Miten jaksaa avioliitossa, jossa rakkaus on loppunut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pikkulapsiaikana se rakkaus loppuu, ja silloin pitää tosissaan opetella kommunikoimaan. Kun lapsi kasvaa ja arkeen tulee taas mahdollisuuksia hengittää, niin rakkaus alkaa palaamaan takaisin, ja läheisyys on jopa syvempää kuin ennen pikkulapsiaikaa. Johtuen siis parantuneesta kommunikaatiosta.

Mikäli kommunikaatiota ja vuorovaikutusta ei onnistuta kehittämään, niin homma ei kyllä toimi, ja erohan siitä tulee. Aika moni kuvittelee, että pitkän liiton liima on juurikin rakkaus, mutta eihän se niin ole. Niitä parisuhdetaitoja, sitoutumista ja tahtoa tarvitaan juuri silloin, kun rakkaus on katkolla. Rakastuneenahan noille taidoille ei edes ole tarvetta, vaan kaikki on helppoa.

Me rakastuttiin uudelleen kun nuorin lapsi oli viisi, mutta arvostus, kunnioitus ja keskusteluyhteys pysyivät koko ajan. Ja yhteinen hullu huumori. Niillä selvittiin.

Mitä sitten jos toisen kommunikaatiotaidot ja ymmärrys ei kehity ihan riittävästi? Että jää enemmän toisen harteille se parisuhteen hoito? Pystyyhän sellaisen kanssa olemaan, mutta ei välttämättä kokemaan itseänsä huomioiduksi. Varmaan moni parisuhde pysyy kasassa sen avulla, että toinen on tarpeeksi viisas sitä hoitamaan. Mutta pitääkö jaksaa antaa enemmän?

Minä, minä, minä, minun tarpeeni. Minun pitää saada kokea itseni huomioiduksi.

Toisen kommunikaatio ei ole tarpeeksi kehittynyttä, jos se ei kommunikoi sillä tyylillä kuin minä toivon.

eikö se ollutkaan että parempi hyvä vanhempi kuin huonot vanhemmat? nytkö se onkin jo kääntynyt päinvastaiseksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asioita mitä mietin erosta on, että luultavasti emme muutamistakin syistä johtuen asuisi eron jälkeen enää samalla tai viereisillä asuinalueilla, vaan välimatkaa olisi jonkun verran. Eli lapsen arjen kannalta tämä olisi vähän hankalaa. Lisäksi uskon, että mies löytäisi aika pian uuden naisen ja lapsi joutuisi siihen pyöritykseen mukaan. Eli en oikein tiedä miten tämä olisi parannus lapsen nykyiseen elämään. Ap

Jälkiviisaana olisin yrittänyt suhteen eteen kovemmin, olisi pitänyt tajuta, että ihmisen onni ei riipu pelkästään siitä kumppanista. Tai ainakin olisi pitänyt lykätä eroa vuosilla eteenpäin. Sitä omaa aika tulee sitten yllättävän nopeasti, kun lapsi muuttaa pois kotoa. Ja jo aiemmin, kun teini-ikä alkaa...

Ettekö yhtään kiinnosta toisianne? Oletko koskaan ollut kiinnostunut miehesi ajatuksista, kokemuksista, päivän kuulumisista? 

Ei oikein enää olla. Itse olin kiinnostunut miehen ajatuksista, kuulumisista ja kokemuksista vuosikausia. Mutta lapsen syntymän jälkeen tuli tunne, että hän ei ole kiinnostunut minun vastaavista eikä varmaan ole koskaan aidosti ollutkaan vaan esitti vain. Niin oma kiinnostuksenikin hiipui reaktiona siihen. Ap

Viisi vuotta jaksoi esittää, etkä huomannut mitään?

No mutta ajattele. Olet varmasti ollut hänelle todella tärkeä, kun hän on viisi vuotta jaksanut pitää yllä tuollaista teatteria ihan vain sinun takiasi!

Tuntuu, että nyt vasta teillä voisi olla mahdollisuus oppia tuntemaan toisenne oikeasti.

