Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mistä voisi johtua vanhemman käytös? Ja olenko nyt muka itse täysin väärässä ja hakoteillä?
21.03.2023 |
Vaikea selittää koko historiaa lyhyesti, mutta tämänhetkinen tilanne on se, että en halua nähdä vanhempiani, koska heidän tapaamisestaan tulee aina huono mieli, ja ikävä olo. Viimeksi lähdin itku silmässä, kun olin tavannut heitä 15 minuuttia.
Olen nyt tehnyt päätöksen että en aio olla tekemisissä kuin silloin kun on jokin pakottava tarve, eli hei mitä tänne kuuluu-kyläilyt on nyt pois laskuista.
Isäni huutaa ja raivoaa täysin normaaleista asioista/ kysymyksistä, ja kun sanon hänelle siitä, ja kysyn miksi ihmeessä hän puhuu minulle noin rumasti, niin äitini huutelee sivusta että noniin, katso nyt mitä MINÄ joudun täällä kestämään päivät pitkät. Isäni taas vastaa että mitä kyselen/ihmettelen typeriä.
Kyseessä ihan normaali lausahdus, kuten nyt vaikkapa että tuleekohan tälle vuodelle vielä hyviä hiihtokelejä.
Mitään ei viitsi heille sanoa, koska äiti kääntää kaiken itseensä, katso nyt kun MINULLA on näin vaikeaa, ja isä huutaa kurkku suorana.
Äitini mielestä olen yliherkkä, enkä kestä normaalia elämää, ja otan ihan turhaan itseensä, kun HÄN joutuu kuitenkin koko ajan tätä kestämään, omasta mielestäni hän kääntää kaiken itseensä, vaikka kysymys olisi minusta.
Isäni taas raivostuu ihan normaaleista asioista, ja hänen mielestään minä olen typerä ja herkkänahkainen, ja "just tuollainen", kun ilmaisen että en aio hänen raivosteluaan jäädä kuuntelemaan.
Erona aikaisempaan on ainoastaan se että minä nykyään olen sanonut suoraan, että ilmapiiri on ikävä, ja minua kohdellaan tympeästi ja rumasti. Koen että heidän mielestään en saisi olla omaa mieltäni, vaan minun pitäisi taipua kestämään ja kuuntelemaan tätä heidän käytöstään koska se on heidän mielestään täysin normaalia olemista, jota minä vain en "kestä".
Nyt heistäkään ei ole kuulunut mitään, tuosta viimeisimmästä tilanteesta on 3 viikkoa. Oma veikkaukseni on että minua nyt jotenkin tällä rangaistaan että opinpahan olemaan, kun suljetaan perheestä ulos, mutta tilannehan on minulle juuri hyvä kun ei tarvitse nähdä heitä eikä kuulla heistä.
Minulla on itsellänkikin aikuinen lapsi, ja hänen kanssaan välit ovat mainiot. Soittelemme parin päivän välein ja puhumme pitkään jos on mahdollista. Tuemme toisiamme (minä tietysti etupäässä häntä) kerromme kuulumisemme, ja pidämme toisistamme.
Kun vanhemmat kysyvät onko lapsestani kuulunut mitään, ja vastaan siihen että kyllä, puhumme lähes päivittäin, niin isäni arvostelee ja vähättelee lastani tyyliin, eihän tuosta tule yhtään mitään, miten sekin on tuollainen, ja äitini kääntää aiheen muualle. Välillä tuntuu että hän on kateellinen, nutta en tiedä miten vanhempi voisi olla kateellinen siitä että hänen lapsellaan on hyvä suhde omaan lapseensa.
Sokerina pohjalla on vielä isosisarukseni, ja hänen lapsensa jonka kanssa he ovat symbioosissa, viettävät juhlapyhät yhdessä, pitävät perhepäivällisiä (joihin meitä ei siis koskaan kutsuta) ja antavat sisarukselleni rahaa elämiseen. Yhteensä jos sanon että satatonnia on kulunut aikuisen sisarukseni elämään heiltä, tuskin olen pahasti väärässä.
En ole koskaan tehnyt kenellekään heistä mitään, joten siitä ei voi olla kyse. Mistä ihmeestä siis?
Kommentit (45)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän tuskaasi jotenkin, ap. Omalla äidilläni on erittäin vahvoja marttyyritaipumuksia ja saa jotenkin käännettyä kaiken itseensä/omaksi syykseen. Vielä 10 v sitten unohdin tällaisissa tilanteissa omat jutut kun lohdutin sitten äitiä. Nyt sanon takaisin, mutta en jää riitelemään ja toivotan hyvää päivänjatkoa
Esim.
