Te, jotka koette, että olette saaneet lapsuudestanne "niukat eväät"

Vierailija kirjoitti:

Minulla ollut huonot lähtökohdat, mutta olen tajunnut sen vasta aikuisena. Tiesin että lapsuuteni ei ollut kummoinen, mutta ajattelin kuitenkin olleen hyvä. Oireilin teininä mutta vanhempani laittoivat sen aina minun viakseni.

Vasta kun itse tulin vanhemmaksi ja tapasin puolisoni tajusin miten epävakaa lapsuudenperheeni oli ja miten turvattoman lapsuuden olen elänyt. Ensinnäkin sain kokea ensimmäistä kertaa miltä tuntuu kun joku oikeasti rakastaa minua. Se oli mahtavaa. Tajusin että vanhempani eivät olleet koskaan rakastaneet minua. Kaikki oli peliä, manipulointia, itsensä korostamista, minulla yksilönä ei ollut mitään väliä, olin vain muita varten. Sain vasta aikuisena kokea mitä on oikea perhe. Puolisoni kanssa sain kokea miltä tuntui oikea riita. Tähän asti välttelin riitoja koska minulle riita oli yhtä kuin minut jyrätään. Ensimmäistä kertaa sai sanoa oman mielipiteensä, olla väsynyt tai huonolla tuulella, ylipäänsä ei tarvinnut koko ajan pelätä. Tajusin että olin pelännyt koko ajan. Olin ensimmäistä kertaa turvassa. Sitten kun sain lapseni todella ymmärsin mitä minulle oli tehty. Olin jotenkin vain tottunut miten vanhempani kohtelivat minua, minut oli kasvatettu siihen että minua saa kohdella huonosti. Jälkeen päin olen aika vihainen että miten olen voinut olla niin hölmö ja luulla että tämä on normaali perhe. Vasta kun pidin omaa tytärtäni sylissäni ja hän kasvoi, loputkin valheet avautuivat minulle. En ikinä pystyisi tekemään tyttärelleni sitä mitä minulle on tehty. Olen itse miettinyt että jos minä tekisin kaikki samat asiat mitä minulle on tapahtunut, olisin todella paha, kylmä, sairas ihminen ja lastensuojelu olisi perässäni heti. En ikimaailmassa tekisi omalle lapselle mitään niitä asioita. Ja en ymmärrä myöskään monen huonon vanhemman perusteluita että olen tällainen koska minulla oli huono lapsuus. Niin minullakin on ollut mutta silti olen hyvä äiti, se on aina valinta miten kohtelee lastaan.

Ihana kuulla, että sinulla on mennyt noin hyvin. Itsekin olisin valinnut sinun tiesi vanhempana, mutta en löytänyt koskaan hyvää puolisoa, joten lapset jäivät saamatta. Koiriani olen aina kohdellut hyvin ja oikeudenmukaisesti ja pitänyt niistä hyvää huolta. Pyrin myös olemaan reilu ja hyvä ihmisille ympärilläni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ollut huonot lähtökohdat, mutta olen tajunnut sen vasta aikuisena. Tiesin että lapsuuteni ei ollut kummoinen, mutta ajattelin kuitenkin olleen hyvä. Oireilin teininä mutta vanhempani laittoivat sen aina minun viakseni.

Vasta kun itse tulin vanhemmaksi ja tapasin puolisoni tajusin miten epävakaa lapsuudenperheeni oli ja miten turvattoman lapsuuden olen elänyt. Ensinnäkin sain kokea ensimmäistä kertaa miltä tuntuu kun joku oikeasti rakastaa minua. Se oli mahtavaa. Tajusin että vanhempani eivät olleet koskaan rakastaneet minua. Kaikki oli peliä, manipulointia, itsensä korostamista, minulla yksilönä ei ollut mitään väliä, olin vain muita varten. Sain vasta aikuisena kokea mitä on oikea perhe. Puolisoni kanssa sain kokea miltä tuntui oikea riita. Tähän asti välttelin riitoja koska minulle riita oli yhtä kuin minut jyrätään. Ensimmäistä kertaa sai sanoa oman mielipiteensä, olla väsynyt tai huonolla tuulella, ylipäänsä ei tarvinnut koko ajan pelätä. Tajusin että olin pelännyt koko ajan. Olin ensimmäistä kertaa turvassa. Sitten kun sain lapseni todella ymmärsin mitä minulle oli tehty. Olin jotenkin vain tottunut miten vanhempani kohtelivat minua, minut oli kasvatettu siihen että minua saa kohdella huonosti. Jälkeen päin olen aika vihainen että miten olen voinut olla niin hölmö ja luulla että tämä on normaali perhe. Vasta kun pidin omaa tytärtäni sylissäni ja hän kasvoi, loputkin valheet avautuivat minulle. En ikinä pystyisi tekemään tyttärelleni sitä mitä minulle on tehty. Olen itse miettinyt että jos minä tekisin kaikki samat asiat mitä minulle on tapahtunut, olisin todella paha, kylmä, sairas ihminen ja lastensuojelu olisi perässäni heti. En ikimaailmassa tekisi omalle lapselle mitään niitä asioita. Ja en ymmärrä myöskään monen huonon vanhemman perusteluita että olen tällainen koska minulla oli huono lapsuus. Niin minullakin on ollut mutta silti olen hyvä äiti, se on aina valinta miten kohtelee lastaan.

