetkeä koskaan, sillä jos hetken istuin, luin tai katsoin telkkaa, alkoi jo huuto ja säksätys että täällä sitä makoillaan, heti hakkaamaan halkoja ja leikkaamaan nurmikko!

Näin mullakin oli! Olo oli kuin orjalla. Siivoukset teetettiin aina minulla neljästä sisaruksesta loppuun asti. Olen pahoillani, että jouduit kokemaan saman. Se rooli ei tule muuttumaan koskaan. On vaikeaa hyväksyä, mutta ainakin on vapaa, jos ei ole tekemisissä tai osaa tehdä rajat. Äläkä hoida vanhempaa, kun se vanhenee. Sitä yritän itsekin. Onneksi tällä hetkellä en pysty säälimään edes.

Vierailija kirjoitti:

Minulla rikkinäinen koti. Minua kiusattu. Olen miettinyt että kiusaamiseni oli oma vikani. Älkää triggeröitykö, selitän. Tarkoitan että taustani vuoksi en pystynyt muodostamaan ystävyyssuhteita. Olen alkanut miettiä kun jotain kiusataan että ollaanko koskaan huomioitu minkälaisista kodeista kiusatut tulevat. Mikä on näiden vanhempien vastuu. Ei minua opetettu puolustamaan itseäni. Olin alistettu kotona joten tottakai toinen lapsi alkaa kiusaamaan ja alistaa minut kun olen jo henkisesti lyöty ja hän on lapsi ja ei ymmärrä. Tämä on nyt kärjistettyä ja tarkoitan sellaista lasten pientä kiusaamista en mitään rajua henkistäväkivaltaa. Kiusaaminen on ehdottoman väärin. Mutta jotenkin ollaan keskitytty vain kiusaajaan tai kiusaajan vanhempiin. Ollaanko laitettu päitä vadille kiusatun vanhempia ovatko he luoneet osaltaan ongelmaa. Näen että kaikki lastenkiusaaminen liittyy aikuisiin ovat ikään kuin sen mahdollistajia ja luojia. Heidän pitää kantaa vastuu ja ratkaista nämä. Nyt kun mietin muita joita kiusattu koulussa, ovat varmasti tulleet epävakaista kodeista.

Minusta aina kun jotain kiusataan pitäisi myös kiusatun vanhemmat joutua syyniin siellä on yleensä isoja ongelmia ja toiset lapset aistivat nämä kotona kiusatut.

Kirjoitin tänne itse omista kokemuksistani kuten kiusaamisesta. Jos mietin itseäni niin kyllähän se vaikutti, kun kotona varsinkin isä "opetti" olemaan kiltti ja tiesin kuinka hän suuttuu jos teen jotain toisin kuin hän halusi. Tämä siis esim harrastukseen liityen. Mitään pahaa en edes uskaltanut tehdä ja nuo huudot yms tulivat ihan muusta kuten niistä tekemistäni "virheistä". Olin siis helppo kohde kiusaamiseen. Samalla toisaalta vanhempani ovat aina vaatineet minua olemaan rohkea ja vahva ihminen. Koulussa olisi pitänyt puhua kaikkien kanssa ja omata paljon ystäviä sekä olla reipas. Tämä oli siis ristiriidassa sen kotoa opetetun "alistuneen" luonteen kanssa. Silti he eivät nähneet tässä ristiriitaa.

Toisaalta minä taas koen kuinka sen niin, että pystyin kyllä aiemmin luomaan ystävyyssuhteita. Osasin puhua muiden kanssa ja olla ihan mukava kaveri. Olin vaan kuitenkin liiankin kiltti ja minua oli helppo määrätä. Tätä eräskin käytti hyväkseen. En osannut sanoa vastaan. Miellytin muita. Kuitenkin en voi sanoa olleeni mitenkään toivoton tapaus muiden kanssa. Kiusaamisen jatkuessa menetin sitten itsetuntoni vähitellen. Muutto sitä ennen vei viimeiset ystävyyssuhteet ja jouduin aloittamaan alusta. Kaikki meni hyvin alkuun, mutta sitten kiusaaminen alkoi. Tästä ei nyt enempää. Kuitenkin monien juttujen myötä olin lukioon asti kiusattu.

