Lue keskustelun säännöt.
Naisten tolkuton itsekritiikki / Hesarin juttu
vanha.muija
11.04.2023 |
https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000009279958.html
Lyhykäisyydessään, artikkeli kertoo kuinka naiset vihaavat ulkonäkään ja kuluttavat suhteettoman paljon aikaa sen murehtimiseen. Aloin miettiä, miksi ihmeessä me naiset kulutamme tolkuttoman määrän aikaa tällaiseen turhuuteen. Olen murehtinut itsekin ulkonäköäni, ja verrannut itseäni negatiivisesti muihin naisiin. Nenä on liian iso, kroppa rupsahtanut jne. Ikääntyminen näkyy ja se ahdistaa ajoittain.
Mutta. Olen päättänyt lopettaa, nyt 46-vuotiaana! Olen huomannut monia keinoja ulkonäön murehtimisen keventämiseksi.
1. Älä katso peiliin. Jos pakko, katso vain vähän aikaa.
2. Suuntaa huomio kivoihin tekemisiin. Mikä tekee sinut onnelliseki? Onko se liikunta / lukeminen / käsityöt? Tee näitä.
3. Suuntaa huomio siihen, miltä kroppa tuntuu kun sinusta tuntuu kivalta.
Nämä ovat auttaneet minua. Miten teillä muilla naisilla, onko ulkonäön murehtiminen ongelma?
Kommentit (105)
Lapsuuden kotiini ei tullut yhtään naisten lehteä! Ei yhtään irtonumeroa.
Äitini ei pohtinut ulkonäköä muuta kuin diistiyden ja asiallisuuden kautta.
Ja kiitos näiden, olen 40v ja samanlainen!
En pohdi ulkonäköä yhtään! Ihanaa!!
Vaatteita vain, sillä tyyli on minulle tärkeää.
Kien että sitä pohtivat elävän henkisessä vankilassa, jota eivät edes huomaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nimenomaan vanhempien malli on avain. Se miten isät puhuvat lapsilleen ulkonäöstä. Keskittyvätkö isät tyttärien kanssa mielekkääseen tekemiseen ja ottavatko mukaan vaikka esim. autoja rassaamaan. Tämä on tärkeää. Samoin se, ettei äiti ääneen arvostele omaa ulkonäköään tai painoaan eikä puhu tyttärelle ulkonäkökeskeisesti.
Olen pyrkinyt välttämään kokonaan painosta puhumista tyttäreni kuullen. Toivon että hän näkee itsensä toimijana, tekijänä, oman maailmansa luojana, ei pelkkänä ulkonäkönä. Ne paineet tulevat ulkomaailmalta tilaamattakin.
En meikkaa. Katson peilistä itseäni lämpimästi silmiin ja hymyilen itselleni.
Hyväksyn itseni. Tiedän, että olen hyvä tyyppi, joten minun on helppo pitää itsestäni. Jos joku ei pidä minusta tai kestä ulkonäköäni, se ei ole minun ongelmani.
Vierailija kirjoitti:
Jos ei kuluta aikaa välillä sen ulkonäkönsä murehtimiseen niin siitä alkaa huomauttaa ihan tuntemattomat ihmisetkin julkisissa kulkuvälineissä ja kadulla. Jos haluaa olla rauhassa niin on parasta vähän miettiä painoaan ja sitä miltä näyttää.
Eipä ole koskaan tuollaista tapahtunut. En meikkaa enkä muutenkaan laittaudu, puhdas toki olen ja vaatteet ovat tilanteen mukaiset ja siistit, mutta olen ylipainoinen ja täysin rauhassa olen saanut ihmisten kommenteilta olla.
Vierailija kirjoitti:
Jos ei kuluta aikaa välillä sen ulkonäkönsä murehtimiseen niin siitä alkaa huomauttaa ihan tuntemattomat ihmisetkin julkisissa kulkuvälineissä ja kadulla. Jos haluaa olla rauhassa niin on parasta vähän miettiä painoaan ja sitä miltä näyttää.
Epäilen vahvasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmisiä kiinnostaa ulkonäkö. Eiköhän se ole jossain määrin sisäänrakennettu ominaisuus.
Sen verran ulkonäöstään kannattaa välittää, että lähtee suht siistinä ihmisten ilmoille ja pitää painonsa kurissa.
