Isäni sai sydänkohtauksen, puolison reaktio häiritsee

Ilmeisesti olet jo keskustellut puolison kanssa asiasta, mutta et ole saanut keskustelussa haluamaasi myötätuntoa. Puolisosi ei pahoitellut asiaa ja sanoi tökörösti. Se ei muuksi muutu, joten kannataako siihen enää takertua. Miehesi on mikä on: ei kokemusta eikä mallia siitä miten käyttäytyä kyseisessä tilanteessa. Toinen vaihtoehto on se, että miehesi on niin herkkä, ettei hän pysty tai ei edes halua ajatella koko asiaa. Puhumattomuus asiasta voisi viitata jälkimmäiseen.

Minä en tekisi mitään puolisolla, johon en pysty tukeutumaan hädän ja surun hetkellä. Ventovieraskin osaa lohduttaa toista tarpeen tullen, sehän on tavallista ihmisyyttä ja sosiaalisten taitojen perusasioita.

Faktat voi katsoa googlesta tai kysyä asiantuntijalta, siihen ei puolisoa tarvita.

Vaikuttaa siltä, että olet löytänyt miehestäsi sellaisen ominaisuuden, josta et ennen tiennyt. Nyt mietit, että jos olisit tiennyt etukäteen, olisitko halunnut avioitua kyseisen henkilön kanssa. Ei tuohon voi ulkopuolelta sanoa muuta kuin että hankala tilanne, ratkaisu pitää itse miettiä. Tuo tunnekyvyttömyys on kyllä iso miinus, mutta onhan ihmisissä aina hyviä ja huonoja puolia, ja vaikka on jokin isokin miinus, niin joskus plussat kuitenkin painaa enemmän kokonaisuudessa. 

Minusta tuntuu, tai tuosta kirjoituksestasi tuli sellainen kuva, että et voi ehkä jatkossakaan laskea sen varaan, että saisit emotionaalista tukea mieheltäsi. Jos jäät parisuhteeseen, rakenna turvaverkkoa myös muualle, niin että vaikeina aikoina sinulla on ympärilläsi myös lämpimästi tuntevia ihmisiä.

onko mieheni tunnevammainen kirjoitti:

Ei suostu puhumaan, koska hänen käsityksensä mukaan menneet ovat aina menneitä, eikä niitä ole syytä vatvoa. Eikä niitä tietysti ole syytä vatvoa, mutta onko vatvomista, jos niistä ei voi puhua kertaakaan? Nyt kun huomasin tämän ensimmäisen jutun silloin, tuntuu että näen samaa kaavaa muussakin. En tiedä olenko vasta herännyt puolison tunnekyvyttömyyteen vai onko kyseessä muutos. Toimii ihan samalla tavalla kuin omat vanhempansa, mutta enkö vaan tajunnut sitä aiemmin? Vai käyttäytyikö ennen toisella tavalla?

Hän ei suostu keskustelemaan mistään, koska kaikki on vatvomista heti. Jos lupaa lapsille jotain ja sitten peruu, ja otan esille, että lapsille tehtyjä lupauksia ei voi tuolla tavalla perua, vaan pitää olla johdonmukainen ja luotettava, niin suuttuu ja ilmoittaa, että ei sitten enää ikinä lupaa lapsille yhtään mitään. 

Inhoan myös sitä, että kun mistään ei voida keskustella, jään vatvomaan asioita mielessäni. En tiedä haluanko elää tällä tavalla. 

Tässä viestissä tulikin jo kaipaamaani lisätietoa eli miehesi on muutenkin empatiakyvytön (myös lapsia kohtaan) ja hänen on vaikea asettua toisen asemaan tai hahmottaa, miltä toisesta mahdollisesti tuntuu. Se että mistään ei voida keskustella, sopii täydellisesti kuvioon. Keskustelu ei ole vatvomista ja oli mies mitä mieltä tahansa, niin jos sinulla on loukattu olo niin asiaa on käsiteltävä. Kysymykseen, että onko mies ollut aina tuollainen vai muuttunut vasta parisuhteen aikana,sinun kannattaa etsiä vastausta miehen lapsuuden kodista ja hänen vanhemmistaan. Onko miehen lapsuuden kodissa ollut lohduttava ja kannustava ilmapiiri? Onko asioista keskusteltu ja onko hänet otettu huomioon? Valitettavasti olen lähes varma, että hän on kyllä ollut tunne-elämältään rajoittunut koko aikuiselämänsä. Voi kuitenkin olla, että nämä piirteet eivät tule niin selvästi esiin parisuhteen alkuvuosina.

