Onko väärin olla vihainen lapselleen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vihainen saa tottakai olla, mutta se viha on koittava purkaa jollain muulla keinoin kuin huutamalla pää punaisena sille lapselle.

En huuda pää punaisena. Mutta tarkoitatko siis, että vihaisuutta ei saisi näyttää lapselle vaan se pitää piilottaa vaikka lähtemällä lenkille yksin heti kun on vihainen? Jos näin niin miksi? Ja entä jos on pienehkön lapsen yh eikä pääse lähtemään yksin lenkille kun suuttuu?

Ap

Ahhah. Kun on kotona itsekseen lapsen kanssa, niin vielä paljon pahemmin tehty kuin pää punaisena huutaminen olisi jättää lapset ja painua ulos. Tai vaikka menisi vessaan rauhoittumaan, niin sillä aikaa se on piirtänyt toiseenkin seinään ja vääntänyt sälekaihtimet solmuun. Ja syö vanukastasi.

No esimerkiksi nuo sälekaihtimet. Uusien ostaminen on oikeasti aika kallista eikä siihen välttämättä ole rahaa. Jos lapsi on jo yli 4 ja tietää, että sälekaihtimia ei saa hakata lelulapiolla rikki tai repiä alas ja hän silti käy toistuvasti sellaista tekemässä, niin eikö jokainen jossain vaiheessa olisi siitä vihainen. Minusta on normaalia suuttua, jos tuollaista tapahtuu. Vai pitääkö siinä oikeasti ikuisesti vain pystyä venyttämään omaa pinnaa ja sanoittaa lapselle, että sinua varmaan harmittaa joku kun revit sälekaihtimia, älä silti tee niin vaan tule tänne repimään vaikka paperia sen sijaan? Vaikka sama toistuisi kymmeniä kertoja? Kuka tuohon pystyy?

Ap

Pitääkin suuttua ja näyttää lapselle rajat, rankaista voi muutakin kuin lyömällä tai huutamalla.

Tietenkin saa olla vihainen ja tietenkin saa näyttää sen. Tarkoitus olisi kuitenkin opettaa lapselle, miten vihaisena kuuluu käyttäytyä.

Pää punaisena huutaminen ei sitä paitsi edes toimi (olen saattanut joskus kokeilla...), mutta yksittäistä maltin menetystä tärkeämpää on, mitä tapahtuu sen jälkeen eli aikuisen anteeksipyyntö, selittäminen ja tunneyhteyden uudelleenluominen. Miksi ihmeessä kukaan haluaisi opettaa lapselleen, että ei saa olla vihainen vaan toisilta ihmisiltä pitää sietää kaikki? Eli tiivistys: saa ja pitää olla tarvittaessa vihainen, mutta muista, että sekin on opetustilanne eli lapsi oppii sinulta käytösmalleja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saa suuttua ja kertoa sen lapselle, mutta muista että lapsi ei kykene käsittelemään hallitsematonta tunteenpurkaustasi. Sinun tehtäväsi on käsitellä sekä omat että lapsesi tunteet. Tärkeintä on, että käytöksesi on johdonmukaista ja lapselle ennakoitavaa. Ja muista, että lapsi ei esimerkiksi töni sisarustaan siksi, että haluaa satuttaa tätä vaan jostain muusta syystä, esimerkiksi huomiota saadakseen.

Muistanhan minä sen. Mutta entä jos mikään huomio ei riitä? Jos vaikka kaiken vapaa-aikansa omistaa lapsen huomioimiselle ja silti lapsi vain kerjää lisää huomiota satuttamalla vaikka kissaa tms?

Ap

Lapsi koittaa rajoja, eli asioilla pitää olla seuraukset.

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin saa olla vihainen ja tietenkin saa näyttää sen. Tarkoitus olisi kuitenkin opettaa lapselle, miten vihaisena kuuluu käyttäytyä.

Pää punaisena huutaminen ei sitä paitsi edes toimi (olen saattanut joskus kokeilla...), mutta yksittäistä maltin menetystä tärkeämpää on, mitä tapahtuu sen jälkeen eli aikuisen anteeksipyyntö, selittäminen ja tunneyhteyden uudelleenluominen. Miksi ihmeessä kukaan haluaisi opettaa lapselleen, että ei saa olla vihainen vaan toisilta ihmisiltä pitää sietää kaikki? Eli tiivistys: saa ja pitää olla tarvittaessa vihainen, mutta muista, että sekin on opetustilanne eli lapsi oppii sinulta käytösmalleja.

