Te, jotka koette, että olette saaneet lapsuudestanne "niukat eväät"

Vierailija kirjoitti:

Luulin aina olleeni introvertti, mutta oikeasti olen eksovertti. Kotiolot tekivät minut hiljaiseksi ja vetäytyväksi. Oikeasti olen todella hyvä esiintymään, puhelias, osaan olla luontaisesti ihmisten kanssa. Oma lapseni on myös yltiöeksovertti, hauskaa nähdä minkälainen lapsuus minulla olisi voinut olla jos minulla olisi ollut turvallinen koti ja olisin turvallisesti saanut olla oma itseni ja ilmaista itseäni. Lapsellani on valtavasti kavereita. Itse vietin lapsuuteni yksin ja se on jättänyt jälkensä.

Nyt en tiedä mitä tekisin tällä kaikella ulospäinsuuntautumisellani. Minulle on itselle ollut täysi yllätys minkälainen olen kun olen parantunut traumoistani ja enkä ole enää vanhempieni kanssa missään tekemisissä.

Vanha ala-aste kaveri oli hämmästynyt minkälainen olin nykyään, en kuulemma puhunut mitään ala-asteella. Olisi upeaa päästä elämään lapsuus ja teini-ikä minun oikeasti omalla persoonallani.

Samaa ajattelen minä! Luulin aina olevani introvertti, mutta en ihan varmasti ole. Kärsin yksinäisyydestä ja haluaisin olla ihmisten seurassa. Narsisti äiti vain vei luottamuksen ihmisiin. Hirveä ristiriita. Haluaisin, mutta en pysty. Voi, kunpa olisi syntynyt toiseen perheeseen tai huostaanotettu heti syntymästä. Mulla vielä se tilanne ,ettei ole edes sitä toista vanhempaa ollut koskaan, joka toisi turvaa. Isä katosi kun olin 6v ja hänkin oli väkivaltainen äidin lisäksi.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on varmaan paras ketju ikinä. Toivon että tämä pysyisi hengissä vielä eikä kiusaajat tule ketjuun tahallaan ärsyttämään.

Kaikille kirjoittajille suuri kiitos!

No niin on paras! Kyllä, voimia kaikille jotka yrittävät tehdä elämästään mahdollisimman hyvän vaikka lapsuus olisi ollut turvaton.

Olen huonosti pärjännyt duunari. Nykyään osatyökykyinen.

Meillä oli tosi usein vaan joko lihiksiä tai leipää, harvoin molempia. Sain kuitenkin elämäni raiteilleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulin aina olleeni introvertti, mutta oikeasti olen eksovertti. Kotiolot tekivät minut hiljaiseksi ja vetäytyväksi. Oikeasti olen todella hyvä esiintymään, puhelias, osaan olla luontaisesti ihmisten kanssa. Oma lapseni on myös yltiöeksovertti, hauskaa nähdä minkälainen lapsuus minulla olisi voinut olla jos minulla olisi ollut turvallinen koti ja olisin turvallisesti saanut olla oma itseni ja ilmaista itseäni. Lapsellani on valtavasti kavereita. Itse vietin lapsuuteni yksin ja se on jättänyt jälkensä.

Nyt en tiedä mitä tekisin tällä kaikella ulospäinsuuntautumisellani. Minulle on itselle ollut täysi yllätys minkälainen olen kun olen parantunut traumoistani ja enkä ole enää vanhempieni kanssa missään tekemisissä.

Vanha ala-aste kaveri oli hämmästynyt minkälainen olin nykyään, en kuulemma puhunut mitään ala-asteella. Olisi upeaa päästä elämään lapsuus ja teini-ikä minun oikeasti omalla persoonallani.

Samaa ajattelen minä! Luulin aina olevani introvertti, mutta en ihan varmasti ole. Kärsin yksinäisyydestä ja haluaisin olla ihmisten seurassa. Narsisti äiti vain vei luottamuksen ihmisiin. Hirveä ristiriita. Haluaisin, mutta en pysty. Voi, kunpa olisi syntynyt toiseen perheeseen tai huostaanotettu heti syntymästä. Mulla vielä se tilanne ,ettei ole edes sitä toista vanhempaa ollut koskaan, joka toisi turvaa. Isä katosi kun olin 6v ja hänkin oli väkivaltainen äidin lisäksi.

