Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Isäni sai sydänkohtauksen, puolison reaktio häiritsee
onko mieheni tunnevammainen
27.03.2023 |
Isäni sai kaksi vuotta sitten joulun välipäivinä sydänkohtauksen. Taustatiedoksi, isäni oli kohtauksen saadessaan 68-vuotias, hän on tehnyt koko ikänsä fyysistä työtä. Hän ei käyttänyt/käytä lainkaan alkoholia, liikkuu ja aktiivinen, mutta oli tupakoinut ehkä 50+ vuotta, hänellä oli astmaoireita ja verenpaine oli ollut pidempään korkea.
Olimme juuri lähdössä puolisoni vanhempien luokse joulun välipäivinä, kun äitini soitti, että isä on viety ambulanssilla sairaalaan ja että oli menossa leikkaukseen. Järkytyin tietenkin, ja sanoin miehelleni että en nyt lähde mukaan. Tarkoituksena oli siis mennä appivanhemmille syömään, mieheni sisarukset perheineen olivat tulossa sinne myös. Tässä vaiheessa isäni siis oli vielä operoitavana, enkä tiennyt miten tilanne etenee. Puolison suku osaa olla välillä raskas (niin kuin kaikkien, tietysti) ja empatiakyvytön, joten tuntui mahdottomalta lähteä.
Puolisoni ei missään vaiheessa pahoitellut minulle tilannetta, sen sijaan nähdessään, että olin järkyttynyt uutisista, sanoi ainoastaan, että kyllähän sä ymmärrät, että sun isälläs ei ole paljonkaan aikaa enää jäljellä.
Millään muulla tavalla asiaa ei käsitelty. Kyse oli juuri saamistani uutisista.
Nyt en saa millään mielestäni tätä, miten ihminen, jonka kanssa minun pitäisi jakaa koko elämäni, käyttäytyi kriisin hetkellä. En osannut edes käsitellä tätä asiaa, hän ei muista tätä tilannetta enää ollenkaan varmaankaan. Mutta tuntuu, että minussa muuttui silloin jokin täysin.
Isäni leikkaus meni hyvin, hän on voinut leikkauksen jälkeen paremmin, lopetti myös tupakanpolton kuin seinään, astmaoireetkin helpottivat tai olivat varmaankin olleet sydänoireita. Minä en tunnu pääsevän yli siitä, että ihminen, jonka pitäisi olla minua kohtaan empaattinen, reagoi uutiseen isäni kohtauksesta vain sanomalla, että kyllähän sä tajuat, ettei sun isällä ole paljonkaan aikaa jäljellä. Sitä ei sanottu empaattisesti, se vain todettiin. On aivan sama, kuinka todennäköistä on se, että isäni olisi voinut kuolla silloin tai että hänellä nyt olisi vain vähän aikaa jäljellä. Miten tunnevammainen ihmisen pitää olla, jos sanoo ensimmäiseksi omalle puolisolleen, ikään kuin tämä vain ylireagoisi, että kai sä tajuat, että ei sun isälläsi ole enää paljon aikaa? Ensimmäinen ja ainoa reaktio! Jeesus sentään! Tulen suremaan isän kuolemaa silloinkin, jos hän jotenkin kuolee vasta 100-vuotiaana.
Kommentit (174)
onko mieheni tunnevammainen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaksi vuotta olet miettinyt tätä asiaa, ja isäkin voi jo ihan hyvin? Mitä ihmettä?
Eihän se isä tässä ollutkaan se ongelma, vaan miehen reaktio. Isäni voi hyvinkin kuolla lähivuosina nykyisestä voinnista huolimatta, mieheni tuskin osaa silloinkaan olla sen empaattisempi, mutta enää en taida sitä odottaakaan.
Ihmiset reagoi miten sattuu kuullessaan äkkiarvaamatta jonkin järkyttävän vakavan uutisen, jotkut voi jopa revetä nauramaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni ihan ymmärrettävää pohdintaa ap. Suostuisiko puolisosi pariterapiaan? Saisiko ulkopuolinen selkeytettyä teidän odotuksia, pettymyksiä ja kommunikointitapoja? Ehkä näkisit puolisosi hieman eri perspektiivistä ja omat tuntemuksesi voisivat selkeytyä.
Kyllä se kumppanin kumppanuus mitataan juuri silloin kun on kriisi. Jos ei silloin osaa olla läsnä ja tukena, niin se kyllä murentaa ihan peruuttamattomasti suhteen perusteita.
Minä olin vuosikausi puolisoni tukena kun hänellä oli paljon haasteita, mutta kun niitä tuli minulle, hän ei pystynyt ollenkaan tukemaan minua. Jopa päinvastoin, minun huomioni olisi edelleen ensisijaisesti pitänyt olla hänen haasteissaan. Erohan siitä loppujen lopuksi tuli.