Jos taas mietin kiusaamistani niin se oli tietyllä tavalla niin "piilotettua", ettei ollut helppoa sitä tuoda ilmi. Samalla kaikki siihen puuttuminen oli hyvin vaikeaa. Vanhempani eivät auttaneet minua, mutta toisaalta asiaa miettiessäni olen monesti miettinyt mitä olisi voitu tehdä. Tuskin se kaikki olisi loppunut. Tämäkin on ikävää kirjoittaa. Vanhempien tukea olisin tietysti kaivannut, mutta ei esim isäni vääränlainen puuttuminen asiaan olisi tuonut kuin harmia. Yritin myös itse kestää kaiken, koska mietin asioiden pahenevan jos reagoin. Moni kirjoittaa miksei kiusattu puolustaudu. Toisaalta miten puolustaudut jos olet ihan omillasi ja vaarassa iso porukka. Ja en tarkoita mitään väkivaltaakaan vaan esim jotain ilkeitä puheita tai pilkkaa yms. Koin, että minun on helpompi kestää asiaa kuin alkaa taustelemaan vastaan. Oikeastaan myöhemmin yritin pistää vastaan ja sain pelottavia uhkailuja yms. Ei ollut hyötyä siitä kaikesta.

Samalla jos mietin vielä itseäni niin ihmisen persoona on mikä on. En olisi eri perheessäkään ollut se rohkein vaan varmasti kiltimpi persoona. Siinä mielessä minusta varmasti olisi näkynyt se merkki muille joka tapauksessa. Tietysti hyvä itsetunto suojelee ja ymmärrän sen kuinka pitäisi vaalia sitä. Samalla itse olisin taas kaivannut apua ja tukea kaikkeen. Olisin halunnut puhua kiusaamisesta ja saada tukea. Olisin myös kaivannut ihan tavallisia neuvoja elämään liittyen. Sitä miten muiden kanssa ollaan, miten tutustun muihin, itsevarmuutta myös. Ei nuoren kuulu jäädä yksin murheiden kanssa. Tuli tämä nyt vaan viestiisi liittyen mieleen.

Meillä oli myös tuo ihmeellinen ristiriita, että piti olla tahdoton, alistettu, nujerrettu ja oma luonto kitketty - tämä siis kotona, vanhemman kasvatusmetodi oli se että lapsen tahto pitää nujertaa ja lapsi alistaa. Oikein ylpeänä kehtasi vouhkata tästä metodistaan ja oli olevinaan niin hyvä kasvattaja. Lapset peloissaan, traumatisoituna, hakattuna ja uhkailtuna.

Sitten samaan aikaan kodin ulkopuolella olisi pitänyt olla reipas, supliikki, nauravainen, sosiaalinen ja aktiivinen. Vanhemmat sitten kehuivat naapuruston reippaita ja iloisia lapsia ja haukkuvait ja kritisoivat miksi omat lapset ei ole samanlaisia!

No miksiköhän!!???

Tää vanhemman sekopäinen vaatimusristiriitq suoraan sanoen vatuttaa aivan suunnattomasti. Miten kukaan voi laittaa lastaan tuollisen paineen alle, ambivalenttiin tilanteeseen, ristiriitaisiin ja alati muuttuviin käskyihin ja vaatimuksiin. Niin no joo, narsisti voi ja tekeekin niin.