Ihana kuulla, että sinulla on mennyt noin hyvin. Itsekin olisin valinnut sinun tiesi vanhempana, mutta en löytänyt koskaan hyvää puolisoa, joten lapset jäivät saamatta. Koiriani olen aina kohdellut hyvin ja oikeudenmukaisesti ja pitänyt niistä hyvää huolta. Pyrin myös olemaan reilu ja hyvä ihmisille ympärilläni.

Itsekin koen että ihmiseltä jolta on viety luotto ihmisiin lapsena. On helppo tulla toimeen lasten ja eläinten kanssa. Eläimet ja lapset aina kerääntyvät ympärilleni. Eläinten ja lasten seurassa voi olla oma itsensä ja laskea hetkeksi suojakilpi alas.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ollut huonot lähtökohdat, mutta olen tajunnut sen vasta aikuisena. Tiesin että lapsuuteni ei ollut kummoinen, mutta ajattelin kuitenkin olleen hyvä. Oireilin teininä mutta vanhempani laittoivat sen aina minun viakseni.

Vasta kun itse tulin vanhemmaksi ja tapasin puolisoni tajusin miten epävakaa lapsuudenperheeni oli ja miten turvattoman lapsuuden olen elänyt. Ensinnäkin sain kokea ensimmäistä kertaa miltä tuntuu kun joku oikeasti rakastaa minua. Se oli mahtavaa. Tajusin että vanhempani eivät olleet koskaan rakastaneet minua. Kaikki oli peliä, manipulointia, itsensä korostamista, minulla yksilönä ei ollut mitään väliä, olin vain muita varten. Sain vasta aikuisena kokea mitä on oikea perhe. Puolisoni kanssa sain kokea miltä tuntui oikea riita. Tähän asti välttelin riitoja koska minulle riita oli yhtä kuin minut jyrätään. Ensimmäistä kertaa sai sanoa oman mielipiteensä, olla väsynyt tai huonolla tuulella, ylipäänsä ei tarvinnut koko ajan pelätä. Tajusin että olin pelännyt koko ajan. Olin ensimmäistä kertaa turvassa. Sitten kun sain lapseni todella ymmärsin mitä minulle oli tehty. Olin jotenkin vain tottunut miten vanhempani kohtelivat minua, minut oli kasvatettu siihen että minua saa kohdella huonosti. Jälkeen päin olen aika vihainen että miten olen voinut olla niin hölmö ja luulla että tämä on normaali perhe. Vasta kun pidin omaa tytärtäni sylissäni ja hän kasvoi, loputkin valheet avautuivat minulle. En ikinä pystyisi tekemään tyttärelleni sitä mitä minulle on tehty. Olen itse miettinyt että jos minä tekisin kaikki samat asiat mitä minulle on tapahtunut, olisin todella paha, kylmä, sairas ihminen ja lastensuojelu olisi perässäni heti. En ikimaailmassa tekisi omalle lapselle mitään niitä asioita. Ja en ymmärrä myöskään monen huonon vanhemman perusteluita että olen tällainen koska minulla oli huono lapsuus. Niin minullakin on ollut mutta silti olen hyvä äiti, se on aina valinta miten kohtelee lastaan.

Ihana kuulla, että sinulla on mennyt noin hyvin. Itsekin olisin valinnut sinun tiesi vanhempana, mutta en löytänyt koskaan hyvää puolisoa, joten lapset jäivät saamatta. Koiriani olen aina kohdellut hyvin ja oikeudenmukaisesti ja pitänyt niistä hyvää huolta. Pyrin myös olemaan reilu ja hyvä ihmisille ympärilläni.

Ihanaa kun lemmikeistä pidetään hyvää huolta. En voi sietää eläintenhakkaajia tai lastenkaan tietysti. Yksi ihmisyyden alhaisimpia muotoja heikompiin käsiksikäyminen.

Oma taustani on rikkinäinen. Muistan kerran että yhden tutun ison koiran kanssa meillä oli erikoinen yhteys. Yleensä pelkään isoja uroskoiria, mutta se oli seurassani hyvin rauhallinen ja minä myös. Jälkeen päin kuulin että sitä oli hakattu pentuna. Se on jäänyt mieleen, kuin sielumne olisivat kohdanneet ja sanattomasti kohtasimme toisemme myötätuntoisesti. Se oli erikoista.

