Miksi kaikki lapset ovat nykyään erityislapsia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Päiväkodissa ja koulussa ainakin diagnosoidaan "erityistä tukea vaativiksi" lapsia ihan sillä, että saavat niiden avulla lisää työntekijöitä jakamaan työkuormaa. Vaatii x määrän diagnooseja, jotta päiväkotiryhmään saadaan avustaja, jne...

Oletko tosissasi?

Sinulla ei kyllä ole harmainta haisua asioista, tiedoksesi, että lisählökunnan saaminen edellyttää valtavaa ja monitahoista taustaa ja työskentelyä, mustaa valkoisella faktaa ja lähes diagnooseja ja niitähän ei alle kouluikäisille hevillä otsaan lätkäistä.

Olen tosissani. Päiväkodin hoitajan kanssa ihan suoraan keskustelin täällä Turun seudulla.

Tosin en muista tarkkaan niitä tukitasoja, oliko nimenomaan erityinen tuki vai "tehostettu tuki", mutta yhtä kaikki.

Opettajana olen miettinyt tätä paljon. On varmasti monenlaisia syitä diagnostiikan kehittymisestä lähtien, mutta omien havaintojeni perusteella nostaisin esille kaksi syytä. Ensimmäinen on älylaitteet. Niiden aiheuttamia keskittymishäiriöitä on vaikea erottaa synnynnäisestä poikkeavuudesta. ADHD:n diagnostisia kriteerejä ollaankin tiukentamassa tästä syystä. Kriteerit on luotu aikana ennen älylaitteita, joten niitä käytettäessä ei voida luotettavasti erottaa itse aiheutettua häiriötä synnynnäisestä. ADHD-diagnoosithan ovat lähes kymmenkertaistuneet vajaassa 15 vuodessa. Myös synnynnäistä lukivaikeutta on vaikea erottaa harjaantumattomuudesta. Ikätasoinen lukutaito lähtee ajatuksesta, että lapset ja nuoret lukevat muuallakin kuin koulussa, mutta näin on vain harvojen kohdalla nykyään. Testeissä tämä näkyy lukivaikeuden yhtäkkisenä voimakkaana lisääntymisenä.

Toisena mainitsisin kasvatusihanteissa tapahtuneet muutokset. Nykyään ihanteena on osallistuva vanhemmuus, joka valitettavan usein kääntyy lapsen elämän mikromanageroinniksi. Samoin "good vibes only" -tyyppisen palautteen suosiminen sekä kotona että koulussa johtaa helposti siihen, että lapsia ja nuoria yritetään suojella kaikilta pettymyksiltä. Resilienssi ei kehity, jos ei kohtaa pettymyksiä ja opi käsittelemään niitä. Vastaavasti toiminnanohjauksen taidot ja esimerkiksi itseluottamus eivät kehity, kun vanhemmat tai opettaja ovat koko ajan ohjaamassa ja tukemassa taustalla. On tietysti hienoa, että on kehitetty kolmiportaisen tuen malli ja että tukea on saatavilla, mutta pidän toisaalta monen nuoren itsetunnolle haitallisena sitäkin, että nuoren minäkäsitystä lähdetään rakentamaan "hauraan erityisihmisen" varaan. Tällaisia käsityksiä on jälkikäteen vaikea korjata.

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa on nk normi lapsia. Tässä ajassa on kai tavallista enemmän ADHD  tä liikkeellä. Mistä tulee? 

ADD diagnosoidaan nykyään ADHD:n kanssa samaan luokkaan. ADD diagnoosi voi tulla vasta aikuisena. Tällöin on usein takana lukuisia opintojen ja töiden keskeytymistä. Peruskoulu on äärettömän helppo, eikä ADD/ADHD vaikuta älykkyyteen. Kuormituksen kasvaessa on keskittyminen koetuksella.

Mikähän diagnoosi ap:lla ja ketjuun vastanneilla kitkerän latkerilla on?

Ovatko aloittajan lapset erityislapsia?

Ennen nää tyypit oli töissä maataloissa tai tehtaissa. Ei tarvinnut sosiaalisia taitoja tai miettiä mitään monimutkaista. Osa jäi vaan kotiin äidin helmoihin ilman puolisoa ja lapsia. Sekin oli ok.