Samaa ristriitaa koen, kaipaan hirveästi seuraa mutta en luota taustani takia. Aina toivoin toista perhettä, nyt sen sain kun on oma perhe aikuisena, mutta lapsuus jäi kokematta. Imen omien lapsieni hymyä ja iloa ja koitan elää lapsuuden uudestaan. Olla itse itselleni hyvä äiti ja sellainen äiti lapsilleni kun itse olisin tarvinnut ja valitsin lapsieni isäksi sellaisen isän jonka olisin itse tarvinnut. Enkä todellakaan isäni kaltaista. Totaali luuseri, naistenmies, pelaaja, tunnekylmä ja ei koskaan läsnä. Äitini ei koskaan sanonut rakastavansa minua tai halannut. Omat lapseni hukutan haleihin ja rakkauteen. Oma äitini oli myös täysin rajaton. Minä kunnioitan lapsiani ja vaikka he ovat minulle kaikki kaikessa, en roiku heissä, tukahduta heitä, kunnioitan heitä aina.

Vierailija kirjoitti:

Keskimääräistä huonommin kai: nelikymppinen lapseton sinkku nainen, ei varallisuutta, ei työpaikkaa, terveysongelmia.

Näistä ei mikään tietenkään suoraan ole lapsuudesta johtuvaa, mutta puuttumaton tunteiden hallinta, hylkäämisen pelko ja lapsuudessa alkanut ahdistus on, jotka sitten kyllä valtavasti vaikuttaneet nykytilanteeseen kun en ole koskaan pystynyt näkemään itselläni tulevaisuutta.

Moni suorittaa kuten itsekin. Ja sitten tulikin se totaalinen uupumus ja romahdus. Ja toipuminen.

Aikaisemmin kaikki oli huonosti mutta nykyään ei vaikka mikään ei ole konkreettisesti muuttunut. Vain terapian avulla olen saavuttanut sisäisen rauhan ja hyväksynyt itseni.

No, meillä oli kulissit kunnossa, mutta niiden takana valtava pahoinvointi. Olen pärjännyt elämässä keskinkertaisesti. Ongelma on, että olen oppinut pärjäämään yksin, liikaakin, kun jo nuorella iällä oli pakko, mutta en ole oppinut pyytämään apua enkä luottamaan ihmisiin. Terapian jälkeen kuitenkin ihan onnellinen, koska kävin asiat läpi ja pistin ne taakseni.

Kotoa sain halveksuntaa väheksyntää ja nyrkkiä. Kotonta lähtiessä sain rikkinäisen lakanan.

Itsetunto nollassa ja naimisiin psykopaatin kanssa mutta kun sain lapset minusta tuli äiti mikä pitää aina lapsien puolta ja kaikki epävarmuus katosi, tosin lukemalla paljon viisaampien tekstejä esim Liikaa rakastavat naiset oli kirja mikä avasi silmät miksi olen tällainen.

Paremmin elämä olisi mennyt jos olisi ollut vähän parempi itsetunto mutta turha murehtia menneitä elämä nyt hyvää ja ihanat lapsenlapset.

Eläkää ja erotkaa psykopaatista - jos selviätte hengissä hieno juttu toiseksi pitää löytää vahvuus että pystyy eroamaan niin alisteisesta suhteesta. Miun piti kaks kertaa löytää ittestä vahvuus että pystyin lähtemään kotoa ja erota. Elänny 20 vuotta yksin ja elän loppuun asti yksin tai siis koiran kanssa. Ihanaa valvoa tai nukkua pitkään, vaihtaa kesken päivän vaatteita, kuunnella heviä, katsoa telkkaria yöllä 2 aikaan, juoda väli kahvit, jättää ruoka tekemättä ja syödä tuhti voileipä, meikata, viipyä kylässä, kauppa reissulla pitkään, poiketa normaalista oli se mitä tahansa ja kukaan ei ole vaatimassa selitystä tai laita parin viikon showta pystyyn pirunmoisella huudolla karjumisella ja ovien paukkimisilla.

Minulla muuten oli iso ahaa- elämys, kun työpsykologi testasi minua ja juteltiin, ja hän sanoi, että tämäntyyppiset ongelmat liittyvät tiettyihin oloshuhteisiin ja tulevat lapsuudesta, niitä on muillakin, ja niihin on apu. Siihen asti olin aina vähän ajatellut olevani vähän niinkuin joku henkinen epäsikiö. Suosittelen terapiaa kaikille, jotka tuntevat olevansa samalla lailla outoja syrjääntyneitä friikkejä.  Kävin pari vuotta terapiassa, nykyään en tunne tarvitsevani sitä enää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keskimääräistä huonommin kai: nelikymppinen lapseton sinkku nainen, ei varallisuutta, ei työpaikkaa, terveysongelmia.

