Täytin 40 ja olen alkanut tekemään nyt pesäeroa eläkeikäisiin vanhempiini, jotta he osaisivat itsenäistyä

Olen 44 ja vanhemmat ikääntyy. Ikääntyminen tuo omat haasteensa. Äitillä alkaa jo pehmetä pää, aika muistivastaanotolle tulossa. Onpa kummallinen asia, että pitäisi heidän itsenäistyä meistä lapsista. Tosin itsenäisiä tässä ollaan oltu puolin ja toisin koko ajan siitä asti kun ollaan kaikki oltu täysi-ikäisiä. Autettu puolin ja toisin. Mulle ei ole velvollisuus, vaan ihan normaali auttamisasia se, että alan ottamaaan vastuuta vanhuksista. Varmaan omaishoitajuuskin on jossain vaiheessa edessä. Mut ne on minun vanhemmat.

Mä en todellakaan odota tuota aikaa, että vanhemmat tarvitsevat tukea enemmän kuin nyt. Olen 42 ja lapsi aloitti juuri syksyllä koulussa, tarvitsee siis vielä paljon vanhempiaan. Matkaa vanhempien luokse on 200 km. Mies töiden takia 3 vrk/vko pois kotoa, jolloin kaikki vastuu kodista minulla. Oma työni vie n. 45 tuntia viikossa. Pari perussairautta, jotka vievät voimia. 

Millä sitä jaksaa? 

Olen jo 10 vuotta hoitanut vanhempieni viranomaisasioista ison osan, maksanut heille siivoojan, kuskannut heitä kyläilyreissuille jne. Käydään kerran kuussa viikonloppuna ja aina tulee syyllistävää palautetta että pitäisi käydä useamminkin. Mutta mistä sitä repii enemmän aikaa? Viikonloppuisin on lapsella kaverisynttäreitä, muita sukulaisia jotka tulee kylään tai joissa kyläiltäisiin, kesällä viikonloput menevät oman kodin pihatöissä ja miehellä on silloin oman harrastuksen kiireisin aika. Omassa työssäni on noin viisi työviikonloppua vuodessa ja pari kertaa vuodessa talkoillaan lapsen harrastuksen vuoksi viikonloppuisin. 

Iltaisin rukoilen, että vanhempani saisivat hyvän äkkikuoleman. 

Onpa erikoista. Ymmärtäisin, jos tapaisitte ihan jatkuvasti, mutta kerran kuukaudessa on sekin jo harvoin, ja siitä vielä pitää harventaa? Itse tapaan kerran kuussa, ja mulla on aina siitä huono omatunto, että niin harvoin vaikka asun vain 150 km päässä ja on autokin.

Ja eihän se toki niin mene, että vanhat ihmiset itsenäistyvät, vaan päinvastoin, ajan myötä heistä tulee riippuvaisempia ja on lasten vuoro huolehtia vanhemmistaan. Omat vanhempani on nyt 76 ja 78, eikä vielä ole tarvinneet apua, mutta seura kyllä heillekin kelpaa hyvin, vähän pitkiä ja tylsiähän ne eläkeläisen päivät joskus on, ja yksinäisiä. Ja toki olen valmis auttamaan sitten, kun apua tarvitsevat. 

40 v. rajapyykki lähestyy itsellänikin ja ensimmäistä kertaa olen onnellinen siitä, että välit vanhempiin ovat katkenneet jo 15 vuotta sitten. Joku vanhussossu yritti kyllä soittaa, että omaisten pitäisi järjestellä vanhempien asumista, kaupassa käyntiä ja sellaista. Kerroin, etten ole heidän omaisensa. Viranomainen soitti myöhemmin uudestaan, en enää vastaa puhelimeen. Appivanhemmista vastaa tietysti mies yksin, kun en ole heille kelvannut huonon perheen tyttönä. Ihana ajatus, että itsellekin on huoletonta aikaa vielä luvassa.