Tajusin vasta aikuisiällä miten kamala lapsuus oli. Sitä ei oikeasti voi käsittää, ellei ole kokenut. Ei yhtäkään turvallista ihmistä. Henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Ei annettu syödä, heitettiin ulos, hakattiin, haukuttiin ja nälvittiin. Muut sisarukset eivät saaneet tätä kestää. Oman mielenterveyden vuoksi katkaisin välit ja nyt koko perhe sanoo minun olevan se hullu, joka keksii asioita päästään.

Hirveää, kun omat sisaruksetkin kääntyy vastaan.

Tämä syyllisyys on hirveää ja varmaan siellä lapsuudessa jo istutettu päähän.

Olen työkyvytön enkä kykene lainkaan luottamaan ihmisiin.

Vierailija kirjoitti:

Tajusin vasta aikuisiällä miten kamala lapsuus oli. Sitä ei oikeasti voi käsittää, ellei ole kokenut. Ei yhtäkään turvallista ihmistä. Henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Ei annettu syödä, heitettiin ulos, hakattiin, haukuttiin ja nälvittiin. Muut sisarukset eivät saaneet tätä kestää. Oman mielenterveyden vuoksi katkaisin välit ja nyt koko perhe sanoo minun olevan se hullu, joka keksii asioita päästään.

Hirveää, kun omat sisaruksetkin kääntyy vastaan.

Tämä syyllisyys on hirveää ja varmaan siellä lapsuudessa jo istutettu päähän.

Olen työkyvytön enkä kykene lainkaan luottamaan ihmisiin.

Rakas ihminen, ala työskennellä sen syyllisyyden nujertamiseksi. Joku menee kuntosalille kasvattamaan lihaksiaan, aloita sinä henkinen kuntosali sen aiheettoman syyllisyyden poistamiseksi. Mieti kuka sinä olet ja omat motiivisi toimille ja onko sinua ymmärretty, vaalittu, tuettu? Vai onko vain vaadittu, hiljennetty, syylistetty? Sinä tiedät toduuden. Ansaitsetko syyllisyyden? Missä menevät sinun rajasi ja mikä olisi tasa-arvoista ja oikeudenmukaista kohtelua sinua kohtaan ja oletko sellaista saanut? Miten jatkossa pitäisit puoliasi paremmin? Ihan ensimmäiseksi ala pitää omia puoliasi pääsi sisällä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ollut huonot lähtökohdat, mutta olen tajunnut sen vasta aikuisena. Tiesin että lapsuuteni ei ollut kummoinen, mutta ajattelin kuitenkin olleen hyvä. Oireilin teininä mutta vanhempani laittoivat sen aina minun viakseni.

Vasta kun itse tulin vanhemmaksi ja tapasin puolisoni tajusin miten epävakaa lapsuudenperheeni oli ja miten turvattoman lapsuuden olen elänyt. Ensinnäkin sain kokea ensimmäistä kertaa miltä tuntuu kun joku oikeasti rakastaa minua. Se oli mahtavaa. Tajusin että vanhempani eivät olleet koskaan rakastaneet minua. Kaikki oli peliä, manipulointia, itsensä korostamista, minulla yksilönä ei ollut mitään väliä, olin vain muita varten. Sain vasta aikuisena kokea mitä on oikea perhe. Puolisoni kanssa sain kokea miltä tuntui oikea riita. Tähän asti välttelin riitoja koska minulle riita oli yhtä kuin minut jyrätään. Ensimmäistä kertaa sai sanoa oman mielipiteensä, olla väsynyt tai huonolla tuulella, ylipäänsä ei tarvinnut koko ajan pelätä. Tajusin että olin pelännyt koko ajan. Olin ensimmäistä kertaa turvassa. Sitten kun sain lapseni todella ymmärsin mitä minulle oli tehty. Olin jotenkin vain tottunut miten vanhempani kohtelivat minua, minut oli kasvatettu siihen että minua saa kohdella huonosti. Jälkeen päin olen aika vihainen että miten olen voinut olla niin hölmö ja luulla että tämä on normaali perhe. Vasta kun pidin omaa tytärtäni sylissäni ja hän kasvoi, loputkin valheet avautuivat minulle. En ikinä pystyisi tekemään tyttärelleni sitä mitä minulle on tehty. Olen itse miettinyt että jos minä tekisin kaikki samat asiat mitä minulle on tapahtunut, olisin todella paha, kylmä, sairas ihminen ja lastensuojelu olisi perässäni heti. En ikimaailmassa tekisi omalle lapselle mitään niitä asioita. Ja en ymmärrä myöskään monen huonon vanhemman perusteluita että olen tällainen koska minulla oli huono lapsuus. Niin minullakin on ollut mutta silti olen hyvä äiti, se on aina valinta miten kohtelee lastaan.

Ihana kuulla, että sinulla on mennyt noin hyvin. Itsekin olisin valinnut sinun tiesi vanhempana, mutta en löytänyt koskaan hyvää puolisoa, joten lapset jäivät saamatta. Koiriani olen aina kohdellut hyvin ja oikeudenmukaisesti ja pitänyt niistä hyvää huolta. Pyrin myös olemaan reilu ja hyvä ihmisille ympärilläni.