Olen samaa mieltä, että tilanne pitää selittää lapselle rauhassa jälkikäteen. Mutta miksi aikuisen pitää pyytää lapselta anteeksi suuttumistaan? Jos siis suuttui vaikka siitä, että lapsi toistuvasti teki kiellettyä asiaa esim töhri tussilla tapettia. Anteeksi pyydetään kun ollaan tehty väärin. Oliko siis väärin suuttua?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vihainen saa tottakai olla, mutta se viha on koittava purkaa jollain muulla keinoin kuin huutamalla pää punaisena sille lapselle.

En huuda pää punaisena. Mutta tarkoitatko siis, että vihaisuutta ei saisi näyttää lapselle vaan se pitää piilottaa vaikka lähtemällä lenkille yksin heti kun on vihainen? Jos näin niin miksi? Ja entä jos on pienehkön lapsen yh eikä pääse lähtemään yksin lenkille kun suuttuu?

Ap

Ahhah. Kun on kotona itsekseen lapsen kanssa, niin vielä paljon pahemmin tehty kuin pää punaisena huutaminen olisi jättää lapset ja painua ulos. Tai vaikka menisi vessaan rauhoittumaan, niin sillä aikaa se on piirtänyt toiseenkin seinään ja vääntänyt sälekaihtimet solmuun. Ja syö vanukastasi.

No esimerkiksi nuo sälekaihtimet. Uusien ostaminen on oikeasti aika kallista eikä siihen välttämättä ole rahaa. Jos lapsi on jo yli 4 ja tietää, että sälekaihtimia ei saa hakata lelulapiolla rikki tai repiä alas ja hän silti käy toistuvasti sellaista tekemässä, niin eikö jokainen jossain vaiheessa olisi siitä vihainen. Minusta on normaalia suuttua, jos tuollaista tapahtuu. Vai pitääkö siinä oikeasti ikuisesti vain pystyä venyttämään omaa pinnaa ja sanoittaa lapselle, että sinua varmaan harmittaa joku kun revit sälekaihtimia, älä silti tee niin vaan tule tänne repimään vaikka paperia sen sijaan? Vaikka sama toistuisi kymmeniä kertoja? Kuka tuohon pystyy?

Ap

Minulta lie melko turha kysyä kun juurikin huudan pää punaisena, mutta ehkä kuitenkin paras tietämäni mielenhallintakeino joka joskus toimii, on kiinnittää hetkeksi ajatukset johonkin muuhun asiaa ja vaikka laskea tapetin raitoja tai tarkistaa mitkä omat kynnet kaipaavat leikkaamista, missä järjestyksessä joku maaryhmä sijaitsee kartalla tms. Sitten lauseet saa hyvässä lykyssä muotoiltua paremmin ja volyymiä laskettua.

Arvelen että lasten on hyvä nähdä että vanhemmillakin on tunteet, mutta myös saada luottaa että he eivät ole liian äkkivääriä käytöksensä puolesta

Onpa ap hukassa.

Ap vaikutat vähän jankkaavan. Useampi on asiallisesti selittäen jo vastannu, että kyllä saa näyttää vihaisuuttakin, mutta tietyissä rajoissa ym. Vaikutat haluavan vain vastauksen, että joo, saat raivota lapsellesi.

Minun kasvattajani ei todellakaan hallinnut vihaansa, eikä millään tavalla pyrkinyt kantamaan siitä mitään vastuuta.

Hän syytti tunteistaan ja reaktioistaan minua, käyttäytymällä kunnolla olisin ollut vastuussa siitä, että hän ei ole minulle vihainen.

Ihmettelen jeesustelua ja lässytystä tässä ketjussa. Normiketjuissa palstalla lapsi, joka tekee jotain kiellettyä haukutaan maan rakoon ja vanhemman käytöstä ymmärretään maailman tappiin asti.

Vierailija kirjoitti:

Vihainen saa tottakai olla, mutta se viha on koittava purkaa jollain muulla keinoin kuin huutamalla pää punaisena sille lapselle.

Sinut on ksvatettu pumpulissa. Siksi sinusta tuli tuollainen kaikkea säikkyvä hienohelma.

