Te, jotka koette, että olette saaneet lapsuudestanne "niukat eväät"

Riippuu millä tavalla niukat eväät. Omassa tapauksessa vanhemmillani oli rahaa, mutta se ei näkynyt juuri meidän lasten elämässä, koska ne oli vanhempien rahoja, ei meidän. Edes nintendoa eivät raaskineet ostaa. Ja kuljin koulussa kamalissa rytkyissä, joiden takia ala-asteen lopulla/yläasteella kiusattiin. Pahinta oli kuitenkin kotona koettu fyysinen ja henkinen väkivalta. Lapsuudesta on ollut vaikea "parantua" ja työstän asiaa nyt vielä 37-vuotiaankin. Minulla on kuitenkin tutkinto, vakivirka, 3 ihanaa lasta, hyvä avioliitto ja ihania ystäviä. Kesälle on tiedossa ystävien häät yms mukavaa. Lapsuudenperheeni käyttää nykyään henkistä väkivaltaa minua kohtaan, mutta enenevissä määrin ei kiinnosta. Olen pärjännyt ihan hyvi , niukoista eväistä huolimatta. Oma onneni on ollut hyvät, viisaat ystävät. Äitini mukaan minulla ei tosin koskaan ole ollut oikeita ystäviä, tutkintoni on liipalaadaa, työpaikkani on suojatyöpaikka, lapseni ovat kelvottomia jnejne.. hohhoijjakkaa.

Vierailija kirjoitti:

Alkoholistin lapsesta tuli juuri sellainen mitä olen asiasta lukenut: pitää pärjätä yksin, ei halua olla vaivaksi, tuntee olonsa ulkopuoliseksi, ei luota ihmisiin jne. Kun on tullut iäkkääksi, on outo juttu, että lapsuuden pelot ja pakoon lähtemiset tulevat usein mieleen. Outoa on se että kyseinen vanhempi oli selvin päin paras mahdollinen ja tiesin että hän rakastaa minua. Ristiriitainen tunne.

Olen kuitenkin pärjännyt oikein kohtuullisesti, nuorena naimisiin ja kaksi ihanaa lasta, mielenkiintoinen työpaikka ja oma asunto sekä mökki. Lapsistani olen niin kiitollinen, ovat työelämässä ja kunnollisia. Hyväksyn sen että olen introvertti ja koetan luottaa edes itseeni. 💙

Ulkopuolisuus ja erityisesti tuo luottamuksen puute (ensin omiin vanhempiin, sitten ihmisiin yleensäkin - varsinkin vastakkaiseen sukupuoleen) näkyy vahvimmin omassakin elämässäni. Tekee "normaalin" kanssakäymisen ihmisten kanssa lähes mahdottomaksi (tai vähintään äärimmäisen kuluttavaksi) - yritä siinä nyt vaikkapa seurustella tai kumppania etsiä. Vaihtoehdot ovat lähinnä ne, jotka eivät ole vastaavaa kokeneet (eivätkä siten ymmärrä, mistä ne ongelmat ja haasteet kumpuavat ja vetävät väärät johtopäätökset) tai ne, joilla on vastaava tausta - ja sen myötä enemmän tai vähemmän rikkinäinen ihminen jo valmiiksi.

Hienoa, että sinä olet saanut elämästä kiinni ja oman perheen rakennettua siitä huolimatta. Omalla kohdallani tuo taitaa jäädä vain haaveeksi.

Terapiaa jo nuorena aikuisena, josta henkisen puolen korjautumisprojekti lähti hyvin käyntiin. Nyt 10 v. myöhemmin olen jo päässyt pitkälle mutta prosessoitavaa riittää loppuelämäksi. Tärkeintä terapiassa oli oppia tunnistamaan haasteet, syyt ja saada työkaluja ja ennen kaikkea armoa keskeneräisyydelle.

Omien rajallisuuksien tunnistaminen ja elämän rakentaminen itselle sopivaksi,( en hanki tietoisesti paljon kuormittavia asioita).

Etäisyyden ottaminen ihmisiin jotka ovat olleet trauman aiheuttajia (en riskeeraa vielä kesken olevaa tasapainottumisen prosessia) ehempänä olen alkanut kestää heidän heikkouksia enkä enää näe itseäni osallisena heidän ongelmiinsa.