Nykyään pitäisi olla ylisosiaalinen ja hengata kaikkien kanssa hirveässä metelissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Päiväkodissa ja koulussa ainakin diagnosoidaan "erityistä tukea vaativiksi" lapsia ihan sillä, että saavat niiden avulla lisää työntekijöitä jakamaan työkuormaa. Vaatii x määrän diagnooseja, jotta päiväkotiryhmään saadaan avustaja, jne...

Oletko tosissasi?

Sinulla ei kyllä ole harmainta haisua asioista, tiedoksesi, että lisählökunnan saaminen edellyttää valtavaa ja monitahoista taustaa ja työskentelyä, mustaa valkoisella faktaa ja lähes diagnooseja ja niitähän ei alle kouluikäisille hevillä otsaan lätkäistä. Epäilyn ja haasteiden tulee olla siinä päiväkotiarjessa todella isoja ja myös vanhempien 100%sti mukana tilanteessa, hyväksyä monet monituiset selvitykset, perustelut ja tutkimukset joissa sitten käyvät jne.

Vasta kaiken sen jälkeen yksikön johtaja voi viedä eteenpäin tarpeen lisäkasvattajalle esim.ryhmässä ja silloinkaan ei ole sanottua, että se saadaan, koska raharaha ja raha ja koska tarve ja selvitykset niin yleisiä nykyään eli päättäjät joutuvat karskisti priorisoimaan kys lapsia ja heidän tarpeitaan ja koska työntekijöitä ei oikein ole.

T. Vakahoitaja *arkea nämä asiat*

Ennen oli tarhatädit jotka pitivät lapsille kurin, eikä häiriökäytös siten karannut lapasesta. Nyt taas on vakahoitajat jotka sanoittavat positiivisesti, ja aina kun se ei auta, niin lapselle aletaan kahvihuoneessa sorvaamaan diagnoosia.

Ongelmana nimenomaan on se, että jokainen on niin yksilöllinen, ettei samat säännöt voi koskea. Lapset oppivat yksilöllisesti, heidän on saatava yksilölliset tehtävät ja koealueet ja aivan ikiomat kokeet. Jos numero on alle ysin, vaativat vanhemmat mittavia tukitoimia uniikille lumihiutaleelleen.

Nykyään kauhistellaan sitä, että pitäisi oppia samassa ryhmässä samat asiat kuin muutkin. Äitini kävi koulua 50-luvulla ja ekaluokasta lähtien oppilaita oli luokassa 45. Sai kahdesti ehdot mutta pääsi silti aina luokaltaan ja lopulta kirjoitti ylioppilaskokeissa M:n paperit. Mitä äitini tästä oppi? Sen, että on itse ahkeroitava ja itse huolehdittava koulun sujuvuudesta, ei sitä kukaan muu tee. Alun kangertelu opetti hänet ymmärtämään itseään ja sitä, miten oppii parhaiten.

Nykyään lapsi saa juuri hänelle räätälöityä tukea, vanhemmat ja opettaja taipuvat vaikka minkälaiselle mutkalle, jotta lapsen ei tarvitse itse pinnistellä tai tuntea epämukavuutta. Mitä hän oppii tästä kaikesta? Että maailma muokkautuu hänen mukaansa, eikä hänen tarvitse muokkautua maailman mukaan. On syntynyt useiden sukupolvien verran ihmisiä, jotka ovat itsekeskeisiä, vaativia ja valmiina syyttämään muita omista epäonnistumisistaan. Ei tarvitse pinnistellä tai olla hetkeäkään oman epämukavuusalueen ulkopuolella. Käsi ojossa vain odotetaan, että muut tekevät kaiken hänen puolestaan, kun on diagnoosit turvaamassa, ettei tarvitse olla niin kuin muut.

Adhd on synnynnäinen, Adt taas voi tulla kenelle tahansa ja se syntyy usein unen vähyydestä, multitaskaamisesta ja monen virikkeen välillä poikkoileminen. Erityisesti älylaitteet vaikuttavat keskittymisongelmiin. Adt muistuttaa oireiltaan Adhdta, mutta siitä voi oppia pois.

Jos lapseni olisi syntynyt siinä ympäristössä, jossa itse kasvoin: hänet olisi nujerrettu käyttämällä kuritusväkivaltaa ja koulussa nöyryyttämistä luokassa, jälki-istuntoa ja häiriköksi leimaamista. Vanhempien kasvatuskykyä kyseenalaistettu.

