Te, jotka koette, että olette saaneet lapsuudestanne "niukat eväät"

Noh, tavallaan olen pärjännyt. Olin hyvä koulussa ja jotenkin rämmin yliopistonkin läpi, vaikka silloin ensimmäinen romahdus tapahtui. Nyt olen nelikymppisenä töissä mistä saan 5k/kk palkkaa ja mulla on jonkun verran varallisuutta. Mun puoliso on upea ihminen, mun lapsi aivan mahtava ja meillä on tosi kiva pieni perhe.

Sitten kuitenkin olen taas ollut pitkään saikulla ahdistuksen/masennuksen vuoksi. Olen käynyt usean vuoden terapian ja EDMR-terapiassa traumojen vuoksi. Mulla on ollut kaksikin persoonallisuushäiriötä (vaativa ja epävakaa) ja olen onnistunut kuntouttamaan itseni niistä sekä syömishäiriöstä. Että "enää" on jäljellä vain masennus/ahdistus. Mulla on ollut lääkkeitä siihen, mutta ei ne auta kuin jonkin aikaa.

En vaan jaksa normaalia elämää. Kuormitun ja uuvun muutaman vuoden välein. En ymmärrä mikä siinä on, että ihan tavallinen elämä vie voimat. Meillä käy siivooja, ruuat tilataan kotiin, lapsikin jo yli 10v ja hänenkin harrastuksiaan on rajattu sellaisiin joihin vanhemmat osallistuu vaan maksamalla. Mulla on enää vain pari ystävää jäljellä koska en jaksa tavata ketään kuin ehkä kerran kuussa. Samoin liikunta on lähinnä kävelyä, koska en pysty oikein muuhun.

Tunnen usein häpeää, nolostusta, ulkopuolisuutta ja ahdistusta ihan tavallisissa tilanteissa. Lisäksi mun perusturvan tunne on järkkynyt. En osaa rentoutua monissakaan tilanteissa. Haaveilen lottovoitosta, ettei tarvisi enää yrittää kuntouttaa itseään täältä montusta.

Vierailija kirjoitti:

Noh, tavallaan olen pärjännyt. Olin hyvä koulussa ja jotenkin rämmin yliopistonkin läpi, vaikka silloin ensimmäinen romahdus tapahtui. Nyt olen nelikymppisenä töissä mistä saan 5k/kk palkkaa ja mulla on jonkun verran varallisuutta. Mun puoliso on upea ihminen, mun lapsi aivan mahtava ja meillä on tosi kiva pieni perhe.

Sitten kuitenkin olen taas ollut pitkään saikulla ahdistuksen/masennuksen vuoksi. Olen käynyt usean vuoden terapian ja EDMR-terapiassa traumojen vuoksi. Mulla on ollut kaksikin persoonallisuushäiriötä (vaativa ja epävakaa) ja olen onnistunut kuntouttamaan itseni niistä sekä syömishäiriöstä. Että "enää" on jäljellä vain masennus/ahdistus. Mulla on ollut lääkkeitä siihen, mutta ei ne auta kuin jonkin aikaa.

En vaan jaksa normaalia elämää. Kuormitun ja uuvun muutaman vuoden välein. En ymmärrä mikä siinä on, että ihan tavallinen elämä vie voimat. Meillä käy siivooja, ruuat tilataan kotiin, lapsikin jo yli 10v ja hänenkin harrastuksiaan on rajattu sellaisiin joihin vanhemmat osallistuu vaan maksamalla. Mulla on enää vain pari ystävää jäljellä koska en jaksa tavata ketään kuin ehkä kerran kuussa. Samoin liikunta on lähinnä kävelyä, koska en pysty oikein muuhun.

Tunnen usein häpeää, nolostusta, ulkopuolisuutta ja ahdistusta ihan tavallisissa tilanteissa. Lisäksi mun perusturvan tunne on järkkynyt. En osaa rentoutua monissakaan tilanteissa. Haaveilen lottovoitosta, ettei tarvisi enää yrittää kuntouttaa itseään täältä montusta.

Kokeile joogaa ja meditaatiota. Ja muista ettei Sinun tarvitse olla aina jaksava ja vahva. Oma elämä on huonon jaksamisen lisäksi köyhää. Ei voi edes hoidattaa itseään, mutta ajattelen usein, että vielä kuitenkin jotakuinkin tämä elämä menee.