Mieheni on saanut kotoa tosi huonot eväät, mutta pärjää niin hyvin että en voi muuta kuin ihailla!

Despootti-isä, joka joutui pakosta naimisiin vähälahjaisen naisen kanssa kun lapsi oli tulossa. Joi koko miehen lapsuuden ajan. Vanhemmat eivät koskaan selittäneet mitään ikäviä asioita, jäi kaikessa ihan yksin. Äidillä vähälahjaisuuden lisäksi mielenterveydongelmia.

Mies on kouluttautunut ammattikoulun jälkeen, suorittanut työn ohella tutkintoja, osallistunut monenlaiseen itseään kehittävään toimintaan. Tekee vastuullisempaa ja vaikeampaa työtä kuin koulutuspohjasta voisi päätellä. Osaa pitää raha-asioistaan huolta toisin kuin vanhempansa. Jaksan hänen ajoittaista puhumattomuuttaan ja kyvyttömyyttä sanoittaa tunteita, koska ymmärrän hänen taustansa.

Lapsuuteni oli ristiriitainen. Vanhemmat olivat kultaisia, hyväksyviä, kannustavia ja varsinkin isä aivan loistotyyppi, lempeä ja lapsirakas. Toisaalta he olivat kiireisiä ja me sisarukset olimme paljon keskenämme. Jouduinkin pikkusisaruksena kiusaamisen kohteeksi. Olin isompien sisarusteni mielestä laiska, kömpelö, luonnevikainen, liian ujo jne ja koin jopa fyysistä loukkaavaa käytöstä murrosiän kynnyksellä; sisarukseni tarrautui kasvaviin rintoihini ja pilkkasi niitä, sama sisarus myös ilman lupaani tarttui saksiin ja leikkasi pitkät paksut hiukseni aivan lyhyiksi. Tällainen vuosia kestänyt nimittely ja toiminta vaurioitti itsetuntoani. Vielä nyt aikuisenakin luottamukseni ihmisiin on vähäistä. Aivan kuin koko ajan odottaisin, että kohta tulee ilkeä sivallus ja juuri sillä hetkellä, kun olen tyytyväinen tilanteeseen tai yleisemminkin elämääni. Elämässä on tietysti paljon erilaisia vuorovaikutussuhteita, joten kodin ihmissuhteita voi syyllistää vain osaksi, mutta ajattelen kuitenkin, että ne loivat ikävää perustaa myöhemmille ihmissuhteille.

On koulutus, omaisuutta, perhe, mutta luottamus muihin olematonta ja siksi olen aina valmis häipymään takavasemmalle. Lapsuuden perheessä alkoholi- ja mt-ongelmia.

.

Äitipuoleni halusi puoliväkisin leikata pitkän tukkani lyhyeksi, kun shampoota ja hoitoainetta menee muka paljon. Epäilyttävän pitkään jaksoi jankuttaa siitä.

Oli varmaan kateellinen tukastani.

Tyrkytti kaikkia herkkuja ja jälkeenpäin näyttäytyy kuin olisi yrittänyt systemasttisesti lihottaa minua rumemmaksi. Välillä mietin olenko onnekas että olen hengissä. Jotain karmivaa siinä ihmisessä oli.

Samankaltaisesti kuin moni muu: perhe, vakityö, omakotitalo. Luottamus muihin ihmisiin kuitenkin vähissä ja koska turvaverkkoja ei ole niin eipä tässä lähdetä puolison kanssa kahdestaan minnekään. No lapset kasvavat ja toivon mahdollistavani heille vahvat juuret.

Niukkaa ja ahdasta elämää (sekä henkisesti että fyysisesti) vietin vähän yli 30veeksi, kunnes tapasin mieheni ja huomasin, että pystyn parisuhteeseen lähtökohdistani huolimatta. Ja olemme pysyneet yhdessä 30 v.

Velaton talo ja auto, kesämökki. Ihanaa kun ei ole velkaa.

Tosin suren vieläkin kurjaa lapsuuttani ja nuoruuttani, niitähän ei voi muuttaa jälkikäteen. Varsinkin silloin kun joku kertoo omista paljon paremmista oloistaan elämän alkuvaiheissa.