Miten reagoit jos mies haluaa muuttaa sinua? Jos hän kertoo asioita jotka sinussa ärsyttää, muututko sinä sellaiseksi kuin mies haluaa ja mitä se mies rakastaa? Tiedätkö miten se mies haluaa elää, vai onko teilläkin sinun määrittelemät raamit? Et nimittäin saa koskaan ikinä missään toimivaa parisuhdetta jos kalsareistakin pää kiristää. Jos nämä ovat tärkeitä asioita, niin kysyitkö ensimmäisillä treffeillä missä mies pieree ja onko mahdollista että kalsarit menevät pyykkikoriin? Sulle tekisi hyvää olla parisuhteessa itsesi kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asioita mitä mietin erosta on, että luultavasti emme muutamistakin syistä johtuen asuisi eron jälkeen enää samalla tai viereisillä asuinalueilla, vaan välimatkaa olisi jonkun verran. Eli lapsen arjen kannalta tämä olisi vähän hankalaa. Lisäksi uskon, että mies löytäisi aika pian uuden naisen ja lapsi joutuisi siihen pyöritykseen mukaan. Eli en oikein tiedä miten tämä olisi parannus lapsen nykyiseen elämään. Ap

Jälkiviisaana olisin yrittänyt suhteen eteen kovemmin, olisi pitänyt tajuta, että ihmisen onni ei riipu pelkästään siitä kumppanista. Tai ainakin olisi pitänyt lykätä eroa vuosilla eteenpäin. Sitä omaa aika tulee sitten yllättävän nopeasti, kun lapsi muuttaa pois kotoa. Ja jo aiemmin, kun teini-ikä alkaa...

Ettekö yhtään kiinnosta toisianne? Oletko koskaan ollut kiinnostunut miehesi ajatuksista, kokemuksista, päivän kuulumisista? 

Ei oikein enää olla. Itse olin kiinnostunut miehen ajatuksista, kuulumisista ja kokemuksista vuosikausia. Mutta lapsen syntymän jälkeen tuli tunne, että hän ei ole kiinnostunut minun vastaavista eikä varmaan ole koskaan aidosti ollutkaan vaan esitti vain. Niin oma kiinnostuksenikin hiipui reaktiona siihen. Ap

Viisi vuotta jaksoi esittää, etkä huomannut mitään?

No mutta ajattele. Olet varmasti ollut hänelle todella tärkeä, kun hän on viisi vuotta jaksanut pitää yllä tuollaista teatteria ihan vain sinun takiasi!

Tuntuu, että nyt vasta teillä voisi olla mahdollisuus oppia tuntemaan toisenne oikeasti.

No voihan olla, että hän ei esittänyt viittä vuotta, mutta miksi minulla on olo, että ajatukseni, kokemukseni ja kuulumiseni ei ole koskaan aidosti kiinnostanut häntä. Mistä sellainen olo voi johtua sitten?

Ja miten tutustua toiseen oikeasti, kun on koko ajan tuollainen olo?

Ap

Vierailija kirjoitti:

eikö se ollutkaan että parempi hyvä vanhempi kuin huonot vanhemmat? nytkö se onkin jo kääntynyt päinvastaiseksi?

On se edelleen noin, mutta en jaksa uskoa, että ap muuttuisi sen paremmaksi, vaikka eroaisi miehestään. Mies taas ei välttämättä huono olekaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asioita mitä mietin erosta on, että luultavasti emme muutamistakin syistä johtuen asuisi eron jälkeen enää samalla tai viereisillä asuinalueilla, vaan välimatkaa olisi jonkun verran. Eli lapsen arjen kannalta tämä olisi vähän hankalaa. Lisäksi uskon, että mies löytäisi aika pian uuden naisen ja lapsi joutuisi siihen pyöritykseen mukaan. Eli en oikein tiedä miten tämä olisi parannus lapsen nykyiseen elämään. Ap

Jälkiviisaana olisin yrittänyt suhteen eteen kovemmin, olisi pitänyt tajuta, että ihmisen onni ei riipu pelkästään siitä kumppanista. Tai ainakin olisi pitänyt lykätä eroa vuosilla eteenpäin. Sitä omaa aika tulee sitten yllättävän nopeasti, kun lapsi muuttaa pois kotoa. Ja jo aiemmin, kun teini-ikä alkaa...

Ettekö yhtään kiinnosta toisianne? Oletko koskaan ollut kiinnostunut miehesi ajatuksista, kokemuksista, päivän kuulumisista? 