- kerroin vuosien jälkeen koulukiusaamisesta -> "siis munhan syytä tuo sitten on, kun olen periyttänyt taipumuksen tulla kiusatuksi yhyy yhyy"
- sanoin laihduttavani, koska oloni ei ole hyvä -> "miltä sä ajattelet, että MUSTA tuntuu, kun sä et ole itseesi tyytyväinen. Varmaan mielestäni minäkin olen kuvottava". Ei, en sanonut sinun ylipainostasi mitään, vaan sen, että en itse tunne oloani hyväksi.Bonuksena ei itsensä syyttäminen, mutta jotain, joka loukkasi mua syvästi. Ymmärrän, että olen vastuussa vain omista reaktioistani - en muiden.
- kerroin joutuneeni väkivallan kohteeksi, tulleeni raskaaksi ja tehneeni abortin -> "mitä mieltä se mies oli siitä abortista?".Sanoin, että tuo tuntui todella pahalta niin hän aloitti "yritän vaan aina löytää eri näkökulman ja ajatella positiivisesti". Tuollaisia esimerkkejä on ihan hirveästi ja siksi olenkin ottanut etäisyyttä äitiini.
Ero on tehnyt oikein hyvää ja pystyn elämään normaalia elämää. Alkuun jopa äidin ystävät ottivat yhteyttä, että voisinko sopia äitini kanssa, miten hajalla hän on. Sanon vaan, ettei minulla ole hänelle mitään sanottavaa.
Voimia, ap! Tilanne on vaikea, koska kyseessä on kuitenkin omat vanhemmat, mutta liika on liikaa jossain kohtaa. Lopulta vanhempiaan ei voi valita, mutta sen, ketä haluat omaan elämääsi voit.
Samalla tavalla kaikissa minun ongelmissani on aina löydetty syy sylttytehtaalle, eli minuun itseeni, mitä minä olen tehnyt kun minua kohdellaan huonosti, tai olen sairastunut varmasti siksi että olen itse tehnyt jotain. Itseään äitinni ei syytä yhtään mistään, vaan hän on aina oikeassa.
Noin muuten tuo itseensä kääntäminen äitini kohdalla tapahtuu niin että hän on jotenkin riemuissaan kun isäni huutaa minulle ilman mitään syytä, tavallaan että " no niin, nytpä saat sinäkin kokea sen mitä minä koen täällä joka päivä!" Jotenkin luulisi että vanhempi olisi siitä pahoillaan eikä hyvillään. Jos lapseni isä huutaisi lapsellemme, niin minä sanoisin hänelle että nyt pidät pääsi kiinni, et puhu lapselleni noin.
ap
Kuulostat kyllä aika lapselliselta ja itsekeskeiseltä. Eikö mieleesi ole koskaan tullut tukea äitiäsi jos hänellä on vaikeaa isäsi kanssa? Jotenkin pyörit ihan vain itsesi ympärillä. Äitisi pitäisi mielestäsi olla pahoillaan sinun puolestasi mutta sinä et hänen. Tuohan on tosi epäkypsää, itsekeskeistä ja itsekästä sinulta.
Muutenkin, niin oletko tullut miettineeksi, että ehkä sinä tosiaan reagoit liian herkästi? Et vaikuta ollenkaan pohtivan omaa käytöstäsi ja miten se loukkaa muita vaan pelkästään sitä, miten muiden pitäisi sinua kohdella. Kyllä kuulostaa siltä, että iso ongelma olet sinä.
Ja nyt sitten reagoit siihen, kun vanhempasi eivät ole olleet yhteydessä. Vaikka itse uhoat, miten et halua olla heihin yhteydessä ja olet ilmeisesti sanonut tämän heillekin. Niin eikö silloin ole luonnollista että he kunnioittavat tätä toivettasi eivätkä ole yhteydessä? Mutta sekin vaikuttaa haittaavan sinua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä isovanhemmat voivat olla kateellisia, jos lapsenlapsia kohdellaan hyvin. Paljonkin. Yllättävän moni tuollainen isovanhempi on ihan valkoisen vihan vallassa, kun näkee, että jälkipolvet viihtyvät keskenään. Av:lla oli joskus pitkä, ihan helkutin hyvä ketju 70-luvulla syntyneiden vanhemmista, siis nykyään viiskymppisten vanhemmista. (Siihen kyllä kirjoitti paljon nuoremmatkin, ja vanhemmat. Samoja ikäviä kokemuksia on monen ikäisillä.) Ketjussa käsiteltiin muun muassa sitä, miten kylmät vanhemmat yrittävät saada kylmyyden jatkumaan ylisukupolvisesti. He eivät kestä sitä, jos heidän lapsistaan tulee aikuisiksi kasvettua hyviä vanhempia ja lapsenlapsilla on kaikki mukavasti. He ovat ihan suoranaisen kateellisia jos huomaavat, että heidän lapsellaan on omiin lapsiinsa lämpimät välit, rakkautta ja keskustelua! He toivovat onnetonta elämää muille, ja he suuttuvat, jos muilla on onnea.
