Te, jotka koette, että olette saaneet lapsuudestanne "niukat eväät"

Menestynyt, mutta todella kovalla työllä. On rahaa, puoliso, ihanat lapset, tasapainoinen perhe-elämä, upea koti. Hyvä ammatti. Korkeakoulututkinto. Mutta olen varauksellinen. En luota ihmisiin helpolla. Ja uuvun välillä kun traumat muistuvat. Mutta onnellinen olen, verrattuna sisaruksiini ja taustaani nähden olen todella onnistunut ja menestynyt. Olisihan se elämä voinut vähän helpompaa olla, toisaalta elämäni voisi olla hyvin toisenlaista, jos olisin antanut taustani määrittää koko elämäni.

Kovalla sinnikkyydellä ja psykologiaa opiskelemalla olen pystynyt vähän korjata lapsuuteni puutteita. Olen jatkuvasti stressitilassa ja hätääntynyt, ellen pidä hyvistä elämäntavoista kiinni. Sellainen hätääntynyt lapsi on sisälläni.

Ihan perusjutut auttaa, eli hidas elämä, netin ja somen todella tiukka rajoittaminen, paljon livekontakteja läheisten kanssa, terveelliset elämäntavat.

Itsetuntoni on psykologian opeilla noussut todella huonosta keskiverroksi. Esim. kotimaisten psykologien Arto Pietikäisen ja Ronnie Grandellin kirjoista on ollut apua. Varsinaista terapiaa en ole saanut kuin muutamia kertoja. Jos olisi mahdollisuus, niin varmasti pitkäaikainen terapia tekisi hyvää.

Eilen oli hyvä kommentti taustan häpeästä. Taidettu poistaa. Vaikka taustaa ei halua salailla ei sitä voi missä tahansa työpaikan kahvitauollakaan puhua. Tietynlainen ulkopuolisuuden tunne aina. Miten olla häpeämättä, mutta ilman että tarvitsisi selitellä taustaansa. Ketju on hyvä vertaistuki, harvoin olen kaltaisteni kanssa tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Köyhä duunariperhe stadista, vanhemmat kansakoulun käyneitä mutta muuten hyvinkin sivistyneitä ja ajan tasalla. Rakastava ja normaali lapsuus ainokaisena, koulukiusaamista mikä ei vaikuttanut mitenkään. Villi ja vilkas koulussa huonolla menestyksellä.

Hyvin on mennyt, vanhempani olivat ja olisivat todella onnellisia nykyisestä elämästäni. Pariuduin jo parikymppisenä, sain ensimmäiset lapset 21v ja 23v:nä, kolmannen 30v:nä. Opiskelin kun nuorin oli vauva. 90-luvun lamassa loppui tuo avioliitto ja olin 3v onnellinen yh. Samaan aikaan äitini kuoli, valitettavasti.

Tapasin sitten nykyisen mieheni jonka kanssa olemme rakentaneet hyvän keskiluokkaisen elämän meille ja 4 lapsellemme (1 yhteinen). Saimme rakennettua 1. talomme vielä kun isäni oli elossa joten hän ehti näkemään miten hyvässä tilanteessa olimme. Isäni kuoli vain pari viikkoa ennen kuin esikoinen sai yo-lakkinsa. 

Nyt kuopuskin on 21v opikelija ja  minä eläkkeellä, tällähetkellä 2. kodissamme etelä-Euroopassa. Lastenlapsia on 3, upeita vävyjä 2 ja ihana miniä. Lapset kouluttautuneita ja hyväpalkkaisissa töissä, onnellisia omassa elämässään. Ympärillä rakkaita ystäviä. Elämä  on hienoa kivuista ja uupumuksesta huolimatta. 

Enpä olisi ikinä uskonut saavani näin upeaa elämää! 27v tulee kohta puolison kanssa täyteen. 

Niin, mitkäs ne sun lapsiudeen huonot eväät olikaan? Olet saanut oikein hyvät lähtökohdat elämälle

Huonot eväät saatu. Päätin etten tee omia lapsia ellei minusta itsestäni tule vakaata aikuista. Toivon ettei kukaan epävakaa tunnekylmä itsekäs kykenemätön rakastamaan tee lapsia.

Näin ison riskin että olisin itse siirtänyt vain traumani eteenpäin kuten äitini ja hänen edeltävät sukupolvensa tehneet sukupolvesta toiseen. Sain revittyä itseni tasapainoiseen elämään kiinni ja vanhoilla päivillä tein vasta lapset. Olen hyvä äiti.

Vierailija kirjoitti:

En kovin hyvin. Nuoruus meni kaikkea pelätessä, sellaisessa jatkuvassa Kohta kaikki murtuu -mielentilassa. Luulin valintoja tehdessäni pelaavani varman päälle (taaten itselleni turvaa), todellisuudessa poljin paikoillani ja estin näin itseltäni esim. taloudellisesti fiksummat ratkaisut jne. Haaveilin omasta perheestä ihan 18-vuotiaasta saakka, mutta koskaan ei ollut riittävästi turvaa (tuloja, miestä, yleistä luottoa elämään) sellaisen perustamiseen.

Nyt olen 30v ja muiden mielestä pärjäävä. Käyn salilla ja liikun paljon, syön terveellisesti enkä esim. juo, tienaan elantoni pienyrittäjänä.

Olen silti tosi onneton. Kaipaan edelleen kosketusta, miestä ja perhettä, sellaista tavallista elämää. En muista milloin olisin viimeksi esim. halannut ketään, en osaa jutella ihmisille enkä ole seksiäkään harrastanut varmaan kymmeneen vuoteen.

Syntymä on kuolemantuomio. En ymmärrä miksi ratkaisu olisi tehdä jälkeläisiä kärsimään siitä elämän tyhjyydestä ja rajallisuudesta (jota itse yrittää pakoilla lapsia tekemällä.)

Kysymys teille joilla välit poikki: miten pääsitte eroon syyllisyydestä? Mä en ole päässyt vielä 15 vuodessakaan siitä eroon, toki johtunee siitä että olen narsistin lapsi ja ihan pienestä pitäen mut vastuutettiin vanhempien mielialoista. Aina syyllisetettiin esim että katso nyt mikä pettymys lapsena olet ja miten pahoitit nyt isän mielen. Tai että nyt äitin mieli on paha kun olet niin huono/kamala/kiittämätön. Ja olin siis kympin tyttö, ahkera ja tottelin, kaikessa yritin miellyttää vanhempia.

