Te, jotka koette, että olette saaneet lapsuudestanne "niukat eväät"

Tavaton sääli että tällaisen taakoittavan ja henkisesti kuormittavan lapsuuden jälkeen moni meistä on yksinäisiä ja eristäytyv. Se on ilman myytä selkeä seuras ja ymmärrettävä sellainen, mutta jotenkin, no, toivoisi että vastineeksi saisi edes onnellisen aikuisuuden ja välittäviä ystäviä.

Mutta kun se ei mene niin. Vaan aikuisena se railo huonon ja hyvän perheen lapsen välillä vaan kasvaa repeää suuremmaksi. Sillä hyvän perheen lapsella on aikuisena ihana suku, tiivis tukiverkosto, paljon ystäviä, apua ja tukea, isovanhemmat auttamassa lastenlasten kanssa.

Ja se traumalapsuuden elänyt on yksin. Ja on yksin silloinkin ilman yhteisöä vaikka saisi lapsia. Ei näy isovanhempia, ei näy yhteisöä, ei mitään apua tai tukea mistään koskaan.

Tää on niin TAVATTOMAN VÄÄRIN! Ei tietenkään kenenkään vika, en sitä tarkoita, mutta aivan kohtuuton kohtalo ihmiselle. Kaikki meistä ei selviäkään tästä kohtalosta. Edes elossa tai mieleltään terveenä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla rikkinäinen koti. Minua kiusattu. Olen miettinyt että kiusaamiseni oli oma vikani. Älkää triggeröitykö, selitän. Tarkoitan että taustani vuoksi en pystynyt muodostamaan ystävyyssuhteita. Olen alkanut miettiä kun jotain kiusataan että ollaanko koskaan huomioitu minkälaisista kodeista kiusatut tulevat. Mikä on näiden vanhempien vastuu. Ei minua opetettu puolustamaan itseäni. Olin alistettu kotona joten tottakai toinen lapsi alkaa kiusaamaan ja alistaa minut kun olen jo henkisesti lyöty ja hän on lapsi ja ei ymmärrä. Tämä on nyt kärjistettyä ja tarkoitan sellaista lasten pientä kiusaamista en mitään rajua henkistäväkivaltaa. Kiusaaminen on ehdottoman väärin. Mutta jotenkin ollaan keskitytty vain kiusaajaan tai kiusaajan vanhempiin. Ollaanko laitettu päitä vadille kiusatun vanhempia ovatko he luoneet osaltaan ongelmaa. Näen että kaikki lastenkiusaaminen liittyy aikuisiin ovat ikään kuin sen mahdollistajia ja luojia. Heidän pitää kantaa vastuu ja ratkaista nämä. Nyt kun mietin muita joita kiusattu koulussa, ovat varmasti tulleet epävakaista kodeista.

Minusta aina kun jotain kiusataan pitäisi myös kiusatun vanhemmat joutua syyniin siellä on yleensä isoja ongelmia ja toiset lapset aistivat nämä kotona kiusatut.

Joo, ehdottomasti pitäisi perehtyä ilmiöön laajemmin ja miettiä, mikä sen mahdollistaa. Olin itsekin koulukiusattu, toki myös kotikiusattu. En nyt sinällään ajattele, että kiusaaminen olisi ollut omaa syytäni, mutta oikeasti opin kotoani järkyttävän huonot sosiaaliset taidot. Äitini haukkui ja ilkkui aina selän takana muita, ja pitkään luulin, että sellainen toiminta on ihan hyväksyttävää. Häpeän sitä, miten hirveä k-pää olen nuorempana ollut. En ole osannut myöskään aina kunnioittaa toisten rajoja, koska lapsuudessani minun rajani rikottiin jatkuvasti. Olisin tarvinnut (ehkä sitten koulussa) jotain opetusta siitä, miten ihmissuhteissa toimitaan. 

Olen lukenut tätä ketjua tänään tunteja, ja en oikein tiedä mitä mielessäni tapahtuu mutta jotain tässä on.

