Kaipaan kolmekymppisiltä sinkuilta vertaistukea

Et saa jollet ole neitsyt

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt että alkaisin treenaamaan tavoitteellisesti ja pyrkisin fitnesslavalle. Kiinnostusta on muutenkin, ja luulen että viimeistään sillä tavalla kumppani löytyisi vähän väkisinkin. Tuskin on yhtäkään fitnessmimmiä jolla ei riittäisi vientiä, voi päästä jopa itse valitsemaan.

Ihan hyvä taktiikka, jos miehen älykkyys on sinulle täysin yhdentekevä asia.

Ei se nyt ihan noin yksioikoista ole. Myös älykkäät miehet pitävät hyvästä vartalosta naisella. Tunnen muutaman Mensa miehen, ja ihan samalla tavalla naisen pyöreät pakarat heitäkin kiinnostaa, kuten ne kiinnostaa äo90 Reiskaakin.

Älykkäät miehet eivät kuitenkaan perusta parisuhteitaan kumppanin pakaroiden pyöreyteen. He ymmärtävät että ulkonäkö on aika muuttuvaista ja kauneus katoavaista joten siitä ei kannata tehdä ykkösasiaa parisuhteessa. Oman kokemuksen mukaan ne on aika alhaisen äo:n jätkiä, joilla on älyttömän tarkat vaatimukset kumppanin ulkonäölle. Alhainen älykkyys estää heitä näkemästä suhdetta pidemmän aikavälin kokonaisuutena ja toista ihmisenä. Suhteen pointti on se, että on joku mahdollisimman hyvännäköinen jota panna.

Toki. Mutta se että naisella on hyvä pylly, ei millään tavalla huononna kyseisen naisen mahdollisuuksia saada älykäs mies. Päinvastoin, se saattaa jopa parantaa mahdollisuuksia.

Huonolla pyllyllä naisen on kuitenkin helpompi saada sellainen mies jolle pylly ei ole maailman merkittävin asia. Hyvällä pyllyllä saa varmasti miehen, mutta miehestä ei voi tietää onko pylly hänen suurin syynsä olla suhteessa ja jos pylly katoaa niin katoaako mieskin.

Itselläni oli ihan kamala pylly kun tapasin mieheni. Ei haitannut. Nykyään on tosi timmi ja pyöreä. En ole huomannut suurempaa eroa miehen suhtautumisessa minuun. Ehkä enemmän taputtelee pyllyä eli kai hän tykkää siitä. Mutta pylly ei ole suhteemme kulmakivi ja olen hyvin onnellinen siitä että kokemuksesta tiedän kelpaavani ilman sitäkin.

Ok, Eli ymmärsinkö nyt oikein:

Näkemyksesi on se, että kumppania etsivän naisen ei kannata tehdä mitään parantaakseen ulkonäköään, koska silloin voi käydä niin että jos se mies löytyykin, niin on olemassa mahdollisuus että se mies ihastuikin vaan siihen ulkonäkö aspektiin jota se nainen paransi?

Tämäkö siis on sinun vinkkisi itselleen kumppania etsivälle naiselle? Vai ymmärsinkö jotenkin väärin?

No suurin piirtein näin. Minulla tämä toimi. Olin ennen aika hyvännäköinen jolloin vedin puoleeni todella huonoja miehiä joille ulkonäköni oli tärkeintä suhteessa. Nuo olivat aivan kamalia suhteita. Lopulta masennuin, lihoin ja olin muutenkin surkeassa kunnossa ulkoisesti. Mutta mies jonka sen näköisenä löysin, oli ihan priimaa. 

Toki se on niin, että tarjonta vähenee jos ulkonäkö on surkea. Mutta laatu paranee. Tämä on minun kokemukseni.

"Toki se on niin, että tarjonta vähenee jos ulkonäkö on surkea. Mutta laatu paranee."