Tiedän tehneeni oikean teon kun oman fyysisen ja henkisen turvallisuiteni takia katkoin välit. Mutta se syyllisyyden tunne! Se ei katoa! Tiedän järkiakattelulla että en ole mitään vellkaa väkivaltaisille kaltoinkohtelijoille. Silti sitten tuon tuosta ajattelen että kyllä niillä on varmaan paha mieli kun nyt tein näin.

Koko lapsuuden ja nuoruuden sillä ei pllut pereheessä mitään väliä onko mulla paha mieli. Se ei kiinnostanut ketään. Vain sillä oli väliä että vanhemmilla pitää olla hyvä mieli ja se on lapsen vastuu hommata niille se hyvä mieli. Siinä sitten mutkalle taivuttiin että sellaisen sai tehtyä - ja eihän se onnistu kun narsisti kyseessä. Sitten se tietenkin rankaisi kun ei saanutkaan hyvää mieltä.

Sairas kuvio on. Ja yllättävän vaikea erottaa itsensä tuosta.

No nyt ihan ok, kiitos kysymästä. Lapset, perhe ja keskituloinen vakityöpaikka. Meni kyllä lähemmäs 40v:ksi nämä. Aiemmin loppuunpalaminen väkisin pinnistelyn seurauksena ja päihdeongelma.

Tein paljon töitä, etten olisi kuin vanhempani. Nyt ymmärrän, että varmaan suvussa pitkä jatkumo nepsy ongelmia, jotka olleet esteenä normi pärjäämiselle ja niitä lääkitty esim. päihteillä, kun ei parempaan pystytty eikä muusta tiedetty. Annan anteeksi.

Iso työ on olla siirtämättä traumoja lapsilleni, vaikka päihteitä en käytäkään. Teen parhaani, opettelen. Opetellaan mieheni kanssa yhdessä. On todella vaikeaa, voin kertoa. Lapsuus traumatisoinut molemmat,

Ihan olematon resilienssi. Koen että minulla on enemmän yhteistä niiden sisarusten kanssa jotka ovat luovuttaneet kuin niiden jotka ovat pärjänneet minua paremmin. Minulle aina sanotaan ettei minusta näy mikään ulospäin, vaikutan pärjääjältä. Suojamuurit on korkeat.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on myös tietyllä tapaa ylisukupolvista sillä ne hirviövanhemmat on liki aina myös hirviöisovanhemmat. Tai vaihtoehtoisesti välinpitämättömät isovanhemmat.

Omat vanhemmat ei välittäneet minusta tippakaan, sen jälkeen kun muutin opiskelemaan loppui yhteydenpito, en saanut enää joulahjaakaan, kotiin ei saanut mennä jouluna eikä muutenkaan. Koko aikuisuuteni olivat välinpitämättömiä ja hyvä jos kerta kahteen vuoteen soittivat (silloinkin puhelu oli lähinnä mäkätystä ja valitusta ja arvostelua).

Tuntui valtavan pahalta nähdä että sama tunteettomuus kohdistui lapsiinikin. Toki tiedosti n että tuskin vanhemmista kummoisia tulee isovanhempinakaan kun omat lapsetkaan ei heitä kiinnostaneet. Mutta välinpitämättömyys oli niin totaalista että yllätti. Ristiäisiin eivät ole tulleet eivätkä pidä yhteyttä, halua tavata, halua soitella. Ei mitään kiinnostusta.

Tiedostan tämän huonon kierteen ja siksi yritän toimia kaikin tavoin toisin omien lasten kanssa ja yritän rakentaa heille verkoston tutuista ja turvallisista ihmisistä. Vanhemmiltani ei voi paljoakaan odottaa, ei heillä ole mistä ammentaa tai antaa, mutta silti en vaan voi olla ihmettelemättä heidän täydellistä välinpitämättömyyttään ja piittaamattomuuttaan. Yleensä isovanhempia kiinnostaa lapsenlapset edes vähän. Omat vanhemmat ei tiedä edes lasteni nimiä tai ikiä.

Ihan hirveää ja pahalta tuntuu äitinä. En voi mitenkään ymmärtää miten voi omat lapset ja heidän asiat olla kiinnostamatta. Lapseni joskus kysyy rakastanko häntä jos tekee sitä tai tätä. Vastaan aina, että rakastan vaikka kävisi mitä. Äiti on aina äiti.

Ihanaa, että saat kuitenkin itse mahdollisuuden katkaista ketjun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on myös tietyllä tapaa ylisukupolvista sillä ne hirviövanhemmat on liki aina myös hirviöisovanhemmat. Tai vaihtoehtoisesti välinpitämättömät isovanhemmat.

Omat vanhemmat ei välittäneet minusta tippakaan, sen jälkeen kun muutin opiskelemaan loppui yhteydenpito, en saanut enää joulahjaakaan, kotiin ei saanut mennä jouluna eikä muutenkaan. Koko aikuisuuteni olivat välinpitämättömiä ja hyvä jos kerta kahteen vuoteen soittivat (silloinkin puhelu oli lähinnä mäkätystä ja valitusta ja arvostelua).

Tuntui valtavan pahalta nähdä että sama tunteettomuus kohdistui lapsiinikin. Toki tiedosti n että tuskin vanhemmista kummoisia tulee isovanhempinakaan kun omat lapsetkaan ei heitä kiinnostaneet. Mutta välinpitämättömyys oli niin totaalista että yllätti. Ristiäisiin eivät ole tulleet eivätkä pidä yhteyttä, halua tavata, halua soitella. Ei mitään kiinnostusta.

Tiedostan tämän huonon kierteen ja siksi yritän toimia kaikin tavoin toisin omien lasten kanssa ja yritän rakentaa heille verkoston tutuista ja turvallisista ihmisistä. Vanhemmiltani ei voi paljoakaan odottaa, ei heillä ole mistä ammentaa tai antaa, mutta silti en vaan voi olla ihmettelemättä heidän täydellistä välinpitämättömyyttään ja piittaamattomuuttaan. Yleensä isovanhempia kiinnostaa lapsenlapset edes vähän. Omat vanhemmat ei tiedä edes lasteni nimiä tai ikiä.

Ihan hirveää ja pahalta tuntuu äitinä. En voi mitenkään ymmärtää miten voi omat lapset ja heidän asiat olla kiinnostamatta. Lapseni joskus kysyy rakastanko häntä jos tekee sitä tai tätä. Vastaan aina, että rakastan vaikka kävisi mitä. Äiti on aina äiti.

Ihanaa, että saat kuitenkin itse mahdollisuuden katkaista ketjun.