Saa olla vihainen ja saa olla huono päivä, mutta täytyy selittää lapselle mistä se johtuu ja että rakastaa silti lastaan. Täytyy siis välttää sitä tilannetta, että lapsi luulisi äidin tulevan aina vain vihaiseksi lapsen takia.

Olen nähnyt äitejä jotka purkavat kaiken vihansa lapsiin ja vaikkapa ajavat nämä pois samasta huoneesta ilman mitään järkevää syytä. Sitten lapset kyhjöttävät yksin pimeässä toisessa huoneessa ja ihmettelevät mikä vika heissä on kun äiti on niin vihamielinen. Kiva mennä kutsuttuna kylään keskelle sitä tilannetta.

Tunteiden näyttäminenhän on hyvä asia! Kyllä lasten kuuluu nähdä kun esim. vanhemmat riitelee, he oppivat siitä miten riidellään ja nimen omaan aikuisina näytätte mallia eli väitellä voi, ääni voi kohota, mutta myös sovinnon näyttäminen on tärkeää. Lapselle saa myös suuttua, se on täysin normaalia, suuttuuhan lapsikin. Mutta tärkeämpää on, että miten suututaan ja että aina sovitaan ja ratkaistaan, ja myös vanhempi pyytää tarvittaessa anteeksi. 

Vierailija kirjoitti:

Ap vaikutat vähän jankkaavan. Useampi on asiallisesti selittäen jo vastannu, että kyllä saa näyttää vihaisuuttakin, mutta tietyissä rajoissa ym. Vaikutat haluavan vain vastauksen, että joo, saat raivota lapsellesi.

En halua sellaista vastausta. Enkä tarkoituksella jankkaa, vaan yritän kysyä ihmisiltä tarkemmin, haluan kuulla perusteluita vastauksille ja tarkempia pohdintoja ihmisten näkemyksien taustaksi. Ap

Kristallikissa kirjoitti:

Minun kasvattajani ei todellakaan hallinnut vihaansa, eikä millään tavalla pyrkinyt kantamaan siitä mitään vastuuta.

Hän syytti tunteistaan ja reaktioistaan minua, käyttäytymällä kunnolla olisin ollut vastuussa siitä, että hän ei ole minulle vihainen.

Ihmettelen jeesustelua ja lässytystä tässä ketjussa. Normiketjuissa palstalla lapsi, joka tekee jotain kiellettyä haukutaan maan rakoon ja vanhemman käytöstä ymmärretään maailman tappiin asti.

Ehkä pahimmilla trolleilla on tänään banni päällä tai muuta tekemistä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin saa olla vihainen ja tietenkin saa näyttää sen. Tarkoitus olisi kuitenkin opettaa lapselle, miten vihaisena kuuluu käyttäytyä.

Pää punaisena huutaminen ei sitä paitsi edes toimi (olen saattanut joskus kokeilla...), mutta yksittäistä maltin menetystä tärkeämpää on, mitä tapahtuu sen jälkeen eli aikuisen anteeksipyyntö, selittäminen ja tunneyhteyden uudelleenluominen. Miksi ihmeessä kukaan haluaisi opettaa lapselleen, että ei saa olla vihainen vaan toisilta ihmisiltä pitää sietää kaikki? Eli tiivistys: saa ja pitää olla tarvittaessa vihainen, mutta muista, että sekin on opetustilanne eli lapsi oppii sinulta käytösmalleja.

Olen samaa mieltä, että tilanne pitää selittää lapselle rauhassa jälkikäteen. Mutta miksi aikuisen pitää pyytää lapselta anteeksi suuttumistaan? Jos siis suuttui vaikka siitä, että lapsi toistuvasti teki kiellettyä asiaa esim töhri tussilla tapettia. Anteeksi pyydetään kun ollaan tehty väärin. Oliko siis väärin suuttua?

Ap

Ei ole väärin suuttua, sitä ei tarvitse pyytää anteeksi. Mutta viittasin tuohon pää punaisena huutamiseen tai jos muutoin menee ihan täysin suuttumisen valtaan. Silloin harvemmin on kyse enää seinään piirtämisestä vaan aikuinen on jo pitkin päivää ollut liian kuormittunut ja se lopuksi purkautuu. Siksi aikuisen totaalinen hermostuminen on todennäköisesti yllättävää ja pelottavaa lapselle. Jos sinä käyttäytyisit samoin suuttuessasi vaikka ystävälle, niin silloin ei ole anteeksipyydettävääkään.

