Miksi kaikki lapset ovat nykyään erityislapsia?

Lähinnä vanhemmat outoja ja uusavuttomia.

Vierailija kirjoitti:

Joskus jopa huvittavampia sammakoita suustaan päästelee kirjanoppineet jotka yliopiston penkeiltä suoraan virkaan astelleet.

Ei omata lainkaan arjen käytännön kokemusta ja ollaan niin asiantuntijaa.

Se vaan nyt on niin et arki ja kokemus se näyttää tämän elämänkirjon ja omassa elämässä tapahtuvat kokemukset.

Ja lääkkeet, miettikee tarkkaan tarvihteeko kasvava lapsi kemiallista "hoitoa"

Käsitys siitä, että korkeakoulututkinnon suorittaneilla ei ole kokemusta "oikeista töistä", on hämmästyttävän sitkeä. En tunne yhtään, siis kirjaimellisesti yhtään maisteria, jolla ei olisi työkokemusta miltään muulta alalta ennen koulutustaan vastaavassa työssä aloittamista. Itse olen työskennellyt myyjänä, siivoojana ja tutkimushaastattelijana. Tyypillisiä opintojen ohella tehtäviä töitä ovat myös rakennus- ja ravintola-alan hommat.

Vierailija kirjoitti:

Mun sisko. 41vuotias enkä tiedä tarkalleen mikä hänellä on mutta ei kyllä osaa millään mittapuulla toimia normaalisti tai ymmärrä, mikä on sopivaa. Esim. kun ostimme talon otti siitä kuvan, laittoi  Facebookiin ja kirjoitti "  Maijan ja Matin ihana talo Kumpukuja 66", jumalauta miten räjähdin että et sä voi mun osoitetta kertoa kaikille etkä näyttää kuviakaan! Ei tosin ollut eka kerta kun osoitetietoja pistää julkiseksi, aikoinaan kun halusi poikakaverin niin laittoi Teksti Tv:hen ilmoituksen tyyliin "miehet tulkaa kahville T. Mari Kipinäkatu  8  050777899996644444".   Tällä hetkellä seurustelee kuntouttavasta työtoiminnasta löytämänsä kuuskymppisen deekun kanssa, ei hyvä mutta mites puutut kun aikuisia ihmisiä molemmat.

Asuu itsenäisesti omassa asunnossa, mutta raha-asiat hoitaa edunvalvoja ja minä tai äitini siivoamme siellä aina välillä kun homma uhkaa mennä siihen pisteeseen että naapurit kohta valittaa hajusta. Ruuanlaitto taito rajoittuu kalapuikkojen paistamiseen, mieluiten söisi vaan sipsejä. Otti kissanpennun jonka myöhemmin minä pelastin itselleni kun hiekkalaatikko oli siivoamatta, matolääkkeet antamatta ym.  Tällä hetkellä haluaisi vauvan mutta onneksi ehkäisykapseli kädessä varmistaa ettei vauvaa todellakaan tule!

Koulunkäynti oli aikoinaan todella vaikeaa, jäi pari kertaa luokalle ja oli  hetken tarkkiksella (tarkkailuluokka siis). 

Siskoa ei ole ikinä mitenkään tutkittu, mitään diagnoosia ei ole. Äiti syyttää  yliajalle mennyttä raskautta siskoni vaikeuksista

1949 syntynyt äitini on tuollainen ollut aina. Ei vian tarvitse olla iso jos se on päässä. Näitä nyt syntyy tietty määrä kaikissa sukupolvissa, mutta nykyään sen diagnoosin sitten saa ja terapiaa myös. Syy voi olla hapenpuute synnytyksessä, pään satuttaminen, neurologinen ongelma, raskaudenaikainen päihteidenkäyttö tai huono kohtelu lapsuudessa. Itse epäilen äitini kohdalla mm. seksuaalista hyväksikäyttöä ja sen aiheuttamaa traumaa.

Hauskaa, tai oikeastaan surullista, että 40-60-luvun lapsia verrataan nykyajan lapsiin.