Mielenkiintoinen näkemys. Tavallaanhan tuosta voisi johtaa sellaisen ajatuksen, että sinkkunaisen kannattaisi ihan tietoisesti "tuhota" (huono sana mutta en nyt parempaa keksinyt) ulkonäkönsä, koska sinun logiikallasi hän silloin houkuttelisi aiempaa parempia miehiä puoleensa.

Ketjua lukevat sinkkunaiset, meinaatteko ottaa neuvosta vaarin? Voisiko tällainen taktiikka toimia? Kiinnostuisivatko teistä aiempaa paremmat miehet, jos esim lihoisitte 30 kiloa?

En helvetissä ota. Olen itse sen verran pinnallinen että tiedän, että jos ulkonäköni yhtään huonontuisi tästä mitä se nyt on, ei olisi mitään mahdollisuutta miehiin jotka kiinnostavat minua. Tuntuu että nytkin (treenaavana hoikkana) on realistisesti saumaa vain aivan karseisiin miehiin, joita en voisi ikipäivänä kuvitella kumppanikseni. 

Todellakin pyrin kehittämään ulkonäköäni koko ajan parempaan suuntaan, vaikka sitten sinne fitnesslavalle saakka, jos se sen vaatii. Aivan sama vaikka minusta sitten kiinnostutaan pelkän ulkonäön takia. Kiinnostunhan itsekin samaan tapaan miehistä, joten tasoissa ollaan sitten.

Oletko sitten valmis siihen että suhde kaatuu jos vaikka sairastut etkä pysty pitämään itseäsi siinä kunnossa mikä vaadittiin että sait miehen kiinnostumaan itsestäsi?

Tuokin on tärkeä juttu, että suhteen pitäisi kestää painonvaihteluiden lisäksi vielä sairastelutkin. Minulla oli nuorena ja terveenä valittu mies, joka alkoi tekemään kummallisia ohareita ja katoamistemppuja, kun myöhemmin ruuhkavuosissa aloin sairastelemaan. Katsoin kristallipalloa ja tajusin, että hänestä tulee samanlainen kuin siitä uutisten vanhasta äijästä, joka jätti sairauskohtauksen saaneen vaimonsa päiviksi lattialle kuivumaan ja menemään kuolioon. Onneksi erottiin. Nyksä tiesi jo aivan suhteen alussa, mitä kremppoja minulla on, ja suhtautuu hyvin, kuten jokainen empaattinen ja tunne-elämältään terve ihminen. Oikeastaan kukaan ei ole kohdellut minua yhtä kauniisti. Minäkin olen sitä mieltä, että luonnettaan kannattaa kehittää, mutta muuten ei ole hyväksi olla mikään edustuskappale - empatian puute ja pinnallisuus ovat niin pahoja vikoja kumppanissa, että niiden suodattaminen ennalta pois on suuri palvelus itselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parikymppisenä naimisiin -trendin jäljet näkyvät siinä että puolet avioliitoista päättyy eroon. Niin käy kun naimisiin mennään ensimmäisen vastaantulijan kanssa, tuntematta itseään tai toista, tietämättä paremmasta. Jossain vaiheessa se sitten tulee ilmi ettei sovita yhteen ollenkaan, on menty yhteen ulkonäkö edellä, elämä on jäänyt elämättä ja tekee mieli vapautta jota ei ole koskaan ehtinyt elää.

Nykyään avioliitot solmitaan vanhempana kun on jo itsetuntemusta ja käsitys omista toiveista suhteessa. Hyvin todennäköisesti tämä alkaa pian näkyä avioerojen määrän laskuna. Jo nyt näkyy se, että vanhemmalla iällä solmitut toiset liitot kestävät paljon todennäköisemmin kuin nuorena solmitut ensimmäiset liitot.

Outo stereotypia, koska mun lähipiirissä ja suvussa kaikki me parikymppisenä puolison löytäneet/ perheen perustaneet ollaan yhä yhdessä. Siis kaikki! Ei edes tule mieleen ketään joka olisi eronnut.

Ehkä yksi, kaksi paria..

Minkä ikäisiä olette? Itse olen 45 ja mun lähipiirissä joka ikinen nuorena yhteen mennyt pari on eronnut 40-50 vuotiaana.