Luin itsekin pitkiä pätkiä tuota ketjua, ja tuttuahan siellä oli paljon. Jännä että eivät juuri välitä olla tekemisissä typerän lapsensa kanssa itse, mutta silti olisivat kiinnostuneita lapsestaan niinkin paljon että olisivat kateellisia. Onko se sitten se jokin katkeruus siitä miten oman elämänsä elivät mikä alkaa vanhemmiten nostaa päätään kun käytös menee tällaiseksi.
Minä olisin halunnu lämpimät välit sisarukseeni, olisin halunnut isän jolta kysyä neuvoa, ja äidin joka kuuntelee ja tukee.
En ole enää edes surullinen siitä ettei minulla ole lapsuudenperhettä, mutta kyllä se olisi ihan hyvä tietää mikä tähän oikein heidät ajoi. Heidän mielestään varmaan minä, mutta jos jotain tiedän niin sen että olen aina ollut sovitteleva, ymmärtävä, anteeksiantava, enkä ikinä ole tarkoituksellisesti ilkeä, joten en voi mitenkään olla itse syynä tähän.
Teet ihan viisaasti, kun elät omaa elämääsi. Äitisi on itse kohtalonsa valinnut ja kestää isääsi. Se asia ei kuulu sinulle.
Älä jää murehtimaan sitä, että sinä ja lapsesi jo toisessa polvessa olette hylkiöitä vanhempiesi silmissä. Toivottavasti lapsellasi on edes toisen vanhemman puolelta kunnon ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ap ihan sama tilanne kuin sinulla. Erotuksena vain, että äitini sanoo minulle aina: kato ittees, sä oot iha ku isäs.
Näitä tilanteita ei voi tajuta ulkopuolinen. Ne on niin absurdeja. Turha koskaan edes yrittää kuvailla niitä sellaisille, joilla on normaalit vanhemmat. Esim. viimeksi isäni sai raivokohtauksen siitä, että oli jotain romukaappiaan siivotessaan löytänyt vanhoja sanomalehtiä, joissa oli viiden tähden ravintola-arvostelu thaimaalaisesta ravintolasta. Kysyin ihan small talkina, että mikäs rafla oli kyseessä. Isä lietsoi itsensä ihan tolkuttomaan huutokohtaukseen, että mitä tuollaisia tyhmiä kyselen, eihän sitä raflaa välttämättä edes ole enää olemassa. Äiti oikein nautiskellen sanoi minulle, että siinäs kuulit. Kun nousin ja tein lähtöä, äiti tuli sanomaan, että "sä oot iha ku isäs" ja "oliko taas pakko tulla suututtaan isäs, te ootte ihan samanlaisia" ja "yhtenä päivänä mä kuule lähden teidän elämästä".
Vanhempieni entinen alakerran naapuri (kiva ihminen) mainitsi kerran pihalla kohdatessamme, että aina kun käyn vanhempieni luona, sieltä kuuluu vielä pitkään isän ja äidin vihaista paasausta, ilmeisesti kun yhdessä pauhaavat minun vioistani.
Mainitse ap vielä, että minulla on lämpimät välit kaikkiin muihin ihmisiin paitsi vanhempiini. Minulla on myös oma perhe, jonka kanssa rakkautta riittää. Minusta itsestäni siis tuli lähtökohdistani huolimatta hyvä vanhempi, puoli, ystävä ja kollega.
Suosittelen, että elä enää mene sinne, ainakaan yksin.