Ensinnäkin meillä on aivan erilainen maailma nykyään, jossa fyysinen väkivalta on onneksi kielletty lasten kasvattamisessa, ympäristömyrkkyjen ja mikromuovikeräymän vaikutus alkaa näkymään ihmisen genomissa (kiitos edellisten sukupolvien!), yhteiskunta on radikalisoitunut ja ulkoilu ei osassa Suomeakaan yksin ole enää turvallista tietyillä alueilla tai tiettyinä kellonaikoina (joten lapset eivät voi hillua pitkin pihoja yömyöhään yksin 'liikkumassa') ja ennen kaikkea koulutuksen oppisisällön määrä ja opittavien asioiden laadun taso on noussut ihan mielettömästi. Jos 70-luvulla sai kirjoituksissa L:n, se oikeuttaa sisällöltään nykyään hädintuskin M:n arvoon, oli oppiaine mikä tahansa.

Älylaitteet on nyky-yhteiskunnassa välttämätön paha, joita itse äitinä ja kasvattajana yritän pitää mahdollisimman pitkään poissa lasten hyppysistä. Kuitenkin niiden käyttöön opetellaan ja kannustetaan jo eskari-iässä, siis 5-6 -vuotiaita varhaiskasvatuksen nimissä! Sama jatkuu koulussa - enää ei opetella kärsivällisesti kaunokirjoittamista (jota ei enää nyky-yhteiskunnassa käytetä mihinkään) vaan tietokoneilla sitä sun tätä.

Älkää siis syyttäkö ja leimatko pelkästään kasvavia lapsia, vaan syyttäkää myös edeltävien sukupolvien päätöksiä ympäristömyrkkyjen käytöstä ja maailman kehittymisestä fyysisyyttä välttäväksi pre-dystooppiseksi älymaailmaksi. Tervejärkisempikin miettii täällä välillä, miten selvitä eteenpäin.

No miun isä on varmasti ADHD mutta 70v ukkoa ei kannata enää lähteä tutkimaan. Isä on kuitenkin pärjännyt hyvin, lapsena sai purkaa energiaa rymyämällä pitkin metsiä ja sisaruslauma auttoi koulutiellä. Aikuisena meni naimisiin äitini kanssa joka hoitaa talousasiat ja sai tehdastyötä. Ennen ADHD ym ihmisten oli muuten paljon helpompi päästä töihin, ei vaadittu mitään todistuksia kunhan mentiin kysymään ja vastaus oli että "tervetuloa, ota luuta ja mene lakaisemaan tuonne". Yksinkertaista hommaa riitti aina. 

Miula, 1980 syntyneellä on sitten ollut takkuisempaa. Itsetuntoon vaikutti pysyvästi kun sain kuulla olevani tyhmä,tyhmä,tyhmä.  ADD (eli sen ADHD:n haaveilija muoto) diagnoosi aiemmin kuin 30vuotiaana olisi aittanut hemmetisti! Nyt olen työkyvyttömyyelöäkkellä ja päivät kuluu tv:tä katsellen.

Lapsellani alettiin epäillä ADHD:ta jo päiväkodissa, diagnoosin sai esikoulussa ja pienryhmän sekä lääkityksen turvin pärjää todella hyvin. Kun katson häntä näen mitä minullakin olisi voinut olla, jos 80luvulla joku olisi tiennyt mitä on ADD/ADHD..

Eli kyllä, meitä on ollut aina. Ilman diagnoosia vain.

No minun lapseni ongelmat varmaan johtuvat siitä, että olin raskauden aikana aliravittu, lapsi syntyi keskosena ja hänellä oli myös pitkä hapenpuute synnytyksen aikana

Ihmisen tarve lokeroida. Vanhemmille tarjotaan jotain keksittyä porkkanaa, kuten tukitoimia, jos käyvät hakemassa lapselleen diagnoosin.

Toisaalta työelämä ei jousta yhtään, mistä johtuen vanhemmilla ei ole aikaa olla lastensa kanssa: arkisin klo 7-18 välillä lapset ovat jonkun muun vastuulla, koska työ.

Tämä kelvoton ikärakenne on ajanut lapsiperheet nurkkaan.

Oikeinkasvatuksen johtotähdet voi vaatia enempi rahaa mitä useampi lapsi on erityislapsi.