Vierailija kirjoitti:

Naisten voimaantuminen + miesviha+ negatiivinen suhtautuminen lapsiin = tää tilanne.

Kakskymppisenä sitä tosiaan haluaa mennä viilettää, eikä osaa ehkä edes ajatella , että 35 vuotiaana voi olla ihan ypöyksin.

Tai sitten voi käydä niin, että menee liian nuorena naimisiin ja saa lapsen ja on 35-vuotiaana eronnut. Niin kävi itselleni. Tapasin tulevan puolisoni 21-vuotiaana, menimme naimisiin kun olin 24 ja lapsi syntyi kun olin 25. Erosimme, kun olin 29 ja tajusimme haluavamme elämältä aivan erilaisia asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaveriporukassani on useampi 30+ lapseton sinkkumies, joista suurin osa haluaisi lapsia ja loputkin parisuhteen. Kaikki sanovat samaa eli on vaikea löytää lapsettomia sinkkunaisia treffimielessä, vaikka ovat kaikissa mahdollisissa deittipalveluissa ja käyvät suht usein ulkona. Ovat siis kunnollisia miehiä opettajasta sähköasentajaan.

Sillä ammatilla ja kunnollisuudella ei vain ole mitään väliä Tinderissä, jos tämä kahdeksikko ei ole kunnossa:

1) Tummat hiukset, täydellinen hiusraja 2) Pituutta yli 183 cm 3) Selkeästi piirtyvät lihakset 4) Rasvaprosentti 8-12 5) Suorat, sopivan valkoiset hampaat 6) Yksinkertaiset, tyylikkäät vaatteet (ei silmälaseja!) 7) Etnisyys kaukasialainen 8) Ikää maksimissaan 27 vuotta

Jos yksikin noista on eri tavalla, niin deittailu muuttuu heti haastavammaksi. Muutamaan noista voi itse selkeästi vaikuttaa, mutta moni ominaisuuksista on synnynnäinen tai aikaan sidonnainen.

Tiedoksi vaan, että suurin osa suomalaisista miehistä ovat tummahiuksisia, mutta aitoja blondeja ei löydy juuri lainkaan. Ne viedään tietenkin käsistä ja ulkomaalaiset naisetkin ottavat mielellään aidon blondimiehen. Muuten aivan naurettavan pinnallinen lista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parikymppisenä naimisiin -trendin jäljet näkyvät siinä että puolet avioliitoista päättyy eroon. Niin käy kun naimisiin mennään ensimmäisen vastaantulijan kanssa, tuntematta itseään tai toista, tietämättä paremmasta. Jossain vaiheessa se sitten tulee ilmi ettei sovita yhteen ollenkaan, on menty yhteen ulkonäkö edellä, elämä on jäänyt elämättä ja tekee mieli vapautta jota ei ole koskaan ehtinyt elää.

Nykyään avioliitot solmitaan vanhempana kun on jo itsetuntemusta ja käsitys omista toiveista suhteessa. Hyvin todennäköisesti tämä alkaa pian näkyä avioerojen määrän laskuna. Jo nyt näkyy se, että vanhemmalla iällä solmitut toiset liitot kestävät paljon todennäköisemmin kuin nuorena solmitut ensimmäiset liitot.

Outo stereotypia, koska mun lähipiirissä ja suvussa kaikki me parikymppisenä puolison löytäneet/ perheen perustaneet ollaan yhä yhdessä. Siis kaikki! Ei edes tule mieleen ketään joka olisi eronnut.

Ehkä yksi, kaksi paria..

Minkä ikäisiä olette? Itse olen 45 ja mun lähipiirissä joka ikinen nuorena yhteen mennyt pari on eronnut 40-50 vuotiaana.

Ollaan 35-40 vuotiaita. Oman puolisoni ja lasteni isän löysin parikymppisenä, sitä ennen olin muutaman vuoden ollut parisuhteessa ja asunutkin yhdessä miehen kanssa. Eli ei ole ensirakkaus/ teinirakkaus.