Joskus juteltiin kavereiden kanssa lapsuuden ystävistä ja mitä heille kuuluu. Lapsuus vietettiin kerrostalolähiössä, vanhemmilla oli työttömyyttä, alkoholi- ja mt-ongelmia. Surullista oli huomata, että vain muutama tämän porukan lapsista on nykyään perheellisiä ja työssäkäyviä. Osalla on mt-ongelmia, alkoholismia ja osa on jo lähtenyt täältä joko oman käden kautta tai muuten. Onnekkaiden sattumien kautta kai sitä itse on suurinpiirtein pärjännyt. Että taputtakaa itseänne olalle, jotka olette sieltä nousseet, niin minäkin teen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vauvavuodesta saakka traumatisoitunut täällä hei. On ihan mustaa valkoisella tästä kohtelustani, samoin todistajia. Sitä kaikkea jatkui vuosia, käytännössä koko varhaislapsuus. Kun se loppui, elin mielisairaan ja ennalta-arvaamattoman tyrannin kanssa, joka kuvitteli minusta aina pahinta, eikä antanut mahdollisuuksia mihinkään. Ei auttanut, ei sietänyt heikkoutta (mm. suuttui kun yskin illalla sängyssäni kuumeisena). Kärsin vuosia, enkä aina edes tajunnut omaa tilannettani. Kerran avauduin puolitutulle sosiaalityöntekijälle, ja siitä lähti tapahtumaketju, jonka päätteeksi muutin omilleni 16-vuotiaana. 

Elämäni on päällisin puolin sangen normaalin ja hyvän näköistä nyt nelikymppisenä: minulla on aviomies ja lapsia, mukava pikkukoti lähiössä. Miehen kanssa on takana pitkä, hyvä liitto ja lapset ovat hyväkäytöksisiä sekä pärjäävät hienosti koulussa. En itse käy töissä tai opiskele, mutta olen aktiivinen lasteni arjessa, ja meille halutaan aina tulla kylään. Viimeksi alkuviikosta yksi lapsistani sanoi, että hänen kaverinsa tykkäävät minusta "ihan sikana", muut vanhemmat eivät kuulemma ole yhtä ystävällisiä ja kivoja. Voisi kai siis ajatella, että olen edes jossain onnistunut, katkaisin väkivallan ja muun pahan kierteen? En ole myöskään sekaantunut päihteisiin tai tehnyt rikoksia. 

Kaiken tämän takana on kuitenkin tyhjä ihmiskuori. Halu saada lapsia ja olla mieheni kanssa olivat todellisia, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän mietin että minun olisi pitänyt olla yrittämättä elää kuten muut. Vaikken sitä koskaan muille näytäkään, sisäisesti olen edelleen rikki, enkä oikein meinaa jaksaa välillä edes omaa perhettäni. He ovat upeita ihmisiä, mutta minä en vaan...osaa.

On helppoa halata, puhua kauniita ja huolehtia toisista, mutta itsestäni en osaa pitää alkeellisestikaan huolta. Kun jaksaminen alkaa loppua (vaihtelee kausittain), ekana venyvät suihkukäynnit. Sitten alkaa aterioiden skippailu. Ulkoilu loppuu pikkuhiljaa. Jne. En vaan koe tarvetta niille asioille, jotenkin katoan jonnekin? Ulkoisessa käytöksessäni se ei kuulemma näy mitenkään, olen ihan yhtä skarppi ym. (myös lääkärin arvion mukaan). Usein tuntuu, ettei minua ole edes olemassa. Kuka minä olen?

Olen elämäni aikana käynyt useammassa terapiassa, ollut osastolla, saanut erilaisia lääkehoitoja (yksi jopa kokeellinen). Ei, mikään ei auta. Oma teoriani on, että minut rikottiin jo pienenä, ja vaikka nykymaailma vaatii tuloksia jopa terapialta (mielessäni pyörii työkkärin ihmisen tokaisut tähän liittyen, että "mitä ihmettä siellä on sitten taustalla, kun terapia ei tehonnut??"), kaikkea_ei_voi_korjata.