Good for business that every child is a debil.

Vierailija kirjoitti:

Keksittyjä ongelmia / huonoa vanhemmuutta / yhä enemmän huonogeenisten lapsia

Mulla on kolme lasta, ja näistä yksi on erityinen.  Ja sen kyllä huomasi varsinkin pienenä. Hänessä tuo erityisyys huomattin jo alle 2-v iässä päiväkodissa. Itse en silloin vielä ottanut kuuleviin korviini.

MUTTA. Lapseni on saanut päiväkodissa ja peruskoulun alaluokilla todella hyvää ja oikea-aikaista tukea, ja siksi hän nyt lukiolaisena pärjää jo ilman mitään apuja.  Ja jos pitäisi omista lapsista arvella kuka tulee tässä elämässä isoja asioita tekemään, niin kyllä se olisi tämä erityinen. Sen verran kovan koulun on kuitenkin käynyt, että ihan erilaiset eväät elämään on myös nyt kehittänyt.

Ja sanottakoon vielä: kyseessä kun on periytyvä ominaisuus, niin itse olen kasvanut ilman mitään tukea ja ymmärrystä lapsuudessa. Ja vaikka olenkin koko ikäni töitä pystynyt tekemään, niin silti olen tullut tosi kalliiksi yhteiskunnalle, kun jo 12-vuotiaasta asti olen tarvinnut vähän väliä tukea ja apua mt-ongelmiin, masennukseen, syömishäiriöön jne. 

Eli omasta kokemuksesta sanoisin että ihan merkittävästi halvemmaksi tulee aina kun lapsen haasteisiin reagoidaan ja sitä tukea annetaan oikea-aikaisesti.  Puhumattakaan inhimillisen kärsimyksen määrän vähentämisestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun sisko. 41vuotias enkä tiedä tarkalleen mikä hänellä on mutta ei kyllä osaa millään mittapuulla toimia normaalisti tai ymmärrä, mikä on sopivaa. Esim. kun ostimme talon otti siitä kuvan, laittoi  Facebookiin ja kirjoitti "  Maijan ja Matin ihana talo Kumpukuja 66", jumalauta miten räjähdin että et sä voi mun osoitetta kertoa kaikille etkä näyttää kuviakaan! Ei tosin ollut eka kerta kun osoitetietoja pistää julkiseksi, aikoinaan kun halusi poikakaverin niin laittoi Teksti Tv:hen ilmoituksen tyyliin "miehet tulkaa kahville T. Mari Kipinäkatu  8  050777899996644444".   Tällä hetkellä seurustelee kuntouttavasta työtoiminnasta löytämänsä kuuskymppisen deekun kanssa, ei hyvä mutta mites puutut kun aikuisia ihmisiä molemmat.

Asuu itsenäisesti omassa asunnossa, mutta raha-asiat hoitaa edunvalvoja ja minä tai äitini siivoamme siellä aina välillä kun homma uhkaa mennä siihen pisteeseen että naapurit kohta valittaa hajusta. Ruuanlaitto taito rajoittuu kalapuikkojen paistamiseen, mieluiten söisi vaan sipsejä. Otti kissanpennun jonka myöhemmin minä pelastin itselleni kun hiekkalaatikko oli siivoamatta, matolääkkeet antamatta ym.  Tällä hetkellä haluaisi vauvan mutta onneksi ehkäisykapseli kädessä varmistaa ettei vauvaa todellakaan tule!

Koulunkäynti oli aikoinaan todella vaikeaa, jäi pari kertaa luokalle ja oli  hetken tarkkiksella (tarkkailuluokka siis). 

Siskoa ei ole ikinä mitenkään tutkittu, mitään diagnoosia ei ole. Äiti syyttää  yliajalle mennyttä raskautta siskoni vaikeuksista

1949 syntynyt äitini on tuollainen ollut aina. Ei vian tarvitse olla iso jos se on päässä. Näitä nyt syntyy tietty määrä kaikissa sukupolvissa, mutta nykyään sen diagnoosin sitten saa ja terapiaa myös. Syy voi olla hapenpuute synnytyksessä, pään satuttaminen, neurologinen ongelma, raskaudenaikainen päihteidenkäyttö tai huono kohtelu lapsuudessa. Itse epäilen äitini kohdalla mm. seksuaalista hyväksikäyttöä ja sen aiheuttamaa traumaa.