Eväät ovat olleet todella niukat, perintöjä ole saatu eikä niitä ole edes tulossa ja omilla tuloillani olen joutunut jelppimään myös läheisiäni enkä ole saanut koottua itselleni rahaa enkä hankittua mitään omaisuutta, säästöjä on sen verran, että pääsen vaatimattomin menoin hautaan. Olen jäänyt eläkkeelle ja pärjään kuitenkin eläkkeelläni suhteellisen hyvin, mutta säästöjä en edes yritä enää tässä iässä kartuttaa vaan pistän rahat kulutukseen ja elämästä nauttimiseen. Sitä mitä en voi saada sitä ilman sitten vain täytyy pärjätä eli jos silmälasien uusimiseen ei ole varaa niin myönteistä siinä on se, että vähemmällä näkemisellä ei näe kaikkia likaisia yksityiskohtia ja rumakin voi näyttää kauniilta.

Tuosta orjana toimimisesta saisi oman ketjun. Kotona ei saanut sekuntiakaan olla rauhassa, siis rentoutua. Se oli vanhemman mielestä LAISKOTTELUA joka piti ankarasti kitkeä. Viikonloppuaamuisin oli herätys klo 07 ja ulkotöihin! Ei todellakaan saanut nukkua pidempään, sama herätysaika oli terveenä ja sairaana koska muu olisi laiskuutta.

Koko ajan piti tehdä jotain ja jos olit hetkenkin tekemättä mitään, siis vaikka luit lehteä tai katsoit tv:tä, vanhempi tuli heti komentamaan töihin.

Keksi myös ilkivaltaisesti hommia. Siis vaikka olin ajanut nurmikon käsikäyttöisellä leikkurilla juuri eilen, se komensi tekemään seuraavana päivänä sen uudestaan.

Syksyt oli hirveää aikaa kun piti koko ajan poimia marjoja. Koulun jälkeen marjaan ja kotiin ei saanut tulla jos ei ollut 5l sanko marjoja poimittuna.

Tuo oli sadistista kiusaamista ja koulukin kärsi. Koulunkäynti oli vanhemman mielestä turhaa ja paljon tärkeämpää oli koko ajan tauotta tehdä työtä.

Ainoa mahdollisuus lepohetkeen oli se jos neuloi. Sen jostain syystä vanhempi laski työnteoksi. Mikään lukeminen ei tullut kyseeseen, ja jouduin lukemaan öisin piilossa peiton alla kun päivisin ei saanut.

Aivan hirveä lapsuudenkoti. Kellekään en toivo tuollaista tauotonta orjaleiriä.

Omaan elämääni vaikuttanut tosi paljon täysin rakkaudeton lapsuus, äidin voimakas masennus, turvattomuuden tunne ja vuosien koulukiusaaminen.

Aikuistuttuani olin tosi hukassa ja päihteillä turrutin pahaa oloa. Tulin raskaaksi ja se oli mulle kyllä käänne, että en halua oman poikani lähtökohtia tällaisiksi. On ollut tosi työlästäkin, mutta äitiys on mua kyllä voimaannuttanut. Nykyisin olen kaksin pojan kanssa isän löydettyä yllättäen uuden rakkauden. Siihen olin jo hajoamassa ja sama lapsuuden rakkaudettomuuden ja turvattomuuden tunne nosti päätään.

Paras kohteliaisuus tuli exältä, joka eron jälkeen jo totesi, että kyllä hänellä kävi mun kanssa tuuri, että hänen lapsellaan on tällainen äiti, kun hän on mitä on. Suhdettani omaan äitiini olen lämmitellyt hiljalleen, koska en halua mädättää itseäni kaunassa ja katkeruudessa.

Siuntion kylil . Runescapee pelaillen.

Mulla vanhemmiten on tullut jonkunlainen kiukku ja ärsytys - tämä ei ole katkeruutta vaan jotain vähän erilaista eri vivahteella - että nuo sadistisen julmat kaltoinkohtelijat ei mitenkään joudu vastaamaan teoistaan. Siis koskaan. Ne vaan porskuttaa ja elää kuplassaan jossa ovat maailman parhaimmat ihmiset. Ja vain ne lapset on kiittämättömiä joita olisi pitänyt hakata enemmän jotta olisivat kiitollisempia.