Miksi minulla sitten on lapsia? Koska vielä nuorempana ihan oikeasti uskoin ja kuvittelin, että minustaKIN on elämään sellaista elämää, mitä halusin. Ja nuorempana jaksoin vielä paremmin, mielialalääkekin antoi vastetta. Olin aktiivinen elämässäni. 

Saa kivittää. 

En kivitä. Toivon sinulle voimia tulevaisuuteen. Olisinpa itsekin noin vahva.

Kiitän sinua sanoistasi. 

Tämä on täysi klishee eikä sillä ole arvoa netissä, mutta liikutuin aidosti. En ole koskaan pitänyt itseäni vahvana, päinvastoin. Olen nokkinut itseni verille heikkouteni takia, oli se sitten todellista tai kuviteltua. 

Kiitos vielä. 

t. aiempi

Kun synnyin vanhemmillani ei ollut edes asuntoa. Köyhyys on seurannut minua koko elämäni. 

Vierailija kirjoitti:

Joskus juteltiin kavereiden kanssa lapsuuden ystävistä ja mitä heille kuuluu. Lapsuus vietettiin kerrostalolähiössä, vanhemmilla oli työttömyyttä, alkoholi- ja mt-ongelmia. Surullista oli huomata, että vain muutama tämän porukan lapsista on nykyään perheellisiä ja työssäkäyviä. Osalla on mt-ongelmia, alkoholismia ja osa on jo lähtenyt täältä joko oman käden kautta tai muuten. Onnekkaiden sattumien kautta kai sitä itse on suurinpiirtein pärjännyt. Että taputtakaa itseänne olalle, jotka olette sieltä nousseet, niin minäkin teen.

Tästä ei saisi puhua, mutta henk.koht. uskon, että äly suojaa syrjäytymiseltä. Ongelmienkin kanssa voi elää hyvää elämää, koska älykäs ihminen osaa hakea apua niihin. Itselleni tuli muuten järkytyksenä, miten moni vanhan luokkani ihan lupaavista tytöistä on nykyään työtön yh-mamma, ja osa asuu vielä ihan samassa lähiössäkin! Eikä ole mikään pikkupaikkakunta, jossa ei olisi mahdollisuuksia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus juteltiin kavereiden kanssa lapsuuden ystävistä ja mitä heille kuuluu. Lapsuus vietettiin kerrostalolähiössä, vanhemmilla oli työttömyyttä, alkoholi- ja mt-ongelmia. Surullista oli huomata, että vain muutama tämän porukan lapsista on nykyään perheellisiä ja työssäkäyviä. Osalla on mt-ongelmia, alkoholismia ja osa on jo lähtenyt täältä joko oman käden kautta tai muuten. Onnekkaiden sattumien kautta kai sitä itse on suurinpiirtein pärjännyt. Että taputtakaa itseänne olalle, jotka olette sieltä nousseet, niin minäkin teen.

Tästä ei saisi puhua, mutta henk.koht. uskon, että äly suojaa syrjäytymiseltä. Ongelmienkin kanssa voi elää hyvää elämää, koska älykäs ihminen osaa hakea apua niihin. Itselleni tuli muuten järkytyksenä, miten moni vanhan luokkani ihan lupaavista tytöistä on nykyään työtön yh-mamma, ja osa asuu vielä ihan samassa lähiössäkin! Eikä ole mikään pikkupaikkakunta, jossa ei olisi mahdollisuuksia. 

Tästä on itse asiassa paljonkin tutkimusnäyttöä, että älykkyys eli korkea kognitiivinen kehitystaso on yhteydessä hyvin moniinkin eri elämän osa-alueisiin, kuten korkeakoulutukseen, hyvään terveydentilaan ja kuntoon, palkkaan ja työllisyyteen. 

Älykkyys niin sanotusti voi suojata kasvuympäristön riskitekijöiltä, mutta toki älykkyys ei ole kohtalo, vaan elämään vaikuttaa samanaikaisesti monia erilaisia tekijöitä. 