Olen eri (mutta kuitenkin ketjussa vastannut) ja kommentoin tähän että luonnehäiriöiset vanhemmat vaan ei rakasta lapsiaan. Siitä se johtuu. Ne ei osaa rakastaa ja jos jotakuta osaisikin niin vain itseään. Niille lapsi on kuin tavara, siis vähän kuin vaikka rahi. Se on vanhemman tavara, omaisuus, sitä voi potkia, sitä voi hakata, sehän on vaan joutava rahi.

Näin moni narsisti, psykopaatti tai sosiopaatti ajattelee lapsestaan. Ja näitä on valtavan paljon luultua enemmän Suomessa. Vaikka virallinen tilasto sanoo että tähän ryhmään kuuluu 5% väestöstä, totuus on se että määrä on oikeasti tuplat tai triplat.

Itse täysin rakkaudettomien vanhempien lapsi myös, ja olen todella tietoisesti joutunut ponnistelemaan että saan omat lapset kasvatettua rakkaudella ja lämmöllä. Nyt kun siinä onnistuin, niin omien vanhempien surkeat saavutukset vanhemmuudessa vaivaavat entistä enemmän.

Kas kun minä onnistuin katkaisemaan sukupolvien väkivallan kierteen enkä lyönyt lapsiani. Minä katkaisin myös välinpitämättömyyden kierteen, tunnekylmyyden kierteen ja puhumattomuuden kierteen. Kaiken tän eteen tein valtavasti työtä ja ponnistelin kovasti.

Jäljelle jää kysymys: miksi omat vanhemmat ei viitsineet tehdä samaa? Tai edes pientä osaa?

Niitä on ihan turha puolustella että kun niillä oli vaikea lapsuus. Mullakin oli vaikea ja kamala lapsuus ja SILTI pystyin tekemään tuo . Ne mun vanhemmat. Ne ei edes viitsineet yrittää. Edes tippaakaan.. :(

Vierailija kirjoitti:

Kysymys teille joilla välit poikki: miten pääsitte eroon syyllisyydestä? Mä en ole päässyt vielä 15 vuodessakaan siitä eroon, toki johtunee siitä että olen narsistin lapsi ja ihan pienestä pitäen mut vastuutettiin vanhempien mielialoista. Aina syyllisetettiin esim että katso nyt mikä pettymys lapsena olet ja miten pahoitit nyt isän mielen. Tai että nyt äitin mieli on paha kun olet niin huono/kamala/kiittämätön. Ja olin siis kympin tyttö, ahkera ja tottelin, kaikessa yritin miellyttää vanhempia.

Tiedän tehneeni oikean teon kun oman fyysisen ja henkisen turvallisuiteni takia katkoin välit. Mutta se syyllisyyden tunne! Se ei katoa! Tiedän järkiakattelulla että en ole mitään vellkaa väkivaltaisille kaltoinkohtelijoille. Silti sitten tuon tuosta ajattelen että kyllä niillä on varmaan paha mieli kun nyt tein näin.

Koko lapsuuden ja nuoruuden sillä ei pllut pereheessä mitään väliä onko mulla paha mieli. Se ei kiinnostanut ketään. Vain sillä oli väliä että vanhemmilla pitää olla hyvä mieli ja se on lapsen vastuu hommata niille se hyvä mieli. Siinä sitten mutkalle taivuttiin että sellaisen sai tehtyä - ja eihän se onnistu kun narsisti kyseessä. Sitten se tietenkin rankaisi kun ei saanutkaan hyvää mieltä.

Sairas kuvio on. Ja yllättävän vaikea erottaa itsensä tuosta.

Tekemällä sen monta kertaa. Aina uudestaan yritin luoda suhteita, mutta turhaan. Lopulta se oli helppoa kun voin niin hyvin ilman heitä ja niin huonosti heidän kanssa että lopulta se oli niin ilmiselvää. Nykyään kun elämäni on niin onnellista ihmettelen miksen tehnyt sitä aikaisemmin. Ja ihmettelen miksei moni tee sitä vaan jatkaa lapsuuden kärsimystä läpi aikuisuuden. Eihän se helppoa ole mutta helppoa sitten kun päätöksen tehnyt ja pysyy siinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on myös tietyllä tapaa ylisukupolvista sillä ne hirviövanhemmat on liki aina myös hirviöisovanhemmat. Tai vaihtoehtoisesti välinpitämättömät isovanhemmat.

Omat vanhemmat ei välittäneet minusta tippakaan, sen jälkeen kun muutin opiskelemaan loppui yhteydenpito, en saanut enää joulahjaakaan, kotiin ei saanut mennä jouluna eikä muutenkaan. Koko aikuisuuteni olivat välinpitämättömiä ja hyvä jos kerta kahteen vuoteen soittivat (silloinkin puhelu oli lähinnä mäkätystä ja valitusta ja arvostelua).

Tuntui valtavan pahalta nähdä että sama tunteettomuus kohdistui lapsiinikin. Toki tiedosti n että tuskin vanhemmista kummoisia tulee isovanhempinakaan kun omat lapsetkaan ei heitä kiinnostaneet. Mutta välinpitämättömyys oli niin totaalista että yllätti. Ristiäisiin eivät ole tulleet eivätkä pidä yhteyttä, halua tavata, halua soitella. Ei mitään kiinnostusta.

Tiedostan tämän huonon kierteen ja siksi yritän toimia kaikin tavoin toisin omien lasten kanssa ja yritän rakentaa heille verkoston tutuista ja turvallisista ihmisistä. Vanhemmiltani ei voi paljoakaan odottaa, ei heillä ole mistä ammentaa tai antaa, mutta silti en vaan voi olla ihmettelemättä heidän täydellistä välinpitämättömyyttään ja piittaamattomuuttaan. Yleensä isovanhempia kiinnostaa lapsenlapset edes vähän. Omat vanhemmat ei tiedä edes lasteni nimiä tai ikiä.

Ihan hirveää ja pahalta tuntuu äitinä. En voi mitenkään ymmärtää miten voi omat lapset ja heidän asiat olla kiinnostamatta. Lapseni joskus kysyy rakastanko häntä jos tekee sitä tai tätä. Vastaan aina, että rakastan vaikka kävisi mitä. Äiti on aina äiti.

Ihanaa, että saat kuitenkin itse mahdollisuuden katkaista ketjun.

Olen eri (mutta kuitenkin ketjussa vastannut) ja kommentoin tähän että luonnehäiriöiset vanhemmat vaan ei rakasta lapsiaan. Siitä se johtuu. Ne ei osaa rakastaa ja jos jotakuta osaisikin niin vain itseään. Niille lapsi on kuin tavara, siis vähän kuin vaikka rahi. Se on vanhemman tavara, omaisuus, sitä voi potkia, sitä voi hakata, sehän on vaan joutava rahi.