Paras keskustelu täällä kyllä aikoihin.

Aamu alkoikin kun äidilleni (88v) soittelin äitienpäivän onnitteluja. Siellä olikin kaikki, ihan kaikki huonosti, ja siihen olivat syyllisiä kaikki, kaikki vaan kokonaisuudessaan. Äidillä itsellään ei ole mitään vastuuta eikä vaikutusta mihinkään; hän istuu passiivisena ja odottaa että häntä piristetään ( mahdotonta), kehutaan ja kaipaillaan, väännytään mutkalle, ettei vaan tule paha mieli. Toki oikeastaan vaan odottaa ja etsii loukkauksia, ja ilkeyttä kaikkialta.

Niin sitten löysin tämän keskustelun ja nyt on ihme ajatuksia ja muistoja noussut mieleen!

Olen jo 60 kesää nähnyt. Pelottaa kyllä, että mitä tässä vielä alkaa tuntemaan ja mieltään tutkimaan.

Erittäin hyvin. Kun opin jo pienenä, että raha ei kasva puussa eikä kaikkea saa, mitä haluaa, oli helppo sopeutua esim. opiskeluaikojen köyhyyteen. Osasin jo valmiiksi katsoa kilohintoja, tehdä edullista ruokaa, pitää huolta taloudesta jne. jne. 

Hyvin, mutta hitaasti. Tahdon voimalla.

Minäkin tämän ketjun rohkaisemana olin ensimmäistä kertaa ottamatta yhteyttä narsisti äitiini äitienpäivänä. Kerrankin ihana äitienpäivä.

Äitienpäivä omien lasten ja miehen kanssa. Niin mieltärauhoittavaa elää ilman sitä pelkoa. Saada olla rauhassa.

Hermosto on ylivirittynyt. Stressaava lapsuus. Vaikea selvitä töistä, kiireestä, haluan tehdä kaikki rauhallisesti, mikä ei sovi tähän yhteiskuntaan. Toisaalta olen panostanut koulutukseeni, että tienaan hyvin, voin tehdä lyhyempää päivää ja tienata silti hyvin, jotta voin levätä traumoja pois ja ylivirittyneisyyttä. Hyvin menee, jos saan aikaa levätä, jos en, silloin tulee ongelmia ja käytöshäiriöitä. En valvo enkä juo, pidän elämäni tasapainossa. Ongelmia aiheuttaa vain työt ja kun tyttöni vauvana volvotti, silloin olin uupunut. Ilman työtä olisin varmastikin "normaali". Se paljastaa taustani, etten pysty toimimaan kuin muut, tarvitsen paljon palautumisaikaa. Tämä on monella muullakin traumaattisen lapsuuden eläneillä että keho väsyy helposti:(

Hyvin olen pärjännyt ulkoisesti. Opiskelin DI:ksi, olen tehnyt hyvän uran, palkka kohdallaan ja varallisuutta olen kerryttänyt mukavasti, lapset pärjäävät elämässä hyvin. Sisäisesti olen kovin rikkinäinen, hyperitsenäinen enkä luota kehenkään enkä pyydä mihinkään apua - olenhan tottunut jo lapsesta että yksin pitää pärjätä. Ystäviä ja kavereita ei ole, en ole osannut sosiaalista puolta elämästä oikein koskaan. Yksinäistä siis on mutta toki tiedostan ulkoiset puitteet tekevät elämästä helppoa.

Vanhempani tukevat lapsieni elämää taloudellisesti, haluaisivat että kieltäytyisin aikanaam perinnöstäkin jotta se menisi suoraan lapsen lapsille. Niin. Pärjäänhän minä enkä perintörahoja miklään muotoa tarvitse (euroakaan en ole saanut kotoa muuttamisen jälkeen) mutta monesti mietin mikä motiivi vanhemmillani on olla tukematta minua millään tavalla. Tunnepuolen tukeen eivät ole lainkaan kykeneviä, yhtään lämmintä sanaa en ole saanut. Arjen tuki on kohdistunut ainoastaan lapsen lapsiin - ei minuun vaikka olisin joskus ihan apua kaivannut. Joskus toivoisin että vanhempani tukisivat minuakin.