Olen itse töissä psykologina lasten kanssa ja tästä teemasta ei kyllä vanhempien kanssa ikinä uskalla puhua, koska loukkaantumisen riski on valtava. Tarkoitan siis tilanteita, joissa lapsen kognitiivinen kehitystaso on erittäin matala ja hän haluaa isona lääkäriksi. Toki emme kenenkään unelma täällä lyttää, mutta realistisia pitää myös olla. Jos on aina ollut suuria vaikeuksia akateemisissa taidoissa (lukeminen, kirjoittaminen, laskeminen), lukio +  yliopisto eivät ehkä ole se ykkösprioriteetti. 

Menipäs tämä sivuraiteille :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus juteltiin kavereiden kanssa lapsuuden ystävistä ja mitä heille kuuluu. Lapsuus vietettiin kerrostalolähiössä, vanhemmilla oli työttömyyttä, alkoholi- ja mt-ongelmia. Surullista oli huomata, että vain muutama tämän porukan lapsista on nykyään perheellisiä ja työssäkäyviä. Osalla on mt-ongelmia, alkoholismia ja osa on jo lähtenyt täältä joko oman käden kautta tai muuten. Onnekkaiden sattumien kautta kai sitä itse on suurinpiirtein pärjännyt. Että taputtakaa itseänne olalle, jotka olette sieltä nousseet, niin minäkin teen.

Tästä ei saisi puhua, mutta henk.koht. uskon, että äly suojaa syrjäytymiseltä. Ongelmienkin kanssa voi elää hyvää elämää, koska älykäs ihminen osaa hakea apua niihin. Itselleni tuli muuten järkytyksenä, miten moni vanhan luokkani ihan lupaavista tytöistä on nykyään työtön yh-mamma, ja osa asuu vielä ihan samassa lähiössäkin! Eikä ole mikään pikkupaikkakunta, jossa ei olisi mahdollisuuksia. 

En allekirjoita tätä täysin.

Olen erittäin älykäs (virallismensatesti 140) ja vastannut tässäkin ketjussa, väkivaltaisesti hakattu ja alistettu lapsi. En ole koskaan saanut mitään apua koska en osaa hakea sitä ns oikein. Ne 2-3 krt mitä yritin tyssäsi siihen että lääkäri ilmoitti että olet reipas, aktiivinen ja menestynyt työssäsi, et sinä mitään terapiaa tarvitse.

Ja en ole sitä saanut kun en koe itseäni ehkä sen arvoiseksi. Tämä arvottomuus on vaikea tunne eikä katoa käskemällä.

Vasta nyt keski-iässä tajusin että moni oire on traumataustaoire. Esim säpsähtely, krooninen unettomuus ja yliherkkyys äänille. Samoin se että kuormitun ihmisjoukossa. Ennen luulin että se on vain persoonaa ja että introverttius on geneettistä.

Juuri hetki sitten luin kiinnostavan artikkelin että introverttius voi olla myös traumavaste.

Koen myös hetkittäin dissosiaatiota, väläyksinä (esim mitä hittoa, kenen autossa istun, minne olen menossa, en tämä minä nyt ole).

Avunpyynnöt tosiaan torpataan liiallisen reippauden takia. Joka on traumavaste sekin..

Vanhemmat alkoholisteja mielenterveysongelmaisia, lapsuus sen mukainen. Pakenin näitä asioita suorittamiseen, joten tällä hetkellä ns. paperilla menee hyvin, on mies, omistusasunto, vakituinen työ. Toisaalta minulla on traumoista johtuva paha ahdistuneisuushäiriö, joka rajoittaa koko elämääni, esim. En ole koskaan voinut tehdä täyttä viikko töitä. Onneksi olen saanut vakituisen, osa-aikaisen työn ja olen päässyt terapiaan, ja tällä terveyteni on parempi kuin aikaisemmin.

Vierailija kirjoitti:

Minua oksettaa tyhmät ihmiset ja heikko aines

Mahtaa olla raskasta kun aina peiliin vilkaisun jälkeen on lattia likaisena.

Isolta osin vaan näyttämisen halusta ja kantapään kautta oppimalla. Olen ehkä vähän nousukasmainen, koska olen halunnut tehdä selvää eroa itseni ja lapsuudenperheeni välille. Nyt kun ikää on yli 30, alkaa tuo tasoittua enkä enää kaipaa samalla tavalla materiaa itseäni pönkittämään.