Ihanaa kun lemmikeistä pidetään hyvää huolta. En voi sietää eläintenhakkaajia tai lastenkaan tietysti. Yksi ihmisyyden alhaisimpia muotoja heikompiin käsiksikäyminen.

Oma taustani on rikkinäinen. Muistan kerran että yhden tutun ison koiran kanssa meillä oli erikoinen yhteys. Yleensä pelkään isoja uroskoiria, mutta se oli seurassani hyvin rauhallinen ja minä myös. Jälkeen päin kuulin että sitä oli hakattu pentuna. Se on jäänyt mieleen, kuin sielumne olisivat kohdanneet ja sanattomasti kohtasimme toisemme myötätuntoisesti. Se oli erikoista.

<3

Vierailija kirjoitti:

Tajusin vasta aikuisiällä miten kamala lapsuus oli. Sitä ei oikeasti voi käsittää, ellei ole kokenut. Ei yhtäkään turvallista ihmistä. Henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Ei annettu syödä, heitettiin ulos, hakattiin, haukuttiin ja nälvittiin. Muut sisarukset eivät saaneet tätä kestää. Oman mielenterveyden vuoksi katkaisin välit ja nyt koko perhe sanoo minun olevan se hullu, joka keksii asioita päästään.

Hirveää, kun omat sisaruksetkin kääntyy vastaan.

Tämä syyllisyys on hirveää ja varmaan siellä lapsuudessa jo istutettu päähän.

Olen työkyvytön enkä kykene lainkaan luottamaan ihmisiin.

Tää sama kävi mulle ja ilmeisesti monelle muullekin tässä ketjussa, että kun se rajuiten hakattu ja kaltoinkohdeltu viimein nousee kiusaajiaan vastaan ja tuo esiin tapahtuneen, se leimataan hulluksi ja koko perhe kääntyy sitä vastaan.

Mulla vanhemmat myös haukkuu hulluksi minua, kiistävät kaiken taphtuneen, väittävät että valehtelen tai muistan väärin - siis tilanteita missä on ollut sisaruksia paikalla tai silminnäkijöitäkin. Sisarus joka tietää mitä on tapahtunut, otti aina vanhempien puolen näissä tilanteissa ja mumisi että öö en muista, ehkäpä niin ei koskaan ole käynyt. Vainka siis vallan hyvin tiesi ja muisti mitä kävi, kun joskus se sai turpaan itsekin.

Nyt mä elän erakkona ja irrallaan perheestäni (siis lapsuudenkodista) ja he yhä TEESKENTELEE. Teeskentelevät kollektiivisesti että mitään ei taphtunut koskaan ja tuo hankala lapsi X vaan on paha ja kiittämätön ja kiusaa meitä vanhoja vanhempia.

Just.

Asia jota ihmettelen että miksei kukaan puuttunut tai kysynyt miten voin. Ymmärrän että vanhempani olivat kykenemättömiä kasvattamaan lapsen. Mutta kaikki ne muut ihmiset ympärilläni kukaan ei auttanut minua tai kysynyt edes miten voin. Iso suku ummisti vain silmänsä. Ihmisiä oli kuitenkin paljon elämässäni, muttei kukaan puuttunut tai osoittanut myötätuntoa. Yksi faijan monista monista naisystävistä kerran kertoi että oli ollut huolissaan minusta, se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta. Mutta se tuntui hyvältä. Ja hänkin jäi elämästäni kun faija vaihtoi kumppania kuin sukkia.

Toinen kerta kun ymmärsin että joku oli ollut huolissaan minusta edes joskus oli kun nyt aikuisiällä tapasin vanhan lapsuudenkaverini äidin jonka luona vietin paljon aikaa lapsena. Niin rivien välistä ymmärsin että tiesi mitä olin käynyt läpi. Mutsilla ja faijalla oli hyvin laajat ystäväpiirit ja kukaan ei aikuisista puuttunut minun oloihin. En luota ihmisiin, vanhempieni takia, mutta myös suurelta osin näiden sivusta seuraajien takia. Muuten menee ihan hyvin, mutta olen varautunut ihmisten kanssa. Kestää aikansa ennen kuin lämpenen. En pyydä apua vaikka joku tarjoutuukin.

Oma yhäriäippani ei aikoinaan lapsuudessani koskaan pessyt hampaitani, perheen koirat kyllä käytti säännöllisesti hammashoidoissa. Jäin täysin vaille perusturvallisuutta ja huolenpitoa. Olin hyvin ei toivottu. Jos mietin hyviä puolia, niin en sentään joutunut laitosolosuhteisiin, kun tuolloin 80-luvulla sellainen oli harvinaisempaa. En ole päivääkään tehnyt töitä vaan olen sairaseläkkeellä.

Nyt vasta bongasin tämän ketjun. Pitää lukea se ajatuksella, mutta ennen kuin aloitan, suosittelen kaikille kaltoin lapsena kohdelluille Juha Klaavun kirjaa Lapsuuden kehityksellinen trauma - syy arvottomuuteen, häpeään ja syyllisyyteen. Se on ohut ja helppolukuinen.