Ärsyttävää jos sellainen kohtelu jatkuu, että lapsi sivuutetaan jopa perinnössä sitten. Pysy tiukkana äläkä luovu perinnöstä, ellet itse vakaasti lopputulokseen päädy ilman vanhempien vaikutusta

Vierailija kirjoitti:

Hyvin olen pärjännyt ulkoisesti. Opiskelin DI:ksi, olen tehnyt hyvän uran, palkka kohdallaan ja varallisuutta olen kerryttänyt mukavasti, lapset pärjäävät elämässä hyvin. Sisäisesti olen kovin rikkinäinen, hyperitsenäinen enkä luota kehenkään enkä pyydä mihinkään apua - olenhan tottunut jo lapsesta että yksin pitää pärjätä. Ystäviä ja kavereita ei ole, en ole osannut sosiaalista puolta elämästä oikein koskaan. Yksinäistä siis on mutta toki tiedostan ulkoiset puitteet tekevät elämästä helppoa.

Vanhempani tukevat lapsieni elämää taloudellisesti, haluaisivat että kieltäytyisin aikanaam perinnöstäkin jotta se menisi suoraan lapsen lapsille. Niin. Pärjäänhän minä enkä perintörahoja miklään muotoa tarvitse (euroakaan en ole saanut kotoa muuttamisen jälkeen) mutta monesti mietin mikä motiivi vanhemmillani on olla tukematta minua millään tavalla. Tunnepuolen tukeen eivät ole lainkaan kykeneviä, yhtään lämmintä sanaa en ole saanut. Arjen tuki on kohdistunut ainoastaan lapsen lapsiin - ei minuun vaikka olisin joskus ihan apua kaivannut. Joskus toivoisin että vanhempani tukisivat minuakin.

Perintö verotetaan kevyemmin, kun se menee lapsenlapsille.

Meitä on 3 aikuista lasta. Vanhemmat kouluttamattomia teinivanhempia, pitkäaikaistyöttömiä. Lapsuutta leimasi helvetillinen köyhyys, 90-luvun lama, semmoinen apatia. Ei onneksi päihteillä rälläämistä sentään - kun niihin ei ollut varaakaan.

Vuotta vanhempi sisareni oli ujo ja huomaamaton itkupilli lapsena. Päätyi yläasteen koulukiusaamisen jälkeen ensimmäisen vastaantulleen miehen mukaan, perusti perheen, kolme lasta. Kaikki huostassa kouluiän kieppeillä. Nyt aikuisuutta kolkuttavat laitoskierteessä kasvaneena ja vanhimmalla mm. skitsofrenia. Edelleen tämän paskan ukkonsa (oikeasti; henkistä alistamista ollut aina, löi lapsia jne, mutta siskoni on oman elämänsä kynnysmatto) kanssa yhdessä.

Kolme vuotta nuorempi veljeni taas yläasteelta alkaen ajautui ala-asteen koulukiusatuksi joutumisen jälkeen "pahoihin piireihin". Niissä vierähti 15v. Huumerikoksia, ampuma-aserikoksia, tapon yrityksiä, ajoneuvoja metsään kännissä ajeltu jne. Oli kumppaneilleen väkivaltainen. Venhempien kultapoika, jolle maksettiin sakot, autokoulut, autot jne. Jotka ajoi metsään. Ihan vain, että "autetaan selkänahasta että olisi ihmisiksi". Nyttemmin perustanut toisen kierroksen perheen. Duunari. Elämä rauhoittunut, mutta edelleen on käsi vanhempieni lompakolla vaikka ikää 37v.