Näin moni narsisti, psykopaatti tai sosiopaatti ajattelee lapsestaan. Ja näitä on valtavan paljon luultua enemmän Suomessa. Vaikka virallinen tilasto sanoo että tähän ryhmään kuuluu 5% väestöstä, totuus on se että määrä on oikeasti tuplat tai triplat.

Itse täysin rakkaudettomien vanhempien lapsi myös, ja olen todella tietoisesti joutunut ponnistelemaan että saan omat lapset kasvatettua rakkaudella ja lämmöllä. Nyt kun siinä onnistuin, niin omien vanhempien surkeat saavutukset vanhemmuudessa vaivaavat entistä enemmän.

Kas kun minä onnistuin katkaisemaan sukupolvien väkivallan kierteen enkä lyönyt lapsiani. Minä katkaisin myös välinpitämättömyyden kierteen, tunnekylmyyden kierteen ja puhumattomuuden kierteen. Kaiken tän eteen tein valtavasti työtä ja ponnistelin kovasti.

Jäljelle jää kysymys: miksi omat vanhemmat ei viitsineet tehdä samaa? Tai edes pientä osaa?

Niitä on ihan turha puolustella että kun niillä oli vaikea lapsuus. Mullakin oli vaikea ja kamala lapsuus ja SILTI pystyin tekemään tuo . Ne mun vanhemmat. Ne ei edes viitsineet yrittää. Edes tippaakaan.. :(

On tunnekylmiä psykopaatteja ja sitten on varmaan sitä ylisukupolvista kuormaa. Itse epäilin omaa äitiäni vuosien ajan autistiksi, kun hän on hyvin viileä, etäinen ja "tunnekylmä".

Itse olen todella herkkä ja tunteellinen, mutta kun lapseni syntyi, en meinannut uskaltaa itseni rakastaa häntä. Pelkäsin niin hirveän paljon, että "jotain" tapahtuu, että huomasin suojelevani itseäni samankaltaisella tunnekylmyydellä. Ajattelin, että romahdan, jos hänelle sattuisi jotain. Tajusin, että äitini on ehkä vetänyt itsensä samalla tavalla sivuun meidän elämästämme kun olin lapsi. Hän oli menettänyt yllättäen läheisiään lapsuudessaan.

Piti tehdä valinta. Joko etäännyn lapsestani alusta alkaen tai otan riskin, että satutan itseni rakastamalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Köyhä duunariperhe stadista, vanhemmat kansakoulun käyneitä mutta muuten hyvinkin sivistyneitä ja ajan tasalla. Rakastava ja normaali lapsuus ainokaisena, koulukiusaamista mikä ei vaikuttanut mitenkään. Villi ja vilkas koulussa huonolla menestyksellä.

Hyvin on mennyt, vanhempani olivat ja olisivat todella onnellisia nykyisestä elämästäni. Pariuduin jo parikymppisenä, sain ensimmäiset lapset 21v ja 23v:nä, kolmannen 30v:nä. Opiskelin kun nuorin oli vauva. 90-luvun lamassa loppui tuo avioliitto ja olin 3v onnellinen yh. Samaan aikaan äitini kuoli, valitettavasti.

Tapasin sitten nykyisen mieheni jonka kanssa olemme rakentaneet hyvän keskiluokkaisen elämän meille ja 4 lapsellemme (1 yhteinen). Saimme rakennettua 1. talomme vielä kun isäni oli elossa joten hän ehti näkemään miten hyvässä tilanteessa olimme. Isäni kuoli vain pari viikkoa ennen kuin esikoinen sai yo-lakkinsa. 

Nyt kuopuskin on 21v opikelija ja  minä eläkkeellä, tällähetkellä 2. kodissamme etelä-Euroopassa. Lastenlapsia on 3, upeita vävyjä 2 ja ihana miniä. Lapset kouluttautuneita ja hyväpalkkaisissa töissä, onnellisia omassa elämässään. Ympärillä rakkaita ystäviä. Elämä  on hienoa kivuista ja uupumuksesta huolimatta. 

Enpä olisi ikinä uskonut saavani näin upeaa elämää! 27v tulee kohta puolison kanssa täyteen. 

Joo, sulla on onneksi ollut rakkautta ja lämpöä vaikka oli ehkä köyhää. Mä synnyin varakkaaseen perheeseen jossa sitten toinen vanhempi on luonnevikainen sadisti. Elin lapsuuden köyhyydessä vaikka vanhemmilla hyvät tulot ja minkkiturkit ja uudet autot. Mulle ei annettu rahaa edes kuukautissuojiin ja vaatteet aivan hirveitä kaatopaikkarytkyjä. Vanhempi tahallaan nöyryytti ja sama jatkui aikuisena. Vanhempi finalisoi tän vielä sitten sillä että perintöä ei lapset aaa penniäkään vaan testamenttasi kaiken ikäänkuin ulkopuoliselle. Eli siis varakas perhe ei ole tosiaan tae mistään, ja varakkaassa perheessä kaltoinkohdeltu lapsi voi elää äärimmäistä köyhyyttä. Ymmärrän että tätä on monen vaikea uskoa, mutta voin vakuuttaa että maailmaan mahtuu sekopäisiä hulluja ja niitä on yllättävän paljon hyvätuloisissakin.

Meilläkin oli tienestit varmaan vähintään ylempää keskiluokkaa. Pikkuvelipuoli harrasti jalkapalloa ja jääkiekkoa, hänelle kustannettiin kaikki ja annettiin kuu taivaalta. Minä kuljin reikäisissä rytkyissä, jouduin varastamaan kuukautissuojia ja maksamaan omasta ruoastani. Teini-iässä vatsaani koski lähes päivittäin, koska kärsin nälästä. Kotona oli ruokaa, mutta ne oli varattu äitipuolelle tai sisarpuolille, niihin ei saanut koskea. Tai sitten äitipuoli ruokki omansa muualla ja jätti tuomatta minulle mitään. Pihistäessäni kuukautissuojia (koska ne piilotettiin jos huomattiin että minä tarvitsen niitä) saatoin kitkutella koko menkkojen ajan yhdellä ja samalla suojalla säästäen muut tulevaisuutta varten. Vessapaperia vaan tarpeeksi suojaksi ja aina vessakäynnin yhteydessä vessapapereiden vaihto.