Ei oikein enää olla. Itse olin kiinnostunut miehen ajatuksista, kuulumisista ja kokemuksista vuosikausia. Mutta lapsen syntymän jälkeen tuli tunne, että hän ei ole kiinnostunut minun vastaavista eikä varmaan ole koskaan aidosti ollutkaan vaan esitti vain. Niin oma kiinnostuksenikin hiipui reaktiona siihen. Ap

Viisi vuotta jaksoi esittää, etkä huomannut mitään?

No mutta ajattele. Olet varmasti ollut hänelle todella tärkeä, kun hän on viisi vuotta jaksanut pitää yllä tuollaista teatteria ihan vain sinun takiasi!

Tuntuu, että nyt vasta teillä voisi olla mahdollisuus oppia tuntemaan toisenne oikeasti.

No voihan olla, että hän ei esittänyt viittä vuotta, mutta miksi minulla on olo, että ajatukseni, kokemukseni ja kuulumiseni ei ole koskaan aidosti kiinnostanut häntä. Mistä sellainen olo voi johtua sitten?

Ja miten tutustua toiseen oikeasti, kun on koko ajan tuollainen olo?

Ap

Jos sinulla on koko ajan ollut tuollainen olo, niin mikä sai sinut edes ryhtymään hänen kanssaan suhteeseen?

Onko teillä muuten ollut mitään yhteisiä harrastuksia tai mielenkiinnon kohteita? Mitä olette suhteen eri aikoina tehneet yhdessä?

Vierailija kirjoitti:

Kun lapsi on noin pieni, niin eroaminen kaikkine lieveilmiöineen on kuitenkin isompi paha kuin se että toista kohtaan ei tunne intohimoa ja kalsarit lattialla ärsyttää.

Et haluaisi kuulla tätä, mutta usko kokemutta ja paljon nähnyttä.

Niin paljon olen nähnyt sekä oman kokemuksen että työni kautta lasten tuskaa, vanhempien riitoja, lapsen pelinappulana käyttämistä, toisen vanhemman vieraannuttamista (ja aikuisena traumatisoituneita ja hylkäämiskokemuksesta kärsiviä), käräjillä tappelemista, elaritappeluita, uusien puolisoiden tappelemista sopassa mukana...

Pääset helpommalla, kun yrität vielä jaksaa. Parisuhteenkin voi saada uuteen liekkiin, töitä sekin vaatii eikä ole helppoa, mutta ei ole erokaan.

Tämähän riippuu ihan täysin niistä kahdesta ihmisestä jotka on eroamassa. Osa järjestää showta ja pelaa lapsella, osa käyttäytyy aikuismaisesti ja ajattelee lapsen parasta.

Itse "jaksoin" avioliitossa vuosia. Uutta liekkiä ei löytynyt sen sijaan ahdistuin, masennuin ja katosin ihmisenä täysin. Ero tuli lopulta kun lapset lähestyivät aikuisuutta. Minusta ei ollut jäljellä enää mitään, 3 vuotta on mennyt siihen että itseäni pikku hiljaa parsin kasaan. Päivääkään en parisuhdetta kaivannut, lapsien kanssa menee paremmin nyt kuin ns. ydinperheessä.

Ei ole yhtä ainoaa oikraa ratkaisua mutta mitä tahansa ap teetkin niin pidä huoli että itse voit hyvin. Se on parasta mitä voit lapsellesi antaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asioita mitä mietin erosta on, että luultavasti emme muutamistakin syistä johtuen asuisi eron jälkeen enää samalla tai viereisillä asuinalueilla, vaan välimatkaa olisi jonkun verran. Eli lapsen arjen kannalta tämä olisi vähän hankalaa. Lisäksi uskon, että mies löytäisi aika pian uuden naisen ja lapsi joutuisi siihen pyöritykseen mukaan. Eli en oikein tiedä miten tämä olisi parannus lapsen nykyiseen elämään. Ap

Jälkiviisaana olisin yrittänyt suhteen eteen kovemmin, olisi pitänyt tajuta, että ihmisen onni ei riipu pelkästään siitä kumppanista. Tai ainakin olisi pitänyt lykätä eroa vuosilla eteenpäin. Sitä omaa aika tulee sitten yllättävän nopeasti, kun lapsi muuttaa pois kotoa. Ja jo aiemmin, kun teini-ikä alkaa...

Ettekö yhtään kiinnosta toisianne? Oletko koskaan ollut kiinnostunut miehesi ajatuksista, kokemuksista, päivän kuulumisista? 