Tuo kuvailemasi käytös sopii täydellisesti omaan tunnekylmään ex-mieheeni. Kunnolla tajusin asian vasta, kun äitini sairastui vakavasti ja olisin kaivannut tukea. Hän ei pystynyt lohduttamaan minua sanallakaan. Myös lasten huolia hän vähättelee eikä häneltä löydy tippaakaan empatiaa heidän murheille. Hänen käytöksensä vastaa pitkälti hänen isänsä toimintatapaa, joten malli tulee sieltä. Mies itse kuitenkin valitsi olla kuuntelematta, kun sanoin hänelle asiasta ja ilmoitti, että ongelma on yksin minun. Sanoin, että asia kunnossa ja liittomme päättyi siihen. Hän on nyttemmin sössinyt välinsä myös lapsiin tällä samaisella käytöksellään. Mutta vika on aina muissa, ei hänessä.

Toi olisi mulle sellainen asia,  etta tulisi suhteelle kylla paatos.  En odota kumppanini rakastavan perheenjaseniani kuin omiaan,  mutta odotan kumppanini rakastavan minua ja olevan minulle tukena kriisin hetkilla.  Ja tottakai sama koskee minua hanen kriisien hetkina.  

Sitapaitsi,  tunnealykkyys on vetoavaa,  ja tuossa tolvaisyssa sita en nahnyt patkaakaan.  Jos teilla ei ole viela lapsia ja olet ns. vapaa loytamaan jonkun muun,  niin suosittelisin tekemaan niin.

Vierailija kirjoitti:

Kaksi vuotta olet miettinyt tätä asiaa, ja isäkin voi jo ihan hyvin? Mitä ihmettä?

Miten ihmeessä kukaan voi ymmärtää ap:n kirjoittaman näin oudosti? Miten voi selvitä ihmisten parissa, jos tulkitsee näin erikoisesti toista ihmistä ja hänen tunteitaan.

Aloittajan mies on näillä tiedoilla selkeästi tunnevammainen-kylmä, itsekäs, joustamaton, kyvytön kohtaamaan inhimillisyyttä ja heikkoutta-pettää toistuvasti lupauksensa myös lapsille uhkailuiden saattelemana? Törkeää ja hyvin typerää. Säälittävää, mutta jonkinlainen narsistinen tai psykopaattinen luonnevika ilmeisesti. Positiivista tuossa lienee vain se, ettei fyysisesti ole väkivaltainen, vaikka henkisesti näyttääkin olevan-se tosin ei taida tuollaisella luonteella olla täysin poissuljettu vaihtoehto, jos tietty ärsytyskynnys miehellä ylittyy. Kannattaisiko apn ihan vakavasti harkita vaikka asumiseroa? Koska mies ei kykene puhumaan, sinä kirjoitat hänelle kaiken, mitä ajattelet ja jätät loput miehen vastuulle. Jos hän ei muuta käytöstään tai toimintaansa saatuaan tiedon siitä, miltä sinusta tuntuu ja mitä asioista ajattelet, sinä muutat silti omaa elämääsi ja asetat oman hyvinvointisi tuon itsekeskeisen ihmisen edelle. Sinä olet vastuussa myös lastesi hyvinvoinnista-ehkä heidän ajattelemisensa saisi sinut avaamaan silmäsi todelliselle tilanteellenne? 

MIeshän sanooi ihan järkevästi.

Naiset mussuttaa tunteitaan,  mutta se ei koskaan ratkaise tai muuta mitään.

Miehet toimivat . 

Vierailija kirjoitti:

MIeshän sanooi ihan järkevästi.

Naiset mussuttaa tunteitaan,  mutta se ei koskaan ratkaise tai muuta mitään.

Miehet toimivat . 