Mun mielestä kuulostaa että varsinkin tuo ylempänä kuvattu sisko on (lievästi) kehitysvammainen.  Tästä uutisoitiin jokin aika sitten, että suomessa on valtavasti diagnosoimattomia lievästi kehitysvammaisia ihmisiä, jotka ei pärjää oikein missään ja koko elämä on yhtä takkuamista, eikä ymmärretä miksi. Sitten kun tutkitaan, niin todetaan että on vaan niin alhainen äo  ettei ole mahdollista pärjätä normaalisti.

Vierailija kirjoitti:

Hauskaa, tai oikeastaan surullista, että 40-60-luvun lapsia verrataan nykyajan lapsiin.

Ensinnäkin meillä on aivan erilainen maailma nykyään, jossa fyysinen väkivalta on onneksi kielletty lasten kasvattamisessa, ympäristömyrkkyjen ja mikromuovikeräymän vaikutus alkaa näkymään ihmisen genomissa (kiitos edellisten sukupolvien!), yhteiskunta on radikalisoitunut ja ulkoilu ei osassa Suomeakaan yksin ole enää turvallista tietyillä alueilla tai tiettyinä kellonaikoina (joten lapset eivät voi hillua pitkin pihoja yömyöhään yksin 'liikkumassa') ja ennen kaikkea koulutuksen oppisisällön määrä ja opittavien asioiden laadun taso on noussut ihan mielettömästi. Jos 70-luvulla sai kirjoituksissa L:n, se oikeuttaa sisällöltään nykyään hädintuskin M:n arvoon, oli oppiaine mikä tahansa.

Fyysisen väkivallan kielto on hyvä asia, mutta ruumiillinen kuritus voitaisiin mielestäni sallia, jotta vanhemmat saisivat paremman otteen lapsistaan. Tällöin esimerkiksi jengeihin ajautumassa olevien lasten/teinien vanhemmilla olisi paremmat mahdollisuudet saada lapsensa kuriin, ja katuturvallisuus paranisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkälti siksi, koska vanhemmuus on niin monelta hukassa/hakusessa. "Ei" on kirosana, rutiineja ei siedetä (ja pieni lapsi varsinkin rakastaa, ja tarvitsee niitä), rajoittaminen ei luonnistu, pahaa mieltä ei haluta aiheuttaa, riittävän unen saannin tärkeyttä ei ymmärretä (eräs neurologi tuumasi luennolla, että osa adhd-diagnooseista ja epäilyistä selittyy ihan sillä, että lapsi ei nuku tarpeeksi) jne.

T. Vakahoitaja

Jaa. Minä muistan, kuinka lapseni 7-8-vuotiaana luki arki-iltana Potteria ja menin sanomaan ei ja käskin nukkumaan. Otin lopulta kirjan pois ja lapsi suuttui ja sanoi, ettei nuku koko iltana. Oli lopulta nukahtanut istualteen puolen yön maissa.

Hoitaja voisi kertoa, miten minä olisin voinut saada lapseni nukkumaan.

Ei ihme, että lapset kapinoi jos aikuinen on näin idiootti.

Mitä lapsen kanssa oli sovittu nukkumaanmenosta?  Tiesikö lapsi että nukkumaanmenoaika oli?

Toinen asia: ihanaa että lapsi luki, ja selvästi kirja oli vienyt mukanaan. Järkevä aikuinen olisi tämän ymmärtänyt, ja ensin kehunut lasta lukemisesta, ja sen jälkeen sopinut lapsen kanssa, että tämä saa lukea vielä x minuuttia tai kyseisen luvun loppuun, ja sitten kirja pois. 

Järkevä kasvattaja olisi saanut lapsen itse ymmärtämään miksi kannattaa mennä nukkumaan, ja saanut sen tehtyä vielä niin, että lapselle olisi jäänyt hyvä mieli.