Perusjutuista esimerkiksi siisteys ja siivoaminen on pitänyt opetella itse. En halua edes muistella, miten elin vaikka 17-vuotiaana, kun muutin kotoa. Silloin se oli ihan normaalia.

Sosiaaliset taidot olivat ihan nolla, kun meillä ei kotona koskaan keskusteltu kunnolla, ei käyty missään tapahtumissa missä olisi oppinut jutustelemaan tai ylipäänsä oppinut mitään uutta. Tunnen yhä itseni tosi ulkopuoliseksi niinkin arkisessa tapahtumassa kuin teatterissa. Se on 'hienoille ihmisille'.

Ihminen voi päätyä heikoksi ainekseksi sekunneissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noh, tavallaan olen pärjännyt. Olin hyvä koulussa ja jotenkin rämmin yliopistonkin läpi, vaikka silloin ensimmäinen romahdus tapahtui. Nyt olen nelikymppisenä töissä mistä saan 5k/kk palkkaa ja mulla on jonkun verran varallisuutta. Mun puoliso on upea ihminen, mun lapsi aivan mahtava ja meillä on tosi kiva pieni perhe.

Sitten kuitenkin olen taas ollut pitkään saikulla ahdistuksen/masennuksen vuoksi. Olen käynyt usean vuoden terapian ja EDMR-terapiassa traumojen vuoksi. Mulla on ollut kaksikin persoonallisuushäiriötä (vaativa ja epävakaa) ja olen onnistunut kuntouttamaan itseni niistä sekä syömishäiriöstä. Että "enää" on jäljellä vain masennus/ahdistus. Mulla on ollut lääkkeitä siihen, mutta ei ne auta kuin jonkin aikaa.

En vaan jaksa normaalia elämää. Kuormitun ja uuvun muutaman vuoden välein. En ymmärrä mikä siinä on, että ihan tavallinen elämä vie voimat. Meillä käy siivooja, ruuat tilataan kotiin, lapsikin jo yli 10v ja hänenkin harrastuksiaan on rajattu sellaisiin joihin vanhemmat osallistuu vaan maksamalla. Mulla on enää vain pari ystävää jäljellä koska en jaksa tavata ketään kuin ehkä kerran kuussa. Samoin liikunta on lähinnä kävelyä, koska en pysty oikein muuhun.

Tunnen usein häpeää, nolostusta, ulkopuolisuutta ja ahdistusta ihan tavallisissa tilanteissa. Lisäksi mun perusturvan tunne on järkkynyt. En osaa rentoutua monissakaan tilanteissa. Haaveilen lottovoitosta, ettei tarvisi enää yrittää kuntouttaa itseään täältä montusta.

Kokeile joogaa ja meditaatiota. Ja muista ettei Sinun tarvitse olla aina jaksava ja vahva. Oma elämä on huonon jaksamisen lisäksi köyhää. Ei voi edes hoidattaa itseään, mutta ajattelen usein, että vielä kuitenkin jotakuinkin tämä elämä menee.

Olen kokeillut joogaa (kolmea eri laatua), TREn, EFT-naputtelun,mindfullnessia, käyn avantouimassa ja ties mitä muuta. Ei ole oikein auttanut. Kävin läpi myös ahdistukseen keskittyvän lyhytterapian. Olen ollut ahdistunut n. 6-vuotiaasta. En usko, että keho enää oppii uusille urille vaikka kaikki onkin nyt ihan hyvin. En koe olevani turvassa missään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus juteltiin kavereiden kanssa lapsuuden ystävistä ja mitä heille kuuluu. Lapsuus vietettiin kerrostalolähiössä, vanhemmilla oli työttömyyttä, alkoholi- ja mt-ongelmia. Surullista oli huomata, että vain muutama tämän porukan lapsista on nykyään perheellisiä ja työssäkäyviä. Osalla on mt-ongelmia, alkoholismia ja osa on jo lähtenyt täältä joko oman käden kautta tai muuten. Onnekkaiden sattumien kautta kai sitä itse on suurinpiirtein pärjännyt. Että taputtakaa itseänne olalle, jotka olette sieltä nousseet, niin minäkin teen.