Olen saanut joitakin eväitä lapsuudessa kotona ja koulussa (ja aikuisena tiedonhakua), mutta mielestäni nykymaailma on liian kilpailullinen, pitäisi antaa kaikille mahdollisuus elämään. Oli tilanne mikä hyvänsä. Kuka tahansa on nyt vaarassa joutua muiden kyynärpäätaktiikan uhriksi, ellei vältä jotenkin sitä.

Vierailija kirjoitti:

Lähtökohtaan nähden onen pärjännyt jopa loistavasti, ainakin todella hyvin. Joo, todellisen menestyjän rinnalla olen varmasti luuseri, mutta takamatka huomioon ottaen en.

Olen toki kaikessa ollut n. 10 vuotta jäljessä, mutta nyt kun useimmat viisikymppiset ovat jumissa paikoillaan itse koko ajan menen eteenpäin.

Sama! Olen 40-vuotias. Minulla on edelleen löytämättä ja kokematta vakituinen työpaikka, parisuhde (pari deittiä oli parikymppisenä), kihlat, avioliitto, sukujuhlat, oma asunto, oman paikan löytäminen, ajokortti, auto. Matkailua on edessä hirveästi, kaikkea en ole pystynyt harrastamaankaan vielä, sijoittaminenkin olisi mukavaa kokeilla.

Muut tuskastelevat, että nyyh, nyt on perhe ja työ ja omakotitalo ja puoliso, tässäkö se elämä sitten oli? Minä olen vielä siellä 20. ikävuoden tienoilla, kaikki asiat edessä.

Vierailija kirjoitti:

Oma yhäriäippani ei aikoinaan lapsuudessani koskaan pessyt hampaitani, perheen koirat kyllä käytti säännöllisesti hammashoidoissa. Jäin täysin vaille perusturvallisuutta ja huolenpitoa. Olin hyvin ei toivottu. Jos mietin hyviä puolia, niin en sentään joutunut laitosolosuhteisiin, kun tuolloin 80-luvulla sellainen oli harvinaisempaa. En ole päivääkään tehnyt töitä vaan olen sairaseläkkeellä.

Sama tuon hampaiden pesun kanssa. Opettelin vasta päälle parikymppisenä pesemään hampaat. Tässä nyt niitetään lapsuuden tulosta sillä, että hampaideni hoitoon on uponnut varmasti jo asunnon käsirahan verran rahaa.

Samoin hiuksia ei koskaan harjattu kuin tyyliin koulun kevätjuhlaan ja joulujuhlaan.

Pesuilla sai käydä vain keskiviikkoisin ja lauantaisin, riippumatta miten hikinen ja likainen olet, koska meillä oli vain ulkorakennuksessa oleva sauna.

Deodorantti, mikä se on?

Hoitoaine, mikä se on? Tässä sulle halvin pullo jotain sontaa hiusten pesuun ja halvin palasaippua.

Atooppinen ihottuma? Joo ei, ei tässä mitään rasvoja sinulle osteta, maksaa liikaa. Älä raavi! Ai verenmyrkytys tulossa tuon takia? No sairaalassa pari päivää, kyllä se siitä.

Elettiin maaseudulla oikeasti kuin olisi ollut 1800-luvun alku!

Vierailija kirjoitti:

Asia jota ihmettelen että miksei kukaan puuttunut tai kysynyt miten voin. Ymmärrän että vanhempani olivat kykenemättömiä kasvattamaan lapsen. Mutta kaikki ne muut ihmiset ympärilläni kukaan ei auttanut minua tai kysynyt edes miten voin. Iso suku ummisti vain silmänsä. Ihmisiä oli kuitenkin paljon elämässäni, muttei kukaan puuttunut tai osoittanut myötätuntoa. Yksi faijan monista monista naisystävistä kerran kertoi että oli ollut huolissaan minusta, se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta. Mutta se tuntui hyvältä. Ja hänkin jäi elämästäni kun faija vaihtoi kumppania kuin sukkia.

Toinen kerta kun ymmärsin että joku oli ollut huolissaan minusta edes joskus oli kun nyt aikuisiällä tapasin vanhan lapsuudenkaverini äidin jonka luona vietin paljon aikaa lapsena. Niin rivien välistä ymmärsin että tiesi mitä olin käynyt läpi. Mutsilla ja faijalla oli hyvin laajat ystäväpiirit ja kukaan ei aikuisista puuttunut minun oloihin. En luota ihmisiin, vanhempieni takia, mutta myös suurelta osin näiden sivusta seuraajien takia. Muuten menee ihan hyvin, mutta olen varautunut ihmisten kanssa. Kestää aikansa ennen kuin lämpenen. En pyydä apua vaikka joku tarjoutuukin.

