Miten äkkipikaisuuden kanssa pärjää?

Onko sinulla ollut paljon stressiä?

Mene sellaiselle vihanhallintakurssille.

Vierailija kirjoitti:

Eihän se ole kuin itsekuria. Päättää ettei hermostu.

Miksi edes vastaat tähän ketjuun, jos et itse ole äkkipikainen? Sama kuin jos kysyttäisiin miehiltä vinkkejä esinahan hoitoon ja sitten naiset vastailisivat.

Se kymmeneen laskeminen?

Onko äkkipikaisuus normaalia vai merkki jostain vakavasta ongelmasta?

Mistä se äkkipikaisuus on nyt tullut? Oletko ennen ollut enemmän ihmisten miellyttäjä? Silloinhan se on ihan terve reaktio, että alkaa löytyä niitä oman itsen rajoja, joita ilmaisee muille.

Vierailija kirjoitti:

Mistä se äkkipikaisuus on nyt tullut? Oletko ennen ollut enemmän ihmisten miellyttäjä? Silloinhan se on ihan terve reaktio, että alkaa löytyä niitä oman itsen rajoja, joita ilmaisee muille.

En osaa sanoa mistä on tullut. En ole koskaan ollut mikään erityinen miellyttäjä. Yhtäkkiä vain huomasin, että en kykenekään aina hillitsemään itseäni ärsyttävissä tilanteissa. En aikaisemmin edes tiennyt, että niin voi käydä.

Ap

Löysin miehen joka tykkää äkkipikaisuudestani.

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulla ollut paljon stressiä?

En osaa sanoa onko ollut stressiä. Ennemminkin sanoisin, että olen ollut  pari vuotta ahdistunut ja välillä hyvin masentunut.

Ap

Miksei voisi olla äkkipikainen. Jos et tee mitään, mikä vaarantaisi jonkun turvallisuuden, niin anna olla. Kuuluukin osata tiuskaista tai ärähtää, jos muut hyppivät nenille.

Vanhoilla päivilläni en siedä enää äkkipikaisia ihmisiä, ovat erittäin rasittavia. Vähiin on käynyt toisaalta ihmissuhteet.

Vierailija kirjoitti:

Löysin miehen joka tykkää äkkipikaisuudestani.

Mun suhteessa helpottaa se, että vaikka itse olen äkkipikainen, mies on hyväntuulinen viilipytty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä se äkkipikaisuus on nyt tullut? Oletko ennen ollut enemmän ihmisten miellyttäjä? Silloinhan se on ihan terve reaktio, että alkaa löytyä niitä oman itsen rajoja, joita ilmaisee muille.

En osaa sanoa mistä on tullut. En ole koskaan ollut mikään erityinen miellyttäjä. Yhtäkkiä vain huomasin, että en kykenekään aina hillitsemään itseäni ärsyttävissä tilanteissa. En aikaisemmin edes tiennyt, että niin voi käydä.

Ap

Millaisia nämä ärsyttävät tilanteet ovat?

Vierailija kirjoitti:

Mene sellaiselle vihanhallintakurssille.

Onko Suomessa sellaisia? Olen kuvitellut, että se on enemmän amerikkalainen juttu.

Vierailija kirjoitti:

Vanhoilla päivilläni en siedä enää äkkipikaisia ihmisiä, ovat erittäin rasittavia. Vähiin on käynyt toisaalta ihmissuhteet.

Toisaalta, vaikka joku olisikin äkkipikainen, niin et välttämättä edes huomaa sitä, jos et tee mitään sellaista mikä suututtaisi hänet.

No mitä nyt äkkipikaisuus kenellekin tarkoittaa.

Vierailija kirjoitti:

Se kymmeneen laskeminen?

Ei äkkipikainen ehdi laskea kymmeneen, kun hän räjähtää jo ennen kuin ehtii ajatella koko laskemista. Siksi sitä sanotaan äkkipikaisuudeksi.

Tuskin tältä palstalta saa järkeviä vastauksia. Kysy joltakin neurologilta, joka on näiden asioiden asiantuntija.

Johan on kumma, jos aikuinen ihminen ei pärjää itselleen.

Mulla on ollut tämä ongelma ihan lapsesta asti. Olen saanut sen hallintaan vasta keski-iässä, ja siihen on tarvittu sekä terapiaa että mindfulnessin harjoittamista. Terapiassa on opeteltu ns. tunnesäätelyä, ja sitä on tukenut se mindfulness (kävin kurssin asiasta), koska vain sitä voi säädellä, minkä edes tiedostaa. Ennen en ikään kuin ehtinyt ärsykkeen ja reaktion väliin, ja sanoin tai tein jotain harkitsematonsa ja sitten kaduin, että voi hitto, mitä möläytin nyt taas tai mitä tein. Nyt pystyn ikään kuin vähän ulkopuolelta tarkkailemaan, että ahaa, nyt ärsyttää kovasti, sitä missä se ärsytys tuntuu kehossa (esim. kuin kuuma tuli korventaisi rintaa ja päätä), ja siinä kun tarkkailen ärtymystäni, väliin ehtii järjen ääni sanomaan, ettei kannata nyt häipyä ovet paukkuen tai sanoa mitä sylki suuhun tuo syystä että... Nuorena saatoi jopa käydä fyysisesti käsiksi, mutta sitä ei onneksi ole teinivuosien jälkeen sattunut. Mutta möläyttelyn ja häipymisen olen saanut loppumaan vasta päälle nelikymppisenä, mindfulness ehkä vielä tärkeämpi siinä kuin terapia, vaikka molemmat on tukeneet toisiaan.