Ne kiistää ja valehtelee tapahtuneet joten ei tarvitse kantaa vastuuta.

Harmillista kun rikoslaki ei mahdollista jälkikäteen syyttämistä lapsuuden väkivallasta vaan rikos vanhenee 10 vuodessa. Nyt on myöhäistä.

Toivon totisesti että helvetissä on erityinen paikka lasten kaltoinkohtelijoille, mutta taitaa olla niin että nuo ei joudu maksamaan koskaan teoistaan, tokkopa kuollessaankaan.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli myös tuo ihmeellinen ristiriita, että piti olla tahdoton, alistettu, nujerrettu ja oma luonto kitketty - tämä siis kotona, vanhemman kasvatusmetodi oli se että lapsen tahto pitää nujertaa ja lapsi alistaa. Oikein ylpeänä kehtasi vouhkata tästä metodistaan ja oli olevinaan niin hyvä kasvattaja. Lapset peloissaan, traumatisoituna, hakattuna ja uhkailtuna.

Sitten samaan aikaan kodin ulkopuolella olisi pitänyt olla reipas, supliikki, nauravainen, sosiaalinen ja aktiivinen. Vanhemmat sitten kehuivat naapuruston reippaita ja iloisia lapsia ja haukkuvait ja kritisoivat miksi omat lapset ei ole samanlaisia!

No miksiköhän!!???

Tää vanhemman sekopäinen vaatimusristiriitq suoraan sanoen vatuttaa aivan suunnattomasti. Miten kukaan voi laittaa lastaan tuollisen paineen alle, ambivalenttiin tilanteeseen, ristiriitaisiin ja alati muuttuviin käskyihin ja vaatimuksiin. Niin no joo, narsisti voi ja tekeekin niin.

Sama minulla. Minulla on sosiaaliset taidot kärpäsen tasolla enkä lapsenakaan osannut aistia, miten missäkin tilanteessa pitää käyttäytyä ja eri tilanteisiin pitää reagoida. En vaan ymmärrä ristiriitaista viestintää, minulle pitää sanoa suoraan, mitä tarkoitetaan. En osaa lukea asioita rivien välistä.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen valtavaa syyllisyyttä, jokaisesta ostoksesta. Ostan vaatteet ja huonekalut kirpparilta, halvinta ruokaa, enkä matkustele.

Minulla on sama. En ole aiemmin osannut yhdistää sitä lapsuuden kokemuksiin, mutta sieltä se varmaan kumpuaa. Uskoisin kokevani, että en ansaitse niitä asioita.

Nykyään harjoittelen sitä, että sallisin itseni nauttivan niistä asioista joita päätän ostaa. Ja että voin ostaa joskus myös kallista ja laadukasta, panostaa itseeni ja kotiini. Kuitenkin aina kun teen jonkun hankinnan, on taustalla tuo syyllisyys vähintäänkin pienenä varjona viemässä pois sitä iloa, jonka tuo asia/esine elämääni tuo. 

Hengenvaarallisesti lihava -ohjelmassa haukon joskus henkeäni, kun alussa kerrotaan henkilön taustoista. Tulee niin harvinaisen selväksi vanhempien ja kasvuympäristön merkitys ihmisen tulevaisuudelle. 

Ja mikä kamalinta, aika usein heidän omat vanhempansa elävät ihan ok elämää, kun ovat ensin tuhonneet oman lapsensa elämän. Järkyttävää.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli myös tuo ihmeellinen ristiriita, että piti olla tahdoton, alistettu, nujerrettu ja oma luonto kitketty - tämä siis kotona, vanhemman kasvatusmetodi oli se että lapsen tahto pitää nujertaa ja lapsi alistaa. Oikein ylpeänä kehtasi vouhkata tästä metodistaan ja oli olevinaan niin hyvä kasvattaja. Lapset peloissaan, traumatisoituna, hakattuna ja uhkailtuna.