Nykyisin: toimintaterapeutin tutkimuksissa todettu aistiyliherkkyyksiä, si-häiriö ja hahmotushäiriö. Pitkäkestoinen toimintaterapia, joka parantanut tilannetta huomattavasti.

Eli ennen ei tunnettu tuen tarvetta, jos "vika" ei näkynyt päällepäin. Eihän mt-ongelmistakaan puhuttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Päiväkodissa ja koulussa ainakin diagnosoidaan "erityistä tukea vaativiksi" lapsia ihan sillä, että saavat niiden avulla lisää työntekijöitä jakamaan työkuormaa. Vaatii x määrän diagnooseja, jotta päiväkotiryhmään saadaan avustaja, jne...

Oletko tosissasi?

Sinulla ei kyllä ole harmainta haisua asioista, tiedoksesi, että lisählökunnan saaminen edellyttää valtavaa ja monitahoista taustaa ja työskentelyä, mustaa valkoisella faktaa ja lähes diagnooseja ja niitähän ei alle kouluikäisille hevillä otsaan lätkäistä.

Olen tosissani. Päiväkodin hoitajan kanssa ihan suoraan keskustelin täällä Turun seudulla.

Tosin en muista tarkkaan niitä tukitasoja, oliko nimenomaan erityinen tuki vai "tehostettu tuki", mutta yhtä kaikki.

Lisättäköön vielä, että ainakin parissa tapauksessa tuki purettiin heti koulun toimesta ja lapset sittemmin olleet 9,5-9,8 keskiarvon oppilaita. Päiväkodissa halutaan kaikki lapset samaan muottiin helposti ohjailtavaksi laumaksi ja heti joku vähänkin älykkäämpi, itsenäisemmin ajatteleva ja kyseenalaistava lapsi on "häiriökäyttäytyjä".

Sairaat lapset perivät sairauden sairailta vanhemmilta. Laittakaa lapset ulos leikkimään ja pelaamaan palloa ym että eivät mene sekaisin. 

Vierailija kirjoitti:

Ongelmana nimenomaan on se, että jokainen on niin yksilöllinen, ettei samat säännöt voi koskea. Lapset oppivat yksilöllisesti, heidän on saatava yksilölliset tehtävät ja koealueet ja aivan ikiomat kokeet. Jos numero on alle ysin, vaativat vanhemmat mittavia tukitoimia uniikille lumihiutaleelleen.

Nykyään kauhistellaan sitä, että pitäisi oppia samassa ryhmässä samat asiat kuin muutkin. Äitini kävi koulua 50-luvulla ja ekaluokasta lähtien oppilaita oli luokassa 45. Sai kahdesti ehdot mutta pääsi silti aina luokaltaan ja lopulta kirjoitti ylioppilaskokeissa M:n paperit. Mitä äitini tästä oppi? Sen, että on itse ahkeroitava ja itse huolehdittava koulun sujuvuudesta, ei sitä kukaan muu tee. Alun kangertelu opetti hänet ymmärtämään itseään ja sitä, miten oppii parhaiten.

Nykyään lapsi saa juuri hänelle räätälöityä tukea, vanhemmat ja opettaja taipuvat vaikka minkälaiselle mutkalle, jotta lapsen ei tarvitse itse pinnistellä tai tuntea epämukavuutta. Mitä hän oppii tästä kaikesta? Että maailma muokkautuu hänen mukaansa, eikä hänen tarvitse muokkautua maailman mukaan. On syntynyt useiden sukupolvien verran ihmisiä, jotka ovat itsekeskeisiä, vaativia ja valmiina syyttämään muita omista epäonnistumisistaan. Ei tarvitse pinnistellä tai olla hetkeäkään oman epämukavuusalueen ulkopuolella. Käsi ojossa vain odotetaan, että muut tekevät kaiken hänen puolestaan, kun on diagnoosit turvaamassa, ettei tarvitse olla niin kuin muut.

Mihin perustat tämän käsityksesi? Omakohtaista kokemusta, tutkittuun tietoon perustuva väite vai mutta?