Mullekaan ei kukaan muu puhu noin, eikä käyttäydy minua kohtaan noin, päinvastoin. Ikävää että sinäkin olet joutunut kohteeksi :(
Oman lapsenikin puolesta harmittaa tämä tilanne. Hylkiö jo toisessa polvessa, ja jää kakkoseksi nyt serkuilleen, kuten minä jäin sisarukselleni. Toisaalta onni että hän on jo aikuinen itsekin.
ap
Meillä kun on tuo sama tilanne, niin kyllä lapseni on havainnut, jo aika pienenä, että serkut ovat isovanhempien otteessa mutta hänellä itsellään taas sitten on todella hienot omat kuviot, paljon enemmän kavereita, ideoita, unelmia ja kaikkia kivoja projekteja kuin serkuilla. Serkut jopa pukeutuvat isovanhempien hankkimiin vaatteisiin, kun taas hän saa määrätä pukeutumistyylistään itse ja ilmaista itseään vapaasti. Hän on myös jo pienenä huomannut, että meillä on enemmän läheisyyttä ja naurua kuin serkkulassa.
Meillä ei tuollaista ole koska oma lapseni on niin paljon vanhempi kuin serkkunsa.
ap
Vierailija kirjoitti:
Siinä sisaruksessasi on jotain, minkä johdosta hänen tukemisensa nostaa heitä. Oliko lapsena hyvä koulussa, onko nyt ihan virka jossakin? Samaan viittaa sinun ja lapsesi lyttääminen. Vanhempien oman egon pönkitykseen. Tuo harmittaa, mutta voi olla, että et voi muuttaa asiaa. Pidä itsestäsi huoli.
Riittää kun ns. kultalapsi muistuttaa jollain tavoin narsistivanhempaansa eli voi olla umpisurkea koulussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäsi on takuuvarma narsisti ja äitisi läheisriippuvainen marttyyri. Tiedän, koska meillä on ollut juuri samanlaista. Siihen ei auttanut kuin katkaista välit kokonaan. Nykyään on paljon helpompi olla, olisi pitänyt katkaista välit jo 20 vuotta sitten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän tuskaasi jotenkin, ap. Omalla äidilläni on erittäin vahvoja marttyyritaipumuksia ja saa jotenkin käännettyä kaiken itseensä/omaksi syykseen. Vielä 10 v sitten unohdin tällaisissa tilanteissa omat jutut kun lohdutin sitten äitiä. Nyt sanon takaisin, mutta en jää riitelemään ja toivotan hyvää päivänjatkoa
Esim.
- kerroin vuosien jälkeen koulukiusaamisesta -> "siis munhan syytä tuo sitten on, kun olen periyttänyt taipumuksen tulla kiusatuksi yhyy yhyy"
- sanoin laihduttavani, koska oloni ei ole hyvä -> "miltä sä ajattelet, että MUSTA tuntuu, kun sä et ole itseesi tyytyväinen. Varmaan mielestäni minäkin olen kuvottava". Ei, en sanonut sinun ylipainostasi mitään, vaan sen, että en itse tunne oloani hyväksi.Bonuksena ei itsensä syyttäminen, mutta jotain, joka loukkasi mua syvästi. Ymmärrän, että olen vastuussa vain omista reaktioistani - en muiden.
- kerroin joutuneeni väkivallan kohteeksi, tulleeni raskaaksi ja tehneeni abortin -> "mitä mieltä se mies oli siitä abortista?".Sanoin, että tuo tuntui todella pahalta niin hän aloitti "yritän vaan aina löytää eri näkökulman ja ajatella positiivisesti". Tuollaisia esimerkkejä on ihan hirveästi ja siksi olenkin ottanut etäisyyttä äitiini.
Ero on tehnyt oikein hyvää ja pystyn elämään normaalia elämää. Alkuun jopa äidin ystävät ottivat yhteyttä, että voisinko sopia äitini kanssa, miten hajalla hän on. Sanon vaan, ettei minulla ole hänelle mitään sanottavaa.
Voimia, ap! Tilanne on vaikea, koska kyseessä on kuitenkin omat vanhemmat, mutta liika on liikaa jossain kohtaa. Lopulta vanhempiaan ei voi valita, mutta sen, ketä haluat omaan elämääsi voit.
Samalla tavalla kaikissa minun ongelmissani on aina löydetty syy sylttytehtaalle, eli minuun itseeni, mitä minä olen tehnyt kun minua kohdellaan huonosti, tai olen sairastunut varmasti siksi että olen itse tehnyt jotain. Itseään äitinni ei syytä yhtään mistään, vaan hän on aina oikeassa.