Näistä ei mikään tietenkään suoraan ole lapsuudesta johtuvaa, mutta puuttumaton tunteiden hallinta, hylkäämisen pelko ja lapsuudessa alkanut ahdistus on, jotka sitten kyllä valtavasti vaikuttaneet nykytilanteeseen kun en ole koskaan pystynyt näkemään itselläni tulevaisuutta.

Moni suorittaa kuten itsekin. Ja sitten tulikin se totaalinen uupumus ja romahdus. Ja toipuminen.

Aikaisemmin kaikki oli huonosti mutta nykyään ei vaikka mikään ei ole konkreettisesti muuttunut. Vain terapian avulla olen saavuttanut sisäisen rauhan ja hyväksynyt itseni.

MIkä suuntaus auttoi? Oliko muuta kuin uupumus hoidettavana? Oliko sinulla traumakäytöstä ihmissuhteissa tai ahdistusta tai pelkoja tms?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keskimääräistä huonommin kai: nelikymppinen lapseton sinkku nainen, ei varallisuutta, ei työpaikkaa, terveysongelmia.

Näistä ei mikään tietenkään suoraan ole lapsuudesta johtuvaa, mutta puuttumaton tunteiden hallinta, hylkäämisen pelko ja lapsuudessa alkanut ahdistus on, jotka sitten kyllä valtavasti vaikuttaneet nykytilanteeseen kun en ole koskaan pystynyt näkemään itselläni tulevaisuutta.

Moni suorittaa kuten itsekin. Ja sitten tulikin se totaalinen uupumus ja romahdus. Ja toipuminen.

Aikaisemmin kaikki oli huonosti mutta nykyään ei vaikka mikään ei ole konkreettisesti muuttunut. Vain terapian avulla olen saavuttanut sisäisen rauhan ja hyväksynyt itseni.

Kuinkahan monen uupujan taustalla on narsistivanhempi. Mitä tämäkin yhteiskunnalle maksaa kun narsistin lapsista tulee näitä ylisuorittajia jotka jossain vaiheessa sairastavat burnoutin. Olen itse sairastanut sen johtui osittain työstä mutta kyllä varmasti suurin syy oli lapsuudessa. Yritykset ja yhteiskunta sitten maksavat nämä kun porukka makaa sairaslomalla. Tai toinen ääripää alisuoriutajat ovat myös yhteiskunnan elättejä. Olisi ihan jo taloudellusesti järkevää että tähän puututaan. Joku vastuu näille vanhemmille jotka tuhoavat lasten elämän. Heidän eläkkeistä voitaisiin vaikka maksaa nämä terapiakulut. Ja toinen asia, häpeä kuuluu niille vanhemmille ei lapsille. Jos aikuinen lapsi katkaisee välit vanhempaansa, koko yhteiskunnan pitäisi osoitella sormea sitä vanhempaa kohtaan ei lasta. Kukaan lapsi ei varmasti halua sitä tehdä se viimeinen ja äärimmäinen keino ja sen jo pitäisi kertoa kaikille että nämä ovat hirviövanhempia että jotain on näissä pahasti vialla vaikka kuinka olisivat ihania työkavereita,ystäviä,sukulaisia ja korkeassa asemassa. Lapsi kuitenkin tuntee nämä ihmiset parhaiten, kaikille muille voi esittää. Omanikin hirviöitä kotona ulospäin mallikansalaisia.

Vanhempani eivät itse tajua minkälaisia ovat (mielenterveysongelmaisia reppanoita, jotka eivät ole koskaan kasvaneet aikuisiksi. rajattomia, ei minkäänlaisia sosiaalisia taitoja jne.). Ihmettelevät miksen käy kylässä. Haluaisin sanoa rehellisesti, että en käy koska lapsuuteni oli niin traumaattinen ja turvaton heidän seurassaan, että en vaan pysty enää käymään siellä. Mutta tiedän etteivät ymmärtäisi, kun eivät tosiaan itse näe omaa tilannettaan. Se on surullista.

Monesti mietin, millaista mahtaa olla jos on edes toinen vanhempi sellainen jonka kanssa pystyy normaalisti keskustelemaan. huoh.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani eivät itse tajua minkälaisia ovat (mielenterveysongelmaisia reppanoita, jotka eivät ole koskaan kasvaneet aikuisiksi. rajattomia, ei minkäänlaisia sosiaalisia taitoja jne.). Ihmettelevät miksen käy kylässä. Haluaisin sanoa rehellisesti, että en käy koska lapsuuteni oli niin traumaattinen ja turvaton heidän seurassaan, että en vaan pysty enää käymään siellä. Mutta tiedän etteivät ymmärtäisi, kun eivät tosiaan itse näe omaa tilannettaan. Se on surullista.

