Onko väärin jos ei mene katsomaan syöpään sairastanuttu läheistään joka on kuolemaisillaan??

Ei se että näkee kuolevana, poista mihinkään niitä vanhoja hyviä muistoja.

En ole koskaan tajunnut tätä väitettä. Saattelin vanhempani hautaan, muttei ne vanhojen parempien aikojen muistot siitä mihinkään kadonneet.

Vierailija kirjoitti:

Onko pakko mennä, jos tämä syöpään sairastunut on hylännyt tämän läheisensä useita kertoja aikaisemmin elämässään? Syöpään sairastunut, vielä terveenä ollessaan on vaikkapa paiskannut oven kiinni nenän edestä, kun läheinen on itkien pyytänyt jotain apua ja tukea masennukseensa? Ulkoistanut kaiken tuen yhteiskunnalle ja terveydenhuollolle. Tämän jälkeen on ollut välittämättä yli vuoden masentuneesta, jonka aikana masentunut sai yksin itsekseen ja julkisen terveydenhuollon vaatimattomalla avulla kerätä itsensä jotenkin kasaan. Vaikkapa lapsena rangaissut tätä läheistä "huonosta käytöksestä" väkivallalla, mikä on myöhemmin paljastunut nepsyoireiluksi. Ei ole niin mustavalkoisia asioita nuo syöpäkuolematkaan. Jos se syöpään sairastunut henkilö on polttanut itse siltansa, pitääkö muiden rakentaa ne vain sen takia, että toinen on sairastunut? Jossain päin maailmaa puhutaan karmasta, täällä taitaa olla enemmän vain huonoa tuuria sairastua.

Vali vali. Aina voi keksiä tekosyitä. Itse en keksisi vaan kävisin. Ei tarvita kuin muistaminen, ettei sairasta jätetä yksin.

Vierailija kirjoitti:

Ei kai kenenkään pakko ole mutta en kyllä tiedä miten tuosta olisi mahdollista luistaa? Oletuksena siis ettei kuoleva ole vierailua kieltänyt. Tiedän isovanhemmat jotka eivät menneet katsomaan kuolevaa lapsenlasta, juuri tuolla verukkeella että haluavat muistaa hänet sellaisena kuin hän oli.

Tuntuu että tuota lausetta käytetään kun halutaan itse päästä vaikeasta tilanteesta.

Juuri näin. Todella raukkamaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei-Poikaystäväni suuttui minulle, kun en lähtenyt hänen perheensä kanssa sairaalaan tapaamaan syöpään kuolemaisillaan olevaa sukulaisnaista. Olimme seurustelleet muutaman kuukauden, enkä tuntenut tätä naista lainkaan, emme olleet koskaan aiemmin tavanneet.

Mielestäni olisi ollut todella outoa, jos olisin ventovieraana mennyt jonkun ihmisen kuolinvuoteen viereen esittelemään itseni.

Sattui kaikkea muutakin miksi tuosta poikaystävästä sitten tuli ex.

Jos hänen sukunsa oli sillä kannalla, kuka sinä sitten olit väittämään vastaan? He sentään tunsivat kuolevan, jolle saattoi olla tärkeää nähdä, että elämä jatkuu. 

Yllä olevalla kirjoittajalla taitaa olla hieman tilannetaju hukassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei-Poikaystäväni suuttui minulle, kun en lähtenyt hänen perheensä kanssa sairaalaan tapaamaan syöpään kuolemaisillaan olevaa sukulaisnaista. Olimme seurustelleet muutaman kuukauden, enkä tuntenut tätä naista lainkaan, emme olleet koskaan aiemmin tavanneet.

Mielestäni olisi ollut todella outoa, jos olisin ventovieraana mennyt jonkun ihmisen kuolinvuoteen viereen esittelemään itseni.

Sattui kaikkea muutakin miksi tuosta poikaystävästä sitten tuli ex.

Eli et käyttänyt viimeistä tilaisuutta tavata henkilöä, joka on saattanut olla poikaystävällesi hyvinkin tärkeä. Ymmärrän hyvin myös hänen tuohtumuksensa.

Suhteemme ei ollut millään muotoa vakava minun puoleltani, emme esim. asuneet yhdessä. Tuo ex oli kontrolloiva väkivaltainen sekopää, josta onneksi pääsin eroon. En olisi enää elossa jos olisin jäänyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko pakko mennä, jos tämä syöpään sairastunut on hylännyt tämän läheisensä useita kertoja aikaisemmin elämässään? Syöpään sairastunut, vielä terveenä ollessaan on vaikkapa paiskannut oven kiinni nenän edestä, kun läheinen on itkien pyytänyt jotain apua ja tukea masennukseensa? Ulkoistanut kaiken tuen yhteiskunnalle ja terveydenhuollolle. Tämän jälkeen on ollut välittämättä yli vuoden masentuneesta, jonka aikana masentunut sai yksin itsekseen ja julkisen terveydenhuollon vaatimattomalla avulla kerätä itsensä jotenkin kasaan. Vaikkapa lapsena rangaissut tätä läheistä "huonosta käytöksestä" väkivallalla, mikä on myöhemmin paljastunut nepsyoireiluksi. Ei ole niin mustavalkoisia asioita nuo syöpäkuolematkaan. Jos se syöpään sairastunut henkilö on polttanut itse siltansa, pitääkö muiden rakentaa ne vain sen takia, että toinen on sairastunut? Jossain päin maailmaa puhutaan karmasta, täällä taitaa olla enemmän vain huonoa tuuria sairastua.