Noin muuten tuo itseensä kääntäminen äitini kohdalla tapahtuu niin että hän on jotenkin riemuissaan kun isäni huutaa minulle ilman mitään syytä, tavallaan että " no niin, nytpä saat sinäkin kokea sen mitä minä koen täällä joka päivä!" Jotenkin luulisi että vanhempi olisi siitä pahoillaan eikä hyvillään. Jos lapseni isä huutaisi lapsellemme, niin minä sanoisin hänelle että nyt pidät pääsi kiinni, et puhu lapselleni noin.
ap
Kuulostat kyllä aika lapselliselta ja itsekeskeiseltä. Eikö mieleesi ole koskaan tullut tukea äitiäsi jos hänellä on vaikeaa isäsi kanssa? Jotenkin pyörit ihan vain itsesi ympärillä. Äitisi pitäisi mielestäsi olla pahoillaan sinun puolestasi mutta sinä et hänen. Tuohan on tosi epäkypsää, itsekeskeistä ja itsekästä sinulta.
Muutenkin, niin oletko tullut miettineeksi, että ehkä sinä tosiaan reagoit liian herkästi? Et vaikuta ollenkaan pohtivan omaa käytöstäsi ja miten se loukkaa muita vaan pelkästään sitä, miten muiden pitäisi sinua kohdella. Kyllä kuulostaa siltä, että iso ongelma olet sinä.
Ja nyt sitten reagoit siihen, kun vanhempasi eivät ole olleet yhteydessä. Vaikka itse uhoat, miten et halua olla heihin yhteydessä ja olet ilmeisesti sanonut tämän heillekin. Niin eikö silloin ole luonnollista että he kunnioittavat tätä toivettasi eivätkä ole yhteydessä? Mutta sekin vaikuttaa haittaavan sinua.
Ei, vaan kyllä se on pelkästään hyvä etteivät ole ottaneet nyt yhteyttä. Syy siihen kyllä on ihan jokin muu kuin se että he kunnioittaisivat toivettani, varsinkin kun en ole sitä heille edes kertonut.
Olen pohtinut omat osuuteni jo kauan sitten, enää kiinnotaa se että mikä saa vanhemman olemaan lapselleen tuollainen. Olisin itse hyvin pahoillani tekemästäni pahasta jos lapseni yllättäen ei enää haluaisi olla kanssani tekemisissä.
Provosoitumaan en lähde, sitä on turha yrittää, menee vain hukkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän tuskaasi jotenkin, ap. Omalla äidilläni on erittäin vahvoja marttyyritaipumuksia ja saa jotenkin käännettyä kaiken itseensä/omaksi syykseen. Vielä 10 v sitten unohdin tällaisissa tilanteissa omat jutut kun lohdutin sitten äitiä. Nyt sanon takaisin, mutta en jää riitelemään ja toivotan hyvää päivänjatkoa
Esim.
- kerroin vuosien jälkeen koulukiusaamisesta -> "siis munhan syytä tuo sitten on, kun olen periyttänyt taipumuksen tulla kiusatuksi yhyy yhyy"
- sanoin laihduttavani, koska oloni ei ole hyvä -> "miltä sä ajattelet, että MUSTA tuntuu, kun sä et ole itseesi tyytyväinen. Varmaan mielestäni minäkin olen kuvottava". Ei, en sanonut sinun ylipainostasi mitään, vaan sen, että en itse tunne oloani hyväksi.Bonuksena ei itsensä syyttäminen, mutta jotain, joka loukkasi mua syvästi. Ymmärrän, että olen vastuussa vain omista reaktioistani - en muiden.
- kerroin joutuneeni väkivallan kohteeksi, tulleeni raskaaksi ja tehneeni abortin -> "mitä mieltä se mies oli siitä abortista?".Sanoin, että tuo tuntui todella pahalta niin hän aloitti "yritän vaan aina löytää eri näkökulman ja ajatella positiivisesti". Tuollaisia esimerkkejä on ihan hirveästi ja siksi olenkin ottanut etäisyyttä äitiini.
Ero on tehnyt oikein hyvää ja pystyn elämään normaalia elämää. Alkuun jopa äidin ystävät ottivat yhteyttä, että voisinko sopia äitini kanssa, miten hajalla hän on. Sanon vaan, ettei minulla ole hänelle mitään sanottavaa.
Voimia, ap! Tilanne on vaikea, koska kyseessä on kuitenkin omat vanhemmat, mutta liika on liikaa jossain kohtaa. Lopulta vanhempiaan ei voi valita, mutta sen, ketä haluat omaan elämääsi voit.
Samalla tavalla kaikissa minun ongelmissani on aina löydetty syy sylttytehtaalle, eli minuun itseeni, mitä minä olen tehnyt kun minua kohdellaan huonosti, tai olen sairastunut varmasti siksi että olen itse tehnyt jotain. Itseään äitinni ei syytä yhtään mistään, vaan hän on aina oikeassa.