Mutta ei saa verrata itseään muihin ja kaikilla varmaan on jotain ongelmia kuitenkin. Eihän ne näy päälle.

Niukat eväät ovat kasvattaneet sisua ja opettaneet pärjäämään omillaan. Itse täällä on pitänyt itsestään huolta pitää, itse etsiä työt ja toimeentulo. Mitään ei ole tullut ilmaiseksi. Korvissa ajoittain soi "sinusta ei tule ikinä mitään", mutta en ole antanut sen häiritä kuin ajatuksen tasolla.

Aika köyhät eväät oli kotona 50-luvulla, mutta ruokaa saatiin ja hoikkana pysyttiin, kun piti kävellä kouluun hyvin pienikokoisena tyttönä.

Vanhemmat arvostivat lukemista ja opiskelua sain mennä oppikouluun, kun järkeä riitti pääsykokeissa tarpeeksi. Sinne piti itse maksaa kyydit ja kirjat ja ruoka ja lukukausimaksu.

Köyhille olisi voinut anoa avustuksia, mutta kotona oltiin sen verran ylpeitä, että ei  haettu niitä. Äitini vastusti vielä vanhuksenakin jotain kunnan apuja elämiseen, kun pelkäsi, että joku tuttu tietää hänen olevan "kunnan elätti".

Lapsuus meni alkoholisti yh-äidin seurassa. Ikinä äiti ei ollut palkkatöissä missään. Humalassa arvaamaton raivoisa etenkin, jos oli pitkiä putkia takana. Selvinpäin äkkipikainen ja arvaamaton. Muiden seurassa esitti hymyilevää iloista ihmistä. Yksi varhaisimmista muistoista lapsuudesta on itselläni se, että äiti on sammunut keittiönpöydän ääreen. Tupakan natsa on polttanut jäljen vahakankaaseen. Olutta on kaatunut pöydälle ja lattialle. Minä alle kouluikäisenä pyyhin pöydän ja lattian puhtaaksi. Kotona siivous jäi lasten tehtäväksi.

En muista, että lapsena olisi ikinä halattu tai kerrottu, että olet tärkeä. Lapsuuden ja nuoruuden ehdoton teema oli syyllistäminen! Miten kaikki on annettu ja äiti ei ikinä saanut mitään. Käytetyt tupakalta haisevat vaatteet ja vieläpä lähtökohtaisesti sen näköisiä mistä kiusattiin koulussa.

Rahaa riitti aina alkoholiin ja tupakkaan! AINA!

Voisin kertoa vaikka mitä juttuja.

Kyllä jälkensä jätti vaikken haluaisi myöntää. En halua olla kenelläkään vaivoiksi. Voimia ei liikoja ole. Häpeää paljon alla. Ja meidänkaltaiset päätyvät suvun mustiksi lampaiksi ja kiusatuiksi.

Näyttää siltä, että useampien vanhemmat tekivät lapsia vain siksi, että saisivat siirrettyä omat traumansa eteenpäin. Tähän lasketaan taloudellinen ja emotionaalinen köyhyys.

Ei anneta eväitä elämään ja tätä perustellaan sillä, että ei itsekään saanut mitään. Uskallan väittää, että minut on saatettu maailmaan vain siksi, että se omassa lapsuudessa koettu kurjuus saadaan kostettua ja ennen kaikkea siirrettyä eteenpäin.

Omassa lapsuudessa äiti harjoitti kostoa. Tähän riitti syyksi se, että et heti hypännyt äidin pillin mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Näyttää siltä, että useampien vanhemmat tekivät lapsia vain siksi, että saisivat siirrettyä omat traumansa eteenpäin. Tähän lasketaan taloudellinen ja emotionaalinen köyhyys.

Ei anneta eväitä elämään ja tätä perustellaan sillä, että ei itsekään saanut mitään. Uskallan väittää, että minut on saatettu maailmaan vain siksi, että se omassa lapsuudessa koettu kurjuus saadaan kostettua ja ennen kaikkea siirrettyä eteenpäin.

Omassa lapsuudessa äiti harjoitti kostoa. Tähän riitti syyksi se, että et heti hypännyt äidin pillin mukaan.