Ei oikein enää olla. Itse olin kiinnostunut miehen ajatuksista, kuulumisista ja kokemuksista vuosikausia. Mutta lapsen syntymän jälkeen tuli tunne, että hän ei ole kiinnostunut minun vastaavista eikä varmaan ole koskaan aidosti ollutkaan vaan esitti vain. Niin oma kiinnostuksenikin hiipui reaktiona siihen. Ap

Viisi vuotta jaksoi esittää, etkä huomannut mitään?

No mutta ajattele. Olet varmasti ollut hänelle todella tärkeä, kun hän on viisi vuotta jaksanut pitää yllä tuollaista teatteria ihan vain sinun takiasi!

Tuntuu, että nyt vasta teillä voisi olla mahdollisuus oppia tuntemaan toisenne oikeasti.

No voihan olla, että hän ei esittänyt viittä vuotta, mutta miksi minulla on olo, että ajatukseni, kokemukseni ja kuulumiseni ei ole koskaan aidosti kiinnostanut häntä. Mistä sellainen olo voi johtua sitten?

Ja miten tutustua toiseen oikeasti, kun on koko ajan tuollainen olo?

Ap

Jos sinulla on koko ajan ollut tuollainen olo, niin mikä sai sinut edes ryhtymään hänen kanssaan suhteeseen?

Onko teillä muuten ollut mitään yhteisiä harrastuksia tai mielenkiinnon kohteita? Mitä olette suhteen eri aikoina tehneet yhdessä?

Ei ole ollut aina tuollainen olo vaan se olo alkoi pian lapsen syntymän jälkeen.

On ollut ennen yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja harrastuksia, mutta nekin päättyi lapsen syntymän jälkeen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pikkulapsiaikana se rakkaus loppuu, ja silloin pitää tosissaan opetella kommunikoimaan. Kun lapsi kasvaa ja arkeen tulee taas mahdollisuuksia hengittää, niin rakkaus alkaa palaamaan takaisin, ja läheisyys on jopa syvempää kuin ennen pikkulapsiaikaa. Johtuen siis parantuneesta kommunikaatiosta.

Mikäli kommunikaatiota ja vuorovaikutusta ei onnistuta kehittämään, niin homma ei kyllä toimi, ja erohan siitä tulee. Aika moni kuvittelee, että pitkän liiton liima on juurikin rakkaus, mutta eihän se niin ole. Niitä parisuhdetaitoja, sitoutumista ja tahtoa tarvitaan juuri silloin, kun rakkaus on katkolla. Rakastuneenahan noille taidoille ei edes ole tarvetta, vaan kaikki on helppoa.

Me rakastuttiin uudelleen kun nuorin lapsi oli viisi, mutta arvostus, kunnioitus ja keskusteluyhteys pysyivät koko ajan. Ja yhteinen hullu huumori. Niillä selvittiin.

Mitä sitten jos toisen kommunikaatiotaidot ja ymmärrys ei kehity ihan riittävästi? Että jää enemmän toisen harteille se parisuhteen hoito? Pystyyhän sellaisen kanssa olemaan, mutta ei välttämättä kokemaan itseänsä huomioiduksi. Varmaan moni parisuhde pysyy kasassa sen avulla, että toinen on tarpeeksi viisas sitä hoitamaan. Mutta pitääkö jaksaa antaa enemmän?

Minä, minä, minä, minun tarpeeni. Minun pitää saada kokea itseni huomioiduksi.

Toisen kommunikaatio ei ole tarpeeksi kehittynyttä, jos se ei kommunikoi sillä tyylillä kuin minä toivon.

Tämä on niin tuttu tarina. Moni oppii vasta vanhemmalla iällä arvostamaan sitä toisen erilaista tapaa toimia. Suhteen alussa katsellaan vaaleanpunaisten lasien läpi ja kun lasit otetaan pois, niin havahdutaan että se toinen on ihminen. Ärsyttävä ihminen. Raivostuttava ihminen. Itsekäs ihminen. Sitten erotaan. Vuosikymmenien päästä tajutaan oma ehdottomuus ja mitä kaikkea siitä on aiheutunut, sitten egosta voidaan luopua. Ihan älyttömän lapsellista valittaa toisen piereskelystä tai kalsareista. Ap asiasi ei olisi yhtään sen paremmin vaikka miehesi pers liimattaisiin yhteen ja hän veisi kalsarinsa heti pois sinun silmistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anna hetki aikaa, joskus aika oikeasti tekee ihmeitä, teillä on takana vauvavuodet.