Ja minä; Lapsena olin äitini tuki, huolien kuutelija ja opin pärjääjän leiman. En valittanut. En tuottanut huolta. Sisällä kiljuin. Ylästeella minua kiusattiin, joka jätti jäljet itsetuntoon ja koen edelleen päivittäin huonommuuden tunteita. Koskaan ei koulunkäyntiin kannustettu, mutta luojan kiitos lukion jälkeen olin itsetuhoissani sitä mieltä, että "pakko päästä pois". Muutin kotipaikkakunnaltani aivan uuteen paikkaan. Jossa ei painolastia menneiltä. Kävin koulut. Päällisin puolin elämä näyttää hyvältä; Puoliso, kaunis koti, kaksi autoa, akateeminen ura, hyvä palkka, kaksi neurologisesti tervettä ja ihanaa lasta (sukunsa ainoat ns. normaalit, lapsia molemmilla sisaruksillani 3). 

Niukat eväät ja totaalinen henkinen ja taloudellinen tukiverkoston puute teki minusta säästäväisen (niin; Vuosia olin myös taloudellisesti kupattu vanhempieni toimesta, tunnollinen kiltti ja avuksi kun olin tottunut olemaan). Minulla on ollut bulimia pian 20v. En ole kertonut vanhemmilleni. Minä pärjään.

Nyt. Olen viimein hakenut apua. Olen kieroon kasvanut. Henkisesti raihna. Odottelen pääsyä psykoterapiaan. Se tulee tarpeeseen. Olisi jonkun pitänyt ymmärtää viedä jo lapsena moiselle penkille istumaan. Ymmärtää olla lastaamatta kaikkia huolia ja pärjääjän viittaa niskaan.

Mutta. Pienin paha tämä on, kun vertaa miten sisareni ovat samoista eväistä eteenpäin päässeet. Tunnen, että olen linkki siinä, että olen onnistunut katkaisemaan sukupolvien kierteen ja pystynyt tarjoamaan lapsilleni huomattavasti paremmat lähtökohdat.

Alkoholistin lapsesta tuli juuri sellainen mitä olen asiasta lukenut: pitää pärjätä yksin, ei halua olla vaivaksi, tuntee olonsa ulkopuoliseksi, ei luota ihmisiin jne. Kun on tullut iäkkääksi, on outo juttu, että lapsuuden pelot ja pakoon lähtemiset tulevat usein mieleen. Outoa on se että kyseinen vanhempi oli selvin päin paras mahdollinen ja tiesin että hän rakastaa minua. Ristiriitainen tunne.

Olen kuitenkin pärjännyt oikein kohtuullisesti, nuorena naimisiin ja kaksi ihanaa lasta, mielenkiintoinen työpaikka ja oma asunto sekä mökki. Lapsistani olen niin kiitollinen, ovat työelämässä ja kunnollisia. Hyväksyn sen että olen introvertti ja koetan luottaa edes itseeni. 💙

En pelkästään koe saaneeni lapsuudesta niukkoja eväitä, vaan OLEN saanut niukat eväät. Huonomminkin voisi olla, mutta minkäs teet kun oli uunot vanhemmat. Niin monella tavalla olivat dyhmiä.

Kyllä, olisipa meillä ollut enemmän rahaa ja sen tuomia mahdollisuuksia.

Olen muita huonompi ja jos joku kuuluu kadulla nauravan, tuntuu että se nauraa varmasti minulle. Työpaikoilla minua kiusasi aina joku, minne meninkin. Tai oli muuta veemäisyyttä. Siksi en ole enää työelämässä. Pitäköön tunkkinsa. Pahat ilkeät ihmiset.

Elän luonnon antimilla, hävikeillä, leipäjonoilla ja asun erään hyväntahtoisen ihmisen piharakennuksessa pihatöitä vastaan. Jos en saisi olla täällä olisin asunnoton.