Aikuisilla useammat autot, vene, uusinta elektroniikkaa, meillä oli iso omakotitalo. Kulissit kunnossa mutta kotona perhehelvetti. Yläasteella terkkari luuli että sairastan syömishäiriötä, kun olin alipainoinen siitä syystä, että minun syömistäni rajoitettiin ja näin nälkää. Yritin kertoa mitä kotona tapahtuu, mutta jälleen kerran aikuiset osasivat kertoa oman tarinansa eikä minua uskottu. On ilmeisesti vaikea uskoa, että hyvätuloisessa perheessä voidaan lapsia kohdella sadistisesti ja nöyryyttävästi.

Vierailija kirjoitti:

Kysymys teille joilla välit poikki: miten pääsitte eroon syyllisyydestä? Mä en ole päässyt vielä 15 vuodessakaan siitä eroon, toki johtunee siitä että olen narsistin lapsi ja ihan pienestä pitäen mut vastuutettiin vanhempien mielialoista. Aina syyllisetettiin esim että katso nyt mikä pettymys lapsena olet ja miten pahoitit nyt isän mielen. Tai että nyt äitin mieli on paha kun olet niin huono/kamala/kiittämätön. Ja olin siis kympin tyttö, ahkera ja tottelin, kaikessa yritin miellyttää vanhempia.

Tiedän tehneeni oikean teon kun oman fyysisen ja henkisen turvallisuiteni takia katkoin välit. Mutta se syyllisyyden tunne! Se ei katoa! Tiedän järkiakattelulla että en ole mitään vellkaa väkivaltaisille kaltoinkohtelijoille. Silti sitten tuon tuosta ajattelen että kyllä niillä on varmaan paha mieli kun nyt tein näin.

Koko lapsuuden ja nuoruuden sillä ei pllut pereheessä mitään väliä onko mulla paha mieli. Se ei kiinnostanut ketään. Vain sillä oli väliä että vanhemmilla pitää olla hyvä mieli ja se on lapsen vastuu hommata niille se hyvä mieli. Siinä sitten mutkalle taivuttiin että sellaisen sai tehtyä - ja eihän se onnistu kun narsisti kyseessä. Sitten se tietenkin rankaisi kun ei saanutkaan hyvää mieltä.

Sairas kuvio on. Ja yllättävän vaikea erottaa itsensä tuosta.

Laastari irti vain. Vertaistuki. Ei kukaan normiperheoloista pysty ymmärtämään tätä. Itselläni auttoi ystävä joka irtaantunut vanhemmistaan.

Syitä olen miettinyt miksei näitä mielipuolisia vanhempia jätetä. Mikä saa aikuisen lapsen hyväksymään nöyryytyksen. En tiedä kuinka monella on läheisriippuvuus näihin vanhempiin. Sisko ja äitini ovat ainakin läheisriippuvaisia. Tiedän myös tapauksen missä, uhri, nykyään aikuinen lapsi nauttii jo iäkkään vanhemman kiusaamisesta. Jäädäänkö suhteeseen, läheisriippuvuudesta, syyllisyydestä, halusta kostaa, toivosta jos kuitenkin muuttuisi, eihän ne muutu. En näe toivoa suhteelle jos luotto on täydellisesti mennyt. Itse kunnioitan vanhempiani sen verran kaikesta huolimatta että koen että meidän ei kannata olla tekemisissä. He saavat viettää vanhuuden päivänsä rauhassa ja itse saan viettää onnellista elämää oman perheeni kanssa ja appivanhempieni kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on myös tietyllä tapaa ylisukupolvista sillä ne hirviövanhemmat on liki aina myös hirviöisovanhemmat. Tai vaihtoehtoisesti välinpitämättömät isovanhemmat.

Omat vanhemmat ei välittäneet minusta tippakaan, sen jälkeen kun muutin opiskelemaan loppui yhteydenpito, en saanut enää joulahjaakaan, kotiin ei saanut mennä jouluna eikä muutenkaan. Koko aikuisuuteni olivat välinpitämättömiä ja hyvä jos kerta kahteen vuoteen soittivat (silloinkin puhelu oli lähinnä mäkätystä ja valitusta ja arvostelua).

Tuntui valtavan pahalta nähdä että sama tunteettomuus kohdistui lapsiinikin. Toki tiedosti n että tuskin vanhemmista kummoisia tulee isovanhempinakaan kun omat lapsetkaan ei heitä kiinnostaneet. Mutta välinpitämättömyys oli niin totaalista että yllätti. Ristiäisiin eivät ole tulleet eivätkä pidä yhteyttä, halua tavata, halua soitella. Ei mitään kiinnostusta.

Tiedostan tämän huonon kierteen ja siksi yritän toimia kaikin tavoin toisin omien lasten kanssa ja yritän rakentaa heille verkoston tutuista ja turvallisista ihmisistä. Vanhemmiltani ei voi paljoakaan odottaa, ei heillä ole mistä ammentaa tai antaa, mutta silti en vaan voi olla ihmettelemättä heidän täydellistä välinpitämättömyyttään ja piittaamattomuuttaan. Yleensä isovanhempia kiinnostaa lapsenlapset edes vähän. Omat vanhemmat ei tiedä edes lasteni nimiä tai ikiä.

Ihan hirveää ja pahalta tuntuu äitinä. En voi mitenkään ymmärtää miten voi omat lapset ja heidän asiat olla kiinnostamatta. Lapseni joskus kysyy rakastanko häntä jos tekee sitä tai tätä. Vastaan aina, että rakastan vaikka kävisi mitä. Äiti on aina äiti.

Ihanaa, että saat kuitenkin itse mahdollisuuden katkaista ketjun.

Olen eri (mutta kuitenkin ketjussa vastannut) ja kommentoin tähän että luonnehäiriöiset vanhemmat vaan ei rakasta lapsiaan. Siitä se johtuu. Ne ei osaa rakastaa ja jos jotakuta osaisikin niin vain itseään. Niille lapsi on kuin tavara, siis vähän kuin vaikka rahi. Se on vanhemman tavara, omaisuus, sitä voi potkia, sitä voi hakata, sehän on vaan joutava rahi.

Näin moni narsisti, psykopaatti tai sosiopaatti ajattelee lapsestaan. Ja näitä on valtavan paljon luultua enemmän Suomessa. Vaikka virallinen tilasto sanoo että tähän ryhmään kuuluu 5% väestöstä, totuus on se että määrä on oikeasti tuplat tai triplat.

Itse täysin rakkaudettomien vanhempien lapsi myös, ja olen todella tietoisesti joutunut ponnistelemaan että saan omat lapset kasvatettua rakkaudella ja lämmöllä. Nyt kun siinä onnistuin, niin omien vanhempien surkeat saavutukset vanhemmuudessa vaivaavat entistä enemmän.