Vali vali. Aina voi keksiä tekosyitä. Itse en keksisi vaan kävisin. Ei tarvita kuin muistaminen, ettei sairasta jätetä yksin.

Onko tuo jokin kristillinen ajatustapa, että sitten kuolemankielissä kaikki pitää antaa anteeksi, oli tehnyt kuinka rumia tekoja tahansa? Kerrotko missä menee oma rajasi? Pahoinpitelyssä? Raiskauksessa? Murhassa? Joskus se on kaikkien kannalta parempi ettei ihan kaikki ihmiset mene sinne kuolinvuoteelle vaikka pyydettäisiin. Syöpään kuoleva saa pitää haluamansa kulissit loppuun asti ja luurangot pysyvät kaapissa.

Kertoo ap:sta tämä aloitus. Itsekeskeinen ihminen ja mieti jos itse olisit syöpää sairastavan tilalla..

Vierailija kirjoitti:

Kertoo ap:sta tämä aloitus. Itsekeskeinen ihminen ja mieti jos itse olisit syöpää sairastavan tilalla..

En ole itse tuo, kysyin toisen puolesta. Ja unohidn mainita, että kyseisellä ihmisellä on itselläänkin ongelmia, mielenterveys ja muita joten varmaan moni sai nyt väärän käsityksen.

Jotkut itse kieltää tulemasta katsomaan.

Riippuu ihan teidän väleistä. Riippuu paljonko yhteyttä on pidetty ennen sairastumista, sairastumisen aikana ja kuolinvuoteella ollessa. Jos siellä kituu joku lapsia raiskaava setä niin enpä menisi katsomaan enkä syyllistäisi ketään muutakaan joka saman päätöksen tekee.

Jos kuoleva itse pyytää, niin silloin täytyy mennä.

Jos itse makaisin riutuneena, hiukset lähteneenä henkitoreissani, en todellakaan haluaisi paikalle kun ne aivan lähimmät perheenjäseneni.

Vierailija kirjoitti:

En käynyt katsomassa isääni saattohoidossa eikä kaduta. Hän eli siinä vaiheessa jo täysin omissa maailmoissan (sairasti syövän lisäksi alzheimeria) joten ei tunnistanut enää vierailijoita. Veljeni kävi katsomassa ja sanoi, että parempi on etten mene että jää paremmat muistot mieleen siltä ajalta kun oli vielä terve.

Jos kyse on ihmisestä, jonka menettäminen on kova paikka, on vain hyväksi nähdä tilanne ennen kuolemaa. On helpompi hyväksyä sairaan ja huonovointisen läheisen poismeno kuin elämänsä kunnossa olevan ja elämäniloa säteilevän.

Minua ihmetyttää tämä monissa kommenteissa toistuva "muistan hänet mielummin pirtsakkana ja onnellisena kuin kalpeana haamuna" jne. Hämmentävää elämästä vieraantumista, liittyy varmasti suomalaisille tyypillisiin tunnelukkoihin. Ne hyvät ajat ovat toki oleellisin osa läheisen elämää, mutta eivät koko totuus. Elämä on monille myös raadollinen, etenkin sairaana ja hauraana. Itse pidän kunnia-asiana läheisteni rinnalla kulkemista. On valheessa elämistä ja pelkuruutta yrittää mitätöidä elämän varjoisat hetket ja tunnustaa vain valo. Omat läheiseni ovat niin ainutlaatuisia ihmisiä, että haluan myötäelää heidän elämänsä alusta loppuun, vaikka se tekisi joskus kipeää. Se on elämää.

Itse en ole mennyt.

Toistaiseksi ei ole ikinä ollut niin kiire, ettei kaikki olisi ollut jo ennen loppuaikoja puhuttuna läpi etu- ja takaperin. Eräs läheinen elää 20 vuottaan jatkoajalla ja on itse toivonut, että katsotaan rauhassa säännöllisen epäsäännölliset tapahtumat. Suvussa on draamalaama, jolle jokainen risaus on oiva tilaisuus draamailla.

Ollessani sytostaattihoitojen aikana todella kehnossa kunnossa en kaivannut ketään käymään. Syöpään kuoleva kaverini kielsi kertomasta kenellekään, etteivät väsyttävät vieraat ramppaisi katsomassa.