Sitten samaan aikaan kodin ulkopuolella olisi pitänyt olla reipas, supliikki, nauravainen, sosiaalinen ja aktiivinen. Vanhemmat sitten kehuivat naapuruston reippaita ja iloisia lapsia ja haukkuvait ja kritisoivat miksi omat lapset ei ole samanlaisia!

No miksiköhän!!???

Tää vanhemman sekopäinen vaatimusristiriitq suoraan sanoen vatuttaa aivan suunnattomasti. Miten kukaan voi laittaa lastaan tuollisen paineen alle, ambivalenttiin tilanteeseen, ristiriitaisiin ja alati muuttuviin käskyihin ja vaatimuksiin. Niin no joo, narsisti voi ja tekeekin niin.

Olisivat voineet kertoa, miksi eivät itse ole sellaisia kuin naapurilasten vanhemmat.

Tajusin yhtäkkiä, reilusti yli 40-vuotiaana, että minulla ei ole ollut elämässäni yhtään ihmissuhdetta, jossa olisi ollut aito, syvä tunneyhteys. Siis tarkoitan sellaista yhteyttä, jossa voi olla täysin oma itsensä ilman pelkoa hylkäämisestä ja että voisi kokea olevansa oikeasti rakastettu. 

Ja kuitenkin minulla on ystäviä, sisaruksia ja useita parisuhteita ollut.

Ehkäpä jotain edistystä sekin, että ymmärtää tuollaisen olevan ylipäätään mahdollista kahden ihmisen välillä. En oikein osaa sanoa, mistä se oivallus tuli.

Vierailija kirjoitti:

Hengenvaarallisesti lihava -ohjelmassa haukon joskus henkeäni, kun alussa kerrotaan henkilön taustoista. Tulee niin harvinaisen selväksi vanhempien ja kasvuympäristön merkitys ihmisen tulevaisuudelle. 

Ja mikä kamalinta, aika usein heidän omat vanhempansa elävät ihan ok elämää, kun ovat ensin tuhonneet oman lapsensa elämän. Järkyttävää.

Joo, niin ne minunkin vanhemmat tekivät ja tekevät kaikkensa että lapsella olisi kurjaa ja lapsen voisi nujertaa.

Itse tyytyväisinä ja omahyväisinä köllöttelevät kuplassaan ja uskottelevat ihmeellisen valhetotuuden itsestään. Siinä HE ovat viisaimmat ja parhaat koko maailmassa ja kaikki muut (lapset, tutut, naapurit jne) vaan typeriä paskoja jotka kelpaa ainoastaan palvelemaan heitä.

Ovat muutenkin ahneimmat ja itsekkäimmät ihmiset mitä tunnen ja aina rohmunneet ja riistäneet muilta kaiken itselleen (ei koske vain lapsia vaan vaikka työkavereita , sukulaisia)

Nuo vaan tyytyväisenä jatkaa touhujaan. Käsittämätöntä.

Onneksi olen pelastanut itseni viimein tuosta vaikutuspiiristä, joskin liian vanhana, vasta keski-ikäisenä. Minua on riistetty, piinattu ja kaltoinkohdeltu koko elämä, onneksi nyt sentään loppuosan saan ehkä olla rauhassa.

Osa vanhemmista todella on kamalia. Osa vanhemmista haluaa tuhota lapsensa. Osa vanhemmista haluaa vahingoittaa lastaan.

Tätä on jotenkin yhteiskunnan todella vaikea tunnistaa saari tunnustaa, kun myytti rakastavasta vanhemmasta on niin vahva.