Monesti mietin, millaista mahtaa olla jos on edes toinen vanhempi sellainen jonka kanssa pystyy normaalisti keskustelemaan. huoh.

Tunnistan tämän, omani ovat myös aikuislapsia, olin 4-vuotias kun ymmärsin että olin paljon järkevämpi ja fiksumpi kuin he. Todella turvatonta. Ei mitään tolkkua heidän tekemisissä. Olen ollut itse koko lapsuuden vanhempieni äiti ja järjenääni. Todella raskasta ja traumatisoivaa. He veivät lapsuuteni. Minun piti huolehtia heistä koko ajan. En ole heille mitään velkaa. En varmasti auta tai hoida heitä vanhuksina. Olen jo menättänyt lapsuuden. Koko loppuelämäni aion viettää vapaana ilman huolen häivää. Ja tunnenko syyllisyyttä en todella olen maksanut kalliin hinnan. Enempää en anna.

Vierailija kirjoitti:

No, meillä oli kulissit kunnossa, mutta niiden takana valtava pahoinvointi. Olen pärjännyt elämässä keskinkertaisesti. Ongelma on, että olen oppinut pärjäämään yksin, liikaakin, kun jo nuorella iällä oli pakko, mutta en ole oppinut pyytämään apua enkä luottamaan ihmisiin. Terapian jälkeen kuitenkin ihan onnellinen, koska kävin asiat läpi ja pistin ne taakseni.

Sama tilanne:(

Sossujen, kelan, miesystävien, psyk.lääkäreiden ym. avulla pysynyt hengissä.

Itse en pysty itseäni elättämään, sen verran pää tuhottu jo lapsuudenkodissa.

Sen jälkeen kun katkaisin välit, koko perhe olivat niin "huolissaan" minusta. Sisarus oli soittanut hoitopaikkaan, jossa olen traumojen vuoksi. Olen kuulemma vainoharhainen ja psykoottinen. Tämä sen jälkeen, kun kerroin lopulta myös sisaruksille että äiti hakkasi koko lapsuuden. (Eivät usko minua). Nyt urakalla väännetään minusta sitä hullua, skitrsofreenista ja vainoharhaista ihmistä, vedetään viranomaiset mukaan ym.

Miten voin enää tehdä? Tiedän, että se narsisti äiti manipuloi siellä taustalla. Tämän tapauksen vuoksi, myös terapia siirtyy taas eteenpäin...

Vierailija kirjoitti:

Sen jälkeen kun katkaisin välit, koko perhe olivat niin "huolissaan" minusta. Sisarus oli soittanut hoitopaikkaan, jossa olen traumojen vuoksi. Olen kuulemma vainoharhainen ja psykoottinen. Tämä sen jälkeen, kun kerroin lopulta myös sisaruksille että äiti hakkasi koko lapsuuden. (Eivät usko minua). Nyt urakalla väännetään minusta sitä hullua, skitrsofreenista ja vainoharhaista ihmistä, vedetään viranomaiset mukaan ym.

Miten voin enää tehdä? Tiedän, että se narsisti äiti manipuloi siellä taustalla. Tämän tapauksen vuoksi, myös terapia siirtyy taas eteenpäin...

En luottaisi hoitopaikkaan, jossa uskotaan enemmän sisarustani kuin minua. Mutta en osaa neuvoa mitä tehdä. 

Vierailija kirjoitti:

Sen jälkeen kun katkaisin välit, koko perhe olivat niin "huolissaan" minusta. Sisarus oli soittanut hoitopaikkaan, jossa olen traumojen vuoksi. Olen kuulemma vainoharhainen ja psykoottinen. Tämä sen jälkeen, kun kerroin lopulta myös sisaruksille että äiti hakkasi koko lapsuuden. (Eivät usko minua). Nyt urakalla väännetään minusta sitä hullua, skitrsofreenista ja vainoharhaista ihmistä, vedetään viranomaiset mukaan ym.

Miten voin enää tehdä? Tiedän, että se narsisti äiti manipuloi siellä taustalla. Tämän tapauksen vuoksi, myös terapia siirtyy taas eteenpäin...

Et voi tehdä perheesi suhteen mitään ja ne sisarukset itsekkäästi suojelevat itseään kieltämällä totuuden (ja haukkumalla sinua hulluksi). Tuttu kuvio, meillä sama, vaikka olen siis koko suvun koulutetuin ja fiksuin ihminen. Tein vaan sen virheen - tai ei se virhe ollut muuta kuin vanhempieni silmissä - että lopetin teeskentelyn ja otin lapsuuden rajun väkivallan puheeksi.