Ymmärrän sinua ap: minäkään en ole missään tekemisissä teini-ikäisen poikani kanssa, koska haluan muistaa hänet söpönä pikkuvauvana. Jätin myös ylipainoisen vaimoni, koska haluan muistaa hänet hoikkana neitsyenä. Minä minä minä.

Vierailija kirjoitti:

En käynyt katsomassa isääni saattohoidossa eikä kaduta. Hän eli siinä vaiheessa jo täysin omissa maailmoissan (sairasti syövän lisäksi alzheimeria) joten ei tunnistanut enää vierailijoita. Veljeni kävi katsomassa ja sanoi, että parempi on etten mene että jää paremmat muistot mieleen siltä ajalta kun oli vielä terve.

Haluat siis pettää itseäsi ja elää valheessa?

Kaverini isä kuoli ja keverin veljen kolmesta aikuisesta lapsesta 2 sanoi juuri tuon "haluan muistaa terveenä" eikä mennyt koko vuonna, jonka sairasti. 1 meni katsomaan, siis vähän ennen kuolemaa.

Erittäin itsekästä, että haluaa muistaa terveenä. Se kuoleva haluaa läheisiään tavata yleensä. Siis lapsia ja lapsenlapsia.

Mun täytyy sanoa että olen ollut niin hullussa tilanteessa, että oli aihetta uskoa että yhden kuolema oli lavastettu. Tiedän, kuulostaa hurjalta, mutta ottaen huomioon kaiken mitä on ympärillä tapahtunut ei olisi yllätys, jos näin on. Ja mikä on lopputulos. Jos et reagoi, olet kylmä ja kamala koska eivät ehkä tajua että toinen epäilee koko juttua ihan aiheesta. Ja jos et reagoi se tarkoittaa vaan, että et lähde leikkiin mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En käynyt katsomassa isääni saattohoidossa eikä kaduta. Hän eli siinä vaiheessa jo täysin omissa maailmoissan (sairasti syövän lisäksi alzheimeria) joten ei tunnistanut enää vierailijoita. Veljeni kävi katsomassa ja sanoi, että parempi on etten mene että jää paremmat muistot mieleen siltä ajalta kun oli vielä terve.

Jos kyse on ihmisestä, jonka menettäminen on kova paikka, on vain hyväksi nähdä tilanne ennen kuolemaa. On helpompi hyväksyä sairaan ja huonovointisen läheisen poismeno kuin elämänsä kunnossa olevan ja elämäniloa säteilevän.

Minua ihmetyttää tämä monissa kommenteissa toistuva "muistan hänet mielummin pirtsakkana ja onnellisena kuin kalpeana haamuna" jne. Hämmentävää elämästä vieraantumista, liittyy varmasti suomalaisille tyypillisiin tunnelukkoihin. Ne hyvät ajat ovat toki oleellisin osa läheisen elämää, mutta eivät koko totuus. Elämä on monille myös raadollinen, etenkin sairaana ja hauraana. Itse pidän kunnia-asiana läheisteni rinnalla kulkemista. On valheessa elämistä ja pelkuruutta yrittää mitätöidä elämän varjoisat hetket ja tunnustaa vain valo. Omat läheiseni ovat niin ainutlaatuisia ihmisiä, että haluan myötäelää heidän elämänsä alusta loppuun, vaikka se tekisi joskus kipeää. Se on elämää.

Hyvin kirjoitettu. Olen 100% samaa mieltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En käynyt katsomassa isääni saattohoidossa eikä kaduta. Hän eli siinä vaiheessa jo täysin omissa maailmoissan (sairasti syövän lisäksi alzheimeria) joten ei tunnistanut enää vierailijoita. Veljeni kävi katsomassa ja sanoi, että parempi on etten mene että jää paremmat muistot mieleen siltä ajalta kun oli vielä terve.

Eipä ole ainakaan minun hyviä muistojani vielä koskaan pilannut se, että olisin jonkun läheisen nähnyt aivan viimeisillään sairasvuoteella (tai jopa juuri kuolleena). Kyllä näitäkin ihmisiä muistellessani muistelen edelleen ihan muita asioita heistä. Ei tuollainen kokemus mitenkään maagisesti tyhjennä muistista niitä muita muistoja, lähinnä tuollainen ajattelu on vain tekosyy sille, ettei tarvitsisi altistaa itseään ikäville tunteille kuolevaa tavatessaan. :-D

No juuri näin. Olin 30-vuotias kun tätini kuoli ja viimeiset viikot kävin hänen luonaan lähes joka päivä. Näin siis kuinka kunto huononi päivä päivältä. Saattohoidossa ei ehtinyt olemaan kuin kaksi päivää joista ensimmäisen olin paikalla. Ei se muutama kuukausi poista koko elämäni mittaista muistoa rakkaasta ihmisestä.