Ihan ok koska olen sitkeä ja ahkera. Töitä riittä ja olen opiskellut ammatin. Kyllä silti tulee mieleen millaista olisi ollut kasvaa perheessä jossa olisi molemmat vanhemmat ja rahaa ja tukea, etenkin kun katson kaveriden perheitä. Äitini oli yksinhuoltaja eikä rahaa ollut liikaa.

Äitini on maanisdepressiivinen, narsistinen, väkivaltainen ja masentunut alkoholisti, joka vietti kaikki päivänsä sisällä tupakoiden ja ryypäten. Jos joku häiritsi niin sen sai todellakin tuntea nahoissaan mm. tukanlähtönä. Koska kaikki rahat menivät päihteisiin niin minä kuljin serkkujen ja naapureiden liian isoissa tupakalle haisevissa vaatteissa koulussa ja tietäähän sen kuinka siinä käy. Lukiossa vasta helpotti kiusaamisen osalta. Pitkäaikaisin isäpuoleni tappoi itsensä, toinen on aina ollut alkoholismin takia sairaseläkkeellä, kolmas ja neljäs jäivät vähän huonommin tutuiksi ja omaa isääni en edes tiedä. Minulla on 6 sisarusta joista kaksi läheisiä, kolmas käytti seksuaalisesti hyväksi lähes 10 vuotta ja kahta en ole koskaan edes nähnyt. Koska 80-luvulla ei harrastettu huostaanottoja niin pääsin pois vasta muutettuani omilleen. Suurin ongelmani on ylivirittynyt hermosto joka suurentaa pienetkin terveysongelmat välillä todella hankaliksi. Unettomuus on raskasta. Pelkään myös uusia ihmisiä, autolla ajamista, uusia tilanteita eikä minulla ole minkäänlaisia tunteita. Itken ehkä kerran kymmenessä vuodessa. Elämä on vaikeaa mutta olen tehnyt siitä myös hyvää. Herään aamulla ajatukseen, että tämä on nyt minun elämääni ja minä valitsen eikä kukaan muu. En aktiivisesti kanna taakkaa harteillani mutta kyllähän se usein muistuu mieleen. Tsempit meille taistelijoille!

Luulin pitkälle aikuisikään asti, että olen laiska, osaamaton ja uppiniskainen. Koska sitä minulle on koko lapsuuus ja nuoruus jankutettu. Työelämässä yritin miellyttää ja tehdä muittenkin hommat etten vain näytä laiskalta. Olen elämässäni tehnyt varmasti satoja tunteja ilmaista työtä ja ollut kahdesti pitkällä sairauslomalla loppuun palamisen takia.

Meillä lapsuudenkodissa ihmisarvo riippui siitä miten paljon teki töitä, laiskottelu oli pahinta ja halveksittavinta mitä olla voi.

Siltikään mitään kivaa ei olisi saanut ostaa itselleen, vain välttämätöntä. Kodin sisustaminen, uutena ostetut vaatteet ja maistuva ruoka ei kuuluneet omien vanhempieni ihanteisiin, ja minun on vieläkin vaikea sallia niitä itselleni.

"Tiukka pipo ja vähän leikkikaluja"

Muistan palelun, nyt osaan iloita kun on lämmin villapaita esimerkiksi.

Sain kirjaimellisestiniukat eväät, rahat riitti vain isän tupakoihin, kaljoihin ja mersuun. Yritin opiskella mutta rahanpuutteen takia jouduin lopettamaan.

Molemmilla vanhemmilla oli aika paljon omia ongelmia, jotka näkyivät kodin ilmapiirissä. Kuormitun yhä todella helposti ristiriitatilanteissa. Käytän edelleen paljon samoja selviytymiskeinoja kuin lapsuudessa, mm. dissosiaatiosta on vaikea päästä irti.

Ongelmatilanteissa jään helposti yksin, kun minut mielletään sellaisen pärjäävän oloiseksi. Näkemys ei yleensä muutu, vaikka yrittäisin kuinka paljon tuoda esiin sitä, että nyt tarvitsen jossain apua.