Vierailija kirjoitti:

Eniten ehkä mietin ja tunnen syyllisyyttä siitä, kun tämä oma narsistivanhempi vanhenee. Mitäs sitten? Kutsutaan se paskalapsi paikalle hoitamaan? Itse narsisti vanhemman syntipukkina, en siihen kykene. En halua suostua siihen, mutta se syyllisyys. Nyt ajattelen, että kuolkoon paskavaippoihinsa, sitä saa mitä tilaa jne. Mutta kun sen aika oikeasti koittaa, voi mieli olla eri. Suuntaan varmasti sinne niitä vaippoja vaihtamaan, vaikka ei pitäisi. Syyllisyys ja häpeä itsestä. Sairasta. Joku voi ehkä kertoa omat kokemuksensa.

T. Yksi näistä kirjoittajista

Isäni ei pitänyt mitään yhteyttä koko aikuisiälläni, eikä juuri lapsuudessakaan. Hänelle tuli maistraatin kautta edunvalvoja ja pidin huolen, että hän sai kaiken tarvitsemansa hoitokodissa. En käynyt katsomassa, koska hän oli vieras ihminen minulle.

Äitini joutui hoitolaitokseen sairauskohtauksen seurauksena. Kävin katsomassa harvoin, en osallistunut hoivaamiseen. Olin sisäisesti aivan lukossa siellä käydessäni, vaikka hän ei kyennyt edes kommunikoimaan. Pidin huolen, että hän sai hyvää hoitoa kuten toivoisin kenen tahansa sairaan saavan. Maksoin mm. fysioterapiaa, hankin tarvikkeita, kauniita vaatteita.  Olin hänen edunvalvoja. Olen tavallaan tehnyt kaiken niin, ettei tarvitse tuntea syyllisyyttä, mutta suojellut itseäni pysymällä etäällä.

Minulla on samanlaisia kokemuksia kuin ketjuun kirjoittaneilla. Olen ollut lapsena masentunut, huono itsetuntoinen alisuoriutuja. Aikuistuttuani keikahdin ahdistuneeksi ylisuorittajaksi. Nykyään yritän hellittää siinä, mutta uupumus on ainainen riesa. Olen käynyt vuosien terapiat. Myös hammashoitoon on kulunut pieni omaisuus.  Pärjään lähtökohtiin nähden hyvin. Harrastan kaikenlaista, olen terve, minulla on hyvä työ. Perhettä en ole uskaltanut perustaa, parisuhdetta ei ole epäonnistuneiden suhteiden jälkeen. Hoidan lemmikkini rakkaudella. Kärsin yksinäisyydestä. Jostain syystä en saa luotua ihmissuhteita samanhenkisiin ihmisiin, vaikka sitä kaipaisin. Tunnen aina ulkopuolisuutta. Minäkin olen kaikessa takamatkalla. Toivoisin vielä oppivani rakentamaan hyviä ihmissuhteita. 

Tämä on varmaan paras ketju ikinä. Toivon että tämä pysyisi hengissä vielä eikä kiusaajat tule ketjuun tahallaan ärsyttämään.

Kaikille kirjoittajille suuri kiitos!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli myös tuo ihmeellinen ristiriita, että piti olla tahdoton, alistettu, nujerrettu ja oma luonto kitketty - tämä siis kotona, vanhemman kasvatusmetodi oli se että lapsen tahto pitää nujertaa ja lapsi alistaa. Oikein ylpeänä kehtasi vouhkata tästä metodistaan ja oli olevinaan niin hyvä kasvattaja. Lapset peloissaan, traumatisoituna, hakattuna ja uhkailtuna.

Sitten samaan aikaan kodin ulkopuolella olisi pitänyt olla reipas, supliikki, nauravainen, sosiaalinen ja aktiivinen. Vanhemmat sitten kehuivat naapuruston reippaita ja iloisia lapsia ja haukkuvait ja kritisoivat miksi omat lapset ei ole samanlaisia!

No miksiköhän!!???

Tää vanhemman sekopäinen vaatimusristiriitq suoraan sanoen vatuttaa aivan suunnattomasti. Miten kukaan voi laittaa lastaan tuollisen paineen alle, ambivalenttiin tilanteeseen, ristiriitaisiin ja alati muuttuviin käskyihin ja vaatimuksiin. Niin no joo, narsisti voi ja tekeekin niin.