Tämä on hirveän suomalainen juttu, erityisesti tuntui olevan voimissaan kasarilla ja ysärillä. Nykymittapuulla olisin joutunut huostaan. Silloin kukaan ei kiinnittänyt huomiota mihinkään omituiseen, supistiin vaan keskenään asiasta paheksuen. Ihan sama, vaikka kyseessä olisi ollut lapsen hakkaaminen tai vaimon hakkaaminen  niin, että koko pikkukylä raikaa. "Jaha, Salminen hakkaa taas rouvaansa. Ei puututa siihen. Ainahan se sitä tekee" tai "Kemppi retuttaa lastaan ympäri korvia tuolla pihalla ja huutaa. Niinhän se aina tekee, ei kuulu muille."

Suomalaisten omituinen mentaliteetti tämä "Ei saa puuttua muiden asioihin, mitä ne muutkin nyt ajattelee?!"

Olen iloinen, että nykyään tehdään herkemmin lasuja ja elsuja!

Olen vasta 25v eli tilanteet voi vielä muuttua, mutta ainakin tällä hetkellä olen kunnon tuuliviiri enkä tiedä yhtään mitä oikeasti haluan elämässä tehdä. Kaikki mielipiteet voi muuttua minuuteissa. Tällä hetkellä olen ollut jo vuosia työelämässä, mutta siinäkin on epävakaa tilanne enkä tiedä haluaisinko sittenkin tehdä jotain muuta. Sanomattakin on selvää että miessuhteista ei ole tullut yhtään mitään ja olenkin seurustellut viimeksi lähes 10 vuotta sitten. En usko hetkeäkään että tulen enää koskaan olemaan parisuhteessa. Kiinnostun lähinnä yli 20 vuotta vanhemmista miehistä ja etsin kaikista vanhemmista ihmisistä varmaan alitajuisesti jotain äidin ja isän korviketta. Haen myös hyväksyntää ja ihastun ihan pakkomielteisesti ihmisiin, toki aina kaikista etäisimpiin joita en ikinä voi saada.

Minulla on todettu ahdistuneisuushäiriö joka kylläkin oireilee vain silloin tällöin. Itse epäilen ainakin ADHD:ta ja ehkä myös epävakaata persoonallisuushäiriötä. Kotona ei ollut tarjolla minkäänlaista emotionaalista tukea koskaan, ihan kuin robotit olisivat minut kasvattaneet. Toki en edes tiedä paremmasta, niin kai tässä siihen nähden ihan hyvin menee. Olen kiinni elämässä, mutta kuitenkin niin hukassa välillä. Joskus olen miettinyt, että olisi ollut parempi jäädä kokonaan syntymättä kuin syntyä sellaisille vanhemmille jotka eivät osaa olla lapsille emotionaalisesti läsnä. En usko että koskaan tulen äidiksi, mutta jos niin kuitenkin joskus käy, niin olen kauan sitten päättänyt että teen kaiken toisin kuin omat vanhempani, ja aion aina korostaa lapsilleni sitä kuinka paljon heitä rakastan ja aion tukea heitä parhaani mukaan, jotta heistä kasvaisi tasapainoisia aikuisia. Ehkä kaikista tärkein asia on se, että lasten huolia ja murheita ei saa koskaan vähätellä. Sellainen voi aiheuttaa valtavaa vahinkoa ihmisen kehitykselle ja se voi heijastua sitten aikuisuudessa monenlaisina ongelmina.

Huonomminkin voisi olla: voisin vain maata kotona työttömänä tai olla päihdekoukussa. Sitä vanhempien puutteellista läsnäoloa kuitenkin etsii koko elämän jostain enkä usko että tulen koskaan tuntemaan itseäni täysin kokonaiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Oma yhäriäippani ei aikoinaan lapsuudessani koskaan pessyt hampaitani, perheen koirat kyllä käytti säännöllisesti hammashoidoissa. Jäin täysin vaille perusturvallisuutta ja huolenpitoa. Olin hyvin ei toivottu. Jos mietin hyviä puolia, niin en sentään joutunut laitosolosuhteisiin, kun tuolloin 80-luvulla sellainen oli harvinaisempaa. En ole päivääkään tehnyt töitä vaan olen sairaseläkkeellä.

Mikä se näissä vanhemmissa onkin että ovat niin riistiriitaisia. Omani aina auttamassa kaikkia muita, pidetään pyhimyksinä, mutta omille lapsilleen vailla empatiaa ja rakkautta. Välillä tuntui että ihan kostivat kun halusivat näyttää miten tärkeitä kaikki muut olivat. Ihan pimeetä, kumminkaiman tutulle tehtiin vaikka ja mitä ja omia lapsia vihattiin. Jotain sairasta valtapeliä. Ihan kuin meitä lapsia olisi yritetty tehdä mustasukkaiseksi. Välitys oli aina kiristyskeino. Nykyään jos tapaan jonkun ihanan kaikille ylimukavan ihmisen joka on aina auttamassa muita. Olen todella skeptinen. Lapset eivät valehtele olemuksellaan, ylisuorittajan tai pahoinvoivan nuoren taustoista löytyy aina sekopää vanhemmat. Haistan kyllä nämä esittäjät. Kyllä lapsesta näkee. Ennen vanhaan luultiin että kympintytöt olivat hyvistä perheistä onneksi nykyään tiedetään että narsistien lapsista tulee hyvin monesti näitä ylisuorittajia.