Kas kun minä onnistuin katkaisemaan sukupolvien väkivallan kierteen enkä lyönyt lapsiani. Minä katkaisin myös välinpitämättömyyden kierteen, tunnekylmyyden kierteen ja puhumattomuuden kierteen. Kaiken tän eteen tein valtavasti työtä ja ponnistelin kovasti.

Jäljelle jää kysymys: miksi omat vanhemmat ei viitsineet tehdä samaa? Tai edes pientä osaa?

Niitä on ihan turha puolustella että kun niillä oli vaikea lapsuus. Mullakin oli vaikea ja kamala lapsuus ja SILTI pystyin tekemään tuo . Ne mun vanhemmat. Ne ei edes viitsineet yrittää. Edes tippaakaan.. :(

On tunnekylmiä psykopaatteja ja sitten on varmaan sitä ylisukupolvista kuormaa. Itse epäilin omaa äitiäni vuosien ajan autistiksi, kun hän on hyvin viileä, etäinen ja "tunnekylmä".

Itse olen todella herkkä ja tunteellinen, mutta kun lapseni syntyi, en meinannut uskaltaa itseni rakastaa häntä. Pelkäsin niin hirveän paljon, että "jotain" tapahtuu, että huomasin suojelevani itseäni samankaltaisella tunnekylmyydellä. Ajattelin, että romahdan, jos hänelle sattuisi jotain. Tajusin, että äitini on ehkä vetänyt itsensä samalla tavalla sivuun meidän elämästämme kun olin lapsi. Hän oli menettänyt yllättäen läheisiään lapsuudessaan.

Piti tehdä valinta. Joko etäännyn lapsestani alusta alkaen tai otan riskin, että satutan itseni rakastamalla.

Itse tein myös valinnan joko olen hyvä äiti tai tai jään traumoihini kiinni. Kun omat lapset syntyvät joutuu kohtaamaan lapsuutensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin. Toki vanhemmat yrittäneet kaikin tavoin kampittaa, estää, rajoittaa ja tuhota lastaan, on kiristetty ja uhkailtu, tehty perinnöttömäksi kun en ole totellut, mutta hyvin pärjäsin ja rakensin loistavan uran.

Yksinäistä on ollut kun ei ole omaa lapsuusperhettä tukena, mitään apua en ole saanut koskaan, ja raskaimpia aikoja oli opiskeluaika yliopistossa (näin välillä aidosti nälkää kun ei ollut rahaa ja oli surkeaa viettää joulut ypöyksin tyhjässä opiskelija-asuntolassa) ja sitten toki pukkulapsiaika kun isovanhempia ei kiinnostanut koskaan tukea tai auttaa - tai edes tavata koskaan lapsiani.

Mutta nyt menee mukavasti ja rakennan itse sen hyvän perheen omista lapsistani. Heitä tuen ja autan aina enkä ikimaailmassa voisi olla niin ilkeä, julma ja piittaamaton kuin omat vanhemmat oli (ja on yhä) minua kohtaan.

Vanhempani ei ole aivan normaaleita. Joku psykopatia tai sosiopatia vaivaa. Siis jotain pahempaa kuin perusnarsismi.

Itselläni on hyvin samanlainen tarina. Erityisesti otti silmään tuo joulu tyhjässä asuntolassa. Oli aika kova paikka kun asuntoni oli ainoa koko kerrostalosta, jossa paloi valot. Olin parikymppinen silloin, eikä äiti halunnut minua edes jouluksi kotiin, vaikka olin kunnollinen yliopisto-opiskelija. Se sisäinen kylmyys ja yksinäisyyden tunne oli musertava. Viha minua kohtaan oli kai niin valtava. Onneksi kaveri jätti minulle noina jouluina koiransa Epun hoitoon, hän ei voinut ottaa sitä mukaansa kotikotiin, kun siskonsa oli allerginen. Epun kanssa käveltiin jouluyönä kahdestaan valoja ja valottomia ikkunoita tuijotellen.

Joo hyvin kuvasit tuon tunteen. Olin myös ypöyksin koko kerrostalossa (kaikki muut opiskelijat toki meni kotiin jouluksi) ja muistan miten välillä myös pelkäsin ja säikyin jos kuului jotain kolinaa ilalla pimeässä, tajusin että kukaan ei auta tai kuule jos jotain tapahtuisi.

Mä en siis saanut mennä jouluksi kotiin (silloin vielä oli jonkunlaiset välit vanhempiin, nyt niitä ei ole ollut viimeiseen 20vuoteen) ja se oli vaan yksi monista tavoista miten ne nöyryytti ja rankaisi. Suosikkilapsi tietenkin kutsuttiin jouluksi ja sille ostettiin auto joululahjaksi :) Mä en saanut edes joulukorttia.

Näitä normaalin kotien lasten on vaikea ymmärtää kun heillä on vain kokemus siitä että vanhempi rakastaa aina lastaan. Tän takia en yleensä halua puhua tästä, kun useimmat vaan ei voi ajatuksenkaan tasolla käsittää - saati hyväksyä todeksi - että joskus sairas vanhempi haluaakin lapselleen pahaa ja haluaa aktiivisesti vahingoittaa lastaan.

Olen kolmas vastaaja. Joulut ovat olleet minulle vaikeita. Lapsena ensin kuuntelin selityksiä ennen joulua, että miten ei nyt tänäkään jouluna ole varaa joululahjoihin kun tuli lisäveroa maksettavaksi jne jne. Aattona katsoin, kun sisarpuolille kannetaan jätesäkeittäin (yhtään valehtelematta tai liioittelematta) lahjoja ja itse sain vain muutaman. Nekin omilta biologisilta siskoilta ja mummolta. Aikuisena taas yritettiin ehdottaa, että me maksettais lasku siitä että tullaan jouluna käymään ja syömään. Sisarpuolien ei tietenkään olisi tarvinnut maksaa mitään, vaan meidän lasten jotka ei kuulu perheeseen. Jouluun kuului lisäksi isän juomista ja räjähtelyä, rähjäämistä, haukkumista ja seinän vierustoja pitkin kävelyä. Yksi joulu joulutodistuksessa numeroni olivat laskeneet huomattavasti (koska olin vakavasti masentunut ja itsetuhoinen) ja äitipuoleni sai siitä hupia itselleen koko jouluksi. Muistan edelleen sen hymyn ja ilon siitä, kun hän halusi nähdä todistukseni ja räkäisen naurun päälle. Jos kävin vierailulla, minun piti aina siivota ennen lähtöäni. Imuroida jne. koska minusta ei saanut jäädä jälkeäkään taloon.