Äitini inhosi ulkonäköään ja oli jatkuvalla laihdutuskuurilla. En tiedä mihin putosin lapsena päälleni, mutta olen täysin erilainen. Ajattelen olevani kaunis, mutta ajatukset eivät kuitenkaan pyöri ulkonäön ympärillä vaan elän elämääni. Jos satun katsahtamaan peiliin, reaktioni on "VAU, ihana". Hehee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsuudessa äiti oli koko ajan jollakin dietillä ja muistan kuinka hän ravasi vaa'alla alituiseen. Kaalisoppa, tyhjennykset ja Painonvartijat kävivät tutuiksi. Itsekin kasvoin siihen, että keho ei ole hyvä. Kilpailin aikuisnuoruuteni kehoa arvostelevassa urheilutyyppisessä lajissa, kunnes lopetin kilpailemisen kolmekymppisenä.
Tietoisesti halusin opetella pitämään kehostani ja erityisesti keskivartalosta, joka oli ollut mielestäni vääränlainen. Päivittäin menin peilin eteen ilman vaatteita ja kehuin kehoani kuinka kaunis ja riittävä se on. Pikku hiljaa myös pääkoppani alkoi uskomaan sanojani ja olenkin viimeiset 10 vuotta puhunut itselleni kauniisti vartalostani. Menneet tapahtumat, ikääntyminen saa näkyä, rakastan toimivaa vartaloani ja erityisesti sitä keskikroppaa, jota taisin vihata teini- ja ensimmäiset aikuisvuodet.
Huomaan kyllä, että peilailen tosi vähän itseäni verrattuna lapsuudenkavereihini. Minulle riittää, että aamulla meikki ja hiukset kuntoon, en koe tarvitsevani seurata ulkonäköäni päivän aikana sen tarkemmin. Tykkään pukeutua siististi, klassisesti puolisoni sanoin, mutta en toisaalta ajattele mitä muut ajattelee pukeutumisestani -tai miten muut pukeutuvat. Sen haluan kuitenkin sanoa, että elämä itsensä kanssa on rutkasti enemmän täydempää ja helpompaa, kun rakastaa omaa vartaloaan, kremppoineen päivineen :)
Itse taistelen näitä tuntemuksia vastaan kysymällä itseltäni, välittäisikö mies samasta asiasta. Minulla on aikuisiän akne ja usein finnejä naamassa, ja olen ottanut periaatteekseni, etten koskaan peitä finnejä meikillä (en siis meikkaa muutenkaan, mutta joskus peitin aknea). Kysyn, olisiko miehen päivä pilalla sen takia että poskessa on pari näppyä ja kokisiko mies ahdistusta mennä esim työpaikalle tai tarvetta peittää ne meikillä. Aika todennäköisesti ei. Sama vaikka sheivaamattomien jalkojen tai kainaloiden kanssa, häpeileekö kukaan mies luonnollista karvoitusta säärissään? Tuskinpa, joten miksi minunkaan pitäisi tuhlata aikaa ja energiaa karvoista murehtimiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nimenomaan vanhempien malli on avain. Se miten isät puhuvat lapsilleen ulkonäöstä. Keskittyvätkö isät tyttärien kanssa mielekkääseen tekemiseen ja ottavatko mukaan vaikka esim. autoja rassaamaan. Tämä on tärkeää. Samoin se, ettei äiti ääneen arvostele omaa ulkonäköään tai painoaan eikä puhu tyttärelle ulkonäkökeskeisesti.
Olen pyrkinyt välttämään kokonaan painosta puhumista tyttäreni kuullen. Toivon että hän näkee itsensä toimijana, tekijänä, oman maailmansa luojana, ei pelkkänä ulkonäkönä. Ne paineet tulevat ulkomaailmalta tilaamattakin.
Niinhän se on hyvin monessa muussakin asiassa, eli jos vanhemmat ovat sairaita, niin lapsista saattaa todennäköisesti myös tulla sairaita. Jos taas vanhemmat ovat täysipäisiä fiksuja ihmisiä, niin lapsista tulee myös. Eivät sairaat kykene kasvattamaan välttämättä viisaasti.
Vierailija kirjoitti:
Nimenomaan vanhempien malli on avain. Se miten isät puhuvat lapsilleen ulkonäöstä. Keskittyvätkö isät tyttärien kanssa mielekkääseen tekemiseen ja ottavatko mukaan vaikka esim. autoja rassaamaan. Tämä on tärkeää. Samoin se, ettei äiti ääneen arvostele omaa ulkonäköään tai painoaan eikä puhu tyttärelle ulkonäkökeskeisesti.