Voisiko joillakin olla jopa tällaista osin tiedostomatonta toimintaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin. Toki vanhemmat yrittäneet kaikin tavoin kampittaa, estää, rajoittaa ja tuhota lastaan, on kiristetty ja uhkailtu, tehty perinnöttömäksi kun en ole totellut, mutta hyvin pärjäsin ja rakensin loistavan uran.

Yksinäistä on ollut kun ei ole omaa lapsuusperhettä tukena, mitään apua en ole saanut koskaan, ja raskaimpia aikoja oli opiskeluaika yliopistossa (näin välillä aidosti nälkää kun ei ollut rahaa ja oli surkeaa viettää joulut ypöyksin tyhjässä opiskelija-asuntolassa) ja sitten toki pukkulapsiaika kun isovanhempia ei kiinnostanut koskaan tukea tai auttaa - tai edes tavata koskaan lapsiani.

Mutta nyt menee mukavasti ja rakennan itse sen hyvän perheen omista lapsistani. Heitä tuen ja autan aina enkä ikimaailmassa voisi olla niin ilkeä, julma ja piittaamaton kuin omat vanhemmat oli (ja on yhä) minua kohtaan.

Vanhempani ei ole aivan normaaleita. Joku psykopatia tai sosiopatia vaivaa. Siis jotain pahempaa kuin perusnarsismi.

Itselläni on hyvin samanlainen tarina. Erityisesti otti silmään tuo joulu tyhjässä asuntolassa. Oli aika kova paikka kun asuntoni oli ainoa koko kerrostalosta, jossa paloi valot. Olin parikymppinen silloin, eikä äiti halunnut minua edes jouluksi kotiin, vaikka olin kunnollinen yliopisto-opiskelija. Se sisäinen kylmyys ja yksinäisyyden tunne oli musertava. Viha minua kohtaan oli kai niin valtava. Onneksi kaveri jätti minulle noina jouluina koiransa Epun hoitoon, hän ei voinut ottaa sitä mukaansa kotikotiin, kun siskonsa oli allerginen. Epun kanssa käveltiin jouluyönä kahdestaan valoja ja valottomia ikkunoita tuijotellen.

Joo hyvin kuvasit tuon tunteen. Olin myös ypöyksin koko kerrostalossa (kaikki muut opiskelijat toki meni kotiin jouluksi) ja muistan miten välillä myös pelkäsin ja säikyin jos kuului jotain kolinaa ilalla pimeässä, tajusin että kukaan ei auta tai kuule jos jotain tapahtuisi.

Mä en siis saanut mennä jouluksi kotiin (silloin vielä oli jonkunlaiset välit vanhempiin, nyt niitä ei ole ollut viimeiseen 20vuoteen) ja se oli vaan yksi monista tavoista miten ne nöyryytti ja rankaisi. Suosikkilapsi tietenkin kutsuttiin jouluksi ja sille ostettiin auto joululahjaksi :) Mä en saanut edes joulukorttia.

Näitä normaalin kotien lasten on vaikea ymmärtää kun heillä on vain kokemus siitä että vanhempi rakastaa aina lastaan. Tän takia en yleensä halua puhua tästä, kun useimmat vaan ei voi ajatuksenkaan tasolla käsittää - saati hyväksyä todeksi - että joskus sairas vanhempi haluaakin lapselleen pahaa ja haluaa aktiivisesti vahingoittaa lastaan.

Niin tuttua, niin tuttua! Mun suosikkiveli sai lahjaksi asunnon kaiken muun yltäkylläisyyden lisäksi. Kun näin sen Facebookista, en osannut tuntea enää edes kateutta. Ehkä päällimmäinen tunne oli absurdius - miten tällainen elämä voi olla edes mahdollinen. Jonkinlainen huvittuminenkin ehkä. Meilläkin välit olleet poikki jo kauan. Kun olin nuori ja köyhä, veljeni yritti huijata multa rahaa, samanlainen hyväksikäyttäjä hänkin.

Meneekö teillä perintökin suosikille? Meillä menee, on testamentti jo tehtynä ja minut on suljettu ulos siitä. Tuskin on pätevä testamentti koska en ole koskaan esim tehnyt mitään rikosta tai elänyt kelvottomasti, mutta toki vanhempi saa tehdä sellaisen paperin kuin haluaa.