Ihan liian monelle kasvattajalle on epäselvää mistä se auktoriteetti syntyy. Se ei synny pikkuasioista nipottamisesta ja sellaisesta "kun minä sanon ei se on ei"- pasketista. Päin vastoin, tuollainen vaan kasvattaa uhmaa ja kapinaa.

Rajat vedetään ehdottomiin asioihin ( ketään ei satuteta, mitään ei tahallaan rikota, omat velvollisuudet hoidetaan), ja kaikesta muusta voi aina neuvotella ja keskustella. Ja sitten noista ehdottomista pidetään AINA kiinni. 

Hirveän monella aikuisella lipsuu homma sen takia, kun sääntöjä luodaan joka paikkaan, ja sitten niistä ei jakseta pitää kiinni kunnolla. Ja kun niitä on joka paikassa niin lapsi koko ajan kapinoi niitä vastaan, ja kaikilla on huonot välit ja kurja meininki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkälti siksi, koska vanhemmuus on niin monelta hukassa/hakusessa. "Ei" on kirosana, rutiineja ei siedetä (ja pieni lapsi varsinkin rakastaa, ja tarvitsee niitä), rajoittaminen ei luonnistu, pahaa mieltä ei haluta aiheuttaa, riittävän unen saannin tärkeyttä ei ymmärretä (eräs neurologi tuumasi luennolla, että osa adhd-diagnooseista ja epäilyistä selittyy ihan sillä, että lapsi ei nuku tarpeeksi) jne.

T. Vakahoitaja

Jaa. Minä muistan, kuinka lapseni 7-8-vuotiaana luki arki-iltana Potteria ja menin sanomaan ei ja käskin nukkumaan. Otin lopulta kirjan pois ja lapsi suuttui ja sanoi, ettei nuku koko iltana. Oli lopulta nukahtanut istualteen puolen yön maissa.

Hoitaja voisi kertoa, miten minä olisin voinut saada lapseni nukkumaan.

kerrot säännöt ja kerrot miten nukkuminen on tärkeää. Samaten pelit, tietty tuntimäärä viikossa ja jos rimpuillaan niin pelit viedään vaikka mummolaan kunnes säännöt tietää samaten kännykkä jne

Kyllä hän tiesi säännöt oikein hyvin.

Ennenkin luettiin peiton alla salaa kirjoja taskulampun valossa. Ihan normaaleja aikuisia meistä on silti tullut. Toki säännöt pitää olla ja lapsen kuuluu niitä noudattaa, mutta on myös normaalia, että lapsi joskus testaa niitä. Ja nyt on siis kyse kirjan lukemisesta, ei huumeista tms.

Minä kun sain Potterit kymmenen vanhana käsiini, niin kyllä meni aika sujuvasti nenä kiinni kirjassa, ja yömyöhään. Onneksi oli kesäloma!

Sinänsä huvittavaa, että kun joku kertoo että lapsi haluaisi lukea kirjoja liian myöhään, niin ensimmäinen neuvo on vähentää peliaikaa ja rajata kännykän käyttöä :D

Vierailija kirjoitti:

Ihan liian monelle kasvattajalle on epäselvää mistä se auktoriteetti syntyy. Se ei synny pikkuasioista nipottamisesta ja sellaisesta "kun minä sanon ei se on ei"- pasketista. Päin vastoin, tuollainen vaan kasvattaa uhmaa ja kapinaa.

Rajat vedetään ehdottomiin asioihin ( ketään ei satuteta, mitään ei tahallaan rikota, omat velvollisuudet hoidetaan), ja kaikesta muusta voi aina neuvotella ja keskustella. Ja sitten noista ehdottomista pidetään AINA kiinni.

Miten siitä ehdottomasta säännöstä pidetään kiinni? Keskivanhempi on aika huono rajavartija, kun vaihtoehto on silloinkin lähinnä se, että seistään rajalinjan vieressä ja toistellaan sitä ei-sanaa.

Vierailija kirjoitti:

Ongelmana nimenomaan on se, että jokainen on niin yksilöllinen, ettei samat säännöt voi koskea. Lapset oppivat yksilöllisesti, heidän on saatava yksilölliset tehtävät ja koealueet ja aivan ikiomat kokeet. Jos numero on alle ysin, vaativat vanhemmat mittavia tukitoimia uniikille lumihiutaleelleen.