Eikä ole nämä tuttujen ja sukulaistenkaan puolisot.

Teinirakkaudet päättyy ehkä useimmin eroon?

Vierailija kirjoitti:

Naiset ja miehet on siinä mielessä eriarvoisessa asemassa perheen perustamisen suhteen, että miehillä ei varsinaisesti ole mikään kiire asian kanssa. He saattaa ajatella, että ehtiihän sitä vanhemmallakin iällä. Kun taas naisilla se biologinen kello valitettavasti lakkaa tikittämästä siellä 30-40 v. paikkeilla.

Siinähän ukot odottelevat. Ei kukaan nuorempi nainen ala millekään kääkälle niitä lapsia vääntämään. Rappiospermalla syntyy sairaita lapsia, siinä ei edes äidin nuori ikä auta.

Vierailija kirjoitti:

Missä olit parikymppisenä?

Miehenä karsastan kolemkymppisiä naisia joilla on kova kiire saada lapset, punainen tupa ja perunamaa. Siinä ei enää rakastuta mieheen vaan kaikkeen edellä mainittuun jonka saamiseksi tarvitaan mies.

En ole ap, mutta parikymppisenä olin huonossa suhteessa jossa mies vitkutti ja kitkutti kaikkea sitoutumiseen liittyvää ja lopulta petti. Eli suomeksi: tuhlasi 10 vuotta elämästäni.

Miten tämä oli minun vikani?

Itse etsin sinkkuna samalla aikaa seksiseuraa että vakavampaa juttua.

Toisaalta, itse en halua lapsia ollenkaan, niin seuraa löytyi. Eikä sitä kannata sanoa ensitreffeillä että haluaa lapsia. Ukko voi hätääntyä ja toista tapaamiskertaa ei välttämättä tule.

N32

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parikymppisenä naimisiin -trendin jäljet näkyvät siinä että puolet avioliitoista päättyy eroon. Niin käy kun naimisiin mennään ensimmäisen vastaantulijan kanssa, tuntematta itseään tai toista, tietämättä paremmasta. Jossain vaiheessa se sitten tulee ilmi ettei sovita yhteen ollenkaan, on menty yhteen ulkonäkö edellä, elämä on jäänyt elämättä ja tekee mieli vapautta jota ei ole koskaan ehtinyt elää.

Nykyään avioliitot solmitaan vanhempana kun on jo itsetuntemusta ja käsitys omista toiveista suhteessa. Hyvin todennäköisesti tämä alkaa pian näkyä avioerojen määrän laskuna. Jo nyt näkyy se, että vanhemmalla iällä solmitut toiset liitot kestävät paljon todennäköisemmin kuin nuorena solmitut ensimmäiset liitot.

Outo stereotypia, koska mun lähipiirissä ja suvussa kaikki me parikymppisenä puolison löytäneet/ perheen perustaneet ollaan yhä yhdessä. Siis kaikki! Ei edes tule mieleen ketään joka olisi eronnut.

Ehkä yksi, kaksi paria..

Minkä ikäisiä olette? Itse olen 45 ja mun lähipiirissä joka ikinen nuorena yhteen mennyt pari on eronnut 40-50 vuotiaana.

Ollaan 35-40 vuotiaita. Oman puolisoni ja lasteni isän löysin parikymppisenä, sitä ennen olin muutaman vuoden ollut parisuhteessa ja asunutkin yhdessä miehen kanssa. Eli ei ole ensirakkaus/ teinirakkaus.

Eikä ole nämä tuttujen ja sukulaistenkaan puolisot.

Teinirakkaudet päättyy ehkä useimmin eroon?

Ehkä. Tai sitten teillä on tämä eroryöppy vasta edessä. Omassa piirissä se tosiaan tapahtui lähes hetkessä, muutamien vuosien sisällä kaikki nuorina pariutuneet olivat yhtäkkiä sinkkuja.

Vierailija kirjoitti:

Itse etsin sinkkuna samalla aikaa seksiseuraa että vakavampaa juttua.