Noin muuten tuo itseensä kääntäminen äitini kohdalla tapahtuu niin että hän on jotenkin riemuissaan kun isäni huutaa minulle ilman mitään syytä, tavallaan että " no niin, nytpä saat sinäkin kokea sen mitä minä koen täällä joka päivä!" Jotenkin luulisi että vanhempi olisi siitä pahoillaan eikä hyvillään. Jos lapseni isä huutaisi lapsellemme, niin minä sanoisin hänelle että nyt pidät pääsi kiinni, et puhu lapselleni noin.
ap
Kuulostat kyllä aika lapselliselta ja itsekeskeiseltä. Eikö mieleesi ole koskaan tullut tukea äitiäsi jos hänellä on vaikeaa isäsi kanssa? Jotenkin pyörit ihan vain itsesi ympärillä. Äitisi pitäisi mielestäsi olla pahoillaan sinun puolestasi mutta sinä et hänen. Tuohan on tosi epäkypsää, itsekeskeistä ja itsekästä sinulta.
Muutenkin, niin oletko tullut miettineeksi, että ehkä sinä tosiaan reagoit liian herkästi? Et vaikuta ollenkaan pohtivan omaa käytöstäsi ja miten se loukkaa muita vaan pelkästään sitä, miten muiden pitäisi sinua kohdella. Kyllä kuulostaa siltä, että iso ongelma olet sinä.
Ja nyt sitten reagoit siihen, kun vanhempasi eivät ole olleet yhteydessä. Vaikka itse uhoat, miten et halua olla heihin yhteydessä ja olet ilmeisesti sanonut tämän heillekin. Niin eikö silloin ole luonnollista että he kunnioittavat tätä toivettasi eivätkä ole yhteydessä? Mutta sekin vaikuttaa haittaavan sinua.
Ei ole ap:n syy, että hänen äitinsä on tehnyt vääriä valintoja ihan itse. Tällaiset ihmiset syyttelevät jostain syystä muita omasta tilastaan. Lapsen, edes aikuisen sellaisen ei tarvitse olla vanhempiensa parisuhdeterapeutti.
Vierailija kirjoitti:
Teet ihan viisaasti, kun elät omaa elämääsi. Äitisi on itse kohtalonsa valinnut ja kestää isääsi. Se asia ei kuulu sinulle.
Älä jää murehtimaan sitä, että sinä ja lapsesi jo toisessa polvessa olette hylkiöitä vanhempiesi silmissä. Toivottavasti lapsellasi on edes toisen vanhemman puolelta kunnon ihmisiä.
Ei ole. Isänsä on kuollut, kuten myös isän isä, isän äiti on dementikko ja laitoksessa. Sisaruksia isällään oli ainoastaan isänsä muista suhteista, joista kaikista ei edes ole tietoa. Ei se haittaa että ihmistä harmittaa, kyllä harmittaa saa. Onneksi on mieheni ihanat vanhemmat, sisarukset ja heidän lapsensa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän tuskaasi jotenkin, ap. Omalla äidilläni on erittäin vahvoja marttyyritaipumuksia ja saa jotenkin käännettyä kaiken itseensä/omaksi syykseen. Vielä 10 v sitten unohdin tällaisissa tilanteissa omat jutut kun lohdutin sitten äitiä. Nyt sanon takaisin, mutta en jää riitelemään ja toivotan hyvää päivänjatkoa
Esim.
- kerroin vuosien jälkeen koulukiusaamisesta -> "siis munhan syytä tuo sitten on, kun olen periyttänyt taipumuksen tulla kiusatuksi yhyy yhyy"
- sanoin laihduttavani, koska oloni ei ole hyvä -> "miltä sä ajattelet, että MUSTA tuntuu, kun sä et ole itseesi tyytyväinen. Varmaan mielestäni minäkin olen kuvottava". Ei, en sanonut sinun ylipainostasi mitään, vaan sen, että en itse tunne oloani hyväksi.Bonuksena ei itsensä syyttäminen, mutta jotain, joka loukkasi mua syvästi. Ymmärrän, että olen vastuussa vain omista reaktioistani - en muiden.
- kerroin joutuneeni väkivallan kohteeksi, tulleeni raskaaksi ja tehneeni abortin -> "mitä mieltä se mies oli siitä abortista?".Sanoin, että tuo tuntui todella pahalta niin hän aloitti "yritän vaan aina löytää eri näkökulman ja ajatella positiivisesti". Tuollaisia esimerkkejä on ihan hirveästi ja siksi olenkin ottanut etäisyyttä äitiini.