Nykyään kauhistellaan sitä, että pitäisi oppia samassa ryhmässä samat asiat kuin muutkin. Äitini kävi koulua 50-luvulla ja ekaluokasta lähtien oppilaita oli luokassa 45. Sai kahdesti ehdot mutta pääsi silti aina luokaltaan ja lopulta kirjoitti ylioppilaskokeissa M:n paperit. Mitä äitini tästä oppi? Sen, että on itse ahkeroitava ja itse huolehdittava koulun sujuvuudesta, ei sitä kukaan muu tee. Alun kangertelu opetti hänet ymmärtämään itseään ja sitä, miten oppii parhaiten.

Nykyään lapsi saa juuri hänelle räätälöityä tukea, vanhemmat ja opettaja taipuvat vaikka minkälaiselle mutkalle, jotta lapsen ei tarvitse itse pinnistellä tai tuntea epämukavuutta. Mitä hän oppii tästä kaikesta? Että maailma muokkautuu hänen mukaansa, eikä hänen tarvitse muokkautua maailman mukaan. On syntynyt useiden sukupolvien verran ihmisiä, jotka ovat itsekeskeisiä, vaativia ja valmiina syyttämään muita omista epäonnistumisistaan. Ei tarvitse pinnistellä tai olla hetkeäkään oman epämukavuusalueen ulkopuolella. Käsi ojossa vain odotetaan, että muut tekevät kaiken hänen puolestaan, kun on diagnoosit turvaamassa, ettei tarvitse olla niin kuin muut.

Anna mä arvaan? Sulla ei ole erityistä tukea tarvitsevaa lasta.

Tää on jotenkin aina yhtä surkuhupaisaa kun tällaiset ihmiset kertoo miten nämä asiat menee. Sitten taas me, joilla on sekä tavallisia lapsia että erityislapsia tiedetään tasan, että sen erityislapsen tie on aina 100 kertaa kivikkoisempi. Sen lapsen kanssa joutuu vanhempana tekemään 10-100 kertaisen kasvatustyön tavislapseen verrattuna, ja silti lopputuloksesta ei ole mitään takeita. 

Ja niitä tukia on todella vaikea saada, ja ne toteutetaan tasan siten kuin kyseinen koulu/pk/ tms. ne haluaa toteuttaa. Varsin usein asenne on juuri tuollainen " pystyt jos vaan haluat", vaikka tosiasia on se että ei pysty, vielä. Mutta jos saa aikaa ja tukea, sitten oppii ja pystyy. Jos taas saa lyttäystä ja ylenkatsontaa, ei ehkä pysty ikinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan liian monelle kasvattajalle on epäselvää mistä se auktoriteetti syntyy. Se ei synny pikkuasioista nipottamisesta ja sellaisesta "kun minä sanon ei se on ei"- pasketista. Päin vastoin, tuollainen vaan kasvattaa uhmaa ja kapinaa.

Rajat vedetään ehdottomiin asioihin ( ketään ei satuteta, mitään ei tahallaan rikota, omat velvollisuudet hoidetaan), ja kaikesta muusta voi aina neuvotella ja keskustella. Ja sitten noista ehdottomista pidetään AINA kiinni.

Miten siitä ehdottomasta säännöstä pidetään kiinni? Keskivanhempi on aika huono rajavartija, kun vaihtoehto on silloinkin lähinnä se, että seistään rajalinjan vieressä ja toistellaan sitä ei-sanaa.

Siten, että niiden sääntöjen rikkomisesta seuraa aina niin kova seuraamus, että niiden rikkominen ei vaan kertakaikkiaan kannata. Ja joskus se tosiaan on sitä rajavartijana olemistakin. Mutta edelleen: niitä ehdottomia sääntöjä on tosi vähän. Muut asiat on neuvoteltavissa ja nimenomaan siten, että ne on reiluja kaikille. 