Minusta on aivan epänormaalia lakata kynsiään tai ei olla olematta vihainen lapselle, joka toimii jotenkin niin, että vanhempi suuttuu.

Mielestäni anteeksipyyntö ei myöskään korvaa vihaisena huutamista, mutta mielestäni lasten pitäisi vain kestää se, että vanhempi suuttuu eikä hillitse sitä (koska se on teeskentelyä). En siis tarkoita, että vihaa pitää kaataa lapsen niskaan, tietenkään, ei, sitä kaadetaan sinne niin vähän kuin on mahdollista.

Mutta useinkaan se ei ole kauhean vähän.

Äiti sai sellaisia kiukunpuuskia ollessani lapsi/nuori ja tykkkäsi kiristää milloin milläkin tahtoonsa että en ole näin aikuisena hänen kanssaan väleissä enää ollenkaan. Eipähän pysty enää kiristämään kun ei tiedä asioistani mitään enkä ole enää hänestä riippuvainen kuten nuorena.

Vierailija kirjoitti:

Vihainen saa tottakai olla, mutta se viha on koittava purkaa jollain muulla keinoin kuin huutamalla pää punaisena sille lapselle.

Ääntään saa korottaa kyllä. Saa mielestäni osoittaa suuttumuksensa, puhutella terävästi, kunhan ei sorru nimittelyyn tai mollaamiseen.

Vaikka aikuisella on vastuu omista tunteistaan ja siitä miten niitä ilmaisee, olisi väärin opettaa lapselle, ettei hänen toistuva häiritsevä ja/tai muita vahingoittava käytös herättäisi negatiivisia tunteita ja aiheuttaisi vastapuolessa mm. yhteistyöhaluttomuutta. Jos ei lapsi opi että hänen toimintansa vaikuttaa muihin, vaan kuvittelee että ihmiset ovat hänelle loputtoman lempeitä ja ystävällisiä omasta toiminnasta riippumatta, karu totuus koittaa kun kotoa poistuu. Lapsen pitää kaiken lämmön, rakkauden, hellyyden, ilon, ylpeyden ja muun lisäksi nähdä ärtymystä, pettymystä, suuttumista ja kärsimättömyyttä, koska niitä hänen tulee myös tunnistaa ja ymmärtää maailmaan lähtiessään. Ja tiedostaa että hänen toiminnallaan VOI olla niissä rooli (mikä on eri asia kuin että hän olisi niistä vastuussa ja/tai että se oikeuttaisi asiattoman kohtelun).

Miten lapsi oppisi ilmaisemaan vihaa rakentavasti mutta aidosti jos ei koskaan näe mallia?

Joku kasvattajaguru sanoi, että vanhemman kuuluu näyttää lapselleen vihaisuutensa ennen kuin on oikeasti vihainen. Eli selkeästi sanoilla, ilmeellä ja äänensävyllä näytetään, että nyt isä/äiti on vihainen, koska teit x. Ei saa tehdä x, sen sijaan voit tehdä z. Noin esimerkiksi. Eikä tätä tietenkään pyydetä anteeksi.

Jos vanhemmalla on vihaa kertynyt ja menee kuppi ihan nurin, niin sitten voikin olla hankalampi hillitä itseään.

Kun lapset oli pieniä, piti joskus kyllä oikein vihaisesti komentaa heitä. Lapsi saattoi itkeä ja pelästyä, ja niin kuuluikin tuntea. Sitten halattiin ja mietittiin, mites tästä eteen päin. Miksi äiti oli niin vihainen ja miten jatkossa pitää toimia.

Vierailija kirjoitti:

Nykyisin tunteita pitää sanoittaa, mutta tunteita ei sovi kokea. Meillä oli töissä peräti luento aiheesta "vagushermon rauhoittaminen" eli muutama syvä sisäänhengitys ja rauhoitut, jotta negatiivinen tunnetila katoaa. Saan siis sanoa, että olen vihainen, mutta se tunne pitää kadottaa jopa itseltä.

Hyvä analyysi. Kaikkien negatiivisten tunteiden tunteminen ja näyttäminen on nykyään pahasta ja paheksuttavaa, jopa kiellettyä. Niistä saa kyllä puhua, saa sanoittaa, saa vatvoa, saa puida terapiassa jne, mutta niitä ei saa kokea, ei saa tuntea eikä varsinkaan näyttää. Vain sanoittamisen taso on sallittu.

Mutta miksi näin nykyään on?