Ero on tehnyt oikein hyvää ja pystyn elämään normaalia elämää. Alkuun jopa äidin ystävät ottivat yhteyttä, että voisinko sopia äitini kanssa, miten hajalla hän on. Sanon vaan, ettei minulla ole hänelle mitään sanottavaa.
Voimia, ap! Tilanne on vaikea, koska kyseessä on kuitenkin omat vanhemmat, mutta liika on liikaa jossain kohtaa. Lopulta vanhempiaan ei voi valita, mutta sen, ketä haluat omaan elämääsi voit.
Samalla tavalla kaikissa minun ongelmissani on aina löydetty syy sylttytehtaalle, eli minuun itseeni, mitä minä olen tehnyt kun minua kohdellaan huonosti, tai olen sairastunut varmasti siksi että olen itse tehnyt jotain. Itseään äitinni ei syytä yhtään mistään, vaan hän on aina oikeassa.
Noin muuten tuo itseensä kääntäminen äitini kohdalla tapahtuu niin että hän on jotenkin riemuissaan kun isäni huutaa minulle ilman mitään syytä, tavallaan että " no niin, nytpä saat sinäkin kokea sen mitä minä koen täällä joka päivä!" Jotenkin luulisi että vanhempi olisi siitä pahoillaan eikä hyvillään. Jos lapseni isä huutaisi lapsellemme, niin minä sanoisin hänelle että nyt pidät pääsi kiinni, et puhu lapselleni noin.
ap
Kuulostat kyllä aika lapselliselta ja itsekeskeiseltä. Eikö mieleesi ole koskaan tullut tukea äitiäsi jos hänellä on vaikeaa isäsi kanssa? Jotenkin pyörit ihan vain itsesi ympärillä. Äitisi pitäisi mielestäsi olla pahoillaan sinun puolestasi mutta sinä et hänen. Tuohan on tosi epäkypsää, itsekeskeistä ja itsekästä sinulta.
Muutenkin, niin oletko tullut miettineeksi, että ehkä sinä tosiaan reagoit liian herkästi? Et vaikuta ollenkaan pohtivan omaa käytöstäsi ja miten se loukkaa muita vaan pelkästään sitä, miten muiden pitäisi sinua kohdella. Kyllä kuulostaa siltä, että iso ongelma olet sinä.
Ja nyt sitten reagoit siihen, kun vanhempasi eivät ole olleet yhteydessä. Vaikka itse uhoat, miten et halua olla heihin yhteydessä ja olet ilmeisesti sanonut tämän heillekin. Niin eikö silloin ole luonnollista että he kunnioittavat tätä toivettasi eivätkä ole yhteydessä? Mutta sekin vaikuttaa haittaavan sinua.
Ei ole ap:n syy, että hänen äitinsä on tehnyt vääriä valintoja ihan itse. Tällaiset ihmiset syyttelevät jostain syystä muita omasta tilastaan. Lapsen, edes aikuisen sellaisen ei tarvitse olla vanhempiensa parisuhdeterapeutti.
No joo ei tosiaan ole. Kummallinen ajatus että lapsi ois vastuussa vanhempiensa avioliitosta :D :D
Ihan oikea suunta vähentää yhteydenpitoa. Aikuisen ihmisen tulee osata itse pyytää apua jos sitä tarvitsee. Ilmeisesti apn vanhemmat ovat vielä hyvässä kunnossa? Kohta voi alkaa tuleen soittoja että pitäisi auttaa siinä tai tässä. Kannattaa miettiä jo etukäteen miten niiden kanssa toimii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittaja on marttyyri kuten äitinsä. Hankala kuten isänsä.
Ei ihminen perimästään pääse.
Vierailija kirjoitti:
Ihan oikea suunta vähentää yhteydenpitoa. Aikuisen ihmisen tulee osata itse pyytää apua jos sitä tarvitsee. Ilmeisesti apn vanhemmat ovat vielä hyvässä kunnossa? Kohta voi alkaa tuleen soittoja että pitäisi auttaa siinä tai tässä. Kannattaa miettiä jo etukäteen miten niiden kanssa toimii.