Olen pyrkinyt välttämään kokonaan painosta puhumista tyttäreni kuullen. Toivon että hän näkee itsensä toimijana, tekijänä, oman maailmansa luojana, ei pelkkänä ulkonäkönä. Ne paineet tulevat ulkomaailmalta tilaamattakin.
Ei pelkästään vanhemmat, vaan myös kaikki ympäröivä kulttuuri. Itse kasvoin Disney ja prinsessa-satujen ympäröimänä, joissa tärkeintä on naisen avuttomuus ja kauneus, ja parisuhteen metsästäminen (ulkonäön avulla). Ja ei toki yksin sadut, mutta nuorten ja naisten lehdet, tv-ohjelmat, elokuvat jne., joissa usein näkyi vain kauniita ihmisiä. Sitten kun itse ei kuulunutkaan geenilotossa voittajiin, niin kyllähän siitä syntyy itseinhoa ja häpeää, varsinkin kun kotoa sai perinnöksi muutenkin heikon itsetunnon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nimenomaan vanhempien malli on avain. Se miten isät puhuvat lapsilleen ulkonäöstä. Keskittyvätkö isät tyttärien kanssa mielekkääseen tekemiseen ja ottavatko mukaan vaikka esim. autoja rassaamaan. Tämä on tärkeää. Samoin se, ettei äiti ääneen arvostele omaa ulkonäköään tai painoaan eikä puhu tyttärelle ulkonäkökeskeisesti.
Olen pyrkinyt välttämään kokonaan painosta puhumista tyttäreni kuullen. Toivon että hän näkee itsensä toimijana, tekijänä, oman maailmansa luojana, ei pelkkänä ulkonäkönä. Ne paineet tulevat ulkomaailmalta tilaamattakin.
Ei pelkästään vanhemmat, vaan myös kaikki ympäröivä kulttuuri. Itse kasvoin Disney ja prinsessa-satujen ympäröimänä, joissa tärkeintä on naisen avuttomuus ja kauneus, ja parisuhteen metsästäminen (ulkonäön avulla). Ja ei toki yksin sadut, mutta nuorten ja naisten lehdet, tv-ohjelmat, elokuvat jne., joissa usein näkyi vain kauniita ihmisiä. Sitten kun itse ei kuulunutkaan geenilotossa voittajiin, niin kyllähän siitä syntyy itseinhoa ja häpeää, varsinkin kun kotoa sai perinnöksi muutenkin heikon itsetunnon.
No höpö höpö, itsekin olen katsonut disneyn leffoja kakarasta lähtien ja en todellakaan syytä niitä mistään, vaan päinvastoin ne ovat olleet ihan hyviä roolimalleja siinä missä monet muutkin hahmot. :D Voit toki toistella itsellesi tuota asiaasi, mutta eipä se monelle muulle ole ollut mitenkään traumaattinen juttu. Sinulla on ongelma ja se on syvällä. Se ongelma ei tule mistään muiden kauneudesta, vaan ihan muista asioista. Aikuistu siis ja ota vastuu itsellesi.. Tsiisus näitä joidenkin juttuja.
Vierailija kirjoitti:
Osa alistuskulttuuria, jossa naisen ajatukset suunnataan pois kaikesta järkevästä.
Tämä! Samoin, kuin naisille tarjotaan joka sukupolvelle naisihannetta, joka on mahdoton saavuttaa. Nyt se on bikinifitness- vartalo, joka on lähellä Barbinuken vartaloa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehen logiikalla asia menee näin: jos olen sitä mieltä, että minulla on hirveä kaula ja ällöttävät reidet, niin parempi, etten panosta rumaan ulkonäkööni, vaan keskityn 100% muihin asioihin.
Toinen vaihtoehto on sitten 10 kauneusleikkausta ja kaiken maailman dieetit ja hullut salitreenit...jos elämä ei ole muuta kuin ulkonäön muokkaamista ja juuri kun olet "valmis" niin ikä alkaakin jo tehdä tehtäviään ja kaikki työ valuu hukkaan.
Vierailija kirjoitti:
Miehen logiikalla asia menee näin: jos olen sitä mieltä, että minulla on hirveä kaula ja ällöttävät reidet, niin parempi, etten panosta rumaan ulkonäkööni, vaan keskityn 100% muihin asioihin.
Toinen vaihtoehto on sitten 10 kauneusleikkausta ja kaiken maailman dieetit ja hullut salitreenit...jos elämä ei ole muuta kuin ulkonäön muokkaamista ja juuri kun olet "valmis" niin ikä alkaakin jo tehdä tehtäviään ja kaikki työ valuu hukkaan.
