Mistä voisi johtua vanhemman käytös? Ja olenko nyt muka itse täysin väärässä ja hakoteillä?

Vaikea selittää koko historiaa lyhyesti, mutta tämänhetkinen tilanne on se, että en halua nähdä vanhempiani, koska heidän tapaamisestaan tulee aina huono mieli, ja ikävä olo. Viimeksi lähdin itku silmässä, kun olin tavannut heitä 15 minuuttia.
Olen nyt tehnyt päätöksen että en aio olla tekemisissä kuin silloin kun on jokin pakottava tarve, eli hei mitä tänne kuuluu-kyläilyt on nyt pois laskuista.

Isäni huutaa ja raivoaa täysin normaaleista asioista/ kysymyksistä, ja kun sanon hänelle siitä, ja kysyn miksi ihmeessä hän puhuu minulle noin rumasti, niin äitini huutelee sivusta että noniin, katso nyt mitä MINÄ joudun täällä kestämään päivät pitkät. Isäni taas vastaa että mitä kyselen/ihmettelen typeriä.
Kyseessä ihan normaali lausahdus, kuten nyt vaikkapa että tuleekohan tälle vuodelle vielä hyviä hiihtokelejä.

Mitään ei viitsi heille sanoa, koska äiti kääntää kaiken itseensä, katso nyt kun MINULLA on näin vaikeaa, ja isä huutaa kurkku suorana.
Äitini mielestä olen yliherkkä, enkä kestä normaalia elämää, ja otan ihan turhaan itseensä, kun HÄN joutuu kuitenkin koko ajan tätä kestämään, omasta mielestäni hän kääntää kaiken itseensä, vaikka kysymys olisi minusta.
Isäni taas raivostuu ihan normaaleista asioista, ja hänen mielestään minä olen typerä ja herkkänahkainen, ja "just tuollainen", kun ilmaisen että en aio hänen raivosteluaan jäädä kuuntelemaan.

Erona aikaisempaan on ainoastaan se että minä nykyään olen sanonut suoraan, että ilmapiiri on ikävä, ja minua kohdellaan tympeästi ja rumasti. Koen että heidän mielestään en saisi olla omaa mieltäni, vaan minun pitäisi taipua kestämään ja kuuntelemaan tätä heidän käytöstään koska se on heidän mielestään täysin normaalia olemista, jota minä vain en "kestä".

Nyt heistäkään ei ole kuulunut mitään, tuosta viimeisimmästä tilanteesta on 3 viikkoa. Oma veikkaukseni on että minua nyt jotenkin tällä rangaistaan että opinpahan olemaan, kun suljetaan perheestä ulos, mutta tilannehan on minulle juuri hyvä kun ei tarvitse nähdä heitä eikä kuulla heistä.

Minulla on itsellänkikin aikuinen lapsi, ja hänen kanssaan välit ovat mainiot. Soittelemme parin päivän välein ja puhumme pitkään jos on mahdollista. Tuemme toisiamme (minä tietysti etupäässä häntä) kerromme kuulumisemme, ja pidämme toisistamme.
Kun vanhemmat kysyvät onko lapsestani kuulunut mitään, ja vastaan siihen että kyllä, puhumme lähes päivittäin, niin isäni arvostelee ja vähättelee lastani tyyliin, eihän tuosta tule yhtään mitään, miten sekin on tuollainen, ja äitini kääntää aiheen muualle. Välillä tuntuu että hän on kateellinen, nutta en tiedä miten vanhempi voisi olla kateellinen siitä että hänen lapsellaan on hyvä suhde omaan lapseensa.

Sokerina pohjalla on vielä isosisarukseni, ja hänen lapsensa jonka kanssa he ovat symbioosissa, viettävät juhlapyhät yhdessä, pitävät perhepäivällisiä (joihin meitä ei siis koskaan kutsuta) ja antavat sisarukselleni rahaa elämiseen. Yhteensä jos sanon että satatonnia on kulunut aikuisen sisarukseni elämään heiltä, tuskin olen pahasti väärässä.
En ole koskaan tehnyt kenellekään heistä mitään, joten siitä ei voi olla kyse. Mistä ihmeestä siis?