Lakiosaa voi vaatia joka tapauksessa. Mutta se kannattaa ottaa esille vasta kuoleman jälkeen. Jos alkaa etukäteen puhumaan siitä niin vanhemmat voivat lahjoittaa kaiken suosikkilapselleen jo elinaikanaan ja sitä on vaikeampi estää jos ovat oikeustoimikelpoisia.

Vauvavuodesta saakka traumatisoitunut täällä hei. On ihan mustaa valkoisella tästä kohtelustani, samoin todistajia. Sitä kaikkea jatkui vuosia, käytännössä koko varhaislapsuus. Kun se loppui, elin mielisairaan ja ennalta-arvaamattoman tyrannin kanssa, joka kuvitteli minusta aina pahinta, eikä antanut mahdollisuuksia mihinkään. Ei auttanut, ei sietänyt heikkoutta (mm. suuttui kun yskin illalla sängyssäni kuumeisena). Kärsin vuosia, enkä aina edes tajunnut omaa tilannettani. Kerran avauduin puolitutulle sosiaalityöntekijälle, ja siitä lähti tapahtumaketju, jonka päätteeksi muutin omilleni 16-vuotiaana. 

Elämäni on päällisin puolin sangen normaalin ja hyvän näköistä nyt nelikymppisenä: minulla on aviomies ja lapsia, mukava pikkukoti lähiössä. Miehen kanssa on takana pitkä, hyvä liitto ja lapset ovat hyväkäytöksisiä sekä pärjäävät hienosti koulussa. En itse käy töissä tai opiskele, mutta olen aktiivinen lasteni arjessa, ja meille halutaan aina tulla kylään. Viimeksi alkuviikosta yksi lapsistani sanoi, että hänen kaverinsa tykkäävät minusta "ihan sikana", muut vanhemmat eivät kuulemma ole yhtä ystävällisiä ja kivoja. Voisi kai siis ajatella, että olen edes jossain onnistunut, katkaisin väkivallan ja muun pahan kierteen? En ole myöskään sekaantunut päihteisiin tai tehnyt rikoksia. 

Kaiken tämän takana on kuitenkin tyhjä ihmiskuori. Halu saada lapsia ja olla mieheni kanssa olivat todellisia, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän mietin että minun olisi pitänyt olla yrittämättä elää kuten muut. Vaikken sitä koskaan muille näytäkään, sisäisesti olen edelleen rikki, enkä oikein meinaa jaksaa välillä edes omaa perhettäni. He ovat upeita ihmisiä, mutta minä en vaan...osaa.

On helppoa halata, puhua kauniita ja huolehtia toisista, mutta itsestäni en osaa pitää alkeellisestikaan huolta. Kun jaksaminen alkaa loppua (vaihtelee kausittain), ekana venyvät suihkukäynnit. Sitten alkaa aterioiden skippailu. Ulkoilu loppuu pikkuhiljaa. Jne. En vaan koe tarvetta niille asioille, jotenkin katoan jonnekin? Ulkoisessa käytöksessäni se ei kuulemma näy mitenkään, olen ihan yhtä skarppi ym. (myös lääkärin arvion mukaan). Usein tuntuu, ettei minua ole edes olemassa. Kuka minä olen?

Olen elämäni aikana käynyt useammassa terapiassa, ollut osastolla, saanut erilaisia lääkehoitoja (yksi jopa kokeellinen). Ei, mikään ei auta. Oma teoriani on, että minut rikottiin jo pienenä, ja vaikka nykymaailma vaatii tuloksia jopa terapialta (mielessäni pyörii työkkärin ihmisen tokaisut tähän liittyen, että "mitä ihmettä siellä on sitten taustalla, kun terapia ei tehonnut??"), kaikkea_ei_voi_korjata.

Miksi minulla sitten on lapsia? Koska vielä nuorempana ihan oikeasti uskoin ja kuvittelin, että minustaKIN on elämään sellaista elämää, mitä halusin. Ja nuorempana jaksoin vielä paremmin, mielialalääkekin antoi vastetta. Olin aktiivinen elämässäni. 

Saa kivittää. 