Oma kokemukseni erityislapsen vanhempana ja skeneä aktiivisesti seuraavana on, että nimenomaan erityislapsi on se, joka joutuu ponnistelemaan paljon verrattuna ikätovereihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkälti siksi, koska vanhemmuus on niin monelta hukassa/hakusessa. "Ei" on kirosana, rutiineja ei siedetä (ja pieni lapsi varsinkin rakastaa, ja tarvitsee niitä), rajoittaminen ei luonnistu, pahaa mieltä ei haluta aiheuttaa, riittävän unen saannin tärkeyttä ei ymmärretä (eräs neurologi tuumasi luennolla, että osa adhd-diagnooseista ja epäilyistä selittyy ihan sillä, että lapsi ei nuku tarpeeksi) jne.

T. Vakahoitaja

Jaa. Minä muistan, kuinka lapseni 7-8-vuotiaana luki arki-iltana Potteria ja menin sanomaan ei ja käskin nukkumaan. Otin lopulta kirjan pois ja lapsi suuttui ja sanoi, ettei nuku koko iltana. Oli lopulta nukahtanut istualteen puolen yön maissa.

Hoitaja voisi kertoa, miten minä olisin voinut saada lapseni nukkumaan.

kerrot säännöt ja kerrot miten nukkuminen on tärkeää. Samaten pelit, tietty tuntimäärä viikossa ja jos rimpuillaan niin pelit viedään vaikka mummolaan kunnes säännöt tietää samaten kännykkä jne

Kyllä hän tiesi säännöt oikein hyvin.

Ennenkin luettiin peiton alla salaa kirjoja taskulampun valossa. Ihan normaaleja aikuisia meistä on silti tullut. Toki säännöt pitää olla ja lapsen kuuluu niitä noudattaa, mutta on myös normaalia, että lapsi joskus testaa niitä. Ja nyt on siis kyse kirjan lukemisesta, ei huumeista tms.

Vierailija kirjoitti:

Jos lapseni olisi syntynyt siinä ympäristössä, jossa itse kasvoin: hänet olisi nujerrettu käyttämällä kuritusväkivaltaa ja koulussa nöyryyttämistä luokassa, jälki-istuntoa ja häiriköksi leimaamista. Vanhempien kasvatuskykyä kyseenalaistettu.

Nykyisin: toimintaterapeutin tutkimuksissa todettu aistiyliherkkyyksiä, si-häiriö ja hahmotushäiriö. Pitkäkestoinen toimintaterapia, joka parantanut tilannetta huomattavasti.

Eli ennen ei tunnettu tuen tarvetta, jos "vika" ei näkynyt päällepäin. Eihän mt-ongelmistakaan puhuttu.

Kummasti kuitenkin sekä lasten häiriökäytös että nuorten syrjäytyminen ovat lisääntyneet samaan aikaan, kun on panostettu näihin toimintaterapioihin ja muihin vastaaviin, ja samaan aikaan kielletty kaikki kurinpitokeinot jälki-istuntoja myöten.

Koska woke tahtoo niin.

Vierailija kirjoitti:

Opettajana olen miettinyt tätä paljon. On varmasti monenlaisia syitä diagnostiikan kehittymisestä lähtien, mutta omien havaintojeni perusteella nostaisin esille kaksi syytä. Ensimmäinen on älylaitteet. Niiden aiheuttamia keskittymishäiriöitä on vaikea erottaa synnynnäisestä poikkeavuudesta. ADHD:n diagnostisia kriteerejä ollaankin tiukentamassa tästä syystä. Kriteerit on luotu aikana ennen älylaitteita, joten niitä käytettäessä ei voida luotettavasti erottaa itse aiheutettua häiriötä synnynnäisestä. ADHD-diagnoosithan ovat lähes kymmenkertaistuneet vajaassa 15 vuodessa. Myös synnynnäistä lukivaikeutta on vaikea erottaa harjaantumattomuudesta. Ikätasoinen lukutaito lähtee ajatuksesta, että lapset ja nuoret lukevat muuallakin kuin koulussa, mutta näin on vain harvojen kohdalla nykyään. Testeissä tämä näkyy lukivaikeuden yhtäkkisenä voimakkaana lisääntymisenä.