Vierailija kirjoitti:

Huonosti. Sen lisäksi etteivät vanhemmat antaneet minkäänlaisia eväitä elämään, he tekivät senkin edestä vahinkoa. Joten elämä on mennyt perusasioiden itse opettelussa ja niiden tuhojen korjaamisessa. Siinä mielessä olen pärjännyt suhteellisen hyvin, sillä havaintojeni perusteella selviän elämästä itsenäisesti paremmin kuin moni jotka tulee huomattavasti paremmista oloista. Ja pakko kai se onkin, kun kukaan muu ei tule sun puolesta valmiiksi tekemään.

Sama mulla. Äiti kielsi autismikirjon tutkimukset kun laitos sitä ehdotti. Väitti et ei ole mitään ja on tutkittu jo aikasemmin. Vasta nyt 30 vuotiaana sain ADHD ja Asperger dgnoosin ja elämä on aivan hiton hankalaa, sain vääränlaista hoitoa ja lääkittiin isoilla annoksilla psykoosilääkkeitä, kun ei ymmärretty.

Samoten äidin valehtelu ja muut asiat mistä sain tietää jälkeenpäin.

Toive siitä täydellisestä tyttärestä esti mun oikeanlaisen hoidon, ja äiti syyttää minua kuinka olen ollut hankala ja nyt kun diagnoosi on niin äidin kanta on että hän on oikeassa ja lääkärit väärässä

ja "sä nyt aina haluat huomiota". Vaikka se huomiota haluava oli äiti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma yhäriäippani ei aikoinaan lapsuudessani koskaan pessyt hampaitani, perheen koirat kyllä käytti säännöllisesti hammashoidoissa. Jäin täysin vaille perusturvallisuutta ja huolenpitoa. Olin hyvin ei toivottu. Jos mietin hyviä puolia, niin en sentään joutunut laitosolosuhteisiin, kun tuolloin 80-luvulla sellainen oli harvinaisempaa. En ole päivääkään tehnyt töitä vaan olen sairaseläkkeellä.

Mikä se näissä vanhemmissa onkin että ovat niin riistiriitaisia. Omani aina auttamassa kaikkia muita, pidetään pyhimyksinä, mutta omille lapsilleen vailla empatiaa ja rakkautta. Välillä tuntui että ihan kostivat kun halusivat näyttää miten tärkeitä kaikki muut olivat. Ihan pimeetä, kumminkaiman tutulle tehtiin vaikka ja mitä ja omia lapsia vihattiin. Jotain sairasta valtapeliä. Ihan kuin meitä lapsia olisi yritetty tehdä mustasukkaiseksi. Välitys oli aina kiristyskeino. Nykyään jos tapaan jonkun ihanan kaikille ylimukavan ihmisen joka on aina auttamassa muita. Olen todella skeptinen. Lapset eivät valehtele olemuksellaan, ylisuorittajan tai pahoinvoivan nuoren taustoista löytyy aina sekopää vanhemmat. Haistan kyllä nämä esittäjät. Kyllä lapsesta näkee. Ennen vanhaan luultiin että kympintytöt olivat hyvistä perheistä onneksi nykyään tiedetään että narsistien lapsista tulee hyvin monesti näitä ylisuorittajia.

Meillä sama! Juuri tuo että muiden lapsia kehuttiin ja ihailtiin ja omat haukuttiin unpisurkeiksi (vaikka olin sukuni lahjakkain monella saralla). Oikein uhalla antoivat muilla lahjoja, apua, huomiota ja ilkkuen jätettiin onat lapset ilman. Ja aina, ihan aina, kun oli mahdollisuus näpäyttää lapsia niin se tehtiin. Siis ilkeästi, vattumaisesti, kostaen, vihaten.

Jotain todella kieroa ja sairasta tuossa oli ja samaa se on aikuisenakin eli vanhemmat riemuitsee kun lapselle käy kurjasti tai lapsi kärsii. Niillä on silloin voitonriemuisen ivalliset nälvintä- ja ilkkumisjuhlat!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma yhäriäippani ei aikoinaan lapsuudessani koskaan pessyt hampaitani, perheen koirat kyllä käytti säännöllisesti hammashoidoissa. Jäin täysin vaille perusturvallisuutta ja huolenpitoa. Olin hyvin ei toivottu. Jos mietin hyviä puolia, niin en sentään joutunut laitosolosuhteisiin, kun tuolloin 80-luvulla sellainen oli harvinaisempaa. En ole päivääkään tehnyt töitä vaan olen sairaseläkkeellä.