Tästä ei saisi puhua, mutta henk.koht. uskon, että äly suojaa syrjäytymiseltä. Ongelmienkin kanssa voi elää hyvää elämää, koska älykäs ihminen osaa hakea apua niihin. Itselleni tuli muuten järkytyksenä, miten moni vanhan luokkani ihan lupaavista tytöistä on nykyään työtön yh-mamma, ja osa asuu vielä ihan samassa lähiössäkin! Eikä ole mikään pikkupaikkakunta, jossa ei olisi mahdollisuuksia. 

Älykkyydellä on tietysti paljon vaikutusta, mutta itse väitän, että hyvällä itseluottamuksella on todella iso rooli silläkin. Jos kokee itsensä huonoksi, ei osaa eikä uskalla edes tavoitella mitään, vaikka potentiaalia riittäisikin. Kuten itsekin sanoit, nuo luokkasi tytöt olivat aikoinaan ihan lupaavia, joten tuskinpa heidänkään pärjäämättömyydessä on puhtaasti tyhmyydestä kyse.

Mulla oli lasinen lapsuus mutta tiivis yhteisötuki, näin väkivaltaa joka traumatisoi mut.

Näin tuskaakin, mutta kaiken päälle nousi rakkaus ja välittäminen, sen otin mukaani kun lähdin pesästä.

Aika hienosti, olen psykoottisen isän ja masentuneen äidin tytär, nyt esihenkilönä psykiatrian yksikössä.

Osaan asettua omaisten asemaan, tiedän mitä on kasvaa toimintakyvyttömien vanhempien lapsena.

Esim meillä ei ollut lämmintä ruokaa juuri koskaan, lakanoita ei vaihdettu kun kesällä kerran, en saanut äidiltä mitään lahjaa merkkipäivinä. Isä osti jouluksi suklaata yms.

Koko ajan sai jännittää hurjia riitoja. Silti olin 4 lk alkaen koulussa varsin hyvä. Kukaan ei kysellyt läksyjen tai kuivien kenkien perään, opin pärjäämään itse.

Psykiatriset sairaudet ovat perheessä kammottavia.

Vierailija kirjoitti:

Minua oksettaa tyhmät ihmiset ja heikko aines

Et sinä voi tietää mikä on heikkoa ainesta. Minä synnyin surkeaan perheeseen, mt-ongelmaisille ja luonnevikaisille vanhemmille, lapsuus kaltoinkohtelua ja väkivaltaa.

Olen silti akateeminen, johtaja, tulotiedot löytyy kateuslistalta, ja olen sinnikkäällä sisulla menestynyt ja kaiken rakentanut ihan itse.

Sitten jos vertaat minua vaikka rikkaan suvun perijään joka on laiska, ei jaksa kouluttautua, elää perinnön turvin mutta on toki rikas - niin kumpi nyt olikaan sitä heikkoa ainesta?

Syntymäolot eivät kerro yhtään mitään ihmisestä. Ei yhtään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuteni oli ristiriitainen. Vanhemmat olivat kultaisia, hyväksyviä, kannustavia ja varsinkin isä aivan loistotyyppi, lempeä ja lapsirakas. Toisaalta he olivat kiireisiä ja me sisarukset olimme paljon keskenämme. Jouduinkin pikkusisaruksena kiusaamisen kohteeksi. Olin isompien sisarusteni mielestä laiska, kömpelö, luonnevikainen, liian ujo jne ja koin jopa fyysistä loukkaavaa käytöstä murrosiän kynnyksellä; sisarukseni tarrautui kasvaviin rintoihini ja pilkkasi niitä, sama sisarus myös ilman lupaani tarttui saksiin ja leikkasi pitkät paksut hiukseni aivan lyhyiksi. Tällainen vuosia kestänyt nimittely ja toiminta vaurioitti itsetuntoani. Vielä nyt aikuisenakin luottamukseni ihmisiin on vähäistä. Aivan kuin koko ajan odottaisin, että kohta tulee ilkeä sivallus ja juuri sillä hetkellä, kun olen tyytyväinen tilanteeseen tai yleisemminkin elämääni. Elämässä on tietysti paljon erilaisia vuorovaikutussuhteita, joten kodin ihmissuhteita voi syyllistää vain osaksi, mutta ajattelen kuitenkin, että ne loivat ikävää perustaa myöhemmille ihmissuhteille.