Toisena mainitsisin kasvatusihanteissa tapahtuneet muutokset. Nykyään ihanteena on osallistuva vanhemmuus, joka valitettavan usein kääntyy lapsen elämän mikromanageroinniksi. Samoin "good vibes only" -tyyppisen palautteen suosiminen sekä kotona että koulussa johtaa helposti siihen, että lapsia ja nuoria yritetään suojella kaikilta pettymyksiltä. Resilienssi ei kehity, jos ei kohtaa pettymyksiä ja opi käsittelemään niitä. Vastaavasti toiminnanohjauksen taidot ja esimerkiksi itseluottamus eivät kehity, kun vanhemmat tai opettaja ovat koko ajan ohjaamassa ja tukemassa taustalla. On tietysti hienoa, että on kehitetty kolmiportaisen tuen malli ja että tukea on saatavilla, mutta pidän toisaalta monen nuoren itsetunnolle haitallisena sitäkin, että nuoren minäkäsitystä lähdetään rakentamaan "hauraan erityisihmisen" varaan. Tällaisia käsityksiä on jälkikäteen vaikea korjata.

Yritän saada oman nepsylapseni oppimaan kotitöitä ja asumistaitoja. Meillä käy usein kavereita yökylässä ja heiltä sitten kuulen kaikenlaista. 12v ei ole koskaan siivonnut kotinsa vessaa, ei keittänyt kahvia vanhemmilleen, ei tee itse edes välipalojaan. Meillä nämä pitää tehdä ja muutakin mitä tuonikäinen osaa. Eräs 12v saa rahaa kun pesee omat hampaansa. Mä totean vaan lakonisesti, et voi valita itse reikien paikkauksen ja pesun väliltä. Moni ei tiedä mitä on kotiaresti. Mun lapseni sitä saa, ellei osaa käyttäytyä kodin ulkopuolella, silloin ei sinne ole asiaa.

Näitä esimerkkejä riittäisi enemmänkin, kyllä koen olevani varsinainen ilonpilaaja . Onneksi sentään lapseni rakastaa minua ja myös pitää minusta.

Kaikki ilmainen apu on tervetullutta, onpahan penska senkin aikaa poissa silmistä ja pahanteosta, jokin hörhödiagnoosi siitä hyvästä täysin yhdentekevä etenkin kun sen saa muutettua aikuisiällä. 

Nykyään ylianalysoidaan kaikkea. Jos lapsi poikkeaa jostakin normaaliksi määritellystä, hän tarvitsee tukea, vaikka kysymys voi olla vain siitä, että lapset niin kuin me aikuisetkin olemme erilaisia. Toisaalta korostetaan, että erilaisuus pitäisi hyväksyä, mutta se ei tietysti kiireisessä päiväkotiarjessa pelaa, jos lapsi on hitaampi, ujompi tms kuin muut ja ei siitä syystä pysy joukon mukana. Mutta tämä on vain minun kokemukseni.

Vierailija kirjoitti:

Jos lapseni olisi syntynyt siinä ympäristössä, jossa itse kasvoin: hänet olisi nujerrettu käyttämällä kuritusväkivaltaa ja koulussa nöyryyttämistä luokassa, jälki-istuntoa ja häiriköksi leimaamista. Vanhempien kasvatuskykyä kyseenalaistettu.

Nykyisin: toimintaterapeutin tutkimuksissa todettu aistiyliherkkyyksiä, si-häiriö ja hahmotushäiriö. Pitkäkestoinen toimintaterapia, joka parantanut tilannetta huomattavasti.

Eli ennen ei tunnettu tuen tarvetta, jos "vika" ei näkynyt päällepäin. Eihän mt-ongelmistakaan puhuttu.

Mietipä, että ammatti- ja taparikollisilla on usein vaikka minkälaista ongelmaa tai puutetta persoonassaan. Mutta tästä huolimatta heidät pyritään nujertamaan laittamalla heidät vankilaan. Olenkin vakaasti sitä mieltä, että vankilat tulisi sulkea ja sen sijaan tarjota vangeille jonkun terapiatädin juttutuokioita.

Kyllä ne erityisaikuisetkin nyt paljastuvat. Sisareni on yksi heistä. Eilen hän oli lähettänyt puhelimeeni kuvan ilmeisesti kotitalonsa pihasta. Hän kirjoitti viestissä vain: "Onnea Topille." - "Topi" on aikuinen poikani, joka ei asu meillä enää. - Sitä on niin kuin huuli pyöreänä, että mitä tämän ihmisen kanssa voi tehdä, kun tietää, että mitään ei voi tehdä. - "Topi" ei tunne tätä naista. On niin hölmön tuntuista tuo siskon toiminta.