Mikä se näissä vanhemmissa onkin että ovat niin riistiriitaisia. Omani aina auttamassa kaikkia muita, pidetään pyhimyksinä, mutta omille lapsilleen vailla empatiaa ja rakkautta. Välillä tuntui että ihan kostivat kun halusivat näyttää miten tärkeitä kaikki muut olivat. Ihan pimeetä, kumminkaiman tutulle tehtiin vaikka ja mitä ja omia lapsia vihattiin. Jotain sairasta valtapeliä. Ihan kuin meitä lapsia olisi yritetty tehdä mustasukkaiseksi. Välitys oli aina kiristyskeino. Nykyään jos tapaan jonkun ihanan kaikille ylimukavan ihmisen joka on aina auttamassa muita. Olen todella skeptinen. Lapset eivät valehtele olemuksellaan, ylisuorittajan tai pahoinvoivan nuoren taustoista löytyy aina sekopää vanhemmat. Haistan kyllä nämä esittäjät. Kyllä lapsesta näkee. Ennen vanhaan luultiin että kympintytöt olivat hyvistä perheistä onneksi nykyään tiedetään että narsistien lapsista tulee hyvin monesti näitä ylisuorittajia.

Joo tosiaan ennen kympintyttöjen ajateltiin olevan hyvistä sivistyneistä perheistä. Pah! Kso osa narsistien ja juoppojen liikavastuutettuja ka liikakuormitettuja lapsi. Minäkin narsistin lapsi ja kiltti ja lahjakas kympin tyttö, hyvä koulussa, urheilussa, taiteissa.

Opettajatkin kehuivat eivätkä nähneet mikä se totuus oli. Totuus oli hakattu, alistettu, nujerrettu lapsi, onneton ja jatkuvasti peloissaan kotiolojen takia. Koulu oli mulle ainoa turvapaikka ja turvasatama ja rakastin koulua.

Kunpa vaan joku olisi nähnyt. Tai no näki ja kuuli muttei tehnyt mitään. Opettaja näki mustelmat, naapurit kuuli pahoinpitelyn ääniä ja avunhuutoja, kukaan ei vaan tehnyt mitään.

Tuon koulun ja siitä pitämisen ansiosta pääsin silti pitkälle, suvun eka akateeminen, duunarisuvun eka johtaja. Sanomatta selvää että vanhemmat kihisee raivosta ja mustamaalaa minkä kerkeää. Olen talousjohtaja isossa konsernissa (kesti 20v kiivetä tälle tasolle) ja vanhemmat selittää kaikille miten olen joku apulainen tai harjoittelija kirjapito-osastolla. On niin kova tarve polkea, alentaa ja pienentää ne oman lapsen suoritukset.

Tämä ketju on ollut hyvin terapeuttinen. Päätyykö kaksi narsistia ikinä yhteen? Lyhyen aikaahan nämä olivat yhdessä, mutta todella pimeää peliä minulla pelattu aina. Vaikeaa ottaa näistä selkoa mitä ovat. Siskoni on myös narsistinen, en ole tekemisissä mutta myöntänyt että hänessä on niitä piirteitä myös manipuloi ja valehtelee. Ei ihme jos olin nuorena vähän ahdistunut. Tänä päivänä olen onnellinen. En ole missään tekemisissä näiden kanssa johtunee vahvasti siitä. En ole menossa hautajaisiin, kenenkään näistä. Vanhemmat iäkkäitä jo, kuolevat pian, elämäntavat sellaiset. Korkeintaan tanssin ripaskaa heidän haudalla. Minut on ajettu nuoruudessa itsemurhan partaalle, kiitos luojan selvisin hengissä.

Ja että minusta tuli normaali. Mieleni alkoi parantumaan kun muutin 17vuotiaana kotoa pois ja nyt 40vuotiaana elän normaalia perhe-elämää, asun 180m2 kodissa, komea tasapainoinen mies, olemme kohta velattomia ja vanhuuden päivät tulemme matkustelemaan ulkomailla. Ihaninta on kuitenkin että minulla on terve mieli ja pystyn rakastamaan lapsiani ja tulla rakastetuksi. Lapsilleni olen kertonut rehellisesti sukujuuristani. Meillä ei ole mikään tabu. Olen vihainen että menettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni mutta olen elänyt täysillä joka päivä sen jälkeen. Ja olenkin varmaan elänyt sen jälkeen poikkeuksellisen elämän kun pääsin omaan kotiin olen tehnyt rohkeita valintoja ja nayttinut joka päivä kuin se olisi viimeinen. Tavallaan koen että minulla on niin paljon ihania asioita kokematta, että olen ahminut itselleni niitä. Kun vertaan ystäviini jotka elävät samanlaista ylempää keskiluokkaelämää, vaikka en näistä luokista perusta, mutta olen selvästi kaikista onnellisin. Minua ei pienet murheet haittaa. Eli tavallaan olen nykyään varmaankin normaalia onnellisempi. Sehän on tunne ja olen lottovoittaja että selvisin täysjärkisenä tuosta sairaasta paikasta.