Toisaalta, itse en halua lapsia ollenkaan, niin seuraa löytyi. Eikä sitä kannata sanoa ensitreffeillä että haluaa lapsia. Ukko voi hätääntyä ja toista tapaamiskertaa ei välttämättä tule.

N32

Hah, mulla luki jo kolmekymppisenä deitti-ilmoituksessa, että haluan lapsia ja naimisiin. Sain silti yli sata viestiä viikossa. Ihan turha olisi ollut tapailla jotain miestä, joka heti juoksee karkuun moista asiaa. Tuhlattaisiin vain molempien aikaa. Turha kai niistä lapsista on mainita, jos ei niitä halua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parikymppisenä naimisiin -trendin jäljet näkyvät siinä että puolet avioliitoista päättyy eroon. Niin käy kun naimisiin mennään ensimmäisen vastaantulijan kanssa, tuntematta itseään tai toista, tietämättä paremmasta. Jossain vaiheessa se sitten tulee ilmi ettei sovita yhteen ollenkaan, on menty yhteen ulkonäkö edellä, elämä on jäänyt elämättä ja tekee mieli vapautta jota ei ole koskaan ehtinyt elää.

Nykyään avioliitot solmitaan vanhempana kun on jo itsetuntemusta ja käsitys omista toiveista suhteessa. Hyvin todennäköisesti tämä alkaa pian näkyä avioerojen määrän laskuna. Jo nyt näkyy se, että vanhemmalla iällä solmitut toiset liitot kestävät paljon todennäköisemmin kuin nuorena solmitut ensimmäiset liitot.

Outo stereotypia, koska mun lähipiirissä ja suvussa kaikki me parikymppisenä puolison löytäneet/ perheen perustaneet ollaan yhä yhdessä. Siis kaikki! Ei edes tule mieleen ketään joka olisi eronnut.

Ehkä yksi, kaksi paria..

Minkä ikäisiä olette? Itse olen 45 ja mun lähipiirissä joka ikinen nuorena yhteen mennyt pari on eronnut 40-50 vuotiaana.

Ollaan 35-40 vuotiaita. Oman puolisoni ja lasteni isän löysin parikymppisenä, sitä ennen olin muutaman vuoden ollut parisuhteessa ja asunutkin yhdessä miehen kanssa. Eli ei ole ensirakkaus/ teinirakkaus.

Eikä ole nämä tuttujen ja sukulaistenkaan puolisot.

Teinirakkaudet päättyy ehkä useimmin eroon?

Ehkä. Tai sitten teillä on tämä eroryöppy vasta edessä. Omassa piirissä se tosiaan tapahtui lähes hetkessä, muutamien vuosien sisällä kaikki nuorina pariutuneet olivat yhtäkkiä sinkkuja.

Kuka tietää. Vahva aavistus on, että kyllä nämä on loppuelämän kumppanit. Olen sitä joskus miettinytkin, että miten suuri onni se on että niin moni meistä sisaruksista, serkuista, kavereista on löytänyt sellaisen. Se ei todellakaan ole itsestäänselvyys.

Kyllä ne erot yleensä tapahtuu ennen kuin ollaan oltu 20 vuotta yhdessä. Sinä on ehtinyt asiaa jo jonkun aikaa harkita 😃

Toki joku eroaa 40 vuodenkin jälkeen...

Vierailija kirjoitti:

Käy sääliksi tämän päivän 30+ sinkkuja, jotka vaihtoi ja vaihtoi tai keskittyi uraan ja opiskeluun ja nyt sitten kauhea kiire perheen perustamisen kanssa. Enkä siis ivaa, vaan aidosti olen surullinen että kasvoitte sellaisen mediasirkuksen aikana jolloin lapsia ja perhettä paheksuttiin ja sinkkuelämää oli se juttu. Ikävää. 