Jouluna ahdistaa aina ihan älyttömästi. Olo tuntuu tyhjältä ja turvattomalta. Tuntuu ihan utopistiselta kun jotkut kertovat menevänsä kotiin käymään, saavat lahjoja ja syövät herkkuja, tekevät yhdessä perheenä ihania asioita. Omaa irvikuvaani perheestä en ole nähnyt jouluna enää vuosiin enkä muutenkaan,

Nyt minulla on oma lapsi. Voin tehdä hänelle täysin toisenlaiset muistot joulusta. Se tuntuu todella hyvältä.

Minullakin meni muuten niin myöhäiseksi lapsen teko, koska pelkäsin pilaavani hänen elämänsä aikaisemmin, että toista en tule saamaan. Mutta nyt tiedän että selviän ja pystyn antamaan paljon parempaa mitä itse sain.

Puolisoni on saanut todella huonot eväät. Mutta hyvin on pärjännyt. Mutta kovasti on tehnyt töitä sen eteen.

Itse äitinä ja ulkopuolisena on järkyttävä seurata näitä perhesuhteita. Miten äiti voi olla niin paha lastaan kohtaan. Ja miten koko muu suku ja isä antavat sen tapahtua ja hyväksyvät tämän kaiken. On hyvin vaikea ymmärtää miten joku voi kohdella omaa poikaansa niin, lapsena ja vielä aikuisena. Onneksemme näemme kerran 5 vuodessa nykyään. Mutta tippalinssissä olen kuunnellut miten puolisoani on kohdeltu lapsena. Voimia kaikille joiden elämässä ei ole ollut edes sitä yhtä turvallista aikuista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on myös tietyllä tapaa ylisukupolvista sillä ne hirviövanhemmat on liki aina myös hirviöisovanhemmat. Tai vaihtoehtoisesti välinpitämättömät isovanhemmat.

Omat vanhemmat ei välittäneet minusta tippakaan, sen jälkeen kun muutin opiskelemaan loppui yhteydenpito, en saanut enää joulahjaakaan, kotiin ei saanut mennä jouluna eikä muutenkaan. Koko aikuisuuteni olivat välinpitämättömiä ja hyvä jos kerta kahteen vuoteen soittivat (silloinkin puhelu oli lähinnä mäkätystä ja valitusta ja arvostelua).

Tuntui valtavan pahalta nähdä että sama tunteettomuus kohdistui lapsiinikin. Toki tiedosti n että tuskin vanhemmista kummoisia tulee isovanhempinakaan kun omat lapsetkaan ei heitä kiinnostaneet. Mutta välinpitämättömyys oli niin totaalista että yllätti. Ristiäisiin eivät ole tulleet eivätkä pidä yhteyttä, halua tavata, halua soitella. Ei mitään kiinnostusta.

Tiedostan tämän huonon kierteen ja siksi yritän toimia kaikin tavoin toisin omien lasten kanssa ja yritän rakentaa heille verkoston tutuista ja turvallisista ihmisistä. Vanhemmiltani ei voi paljoakaan odottaa, ei heillä ole mistä ammentaa tai antaa, mutta silti en vaan voi olla ihmettelemättä heidän täydellistä välinpitämättömyyttään ja piittaamattomuuttaan. Yleensä isovanhempia kiinnostaa lapsenlapset edes vähän. Omat vanhemmat ei tiedä edes lasteni nimiä tai ikiä.

Ihan hirveää ja pahalta tuntuu äitinä. En voi mitenkään ymmärtää miten voi omat lapset ja heidän asiat olla kiinnostamatta. Lapseni joskus kysyy rakastanko häntä jos tekee sitä tai tätä. Vastaan aina, että rakastan vaikka kävisi mitä. Äiti on aina äiti.

Ihanaa, että saat kuitenkin itse mahdollisuuden katkaista ketjun.

Olen eri (mutta kuitenkin ketjussa vastannut) ja kommentoin tähän että luonnehäiriöiset vanhemmat vaan ei rakasta lapsiaan. Siitä se johtuu. Ne ei osaa rakastaa ja jos jotakuta osaisikin niin vain itseään. Niille lapsi on kuin tavara, siis vähän kuin vaikka rahi. Se on vanhemman tavara, omaisuus, sitä voi potkia, sitä voi hakata, sehän on vaan joutava rahi.

Näin moni narsisti, psykopaatti tai sosiopaatti ajattelee lapsestaan. Ja näitä on valtavan paljon luultua enemmän Suomessa. Vaikka virallinen tilasto sanoo että tähän ryhmään kuuluu 5% väestöstä, totuus on se että määrä on oikeasti tuplat tai triplat.

Itse täysin rakkaudettomien vanhempien lapsi myös, ja olen todella tietoisesti joutunut ponnistelemaan että saan omat lapset kasvatettua rakkaudella ja lämmöllä. Nyt kun siinä onnistuin, niin omien vanhempien surkeat saavutukset vanhemmuudessa vaivaavat entistä enemmän.

Kas kun minä onnistuin katkaisemaan sukupolvien väkivallan kierteen enkä lyönyt lapsiani. Minä katkaisin myös välinpitämättömyyden kierteen, tunnekylmyyden kierteen ja puhumattomuuden kierteen. Kaiken tän eteen tein valtavasti työtä ja ponnistelin kovasti.

Jäljelle jää kysymys: miksi omat vanhemmat ei viitsineet tehdä samaa? Tai edes pientä osaa?

Niitä on ihan turha puolustella että kun niillä oli vaikea lapsuus. Mullakin oli vaikea ja kamala lapsuus ja SILTI pystyin tekemään tuo . Ne mun vanhemmat. Ne ei edes viitsineet yrittää. Edes tippaakaan.. :(

On tunnekylmiä psykopaatteja ja sitten on varmaan sitä ylisukupolvista kuormaa. Itse epäilin omaa äitiäni vuosien ajan autistiksi, kun hän on hyvin viileä, etäinen ja "tunnekylmä".

Itse olen todella herkkä ja tunteellinen, mutta kun lapseni syntyi, en meinannut uskaltaa itseni rakastaa häntä. Pelkäsin niin hirveän paljon, että "jotain" tapahtuu, että huomasin suojelevani itseäni samankaltaisella tunnekylmyydellä. Ajattelin, että romahdan, jos hänelle sattuisi jotain. Tajusin, että äitini on ehkä vetänyt itsensä samalla tavalla sivuun meidän elämästämme kun olin lapsi. Hän oli menettänyt yllättäen läheisiään lapsuudessaan.

Piti tehdä valinta. Joko etäännyn lapsestani alusta alkaen tai otan riskin, että satutan itseni rakastamalla.