Sama minulla. Minulla on sosiaaliset taidot kärpäsen tasolla enkä lapsenakaan osannut aistia, miten missäkin tilanteessa pitää käyttäytyä ja eri tilanteisiin pitää reagoida. En vaan ymmärrä ristiriitaista viestintää, minulle pitää sanoa suoraan, mitä tarkoitetaan. En osaa lukea asioita rivien välistä.

Johtuisikohan se siitä, että on pakotettu tukahduttamaan terveet vaistot ja tunteet ja reaktiot ja on ollut kaasuvalotettuna koko lapsuutensa. On esitetty rakastavaa, mutta silti ei ole edes fyysisistä perustarpeista huolehdittu, emotionaalisista puhumattakaan. 

Omat vaistoni ja tunteeni ovat alkaneet aikuisena toimia paljon paremmin, toki tietynlaista harjoittelua se on varmaan hautaan asti. 25-30 vuotiaaksi tutkani ei toiminut yhtään enkä osannut puolustautua tai pitää puoliani, muiden puolia kyllä osasin pitää todellakin sisukkaasti. Olen ollut aikuisena tarkka, millaisella seuralla itseni ympäröin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eniten ehkä mietin ja tunnen syyllisyyttä siitä, kun tämä oma narsistivanhempi vanhenee. Mitäs sitten? Kutsutaan se paskalapsi paikalle hoitamaan? Itse narsisti vanhemman syntipukkina, en siihen kykene. En halua suostua siihen, mutta se syyllisyys. Nyt ajattelen, että kuolkoon paskavaippoihinsa, sitä saa mitä tilaa jne. Mutta kun sen aika oikeasti koittaa, voi mieli olla eri. Suuntaan varmasti sinne niitä vaippoja vaihtamaan, vaikka ei pitäisi. Syyllisyys ja häpeä itsestä. Sairasta. Joku voi ehkä kertoa omat kokemuksensa.

T. Yksi näistä kirjoittajista

Ai että, aivan samat ajatukset täällä.

Meillä on se hassu kuvio lisänä että vaikka minä olen ulkoisesti menestynyt ja päässyt korkeaan asemaan, olen vanhemmille se surkea epäonnistunut paskalapsi mitä pitää hävetä ja josta ei ole mihinkään. Vastaavasti työtön alkoholistisisarus, se suosikkilapsi, on upea ja hieno ja siitä saa olla ylpeä.

Vanhuuden hoivatarpeet menee niin että todella hieno lapsi (eli työtön juopoo) on liian hieno auttamaan ja siivoamaan, ne on vähäpätöistä orjan hommaa. Ja se orjan homma kuuluu sille huonolle hävettävälle lapselle (eli minulle).

Minäkin tiedän ja tunnistan, että vaikka olen päättänyt että en ala tippaakaan auttamaan tai hoitamaan, niin sitten kun se syyllistys, haukkuminen ja kiristys/uhkailu ja manipulointi alkaa, niin varmaan alistun ja raahustan sinne paikan päälle komenneltavaksi. Se on varmaan helpompaa kuin taistella vastaan.

Se pyytäminen ei ole mitään nättiä voisitko auttaa kyselyä, vaan omat vanhemmat pyytää siten että ne karjuu, tiuskii, käskyttää, vaatii ja inttää. Suoraan sanoen kauhulla pelkään että se narsistinen komentelu ja käskytys alkaa taas, koko lapsuus piti hypätä kuin sätkynukke jokaisen käskytyksen ja komennon mukaan, koskaan ei saanut levätä!

Ei siis tosiaan ollut lepohetkeä koskaan, sillä jos hetken istuin, luin tai katsoin telkkaa, alkoi jo huuto ja säksätys että täällä sitä makoillaan, heti hakkaamaan halkoja ja leikkaamaan nurmikko!