Toivoisin, että palattaisiin vanhaa ja pariuduttaisiin täysi-ikäisyyden kynnyksellä ja loppuiäksi. Helpompi rakentaa elämää yhdessä, kuin se että molemmat rakentaa erilliset elämät ja sitten ei enää kumppania löydy, kun omat elämät ei kohtaa, vaikka kemiaa olisikin. Kauhea tilanne. Surullinen tilanne. 

Omassa kaveripiirissä useita 35+ sinkkuja, jotka siis tahtomattaan sinkkuja, heräsivät vaan liian myöhään.

Muistelen lukeneeni, että aivot kehittyvät 25-vuotiaaksi saakka. Ainakin itse olin noin kolmekymppisenä erilainen ihminen kuin 18-vuotiaana. Ja halusin elämältä eri asioita. Puolisoni ei, hänelle olisi riittänyt 8-16 työ, sählyvuoro kerran viikossa, saunakaljat ja yksi etelänloma vuodessa. Ja siihen puolestaan olisi riittänyt se, että minä olisin tehnyt jotain pienipalkkaisia toimistotöitä ylioppilaspohjalla. Onneksi en luopunut omista urahaaveistani.

En kadu liittoani hänen kanssaan, koska ilman sitä ei olisi olemassa yhteistä, ihanaa, upeaa lastamme, mutta en kyllä pitäisi ihanteena nuorena perheen perustamista.

Wt: t eroaa.. niitä tämä palsta on täynnä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parikymppisenä naimisiin -trendin jäljet näkyvät siinä että puolet avioliitoista päättyy eroon. Niin käy kun naimisiin mennään ensimmäisen vastaantulijan kanssa, tuntematta itseään tai toista, tietämättä paremmasta. Jossain vaiheessa se sitten tulee ilmi ettei sovita yhteen ollenkaan, on menty yhteen ulkonäkö edellä, elämä on jäänyt elämättä ja tekee mieli vapautta jota ei ole koskaan ehtinyt elää.

Nykyään avioliitot solmitaan vanhempana kun on jo itsetuntemusta ja käsitys omista toiveista suhteessa. Hyvin todennäköisesti tämä alkaa pian näkyä avioerojen määrän laskuna. Jo nyt näkyy se, että vanhemmalla iällä solmitut toiset liitot kestävät paljon todennäköisemmin kuin nuorena solmitut ensimmäiset liitot.

Outo stereotypia, koska mun lähipiirissä ja suvussa kaikki me parikymppisenä puolison löytäneet/ perheen perustaneet ollaan yhä yhdessä. Siis kaikki! Ei edes tule mieleen ketään joka olisi eronnut.

Ehkä yksi, kaksi paria..

Minkä ikäisiä olette? Itse olen 45 ja mun lähipiirissä joka ikinen nuorena yhteen mennyt pari on eronnut 40-50 vuotiaana.

Ollaan 35-40 vuotiaita. Oman puolisoni ja lasteni isän löysin parikymppisenä, sitä ennen olin muutaman vuoden ollut parisuhteessa ja asunutkin yhdessä miehen kanssa. Eli ei ole ensirakkaus/ teinirakkaus.

Eikä ole nämä tuttujen ja sukulaistenkaan puolisot.

Teinirakkaudet päättyy ehkä useimmin eroon?

Ehkä. Tai sitten teillä on tämä eroryöppy vasta edessä. Omassa piirissä se tosiaan tapahtui lähes hetkessä, muutamien vuosien sisällä kaikki nuorina pariutuneet olivat yhtäkkiä sinkkuja.

Kuka tietää. Vahva aavistus on, että kyllä nämä on loppuelämän kumppanit. Olen sitä joskus miettinytkin, että miten suuri onni se on että niin moni meistä sisaruksista, serkuista, kavereista on löytänyt sellaisen. Se ei todellakaan ole itsestäänselvyys.

Kyllä ne erot yleensä tapahtuu ennen kuin ollaan oltu 20 vuotta yhdessä. Sinä on ehtinyt asiaa jo jonkun aikaa harkita 😃

Toki joku eroaa 40 vuodenkin jälkeen...