Miehenä saat myös "hirveällä kaulalla" ja "ällöttävillä reisilläsi" olla rauhassa. Naisten kohdalla näin ei ole ja näitä ominaisuuksia arvostellaan paljon avoimemmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nimenomaan vanhempien malli on avain. Se miten isät puhuvat lapsilleen ulkonäöstä. Keskittyvätkö isät tyttärien kanssa mielekkääseen tekemiseen ja ottavatko mukaan vaikka esim. autoja rassaamaan. Tämä on tärkeää. Samoin se, ettei äiti ääneen arvostele omaa ulkonäköään tai painoaan eikä puhu tyttärelle ulkonäkökeskeisesti.
Olen pyrkinyt välttämään kokonaan painosta puhumista tyttäreni kuullen. Toivon että hän näkee itsensä toimijana, tekijänä, oman maailmansa luojana, ei pelkkänä ulkonäkönä. Ne paineet tulevat ulkomaailmalta tilaamattakin.
Ei pelkästään vanhemmat, vaan myös kaikki ympäröivä kulttuuri. Itse kasvoin Disney ja prinsessa-satujen ympäröimänä, joissa tärkeintä on naisen avuttomuus ja kauneus, ja parisuhteen metsästäminen (ulkonäön avulla). Ja ei toki yksin sadut, mutta nuorten ja naisten lehdet, tv-ohjelmat, elokuvat jne., joissa usein näkyi vain kauniita ihmisiä. Sitten kun itse ei kuulunutkaan geenilotossa voittajiin, niin kyllähän siitä syntyy itseinhoa ja häpeää, varsinkin kun kotoa sai perinnöksi muutenkin heikon itsetunnon.
No höpö höpö, itsekin olen katsonut disneyn leffoja kakarasta lähtien ja en todellakaan syytä niitä mistään, vaan päinvastoin ne ovat olleet ihan hyviä roolimalleja siinä missä monet muutkin hahmot. :D Voit toki toistella itsellesi tuota asiaasi, mutta eipä se monelle muulle ole ollut mitenkään traumaattinen juttu. Sinulla on ongelma ja se on syvällä. Se ongelma ei tule mistään muiden kauneudesta, vaan ihan muista asioista. Aikuistu siis ja ota vastuu itsellesi.. Tsiisus näitä joidenkin juttuja.
Hmm, triggeröidyit juuri aivan täysin ja v**tuilit tuntemattomalle ihmiselle anonyyminä netissä. Tuoko on mielestäsi siis aikuismaista ja vastuullista käytöstä (vastuuseen joutuisit sanomisistasi ainoastaan jos tekisit ne omalla nimelläsi ja naamallasi.)
-eri
Selvästi tämä herättää tunteita myös niissä, jotka eivät ulkonäköä tai "pinnallisia asioita" arvota juuri millään tavalla. Se on reaktio, jos asia selkeästi ärsyttää. Miksi? Oletteko miettineet te, jotka suututte, jos omaa ulkonäköä edes miettii? Se saattaa olla myös defenssi.
Kulluurissamme ulkonäön miettiminen mielletään jotenkin turhaksi ja tyhmäksi, mikä ei ole sekään ehkä terveellistä? Keskustelun pointti oli negatiivisen itselle puhumisen korvaaminen positiivisemmalla, ei täysi ulkonäön pohdinnan skippaaminen. Väistämättä ihminen pohtii sosiaalisena laumaeläimenä omaa habitustaan, luonnettaan ja myös ulkonäköä suhteessa muihin ihmisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nimenomaan vanhempien malli on avain. Se miten isät puhuvat lapsilleen ulkonäöstä. Keskittyvätkö isät tyttärien kanssa mielekkääseen tekemiseen ja ottavatko mukaan vaikka esim. autoja rassaamaan. Tämä on tärkeää. Samoin se, ettei äiti ääneen arvostele omaa ulkonäköään tai painoaan eikä puhu tyttärelle ulkonäkökeskeisesti.
Olen pyrkinyt välttämään kokonaan painosta puhumista tyttäreni kuullen. Toivon että hän näkee itsensä toimijana, tekijänä, oman maailmansa luojana, ei pelkkänä ulkonäkönä. Ne paineet tulevat ulkomaailmalta tilaamattakin.