Kummat elävät pidempään keskimäärin? Kannattaako tunteita kieltää tai padota?

Minusta teidän olisi pitänyt lähteä äitisi tueksi ja odotella siellä mahdollista saitaalavierailua.

Mun isäni isä oli sodassa eikä saanut lupaa mennä 50-vuotiaana sydänkohtaukseen kuolleen isänsä kuolinvuoteelle, vaikka olisi ehtinyt. Hautajaisiin sentään sai lyhyen loman.

Saattaisi olla persoonallisuushäiriö. Joka tapauksessa turha odottaa miehen muuttuvan.

Arvatenkin pidit aiemmin miehen tyyneydestä ja rauhallisuudesta. Nyt tajusit ettei hänellä ole normaalia tunne-elämää.

Vaikea sanoa mikä olisi järkevintä. Jos eroatte, lapset joutuvat olemaan välillä miehen luona ja sinä et tiedä varmasti, mitä kaikkea he siellä kokevat ja kuinka tunnekyvyttömiksi heitä kasvatetaan. Ellei se ole mahdoton ajatus kannattaisi pysyä yhdessä vähintään siihen kunnes lapset ovat reilusti teinejä. Sitten lusikat jakoon jos edelleen kärsit tilanteesta.

Itselleni on samanlaisessa tilanteessa persoonallisuushäiriöiseksi diagnosoitu henkilö tokaissut vain että "isäsuhteesi on niin insestinen", kun olin huolissani isästäni. Myöhemmin selvisi hänellä itsellään olevan harhaisia insestifantasioita omasta isästään.

onko mieheni tunnevammainen kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mitä muuta jankutuksesi on kuin vatvomista? Sanot kerran, miltä sinusta asia tuntuu ja se on siinä.

Olen sanonut asiasta yhden kerran puolisolleni, en myöskään ole käsitellyt tätä kenenkään muun kanssa kuin itseni, enkä kirjoittanutkaan tästä kuin kerran, vaan pohtinut tätä mielessäni, koska miehen reaktio kertoo minusta paljon hänen kyvystään olla myötätuntoinen. Puolisoni kieltäytyi kuuntelemasta asiaa loppuun. En huutanut, itkenyt, ollut tunnekuohun vallassa tai syytellyt. Hän kylläkin alkoi huutamaan heti ja kieltäytyi kuuntelemasta. 

Toimii samoin kaiken suhteen, eli ei kestä minkäänlaista keskustelua. 

On vaan hankalaa, kun en osaa sanoa, että onko tämä ollut näin aina mutten ole tajunnut sitä, vai onko tämä muutos. 

Tuossahan ne vastaukset sinulle jo tuli. Alkaa aina huutamaan heti. Kieltäytyy kuuntelemasta ja puhumasta. Toimii samoin kaiken suhteen.

Tiedäthän sinä tuon kaiken. Itse olet myös hyväksynyt tuon kaiken. Arjessa.

Kun kohtasit elämää suuremman asian, isäsi mahdollisen menehtymisen, silloin vasta tajusit, että miehesi on tunnekylmä?

Huolestuttavinta on se, minkä mallin hän antaa lapsillenne. Ja lisäksi kuinka sinä äitinä tuon heidän silmissään hyväksyt.

Itse sanoisin kerran, että nyt keskustellaan nämä asiat pois. Jos ei suostu, niin hankkisin kämpän ja pakkaisin lapset ja itseni uuteen elämään.

Turha tuollaista vatvoa, vaan nauti elämästäsi isäsi ja lastesi kanssa, tulet kyllä pärjäämään.

Vierailija kirjoitti:

MIeshän sanooi ihan järkevästi.

Naiset mussuttaa tunteitaan,  mutta se ei koskaan ratkaise tai muuta mitään.

Miehet toimivat . 

Tuossa voi olla sen verran perää, että kriisitilanteessa on pakko toimia ja se onnistuu paremmin, kun ei tunteile.

Valitettavasti monet miehet on tuollaisia. Jopa oma veljeni tokaisi vastaavassa tilanteessa kuin ap:n kertoma, että "tuskinpa isä enää kovin pitkään elää." Kuitenkin isä arvostaa veljeäni eivätkä ole koskaan olleet riidoissa yms.