Siitä syttyi kolmas maailmansota. En jaksa kaikkea kirjoittaa mutta siinä tehtiin perinnöttömäksi, uhkailtiin terveyttä ja perhettä, lähettiin uhkauskirjeitä ja vainoamisen tunnusmerkit täyttyi. Läheltä piti etten tarvinut lähestymiskieltoa.

Lopuitulos näissä on aina sama. Se ääneen puhunut joka uskalsi kertoa totuuden, tulee lapsuudenperheen hylkäämäksi. Perhe sulkee ulkopuolelle ja kääntyy vastaan, ja alkaa vuosisadan mustamaalaus ja seläntakanapuhuminen. Perinnöttä jätetään ja perheenä yhä teeskennellään että kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, mitään ei tapahtunut koskaan.

Mutta sanoisin että sillä yksin jääneellä on jotain arvokasta, upeaa ja sellaista mitä muulla perheellä ei ole. Nimittäin arvokkuus ja omanarvontunto. Mikään narsistiperhe ei ole sen arvoinen että humppaar ja polskaat narsistin pillin tahtiin ja pokkuroit ja petät itsesi.

On sata kertaa parempi olla erillään ja yksin ja orpona, kuin tuossa sairaassa, perverssissä näytelmässä mukana.

Tsemppiä, sinä pärjäät! Olet urhea ja rohkea!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani eivät itse tajua minkälaisia ovat (mielenterveysongelmaisia reppanoita, jotka eivät ole koskaan kasvaneet aikuisiksi. rajattomia, ei minkäänlaisia sosiaalisia taitoja jne.). Ihmettelevät miksen käy kylässä. Haluaisin sanoa rehellisesti, että en käy koska lapsuuteni oli niin traumaattinen ja turvaton heidän seurassaan, että en vaan pysty enää käymään siellä. Mutta tiedän etteivät ymmärtäisi, kun eivät tosiaan itse näe omaa tilannettaan. Se on surullista.

Monesti mietin, millaista mahtaa olla jos on edes toinen vanhempi sellainen jonka kanssa pystyy normaalisti keskustelemaan. huoh.

Tunnistan tämän, omani ovat myös aikuislapsia, olin 4-vuotias kun ymmärsin että olin paljon järkevämpi ja fiksumpi kuin he. Todella turvatonta. Ei mitään tolkkua heidän tekemisissä. Olen ollut itse koko lapsuuden vanhempieni äiti ja järjenääni. Todella raskasta ja traumatisoivaa. He veivät lapsuuteni. Minun piti huolehtia heistä koko ajan. En ole heille mitään velkaa. En varmasti auta tai hoida heitä vanhuksina. Olen jo menättänyt lapsuuden. Koko loppuelämäni aion viettää vapaana ilman huolen häivää. Ja tunnenko syyllisyyttä en todella olen maksanut kalliin hinnan. Enempää en anna.

Tähän liittyen pitää siteerata palstalta kerran lukemani viisas kommentti. Se meni jotenkin näin:

Narsistin aikuinen lapsi ei ole mitään velkaa vanhemmilleen eikä varsinkaan apua vanhusvaiheessa. Ne narsisti riisti lapselta kaikki resurssit jo lapsena, ryösti lapsuuden ja nuiruuden, ehkä resilienssin ja mielenterveyden, ja otti kaiken mitä lapsesta itselleen voi riistää. Se lapsi on maksanut jo moninkertaisesti sen mitä vanhuuden apu olisi, joten tämän takia vanhuuden apu kannattaa jättää antamatta. Se on jo lapselta aikanaan ryöstetty. Väkisin.

Tän ajatuksen voimalla itse olen pystynyt siihen että en auta, en alistu vanhusten komenteluun ja käskyttämiseen, en lähde orjan rooliin. Ilmoitan vain että olen apuni jo antanut aikanaan ja ollut itse koko elämäni ilman mitään apua ja tukea. Nyt on teidän aikanne olla samassa tilanteesaa.

Olen pärjännyt ulkoisesti hyvin. Hyvä työpaikka on sitkeän opiskelun seurausta. Lapsuus on kuitenkin jättänyt jälkensä psyykeen. En luota ihmisiin, en usko että minusta pidetään, sen takia jään usein ulkopuolelle porukoista. Kaipaan yhteisöllisyyttä, sitä että kaikki hyväksytään sellaisena kuin on. Toisaalta se on voimavara työssäni, ymmärrän ihmisiä, jotka kamppailevat elämässään. Näen kuitenkin myös ihmisiä, jotka ovat syntyneet kultalusikka suussaan. He eivät edes tajua, että toisinkin voisi olla.