Mistä tunnet sä ystävän?
Onko oikea sulle hän?
Ajat ankeimmat selvittää, kuka viereesi jää.
Kun on sinulla vaikeaa
ja kun tarvit'set auttajaa,
silloin ystävyys punnitaan
menee muut menojaan.
Siitä tunnet sä ystävän,
kun on vierelläs vielä hän.
Turhat tuttavat luotas ois
hävinneet pian pois
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
MIeshän sanooi ihan järkevästi.
Naiset mussuttaa tunteitaan, mutta se ei koskaan ratkaise tai muuta mitään.
Miehet toimivat .
Tuossa voi olla sen verran perää, että kriisitilanteessa on pakko toimia ja se onnistuu paremmin, kun ei tunteile.
Silloin voi toimia ja olla möläyttelemättä.
Tai vähintäänkin jos tulee mölöytettyä, niin jälkikäteen sanoa, että "hei, olin silloin kyllä vähän omituinen, kun sun isäsi joutui sairaalaan, että anteeksi. Ymmärrän, jos ihmettelit"
Mutta tässä nyt ei olekaan kysymys mistään yhdestä möläytyksestä vaan siitä, että mies on kautta linjan tunnekylmä ja lapsellinen.
Vierailija kirjoitti:
Isäni kuoli ja oma mieheni oli minulle vihainen surustani, tai ainakin tiuski.. joten vuoden päivät itkin autossa, vessassa.. kaikkialla missä hän ei nähnyt. Aluksi päivittäin, ja kuukausien kuluessa vähän harvemmin. Piilotin häneltä suruni, mutta myös ilokin meni samalla.
Koskaan ei ole suhteemmme palautunut ennalleen. Edelleenkään en ymmärrä hänen reaktiota, enkä ole voinut unohtaa kuinka yksin jäin suruni kanssa.
Miksi olet yhdessä hänen kanssaan? Mitä saat tuollaisesta suhteesta? Tuohan on ihan järkyttävää!
Kaikella sitä ihmiset päätään vaivaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
MIeshän sanooi ihan järkevästi.
Naiset mussuttaa tunteitaan, mutta se ei koskaan ratkaise tai muuta mitään.
Miehet toimivat .
Tuossa voi olla sen verran perää, että kriisitilanteessa on pakko toimia ja se onnistuu paremmin, kun ei tunteile.
Silloin voi toimia ja olla möläyttelemättä.
Möläyttelyjä sattuu ammattilaisillekin, joten sellainen voi sattua myös sellaiselle henkilölle, joka kohtaa tilanteen ensimmäistä kertaa.
onko mieheni tunnevammainen kirjoitti:
Ei suostu puhumaan, koska hänen käsityksensä mukaan menneet ovat aina menneitä, eikä niitä ole syytä vatvoa. Eikä niitä tietysti ole syytä vatvoa, mutta onko vatvomista, jos niistä ei voi puhua kertaakaan? Nyt kun huomasin tämän ensimmäisen jutun silloin, tuntuu että näen samaa kaavaa muussakin. En tiedä olenko vasta herännyt puolison tunnekyvyttömyyteen vai onko kyseessä muutos. Toimii ihan samalla tavalla kuin omat vanhempansa, mutta enkö vaan tajunnut sitä aiemmin? Vai käyttäytyikö ennen toisella tavalla?
Hän ei suostu keskustelemaan mistään, koska kaikki on vatvomista heti. Jos lupaa lapsille jotain ja sitten peruu, ja otan esille, että lapsille tehtyjä lupauksia ei voi tuolla tavalla perua, vaan pitää olla johdonmukainen ja luotettava, niin suuttuu ja ilmoittaa, että ei sitten enää ikinä lupaa lapsille yhtään mitään.
Inhoan myös sitä, että kun mistään ei voida keskustella, jään vatvomaan asioita mielessäni. En tiedä haluanko elää tällä tavalla.
Oletpa valinnut ilkeän ja hankalan puolison. En haluaisi olla tuollaisen kanssa missään tekemisissä, enkä milloinkaan edes harkitsisi parisuhdetta tuollaisen ihmisen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö isä ottanut edes lasillista viiniä jouluaterialla? Niitä aikuisten viinilaseja? Meidän suku on raivoraitis mutta jouluisin otamme jouluaterialla lasillisen viiniä. Ne aikuisten viinilasit siis. Ja siis jouluisin vain, jouluaterialla.
Se on mies. Niiltä puuttuu kyky myötäelää. On vain ne ja niiden oma napa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä muistan edelleen 10 vuoden takaa silloisen poikaystäväni lausahduksen, kun sain kuulla isäni isän kuolleen. "Olitteko läheisiä?" That's it, asia loppuunkäsitelty. Tällä siis tarkoitti sitä, että kun en ollut käytännössä tämän pappani yksin kasvattama niin suruun ei ollut aihetta.