Puhu ja kerro, että koet tyytymättömyyttä. En heti pamauttaisi, että en rakasta, koska pitkässä parisuhteessa rakkaus tulee ja menee. Pääasia on, ettei niissä tilanteissa lyö heti hanskoja tiskiin.

Jos puhumisen ja ajan jälkeen tilanne yhä ahdistaa esimerkiksi vuoden päästä, niin tiedät varmaan itsekin, että joudut vakavasti harkitsemaan eroa. 

Muutos vie aina aikaa etkä voi muuttaa miestäsi. Muuta siis itseäsi. Ja jos kaikki käy hyvin, mies muuttuu siinä mukana. 

Puhut miehestäsi käyttäen sanoja sietää ja ärsyttää. Hän tietää kyllä vaikka et olisi niitä sanonut. Voi olla että on umpisolmussa itsekin tilanteessanne. Ei miehen käytöskään kauhean innostuneelta tai rakastavalta vaikuta. 

Olemme me aiheesta vähän puhuneet ja tiedän kyllä, että mies ei erityisen rakastunut minuun enää ole. Eikä hän tosiaan käyttädy erityisen innostuneesti. Ap

Mies elää tavallista perhearkea. Ei ole erityisen innostunut, eikä rakastunut. Mutta saattaa olla ihan tyytyväinen. Jopa onnellinen. 

Ei se nyt niin normaalia ole vuosikausia käyttäytyä erityisen innostuneesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää on taas tätä.

Kun nainen synnyttää lapsen (ja on sille jo uhrannut oman kehonsa ja terveytensä) niin sen jälkeen naisen pitäisi myös unohtaa omat halut, tunteensa ja tarpeensa. Elää pitäisi vain ja ainoastaan lapselle ja miehelle. Vaikka rakkautta ei ole, mies ei välitä ja huomioi, ja jättää kaikki lasten hoidon ja kotitalouden hoidon lapselle niin pitäisi parisuhteeseen jäädä, koska... niin, koska naisilla ei pitäisi olla oikeutta onnellisuuteen. Sitten siinä on ärsyttävä kaveri-puoliso rinnalla, joka jättää jälkeensä lisää siivottavaa, jonka ruokkimiseen ja elämän pyörittämiseen menee aikaa, samalla kun pitää vielä kasvattaa se lapsi siinä rinnalla, hoitaa koti, tehdä ruokaa, käydä töissäkin siinä samalla... Ja vielä esittää, että ei muka haittaa sen kaveri-puolison ärsyttävät puolet?

Inhoan tätä vanhanaikaista "naisten kuuluu uhrautua" ajattelutapaa. 

Aikamoisia oletuksia taas. Missä ap on kertonut että tilanne on tuo? 

Vastauksista paistaa selvästi tämä ajattelutapa, miten aina naisten kuuluu uhrautua ja vain hyväksyä rakkaudeton parisuhdekkin. Täällä on ollut kommentteja siitäkin, miten pitäisi odottaa naisen siihen asti sentään että lapsi on muuttanut omilleen (eli mitä vielä 14+ vuotta?) ja sitten vasta erota.

Ihan sairaita kommentteja minun mielestä ja just sellaista, että naisella ei pitäisi saada olla omia tarpeita, haluja ja vaatimuksia olla onnellinen.

Eli mielikuvittelit ap:n tilanteeksi tuon ja päivittelet että kanssakeskustelijat kannustavat ap:ta pysymään noin huonossa liitossa. Pysytäänkö asiassa..

Vastauksien perusteella nimenomaan kehotetaan pysymään noinkin huonossa parisuhteessa.

Ei ole rakkautta? No pysy parisuhteessa lapsen takia.

Ei tässä tuollaista neuvoa ole annettu, vaan on ihmetelty, mitä aloittaja sillä rakkaudella tarkoittaa. Ilmeisesti tarkoittaa rakastumisen tunnetta.