Sivusta: Minäkin luulin vielä kolmevitosena kaikenlaista loppuelämän liitosta. Se ero tuli vasta 40+.

Erosin 28v pahasti siipeeni saaneena 8v suhteesta ja sen jälkeen jonkin verran tutustunut deittimaailmaan.

Olen nyt 35v ja takana neljät Tinder- deitit ja kolme alle vuoden parisuhdetta. En ole tosiaan ahkera tinderöijä ja suhteisiin johtaneet kohtaamiset ovat olleet kavereiden tai työkavereiden kautta oikeassa maailmassa.

Kaksi tinderdeittiä olivat vain seksiä ja kumpikin tiesi sen, toisen näin toisen kerran. Yhden kanssa ei juttelu luonnistunut treffeillä ollenkaan. Yhden näin kaksi kertaa, mutta miehellä oli liian nopea tahti viedä joku vanhemmille näytille, joten peräännyin toisten treffien jälkeen.

Suhteissa yksi vastusti alanvaihtoani ja lisäopiskeluita. Yksi halusi edetä nopeasti yhteenmuuttoon ja kihloihin, kun vastustin muutaman kuukauden tuntemisen jälkeen, alkoi mustasukkaiseksi ja väkivaltaiseksi. Yksi oli niin epävakaa ja epäluotettava tuuliviiri ja harjoitti henkistä väkivaltaa, että meinasin menettää järkeni.

Olen vela ja noista kolmesta suhteesta kaksi olisivat omien sanojensa mukaan ehkä halunneet lapsia joskus, hakkaaja oli vela, mutta valitettavasti se ei kompensoinut tilannetta.

Vääränlaisia ihmisiä tulee usein vastaan, mitä se olisikaan, jos ahkerasti tinderöisi tai muuten kävisi treffeillä. Olen siis oikeastaan luovuttanut enkä tapaa ketään pettymysten jälkeen, ei enää uskalla satuttaa itseään. Ja toisen velan löytäminen on myös rajoittava tekijä.

Pitkät parisuhteet on harvinaisuus! Mutta ei mahdottomuus!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse etsin sinkkuna samalla aikaa seksiseuraa että vakavampaa juttua.

Toisaalta, itse en halua lapsia ollenkaan, niin seuraa löytyi. Eikä sitä kannata sanoa ensitreffeillä että haluaa lapsia. Ukko voi hätääntyä ja toista tapaamiskertaa ei välttämättä tule.

N32

Hah, mulla luki jo kolmekymppisenä deitti-ilmoituksessa, että haluan lapsia ja naimisiin. Sain silti yli sata viestiä viikossa. Ihan turha olisi ollut tapailla jotain miestä, joka heti juoksee karkuun moista asiaa. Tuhlattaisiin vain molempien aikaa. Turha kai niistä lapsista on mainita, jos ei niitä halua.

Sama. Kirjoitin profiiliini että haluan perustaa perheen ja naimisiin, ja sen jälkeen viestejä miehiltä tulikin aivan poskettomia määriä, ei ollut toivoakaan yrittää vastata edes puoleen niistä.

Yhden kanssa sitten ihastuttiin ja rakastuttiin, ensimmäinen yhteinen lapsi syntyi reilu vuosi sitten, ja nyt odotan toista.

Vierailija kirjoitti:

Wt: t eroaa.. niitä tämä palsta on täynnä.

Mun lähipiiristä tiedän lähinnä korkeastikoulutettuja, kovapalkkaisia johtajanaisia, ketkä ovat eronneet. Monilla on lapsiakin. Eivät ole taloudellisesti miehestä riippuvaisia, että elintaso ei juuri erossa putoa.

Vierailija kirjoitti:

Itse etsin sinkkuna samalla aikaa seksiseuraa että vakavampaa juttua.

Toisaalta, itse en halua lapsia ollenkaan, niin seuraa löytyi. Eikä sitä kannata sanoa ensitreffeillä että haluaa lapsia. Ukko voi hätääntyä ja toista tapaamiskertaa ei välttämättä tule.

N32

Mihin unohdit "sekä":n