Narsistivanhemman ja kahden parisuhdenarsistin kokemuksella, tuo ankeuttaminen ja laiskaksi haukkuminen on jotain ihan omassa mittaluokassaan. Jatkossa juoksen heti, jos kuulen jotain sanontoja tai ihan vaan kommentteja, jotka viittaavat minun laiskuuteeni tai ankeuttamiseen tyyliin täällä sitä vaan maataan perse homeessa tai ei makeaa mahan täydeltä. Bonuksena ruma kielenkäyttö kohdistuen itseen tai muiden ihmisten kommentointiin tyyliin huo*ittelu, n-sana tms halventavat nimitykset. 

Täällä kun on narsistin lapsia useampi, niin oletteko huomanneet että olisitte itse omaksuneet narsistintapoja. Saaneet evääksi narsistin tavan olla. Tarkoitan että tiedän etten ole narsisti mutta nyt vanhemmalla iällä mietin olenko käyttäytynyt narsistin tavalla vaikka taustalla ei ole ollut taka-ajatuksia. Äitini on piilonarsisti, uhriutuvanarsisti, herkkänahkainen narsisti tai mitä näitä nyt on, joku näistä. Isää minulla ei ole ollut. Mutta äitini on yliauttavainen, puhelias, ylikaikkea ja oikeasti tämä ei ole aitoa, se on pelaamista, manipulointia, noh tiedätte mitä narsisti tekee. Luulin pitkään että äitini on maailman ihanin ihminen toki olin apaattinen lapsi mutten ymmärtänyt mitä peliä minulla ja minulle osoitetulla muka rakkaudella tehtiin, en ymmärtänyt syy yhteyttä että äitini oli pahoinvoinnin syy. Itse pidän kovin ihmisistä ja olen mielestäni hyvä lukemaan ihmisiä, olen huomannut että kun lähestyn muita, auttavaisesti, iloisesti, puheliaasti, positiivisesti, mitä todella sydämessäni tarkoitan. Olen aidosti sitä se ei herätä vastakaikua. Nyt vanhemmalla iällä olen alkanut miettimään että pidetäänkö minua epäaitona, vaikutanko itse tällaiselta piilonarsistilta. Olenko oppinut epäaidoksi vaikka se on aitoa. Vaikea sanoa itse miten muut näkevät minut, mutta monesti huomannut että se miten muut kokeneet tilanteet ei vastaa yhtään omani. Olen sydämessäni aidosti tarkoittanut hyvää. Tämän takia lasten kanssa on hyvin helppoa olla ja he näkevät vilpittömyyteni, mutta aikuiset suhtautuvat minuun skeptisesti kun olen kiva. Olenko liian kiva?

Luulin aina olleeni introvertti, mutta oikeasti olen eksovertti. Kotiolot tekivät minut hiljaiseksi ja vetäytyväksi. Oikeasti olen todella hyvä esiintymään, puhelias, osaan olla luontaisesti ihmisten kanssa. Oma lapseni on myös yltiöeksovertti, hauskaa nähdä minkälainen lapsuus minulla olisi voinut olla jos minulla olisi ollut turvallinen koti ja olisin turvallisesti saanut olla oma itseni ja ilmaista itseäni. Lapsellani on valtavasti kavereita. Itse vietin lapsuuteni yksin ja se on jättänyt jälkensä.

Nyt en tiedä mitä tekisin tällä kaikella ulospäinsuuntautumisellani. Minulle on itselle ollut täysi yllätys minkälainen olen kun olen parantunut traumoistani ja enkä ole enää vanhempieni kanssa missään tekemisissä.

Vanha ala-aste kaveri oli hämmästynyt minkälainen olin nykyään, en kuulemma puhunut mitään ala-asteella. Olisi upeaa päästä elämään lapsuus ja teini-ikä minun oikeasti omalla persoonallani.