 

Esimerkiksi lapset jotka ei nouse aamulla kouluun, jossain kohtaa on ollut se eka kerta kun se on ollut ihan ok. Ja sitten toka. Ja sitten kolmas. Kun meillä ei ole se koskaan onnistunut. Sinne kouluun on menty ja sillä siisti. Ja jos siellä on jotain ongelmaa, ne tottakai selvitetään. Mutta mikään kotiin jääminen pelaamaan ei ole vaihtoehto. 

Syypäät ovat mikromuovit ja huonolaatuinen lannotteilla kasvatettu ravinto. Lisäksi valmisruuat ja lisäaineet. Sekoittaa aivokemiat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Päiväkodissa ja koulussa ainakin diagnosoidaan "erityistä tukea vaativiksi" lapsia ihan sillä, että saavat niiden avulla lisää työntekijöitä jakamaan työkuormaa. Vaatii x määrän diagnooseja, jotta päiväkotiryhmään saadaan avustaja, jne...

Oletko tosissasi?

Sinulla ei kyllä ole harmainta haisua asioista, tiedoksesi, että lisählökunnan saaminen edellyttää valtavaa ja monitahoista taustaa ja työskentelyä, mustaa valkoisella faktaa ja lähes diagnooseja ja niitähän ei alle kouluikäisille hevillä otsaan lätkäistä.

Olen tosissani. Päiväkodin hoitajan kanssa ihan suoraan keskustelin täällä Turun seudulla.

Tosin en muista tarkkaan niitä tukitasoja, oliko nimenomaan erityinen tuki vai "tehostettu tuki", mutta yhtä kaikki.

Lisättäköön vielä, että ainakin parissa tapauksessa tuki purettiin heti koulun toimesta ja lapset sittemmin olleet 9,5-9,8 keskiarvon oppilaita. Päiväkodissa halutaan kaikki lapset samaan muottiin helposti ohjailtavaksi laumaksi ja heti joku vähänkin älykkäämpi, itsenäisemmin ajatteleva ja kyseenalaistava lapsi on "häiriökäyttäytyjä".

Mun ADHD-lapsi on tuon tasoinen oppilas.  Ja silti on ADHD. Itsekin olen ollut tuon tasoinen oppilas. Ja silti on ADHD.

Muutenkin tuo juttusi on vähän typerä - jos tuki on purettu heti koulussa, niin tuo keskiarvotaso on kuitenkin tullut esille vasta yläkoulussa, koska vasta silloin tehdään tuollaista numeroarvostelua.

Vierailija kirjoitti:

No miun isä on varmasti ADHD mutta 70v ukkoa ei kannata enää lähteä tutkimaan. Isä on kuitenkin pärjännyt hyvin, lapsena sai purkaa energiaa rymyämällä pitkin metsiä ja sisaruslauma auttoi koulutiellä. Aikuisena meni naimisiin äitini kanssa joka hoitaa talousasiat ja sai tehdastyötä. Ennen ADHD ym ihmisten oli muuten paljon helpompi päästä töihin, ei vaadittu mitään todistuksia kunhan mentiin kysymään ja vastaus oli että "tervetuloa, ota luuta ja mene lakaisemaan tuonne". Yksinkertaista hommaa riitti aina. 

Miula, 1980 syntyneellä on sitten ollut takkuisempaa. Itsetuntoon vaikutti pysyvästi kun sain kuulla olevani tyhmä,tyhmä,tyhmä.  ADD (eli sen ADHD:n haaveilija muoto) diagnoosi aiemmin kuin 30vuotiaana olisi aittanut hemmetisti! Nyt olen työkyvyttömyyelöäkkellä ja päivät kuluu tv:tä katsellen.

Lapsellani alettiin epäillä ADHD:ta jo päiväkodissa, diagnoosin sai esikoulussa ja pienryhmän sekä lääkityksen turvin pärjää todella hyvin. Kun katson häntä näen mitä minullakin olisi voinut olla, jos 80luvulla joku olisi tiennyt mitä on ADD/ADHD..

Eli kyllä, meitä on ollut aina. Ilman diagnoosia vain.