Ei pelkästään vanhemmat, vaan myös kaikki ympäröivä kulttuuri. Itse kasvoin Disney ja prinsessa-satujen ympäröimänä, joissa tärkeintä on naisen avuttomuus ja kauneus, ja parisuhteen metsästäminen (ulkonäön avulla). Ja ei toki yksin sadut, mutta nuorten ja naisten lehdet, tv-ohjelmat, elokuvat jne., joissa usein näkyi vain kauniita ihmisiä. Sitten kun itse ei kuulunutkaan geenilotossa voittajiin, niin kyllähän siitä syntyy itseinhoa ja häpeää, varsinkin kun kotoa sai perinnöksi muutenkin heikon itsetunnon.
No höpö höpö, itsekin olen katsonut disneyn leffoja kakarasta lähtien ja en todellakaan syytä niitä mistään, vaan päinvastoin ne ovat olleet ihan hyviä roolimalleja siinä missä monet muutkin hahmot. :D Voit toki toistella itsellesi tuota asiaasi, mutta eipä se monelle muulle ole ollut mitenkään traumaattinen juttu. Sinulla on ongelma ja se on syvällä. Se ongelma ei tule mistään muiden kauneudesta, vaan ihan muista asioista. Aikuistu siis ja ota vastuu itsellesi.. Tsiisus näitä joidenkin juttuja.
Hmm, triggeröidyit juuri aivan täysin ja v**tuilit tuntemattomalle ihmiselle anonyyminä netissä. Tuoko on mielestäsi siis aikuismaista ja vastuullista käytöstä (vastuuseen joutuisit sanomisistasi ainoastaan jos tekisit ne omalla nimelläsi ja naamallasi.)
-eri
Voin sanoa tuon koska vaan kenelle vaan ystävistäni, jos he joskus alkaisivat asiaa vinkumaan. En kettuile, vaan sanon, että vinkujan on ihan turha syyttää kaikkia muita oman päänsä sisäisistä ongelmista. Sen tiedät varmasti itsekin. Jotkut disneyn naistyypit eivät ole yhdellekään ihmiselle mitään samaistumiskohteita ulkonäöllisesti ja yksikään tavallinen ajattelija ei vertaa itseään koko ajan muihin ihmisiin. Jos joku siis niin tekee, niin onko se näiden muiden vika? Ei ole, ei todellakaan.
Jos joku ei kykene olemaan sinut itsensä kanssa, niin sitten pitää hoitaa itsensä kuntoon ja alkaa muuttamaan asioita niin, että kelpaa itselleen. Jokainen on oman onnensa seppä jollakin tavalla.
Minäkään en ole millään tavoin kaunis, mutta mitä sitten? En jää sitä asiaa nyyhkimään ja vajoa itsesääliin, vaan menen ja teen asioita, joista pidän. Teen työtä vanhusten kanssa ja heidänkin kanssa tajuaa viimeistään sen, miten oman elämänsä kannattaa elää. Yksikään vanhus ei nyyhki ja syyttele muita, ei varsinkaan jotain tv-sarjojen näyttelijöitä omista asioistaan ja vastoinkäymisistään, sehän olisi täydellistä ajanhaaskausta ja uskomattoman typerää. Voit toki olla eri mieltä asiasta, mutta niin se vain normaalissa maailmassa menee. :)
Vierailija kirjoitti:
Selvästi tämä herättää tunteita myös niissä, jotka eivät ulkonäköä tai "pinnallisia asioita" arvota juuri millään tavalla. Se on reaktio, jos asia selkeästi ärsyttää. Miksi? Oletteko miettineet te, jotka suututte, jos omaa ulkonäköä edes miettii? Se saattaa olla myös defenssi.
Kulluurissamme ulkonäön miettiminen mielletään jotenkin turhaksi ja tyhmäksi, mikä ei ole sekään ehkä terveellistä? Keskustelun pointti oli negatiivisen itselle puhumisen korvaaminen positiivisemmalla, ei täysi ulkonäön pohdinnan skippaaminen. Väistämättä ihminen pohtii sosiaalisena laumaeläimenä omaa habitustaan, luonnettaan ja myös ulkonäköä suhteessa muihin ihmisiin.
Ei asia suututa, vaan naurattaa. Jos joillakin on aikaa surra ja valittaa jotain nenänsä muotoa tai reisiensä paksuutta, niin aika kaukana on arjesta. Jos tämä itkijät haluaa vielä valittaa siitä kaikille läheisilleen, niin ehkä ei kannata ihmetellä, että läheiset eivät viihdy hänen kanssaan. Vanha kunnon Prismatesti on myös hyvä tehdä ja huomata eri näköiset ja kokoiset ihmiset ympärillään.
Äidin malli siirtyy. Siinä syy.
Katkaise sukupolvien trauma, älä siirrä eteenpäin.