En tarkoita rakastumisen tunnetta tai alkuhuumaa vaan rakastamista. Tiedän kyllä näiden eron. En esimerkiksi ikävöi miestäni enää kun olemme vaikka työmatkan vuoksi erossa viikon enkä mieti mitä hänelle siellä matkalla kuuluu, ei tule oloa että tekisi mieli kysyä kuulumisia. En jaksa niin kiinnostua hänen elämän asioista enää. Ei tule hyvä mieli siitä kun hän palaa kotiin. Jos elämässäni tapahtuu jotain pientä yllättävää mukavaa ei tule mieleen, että kertoisin siitä ensimmäisenä hänelle. Tunnen kyllä välittäväni hänestä mutta kuin ystävästä tai pitkän ajan kämppiksestä. En myöskään tunne, että hän rakastaisi minua. Ap

Miten voisit tuntea että hän rakastaa sinua, jos et itse halua rakastaa häntä vaan pikemminkin hakemalla haet syitä tuntea toisin.

Olisiko mahdollista että kun sinulla on pieni lapsi, joka ehkä on tullut ensimmäiselle sijalle, niin sinulla voisi olla kesken prosessi, jossa kiintymyksesi voi ulottua useampiin - että myös miehellesi löytyisi tilaa sydämessäsi.

Toisaalta huolestuttavaa tuo vastauksestasi kumpuava välipitämättömyys., sen sanotaan olevan rakkauden pahin vihollinen. Oletko kysynyt itseltäsi, haluatko rakastaa miestäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pikkulapsiaikana se rakkaus loppuu, ja silloin pitää tosissaan opetella kommunikoimaan. Kun lapsi kasvaa ja arkeen tulee taas mahdollisuuksia hengittää, niin rakkaus alkaa palaamaan takaisin, ja läheisyys on jopa syvempää kuin ennen pikkulapsiaikaa. Johtuen siis parantuneesta kommunikaatiosta.

Mikäli kommunikaatiota ja vuorovaikutusta ei onnistuta kehittämään, niin homma ei kyllä toimi, ja erohan siitä tulee. Aika moni kuvittelee, että pitkän liiton liima on juurikin rakkaus, mutta eihän se niin ole. Niitä parisuhdetaitoja, sitoutumista ja tahtoa tarvitaan juuri silloin, kun rakkaus on katkolla. Rakastuneenahan noille taidoille ei edes ole tarvetta, vaan kaikki on helppoa.

Me rakastuttiin uudelleen kun nuorin lapsi oli viisi, mutta arvostus, kunnioitus ja keskusteluyhteys pysyivät koko ajan. Ja yhteinen hullu huumori. Niillä selvittiin.

Mitä sitten jos toisen kommunikaatiotaidot ja ymmärrys ei kehity ihan riittävästi? Että jää enemmän toisen harteille se parisuhteen hoito? Pystyyhän sellaisen kanssa olemaan, mutta ei välttämättä kokemaan itseänsä huomioiduksi. Varmaan moni parisuhde pysyy kasassa sen avulla, että toinen on tarpeeksi viisas sitä hoitamaan. Mutta pitääkö jaksaa antaa enemmän?

Minä, minä, minä, minun tarpeeni. Minun pitää saada kokea itseni huomioiduksi.

Toisen kommunikaatio ei ole tarpeeksi kehittynyttä, jos se ei kommunikoi sillä tyylillä kuin minä toivon.

Tämä on niin tuttu tarina. Moni oppii vasta vanhemmalla iällä arvostamaan sitä toisen erilaista tapaa toimia. Suhteen alussa katsellaan vaaleanpunaisten lasien läpi ja kun lasit otetaan pois, niin havahdutaan että se toinen on ihminen. Ärsyttävä ihminen. Raivostuttava ihminen. Itsekäs ihminen. Sitten erotaan. Vuosikymmenien päästä tajutaan oma ehdottomuus ja mitä kaikkea siitä on aiheutunut, sitten egosta voidaan luopua. Ihan älyttömän lapsellista valittaa toisen piereskelystä tai kalsareista. Ap asiasi ei olisi yhtään sen paremmin vaikka miehesi pers liimattaisiin yhteen ja hän veisi kalsarinsa heti pois sinun silmistä.