Ennen myös suurin osa teki sitä suorittavaa työtä joka oli toistuvaa ja monesti vielä joku saneli, että nyt tehdään näin ja sitten tehdään näin. Ja muutenkin ihmisten elämä oli paljon rytmitetympää ja kiinni rutiineissa, eli juurikin se, mistä moni nepsy lapsi hyötyisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opettajana olen miettinyt tätä paljon. On varmasti monenlaisia syitä diagnostiikan kehittymisestä lähtien, mutta omien havaintojeni perusteella nostaisin esille kaksi syytä. Ensimmäinen on älylaitteet. Niiden aiheuttamia keskittymishäiriöitä on vaikea erottaa synnynnäisestä poikkeavuudesta. ADHD:n diagnostisia kriteerejä ollaankin tiukentamassa tästä syystä. Kriteerit on luotu aikana ennen älylaitteita, joten niitä käytettäessä ei voida luotettavasti erottaa itse aiheutettua häiriötä synnynnäisestä. ADHD-diagnoosithan ovat lähes kymmenkertaistuneet vajaassa 15 vuodessa. Myös synnynnäistä lukivaikeutta on vaikea erottaa harjaantumattomuudesta. Ikätasoinen lukutaito lähtee ajatuksesta, että lapset ja nuoret lukevat muuallakin kuin koulussa, mutta näin on vain harvojen kohdalla nykyään. Testeissä tämä näkyy lukivaikeuden yhtäkkisenä voimakkaana lisääntymisenä.

Toisena mainitsisin kasvatusihanteissa tapahtuneet muutokset. Nykyään ihanteena on osallistuva vanhemmuus, joka valitettavan usein kääntyy lapsen elämän mikromanageroinniksi. Samoin "good vibes only" -tyyppisen palautteen suosiminen sekä kotona että koulussa johtaa helposti siihen, että lapsia ja nuoria yritetään suojella kaikilta pettymyksiltä. Resilienssi ei kehity, jos ei kohtaa pettymyksiä ja opi käsittelemään niitä. Vastaavasti toiminnanohjauksen taidot ja esimerkiksi itseluottamus eivät kehity, kun vanhemmat tai opettaja ovat koko ajan ohjaamassa ja tukemassa taustalla. On tietysti hienoa, että on kehitetty kolmiportaisen tuen malli ja että tukea on saatavilla, mutta pidän toisaalta monen nuoren itsetunnolle haitallisena sitäkin, että nuoren minäkäsitystä lähdetään rakentamaan "hauraan erityisihmisen" varaan. Tällaisia käsityksiä on jälkikäteen vaikea korjata.

Yritän saada oman nepsylapseni oppimaan kotitöitä ja asumistaitoja. Meillä käy usein kavereita yökylässä ja heiltä sitten kuulen kaikenlaista. 12v ei ole koskaan siivonnut kotinsa vessaa, ei keittänyt kahvia vanhemmilleen, ei tee itse edes välipalojaan. Meillä nämä pitää tehdä ja muutakin mitä tuonikäinen osaa. Eräs 12v saa rahaa kun pesee omat hampaansa. Mä totean vaan lakonisesti, et voi valita itse reikien paikkauksen ja pesun väliltä. Moni ei tiedä mitä on kotiaresti. Mun lapseni sitä saa, ellei osaa käyttäytyä kodin ulkopuolella, silloin ei sinne ole asiaa.

Näitä esimerkkejä riittäisi enemmänkin, kyllä koen olevani varsinainen ilonpilaaja . Onneksi sentään lapseni rakastaa minua ja myös pitää minusta.

Meillä on samanlaista, arestia tosin ei ole koskaan käytetty, se ei vaan kuulu mun repertuaariin, eikä lapset kyllä ole huonosti käyttäytyneetkään.

Mutta meillä todellakin lapset tekee kotitöitä, pyöräilee 4km koulumatkat eivät saa mitä haluavat vain siksi että haluavat jne. Kaikki lapset teinipoikia.

Ja väittäisin että meillä on merkittävästi paremmat ja avoimemmat välit kuin monissa muissa perheissä. Ja yksi lapsista myös nepsy, ja aivan hyvin taittuu hommat häneltäkin.

Mutta mä olen myös se, joka on kirjoittanut noista vain ehdottomista säännöistä. Meillä on ollut se käytäntö, että asialliset hommat hoidetaan, muuten saa olla kuin ellun kanat. Ja hyvin on toiminut.