Tämä. Syntymä on kuolemantuomio. Oman lapsensa ei halua kuolevan, siksi en häntä siihen pakota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin. Toki vanhemmat yrittäneet kaikin tavoin kampittaa, estää, rajoittaa ja tuhota lastaan, on kiristetty ja uhkailtu, tehty perinnöttömäksi kun en ole totellut, mutta hyvin pärjäsin ja rakensin loistavan uran.

Yksinäistä on ollut kun ei ole omaa lapsuusperhettä tukena, mitään apua en ole saanut koskaan, ja raskaimpia aikoja oli opiskeluaika yliopistossa (näin välillä aidosti nälkää kun ei ollut rahaa ja oli surkeaa viettää joulut ypöyksin tyhjässä opiskelija-asuntolassa) ja sitten toki pukkulapsiaika kun isovanhempia ei kiinnostanut koskaan tukea tai auttaa - tai edes tavata koskaan lapsiani.

Mutta nyt menee mukavasti ja rakennan itse sen hyvän perheen omista lapsistani. Heitä tuen ja autan aina enkä ikimaailmassa voisi olla niin ilkeä, julma ja piittaamaton kuin omat vanhemmat oli (ja on yhä) minua kohtaan.

Vanhempani ei ole aivan normaaleita. Joku psykopatia tai sosiopatia vaivaa. Siis jotain pahempaa kuin perusnarsismi.

Itselläni on hyvin samanlainen tarina. Erityisesti otti silmään tuo joulu tyhjässä asuntolassa. Oli aika kova paikka kun asuntoni oli ainoa koko kerrostalosta, jossa paloi valot. Olin parikymppinen silloin, eikä äiti halunnut minua edes jouluksi kotiin, vaikka olin kunnollinen yliopisto-opiskelija. Se sisäinen kylmyys ja yksinäisyyden tunne oli musertava. Viha minua kohtaan oli kai niin valtava. Onneksi kaveri jätti minulle noina jouluina koiransa Epun hoitoon, hän ei voinut ottaa sitä mukaansa kotikotiin, kun siskonsa oli allerginen. Epun kanssa käveltiin jouluyönä kahdestaan valoja ja valottomia ikkunoita tuijotellen.

Joo hyvin kuvasit tuon tunteen. Olin myös ypöyksin koko kerrostalossa (kaikki muut opiskelijat toki meni kotiin jouluksi) ja muistan miten välillä myös pelkäsin ja säikyin jos kuului jotain kolinaa ilalla pimeässä, tajusin että kukaan ei auta tai kuule jos jotain tapahtuisi.

Mä en siis saanut mennä jouluksi kotiin (silloin vielä oli jonkunlaiset välit vanhempiin, nyt niitä ei ole ollut viimeiseen 20vuoteen) ja se oli vaan yksi monista tavoista miten ne nöyryytti ja rankaisi. Suosikkilapsi tietenkin kutsuttiin jouluksi ja sille ostettiin auto joululahjaksi :) Mä en saanut edes joulukorttia.

Näitä normaalin kotien lasten on vaikea ymmärtää kun heillä on vain kokemus siitä että vanhempi rakastaa aina lastaan. Tän takia en yleensä halua puhua tästä, kun useimmat vaan ei voi ajatuksenkaan tasolla käsittää - saati hyväksyä todeksi - että joskus sairas vanhempi haluaakin lapselleen pahaa ja haluaa aktiivisesti vahingoittaa lastaan.

Olen kolmas vastaaja. Joulut ovat olleet minulle vaikeita. Lapsena ensin kuuntelin selityksiä ennen joulua, että miten ei nyt tänäkään jouluna ole varaa joululahjoihin kun tuli lisäveroa maksettavaksi jne jne. Aattona katsoin, kun sisarpuolille kannetaan jätesäkeittäin (yhtään valehtelematta tai liioittelematta) lahjoja ja itse sain vain muutaman. Nekin omilta biologisilta siskoilta ja mummolta. Aikuisena taas yritettiin ehdottaa, että me maksettais lasku siitä että tullaan jouluna käymään ja syömään. Sisarpuolien ei tietenkään olisi tarvinnut maksaa mitään, vaan meidän lasten jotka ei kuulu perheeseen. Jouluun kuului lisäksi isän juomista ja räjähtelyä, rähjäämistä, haukkumista ja seinän vierustoja pitkin kävelyä. Yksi joulu joulutodistuksessa numeroni olivat laskeneet huomattavasti (koska olin vakavasti masentunut ja itsetuhoinen) ja äitipuoleni sai siitä hupia itselleen koko jouluksi. Muistan edelleen sen hymyn ja ilon siitä, kun hän halusi nähdä todistukseni ja räkäisen naurun päälle. Jos kävin vierailulla, minun piti aina siivota ennen lähtöäni. Imuroida jne. koska minusta ei saanut jäädä jälkeäkään taloon.

Jouluna ahdistaa aina ihan älyttömästi. Olo tuntuu tyhjältä ja turvattomalta. Tuntuu ihan utopistiselta kun jotkut kertovat menevänsä kotiin käymään, saavat lahjoja ja syövät herkkuja, tekevät yhdessä perheenä ihania asioita. Omaa irvikuvaani perheestä en ole nähnyt jouluna enää vuosiin enkä muutenkaan,

Nyt minulla on oma lapsi. Voin tehdä hänelle täysin toisenlaiset muistot joulusta. Se tuntuu todella hyvältä.

Minullakin meni muuten niin myöhäiseksi lapsen teko, koska pelkäsin pilaavani hänen elämänsä aikaisemmin, että toista en tule saamaan. Mutta nyt tiedän että selviän ja pystyn antamaan paljon parempaa mitä itse sain.

Täällä myös joulu aiheuttaa kauheaa tuskaa. Elän nyt normaalia elämää mutta joulua en vietä.

Joulussa tiivistyy jotenkin se kaikki vanha kauheus. Vuosia yritin viettää joulua kunnes totesin en jaksa enää tätä. Nyt ei enää ahdista loppuvuosi kun en enää pakota itseäni pitämään ja viettämään joulua enkä tapaa sukulaisia jouluna. Muistan yhdenkin joulun varhaisaikuisuudessa kun tulimme vanhemmiltani, poikaystäväni ajoi, huusin ja raivosin ja itkin koko matkan kotiin. Vihasin joulua niin paljon. Nykyään olemme naimisissa onneksi en säikäyttänyt tätä tuoretta poikaystävääni. Jotkut asiat vaan triggeröivät liian voimakkaasti varsinkin nuorempana.