En ole missään sanonut, että ongelmat johtuisi miehen kalsareista. Vaan että koska rakkaus on loppunut niin kalsaritkin ärsyttää.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asioita mitä mietin erosta on, että luultavasti emme muutamistakin syistä johtuen asuisi eron jälkeen enää samalla tai viereisillä asuinalueilla, vaan välimatkaa olisi jonkun verran. Eli lapsen arjen kannalta tämä olisi vähän hankalaa. Lisäksi uskon, että mies löytäisi aika pian uuden naisen ja lapsi joutuisi siihen pyöritykseen mukaan. Eli en oikein tiedä miten tämä olisi parannus lapsen nykyiseen elämään. Ap

Jälkiviisaana olisin yrittänyt suhteen eteen kovemmin, olisi pitänyt tajuta, että ihmisen onni ei riipu pelkästään siitä kumppanista. Tai ainakin olisi pitänyt lykätä eroa vuosilla eteenpäin. Sitä omaa aika tulee sitten yllättävän nopeasti, kun lapsi muuttaa pois kotoa. Ja jo aiemmin, kun teini-ikä alkaa...

Ettekö yhtään kiinnosta toisianne? Oletko koskaan ollut kiinnostunut miehesi ajatuksista, kokemuksista, päivän kuulumisista? 

Ei oikein enää olla. Itse olin kiinnostunut miehen ajatuksista, kuulumisista ja kokemuksista vuosikausia. Mutta lapsen syntymän jälkeen tuli tunne, että hän ei ole kiinnostunut minun vastaavista eikä varmaan ole koskaan aidosti ollutkaan vaan esitti vain. Niin oma kiinnostuksenikin hiipui reaktiona siihen. Ap

Viisi vuotta jaksoi esittää, etkä huomannut mitään?

No mutta ajattele. Olet varmasti ollut hänelle todella tärkeä, kun hän on viisi vuotta jaksanut pitää yllä tuollaista teatteria ihan vain sinun takiasi!

Tuntuu, että nyt vasta teillä voisi olla mahdollisuus oppia tuntemaan toisenne oikeasti.

No voihan olla, että hän ei esittänyt viittä vuotta, mutta miksi minulla on olo, että ajatukseni, kokemukseni ja kuulumiseni ei ole koskaan aidosti kiinnostanut häntä. Mistä sellainen olo voi johtua sitten?

Ja miten tutustua toiseen oikeasti, kun on koko ajan tuollainen olo?

Ap

Jos sinulla on koko ajan ollut tuollainen olo, niin mikä sai sinut edes ryhtymään hänen kanssaan suhteeseen?

Onko teillä muuten ollut mitään yhteisiä harrastuksia tai mielenkiinnon kohteita? Mitä olette suhteen eri aikoina tehneet yhdessä?

Ei ole ollut aina tuollainen olo vaan se olo alkoi pian lapsen syntymän jälkeen.

On ollut ennen yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja harrastuksia, mutta nekin päättyi lapsen syntymän jälkeen.

Ap

Kysyn sivusta harrastetaanko teillä seksiä? Se on niin että sen harrastamisen kun jättää yksipuolisella ilmoituksella pois, eipä sitä toista yleensä kiinnosta mikään mitä sinä haluat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää on taas tätä.

Kun nainen synnyttää lapsen (ja on sille jo uhrannut oman kehonsa ja terveytensä) niin sen jälkeen naisen pitäisi myös unohtaa omat halut, tunteensa ja tarpeensa. Elää pitäisi vain ja ainoastaan lapselle ja miehelle. Vaikka rakkautta ei ole, mies ei välitä ja huomioi, ja jättää kaikki lasten hoidon ja kotitalouden hoidon lapselle niin pitäisi parisuhteeseen jäädä, koska... niin, koska naisilla ei pitäisi olla oikeutta onnellisuuteen. Sitten siinä on ärsyttävä kaveri-puoliso rinnalla, joka jättää jälkeensä lisää siivottavaa, jonka ruokkimiseen ja elämän pyörittämiseen menee aikaa, samalla kun pitää vielä kasvattaa se lapsi siinä rinnalla, hoitaa koti, tehdä ruokaa, käydä töissäkin siinä samalla... Ja vielä esittää, että ei muka haittaa sen kaveri-puolison ärsyttävät puolet?

Inhoan tätä vanhanaikaista "naisten kuuluu uhrautua" ajattelutapaa. 

Aikamoisia oletuksia taas. Missä ap on kertonut että tilanne on tuo? 

Vastauksista paistaa selvästi tämä ajattelutapa, miten aina naisten kuuluu uhrautua ja vain hyväksyä rakkaudeton parisuhdekkin. Täällä on ollut kommentteja siitäkin, miten pitäisi odottaa naisen siihen asti sentään että lapsi on muuttanut omilleen (eli mitä vielä 14+ vuotta?) ja sitten vasta erota.