Nuo sanomiset jättävät jälkensä ja muuttavat käsitystä toisesta ihmisestä. Ymmärrän ap sinua hyvin. Pahimmassa tapauksessa mies ei ymmärrä yhtään mitä tarkoitat jos otat asian puheeksi.
onko mieheni tunnevammainen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni ihan ymmärrettävää pohdintaa ap. Suostuisiko puolisosi pariterapiaan? Saisiko ulkopuolinen selkeytettyä teidän odotuksia, pettymyksiä ja kommunikointitapoja? Ehkä näkisit puolisosi hieman eri perspektiivistä ja omat tuntemuksesi voisivat selkeytyä.
Kyllä se kumppanin kumppanuus mitataan juuri silloin kun on kriisi. Jos ei silloin osaa olla läsnä ja tukena, niin se kyllä murentaa ihan peruuttamattomasti suhteen perusteita.
Minä olin vuosikausi puolisoni tukena kun hänellä oli paljon haasteita, mutta kun niitä tuli minulle, hän ei pystynyt ollenkaan tukemaan minua. Jopa päinvastoin, minun huomioni olisi edelleen ensisijaisesti pitänyt olla hänen haasteissaan. Erohan siitä loppujen lopuksi tuli.
Olen ehdottanut pariterapiaa, mutta mies kieltäytyi siitä lopulta. Vetosi siihen, että meillä on liikaa kiireitä kummallakin, ja terapia vie aikaa. Sen sijaan hän kyllä koko ajan kannustaa minua menemään itsekseni terapiaan.
Tunnetasolla hän käyttäytyy välillä aivan kuin teini-ikäinen, suuttuu ja heittäytyy marttyyriksi heti jos kokee jonkun asian kritiikiksi ja kokee kritiikiksi kaiken, mistä hänen kanssaan ei olla samaa mieltä. On lapsille ihan kohtuuton välillä, eikä osaa tunnetasolla kohdata heitä yhtään. Tästä ei voida myöskään puhua, koska kaikki "tunteiden vatvominen" on turhaa.
Tuollainen arvaamattomuus ja tunteettomuus sairastuttaa lapset. Sinuna jättäisin miehen. Hän ei erosta edes kärsisi, kun kerran on tuollainen elämänasenne. Ajattele edes lapsiasi ja pelasta heidät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joillakin ihmisillä ei ole taitoja käsitellä tunteitaan tai puhua niistä. Yllättävissä tilanteissa saattaa hämmennys vaikuttaa tylyltä. Toista ihmistä et voi muuttaa tai opettaa.
Voit keskittyä omiin tunteisiin eikä niin paljon pohtia toisen reaktioita joita et ymmärrä. Toki olet vieläkin loukkaantunut. Ehkä terapiasta olisi sinulle apua.
Hyväksyn, että kaikilla ihmisillä ei ole hyviä tunnetaitoja ja sosiaalisia taitoja. On huonoja perhetaustoja, traumaa, nepsyä, jne.
Mutta normaali taaperokin osaa lohduttaa kun toinen on surullinen. Jo ennen kuin ihminen osaa puhua, hän todennäköisesti tajuaa toisen tunteen ja tulee vierelle ja tarjoaa lohduttavaa kosketusta. Eikä kenenkään tarvitse tätä opettaa, se on meihin kirjoitettua perusihmisyyttä.
Miten kukaan pystyy kunnioittamaan aikuisena ihmisenä tai jopa puolisona ihmistä, joka ei pysty taaperotason taitoihin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jatkaisi elämää tuollaisen tunnekylmän kanssa. Oma mieheni sai sydänkohtauksen 68-?vuotiaan, kuten ap:n isä. Siitäkin selvittiin, ja olen kiitollinen jokaisesta päivästä. Ap etsi parempi kumppani, joka myötäelää kanssasi.
Ilmoita, että otat eron. Jos miehellä herää tunteita, niin käsittele ne juuri sillä tyylillä, mikä on miehellesi ominaista. Esim. totea "ihmisillä on tapana erota ja tätä on turha vatvoa ".
Vierailija kirjoitti:
MIeshän sanooi ihan järkevästi.
Naiset mussuttaa tunteitaan, mutta se ei koskaan ratkaise tai muuta mitään.
Miehet toimivat .