Tällaiselle toiminnalle on nimikin: sisarusväkivalta. Ja se ei ole mikään pikkujuttu, että joutuu koko lapsuutensa kotonaan pelkäämään. Ei se ole niin, että vain vanhempien tekemä väkivalta olisi vakavaa ja traumatisoivaa, vaan sisaruksen tekemä on vähintään yhtä pahaa.

Ja surullista sanoa, mutta vanhempasi EIVÄT olleet kultaisia ja hyviä vanhempia, kun antoivat sinulle tapahtua noin. Nykyään on lastensuojeluasia, jos vanhemmat eivät pysty takaamaan sisarusten turvallisuutta esim. nepsylapsen perheessä.

Vierailija kirjoitti:

Aika hienosti, olen psykoottisen isän ja masentuneen äidin tytär, nyt esihenkilönä psykiatrian yksikössä.

Osaan asettua omaisten asemaan, tiedän mitä on kasvaa toimintakyvyttömien vanhempien lapsena.

Esim meillä ei ollut lämmintä ruokaa juuri koskaan, lakanoita ei vaihdettu kun kesällä kerran, en saanut äidiltä mitään lahjaa merkkipäivinä. Isä osti jouluksi suklaata yms.

Koko ajan sai jännittää hurjia riitoja. Silti olin 4 lk alkaen koulussa varsin hyvä. Kukaan ei kysellyt läksyjen tai kuivien kenkien perään, opin pärjäämään itse.

Psykiatriset sairaudet ovat perheessä kammottavia.

OHi aiheen, mutta mitä mieltä olet siitä, että mt-ongelmaisia kannustetaan hankkimaan lapsia? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuteni oli ristiriitainen. Vanhemmat olivat kultaisia, hyväksyviä, kannustavia ja varsinkin isä aivan loistotyyppi, lempeä ja lapsirakas. Toisaalta he olivat kiireisiä ja me sisarukset olimme paljon keskenämme. Jouduinkin pikkusisaruksena kiusaamisen kohteeksi. Olin isompien sisarusteni mielestä laiska, kömpelö, luonnevikainen, liian ujo jne ja koin jopa fyysistä loukkaavaa käytöstä murrosiän kynnyksellä; sisarukseni tarrautui kasvaviin rintoihini ja pilkkasi niitä, sama sisarus myös ilman lupaani tarttui saksiin ja leikkasi pitkät paksut hiukseni aivan lyhyiksi. Tällainen vuosia kestänyt nimittely ja toiminta vaurioitti itsetuntoani. Vielä nyt aikuisenakin luottamukseni ihmisiin on vähäistä. Aivan kuin koko ajan odottaisin, että kohta tulee ilkeä sivallus ja juuri sillä hetkellä, kun olen tyytyväinen tilanteeseen tai yleisemminkin elämääni. Elämässä on tietysti paljon erilaisia vuorovaikutussuhteita, joten kodin ihmissuhteita voi syyllistää vain osaksi, mutta ajattelen kuitenkin, että ne loivat ikävää perustaa myöhemmille ihmissuhteille.

Tällaiselle toiminnalle on nimikin: sisarusväkivalta. Ja se ei ole mikään pikkujuttu, että joutuu koko lapsuutensa kotonaan pelkäämään. Ei se ole niin, että vain vanhempien tekemä väkivalta olisi vakavaa ja traumatisoivaa, vaan sisaruksen tekemä on vähintään yhtä pahaa.

Ja surullista sanoa, mutta vanhempasi EIVÄT olleet kultaisia ja hyviä vanhempia, kun antoivat sinulle tapahtua noin. Nykyään on lastensuojeluasia, jos vanhemmat eivät pysty takaamaan sisarusten turvallisuutta esim. nepsylapsen perheessä.

Sisarusväkivaltaa sain itsekin kokea. Tosin sitä ei kuulemma koskaan tapahtunut. Olen vain kuvitellut kaiken 😅

Tuohon älykkyyteen, niin olin nuorena aivan hölmö. Minusta pää suojeli itseään. Olen vanhempana huomannut olevani todella älykäs. Se ympäristö ja ne ihmiset joita ympärillä oli, en sanoisi samaa.