Onko miehesi noin tunnekylmä muissakin asioissa? Kauanko olette olleet yhdessä?

onko mieheni tunnevammainen kirjoitti:

Hän ei suostu keskustelemaan mistään, koska kaikki on vatvomista heti. Jos lupaa lapsille jotain ja sitten peruu, ja otan esille, että lapsille tehtyjä lupauksia ei voi tuolla tavalla perua, vaan pitää olla johdonmukainen ja luotettava, niin suuttuu ja ilmoittaa, että ei sitten enää ikinä lupaa lapsille yhtään mitään. 

Inhoan myös sitä, että kun mistään ei voida keskustella, jään vatvomaan asioita mielessäni. En tiedä haluanko elää tällä tavalla. 

AInakin tuollainen tussahtaminen on epäkypsää käytöstä, tuntuu ettei hän lainkaan ymmärrä vastuutaan isänä. Olis kyllä vaikea ihminen tuollainen kumppanina, jos ei asioista voi asiallisesti puhua.

Totuus sattuu. Ja totuus on ettei tuollaisessa tilanteessa oikein voi mitään sanoa, kun se otetaan itseensä. Ja sinä vain vatvot asiaa, pitää muistaa että mitä on jo tapahtunut niin se ei vatvomalla eikä katkeroitumalla muutu miksikään, itsellesi teet vain hallaa ja lyöt vielä lisää löylyä omaan katkeruuteesi miettimällä mitä sanoo kun isäsi kuolee. Ja mitä mielestäsi silloin pitäisi sanoa ylipäätään ?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

MIeshän sanooi ihan järkevästi.

Naiset mussuttaa tunteitaan,  mutta se ei koskaan ratkaise tai muuta mitään.

Miehet toimivat . 

Tuossa voi olla sen verran perää, että kriisitilanteessa on pakko toimia ja se onnistuu paremmin, kun ei tunteile.

Silloin voi toimia ja olla möläyttelemättä.

Siis olet edelleen sen tunnevammaisen miehen kanssa?

Onko miehesi tukenasi, jos pyydät häntä olemaan tukena? Tuleeko vastaukseksi, ettei hän osaa? Miksi tarvitsis olla? Vähätteleekö?

Mä tiedän, että itse en ole maailman empaattisin ihminen. Meillä on käyty tuota keskustelua pariinkin kertaan, kun mies on tarvinnut tukea. Olen ollut läsnä, mutten hirveesti muuta osaa. Olen kyllä paikalla ja kuuntelen. Se on miehelleni riittänyt tällä erää.

Vierailija kirjoitti:

onko mieheni tunnevammainen kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehesi kertoo faktan ja sinä suutut? Mitä olisi pitänyt sanoa? Että voi kamalankauhistus sentään, susta varmaan tuntuu pahalta, voivoi sentään, onko sillä testamenttia, pitääkö soittaa ylilääkärille, että vain paras hoito kelpaa, maksetaanko sille oma hoitaja vierelle koko ajaksi, nyt on kyllä paha paikka, varmaan sun pitää hakea sairauslomaa, mä vien sut päivystykseen hakemaan rauhoittavia, tää on ihan kamalaa, me ei ikinä selvitä, jos sun isä kuolee, kukaan ei sitten enää muista sun lapsuutta kuin se, nyt kyllä oon surullinen jne.

Paljonko olisi auttanut?

Ei, en suuttunut. Olen hämmentynyt ja pettynyt, ja ne ovat tunteina eri asia kuin suuttumus. 

Totta kai ymmärrän, että sinä trollaat, mutta vastaan sinulle silti. En odottanut lässytystä tai tekoja, en ollut hysteerinen enkä sairasloman tarpeessa, mutta esimerkiksi kysymys tilanteesta tai olen pahoillani, ymmärrän että nyt ei ole juhlafiilis on ihan normaaleja reaktioita. Kuitenkin hän tuntenut isäni jo 15 vuotta.

Mutta silti sinulle oli yllätys, että miehesi tiesi 68v appiukollaan olevan edessään vähemmän aikaa kuin takanaan?

Sanoi asian hyvin eri tavalla. Ja sillä on todellakin merkitystä.