No miten tämä mies muka "toimii", jos kieltäytyy keskustelemasta, loukkaa puolisoaan ja melkeinpä toivoo appensa kuolemaa? Kas kun ei hautaa kaivanut valmiiksi odottamaan.
tämä on se kohta suhteessa, jossa näit miehesi todelliset kasvot. Toiset jatkaa siitä huolimatta ja toiset eroavat. Jotkut tapahtumat vain lyövät sellaisen kiilan suhteeseen, ettei vanhaan ole enää paluuta, siinä moni nainen alkaa henkisesti etääntymään ja ero ei enää kuulostakaan niin kauhealta vaihtoehdolta. Niin kävi mullekin, ei välittömästi tapahtuman jälkeen, mutta kun vekki oli jo syntynyt eikä toinen sitä tunnustanut, niin jokainen uusi pieni särö syvensi sitä entuudestaan. Mitä oikeasti saat suhteelta, jossa toinen on tollanen, muuta kuin kulissin? Aitoa kohtaamista ei siinä ole.
Vierailija kirjoitti:
Tässä viestissä tulikin jo kaipaamaani lisätietoa eli miehesi on muutenkin empatiakyvytön (myös lapsia kohtaan) ja hänen on vaikea asettua toisen asemaan tai hahmottaa, miltä toisesta mahdollisesti tuntuu. Se että mistään ei voida keskustella, sopii täydellisesti kuvioon. Keskustelu ei ole vatvomista ja oli mies mitä mieltä tahansa, niin jos sinulla on loukattu olo niin asiaa on käsiteltävä. Kysymykseen, että onko mies ollut aina tuollainen vai muuttunut vasta parisuhteen aikana,sinun kannattaa etsiä vastausta miehen lapsuuden kodista ja hänen vanhemmistaan. Onko miehen lapsuuden kodissa ollut lohduttava ja kannustava ilmapiiri? Onko asioista keskusteltu ja onko hänet otettu huomioon? Valitettavasti olen lähes varma, että hän on kyllä ollut tunne-elämältään rajoittunut koko aikuiselämänsä. Voi kuitenkin olla, että nämä piirteet eivät tule niin selvästi esiin parisuhteen alkuvuosina.
Tuo kuvailemasi käytös sopii täydellisesti omaan tunnekylmään ex-mieheeni. Kunnolla tajusin asian vasta, kun äitini sairastui vakavasti ja olisin kaivannut tukea. Hän ei pystynyt lohduttamaan minua sanallakaan. Myös lasten huolia hän vähättelee eikä häneltä löydy tippaakaan empatiaa heidän murheille. Hänen käytöksensä vastaa pitkälti hänen isänsä toimintatapaa, joten malli tulee sieltä. Mies itse kuitenkin valitsi olla kuuntelematta, kun sanoin hänelle asiasta ja ilmoitti, että ongelma on yksin minun. Sanoin, että asia kunnossa ja liittomme päättyi siihen. Hän on nyttemmin sössinyt välinsä myös lapsiin tällä samaisella käytöksellään. Mutta vika on aina muissa, ei hänessä.
Hänen molemmat vanhempansa, isä erityisesti, käyttäytyvät niin, he ottavat kaiken hyvin henkilökohtaisesti ja keskustelua ei ole, jos ja kun äiti tai isä ilmoittavat, että tässä on heidän tunteita nyt loukattu. Ovat marttyyreita vuoron perään. Mieheni isä on suuttunut tällä tavalla myös lapsilleni ja sitten myös minulle, kun olen siihen mennyt väliin. Miehen äiti on muun muassa suuttunut minulle siitä, etten ole heiluttanut, kun hän on ajanut autolla ohi, vaikka en ole edes huomannut häntä.
Ehkä hämmennyin eniten siksi, että olen nähnyt tämän toimintamallin hänen lapsuudenperheessään, mutta en miehen toiminnassa. Tämä minun reaktioni voi liittyä myös siihen, että olen käsitellyt paljon omia asioitani terapiassa ja ehkä kasvanut näkemään paremmin sen, miten minua kohdellaan. Nyt tuntuu, että siinä missä joskus ennen jouduin olemaan välikätenä lasten ja isovanhempien välillä, niin joudun koko ajan olemaan nyt välikätenä mieheni ja lasten välillä.
Mutta kyllähän tämä näin tuntuu hyvin selvältä kun kirjoitan tätä auki, en voi enkä halua enää jatkaa näin.
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu siltä et ap on tunnevammainen katkeroitunut vanheneva nainen, on hautonut mielessään miten voin kostaa miehelle jos on tehnyt virheen.
Hyvin monella tuntuu tuo pitkävihainen katkruus tulla iän myötä.
Taas trolli, mutta vastaan silti. Sitä minä pelkäänkin, että jos jään tähän tilanteeseen, minusta tulee vielä hyvin katkera ihminen, joka on vihainen miehelle, itselleen ja pahassa tapauksessa myös lapsille.
Alue: Aihe vapaa
No joo. Miehesi on mulkku joka ei isääsi ilmeisesti ihmisenä arvosta. Jätä se sika.