Olen miettinyt, enkä osaa antaa vastausta edes itselleni siihen miten toimin tulevaisuudessa. Pelkäänpä että sitten syyt ja selitykset huonolle käytökselle revitään siitä että vanhemmat ovat kipeitä ja vanhoja. Sen tiedän että puhumalla asiat eivät parane, ainoastaan pahenevat entisestään. Siksipä olen nyt päättänyt vain antaa olla. Ihannetilannehan olisi se että tästä voitaisiin puhua kuin aikuiset, ja tunnustettaisiin että käytös on surkeaa minua kohtaan, mutta sitä on jo yritetty, ja lopputulos on se että heissä ei ole mitään vikaa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huh, surullisen tutulta kuulostaa. Vuosikymmenet yritin analysoida ja ymmärtää vanhempiani, nykyään lähinnä tyydyn toteamaan, että ovat sekaisin ja pidän sopivasti etäisyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Perusta oma perhe ja hanki lapsia, se on nopein reitti aikuisuuteen kasvamisessa, sitten ei enää rassaa.
Sä voisit perustaa ittellesi aivot, se on nopein reitti osata lukea ja tajuta sen lukemansa.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä isovanhemmat voivat olla kateellisia, jos lapsenlapsia kohdellaan hyvin. Paljonkin. Yllättävän moni tuollainen isovanhempi on ihan valkoisen vihan vallassa, kun näkee, että jälkipolvet viihtyvät keskenään. Av:lla oli joskus pitkä, ihan helkutin hyvä ketju 70-luvulla syntyneiden vanhemmista, siis nykyään viiskymppisten vanhemmista. (Siihen kyllä kirjoitti paljon nuoremmatkin, ja vanhemmat. Samoja ikäviä kokemuksia on monen ikäisillä.) Ketjussa käsiteltiin muun muassa sitä, miten kylmät vanhemmat yrittävät saada kylmyyden jatkumaan ylisukupolvisesti. He eivät kestä sitä, jos heidän lapsistaan tulee aikuisiksi kasvettua hyviä vanhempia ja lapsenlapsilla on kaikki mukavasti. He ovat ihan suoranaisen kateellisia jos huomaavat, että heidän lapsellaan on omiin lapsiinsa lämpimät välit, rakkautta ja keskustelua! He toivovat onnetonta elämää muille, ja he suuttuvat, jos muilla on onnea.
Kirjoitin ko ketjuun noin viikko sitten, eli se on vieläkin olemassa. Luin satoja viestejä kauhun vallassa: tällainen omien lasten kohtelu on totta. Erittäin hyvä keskustelu, josta moni sai vertaistukea. Otsikossa puhuttiin 70-luvulla syntyneistä, joiden äiti on 40-luvulta.
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja on marttyyri kuten äitinsä. Hankala kuten isänsä.
Ei ihminen perimästään pääse.
Mitäs jos menisit hankkimaan tosiaan ne aivot ja kokeilisit sitten jotain kommentointia. Nää sun ärsyttämisyritykset on vähän flataasia.
Kuulostaa klassiselta narsismilta. Äitisi on saappaan alla ja sisaruksesi on ns. kultainen lapsi.
Parempi kun pysyt vain erossa niin paljon kuin mahdollista.
Vierailija kirjoitti:
Huh, surullisen tutulta kuulostaa. Vuosikymmenet yritin analysoida ja ymmärtää vanhempiani, nykyään lähinnä tyydyn toteamaan, että ovat sekaisin ja pidän sopivasti etäisyyttä.
Kyllä ne analysoinnit on minunkin kohdallani jo mennyttä kauraa. Ymmärrän heidän elämäänsä, ja tiedän millaista elämää heillä on ollut, mutta tämä mikä on viime vuosina tullut räikeästi esiin on se että näyttää kuin he vihaisivat minua. Ihmiset voivat mennä sekaisin, tai olla sairaita päästään, mutta se että yli 70-vuotiaana alkaa tällainen käytös yhtä lasta kohtaan näin räikeästi on kyllä jäänyt selville käymättä. Teen tätä työtä tässä itsekseni nyt, ja tärkeintä on että rajat pysyvät siinä minne itse ne asetan.
ap
Alue: Aihe vapaa
Meillä kun on tuo sama tilanne, niin kyllä lapseni on havainnut, jo aika pienenä, että serkut ovat isovanhempien otteessa mutta hänellä itsellään taas sitten on todella hienot omat kuviot, paljon enemmän kavereita, ideoita, unelmia ja kaikkia kivoja projekteja kuin serkuilla. Serkut jopa pukeutuvat isovanhempien hankkimiin vaatteisiin, kun taas hän saa määrätä pukeutumistyylistään itse ja ilmaista itseään vapaasti. Hän on myös jo pienenä huomannut, että meillä on enemmän läheisyyttä ja naurua kuin serkkulassa.