Vierailija kirjoitti:

Vauvavuodesta saakka traumatisoitunut täällä hei. On ihan mustaa valkoisella tästä kohtelustani, samoin todistajia. Sitä kaikkea jatkui vuosia, käytännössä koko varhaislapsuus. Kun se loppui, elin mielisairaan ja ennalta-arvaamattoman tyrannin kanssa, joka kuvitteli minusta aina pahinta, eikä antanut mahdollisuuksia mihinkään. Ei auttanut, ei sietänyt heikkoutta (mm. suuttui kun yskin illalla sängyssäni kuumeisena). Kärsin vuosia, enkä aina edes tajunnut omaa tilannettani. Kerran avauduin puolitutulle sosiaalityöntekijälle, ja siitä lähti tapahtumaketju, jonka päätteeksi muutin omilleni 16-vuotiaana. 

Elämäni on päällisin puolin sangen normaalin ja hyvän näköistä nyt nelikymppisenä: minulla on aviomies ja lapsia, mukava pikkukoti lähiössä. Miehen kanssa on takana pitkä, hyvä liitto ja lapset ovat hyväkäytöksisiä sekä pärjäävät hienosti koulussa. En itse käy töissä tai opiskele, mutta olen aktiivinen lasteni arjessa, ja meille halutaan aina tulla kylään. Viimeksi alkuviikosta yksi lapsistani sanoi, että hänen kaverinsa tykkäävät minusta "ihan sikana", muut vanhemmat eivät kuulemma ole yhtä ystävällisiä ja kivoja. Voisi kai siis ajatella, että olen edes jossain onnistunut, katkaisin väkivallan ja muun pahan kierteen? En ole myöskään sekaantunut päihteisiin tai tehnyt rikoksia. 

Kaiken tämän takana on kuitenkin tyhjä ihmiskuori. Halu saada lapsia ja olla mieheni kanssa olivat todellisia, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän mietin että minun olisi pitänyt olla yrittämättä elää kuten muut. Vaikken sitä koskaan muille näytäkään, sisäisesti olen edelleen rikki, enkä oikein meinaa jaksaa välillä edes omaa perhettäni. He ovat upeita ihmisiä, mutta minä en vaan...osaa.

On helppoa halata, puhua kauniita ja huolehtia toisista, mutta itsestäni en osaa pitää alkeellisestikaan huolta. Kun jaksaminen alkaa loppua (vaihtelee kausittain), ekana venyvät suihkukäynnit. Sitten alkaa aterioiden skippailu. Ulkoilu loppuu pikkuhiljaa. Jne. En vaan koe tarvetta niille asioille, jotenkin katoan jonnekin? Ulkoisessa käytöksessäni se ei kuulemma näy mitenkään, olen ihan yhtä skarppi ym. (myös lääkärin arvion mukaan). Usein tuntuu, ettei minua ole edes olemassa. Kuka minä olen?

Olen elämäni aikana käynyt useammassa terapiassa, ollut osastolla, saanut erilaisia lääkehoitoja (yksi jopa kokeellinen). Ei, mikään ei auta. Oma teoriani on, että minut rikottiin jo pienenä, ja vaikka nykymaailma vaatii tuloksia jopa terapialta (mielessäni pyörii työkkärin ihmisen tokaisut tähän liittyen, että "mitä ihmettä siellä on sitten taustalla, kun terapia ei tehonnut??"), kaikkea_ei_voi_korjata.

Miksi minulla sitten on lapsia? Koska vielä nuorempana ihan oikeasti uskoin ja kuvittelin, että minustaKIN on elämään sellaista elämää, mitä halusin. Ja nuorempana jaksoin vielä paremmin, mielialalääkekin antoi vastetta. Olin aktiivinen elämässäni. 

Saa kivittää. 

En kivitä. Toivon sinulle voimia tulevaisuuteen. Olisinpa itsekin noin vahva.

Nuoruus kyllä kantaa, mutta yleensä romahdus tulee jossain vaiheessa. Se että kysyy kuka minä olen kertoo kyllä kriisistä sisällä. Sillä ei lopulta ole väliä kuka sitä on kunhan on suht hyvä olla. Ei ne muutkaan tiedä tai eivät ajattele. Kunhan tiedostomattonina porskuttavat kyynärpäät edellä, suut ivallisissa hymyissä.