Ihan sairaita kommentteja minun mielestä ja just sellaista, että naisella ei pitäisi saada olla omia tarpeita, haluja ja vaatimuksia olla onnellinen.

Eli mielikuvittelit ap:n tilanteeksi tuon ja päivittelet että kanssakeskustelijat kannustavat ap:ta pysymään noin huonossa liitossa. Pysytäänkö asiassa..

Vastauksien perusteella nimenomaan kehotetaan pysymään noinkin huonossa parisuhteessa.

Ei ole rakkautta? No pysy parisuhteessa lapsen takia.

Ei tässä tuollaista neuvoa ole annettu, vaan on ihmetelty, mitä aloittaja sillä rakkaudella tarkoittaa. Ilmeisesti tarkoittaa rakastumisen tunnetta.

En tarkoita rakastumisen tunnetta tai alkuhuumaa vaan rakastamista. Tiedän kyllä näiden eron. En esimerkiksi ikävöi miestäni enää kun olemme vaikka työmatkan vuoksi erossa viikon enkä mieti mitä hänelle siellä matkalla kuuluu, ei tule oloa että tekisi mieli kysyä kuulumisia. En jaksa niin kiinnostua hänen elämän asioista enää. Ei tule hyvä mieli siitä kun hän palaa kotiin. Jos elämässäni tapahtuu jotain pientä yllättävää mukavaa ei tule mieleen, että kertoisin siitä ensimmäisenä hänelle. Tunnen kyllä välittäväni hänestä mutta kuin ystävästä tai pitkän ajan kämppiksestä. En myöskään tunne, että hän rakastaisi minua. Ap

Miten voisit tuntea että hän rakastaa sinua, jos et itse halua rakastaa häntä vaan pikemminkin hakemalla haet syitä tuntea toisin.

Olisiko mahdollista että kun sinulla on pieni lapsi, joka ehkä on tullut ensimmäiselle sijalle, niin sinulla voisi olla kesken prosessi, jossa kiintymyksesi voi ulottua useampiin - että myös miehellesi löytyisi tilaa sydämessäsi.

Toisaalta huolestuttavaa tuo vastauksestasi kumpuava välipitämättömyys., sen sanotaan olevan rakkauden pahin vihollinen. Oletko kysynyt itseltäsi, haluatko rakastaa miestäsi.

Olen pettynyt hänen tapaan olla isä. Ja olen pettynyt siihen millaiseksi mieheksi ja puolisoksi hän muuttui lapsen syntymän jälkeen. Niin en tiedä haluanko edes rakastaa enää. En tiedä voinko löytää itsestäni rakkautta enää häntä kohtaan. Ehkä olemme liian erilaisia. Ehkä olemme liian vääränlaisia toisillemme. Ap

Vierailija kirjoitti:

Ihmetyttää tämä tässä keskustelussa esiintyvä rakkaus, joka näköjään tulee ja menee oman mielensä mukaan ja joskus vain kuolla kupsahtaa.

Nämä rakkauden kuolemaa valitteevat ihmiset tulevat vielä kokemaan elämässään moneen kertaan sen, että se kuolee.

Miten aikuinen ihminen kuvittelee, että rakkaus ei voi loppua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asioita mitä mietin erosta on, että luultavasti emme muutamistakin syistä johtuen asuisi eron jälkeen enää samalla tai viereisillä asuinalueilla, vaan välimatkaa olisi jonkun verran. Eli lapsen arjen kannalta tämä olisi vähän hankalaa. Lisäksi uskon, että mies löytäisi aika pian uuden naisen ja lapsi joutuisi siihen pyöritykseen mukaan. Eli en oikein tiedä miten tämä olisi parannus lapsen nykyiseen elämään. Ap

Jälkiviisaana olisin yrittänyt suhteen eteen kovemmin, olisi pitänyt tajuta, että ihmisen onni ei riipu pelkästään siitä kumppanista. Tai ainakin olisi pitänyt lykätä eroa vuosilla eteenpäin. Sitä omaa aika tulee sitten yllättävän nopeasti, kun lapsi muuttaa pois kotoa. Ja jo aiemmin, kun teini-ikä alkaa...

Ettekö yhtään kiinnosta toisianne? Oletko koskaan ollut kiinnostunut miehesi ajatuksista, kokemuksista, päivän kuulumisista? 

Ei oikein enää olla. Itse olin kiinnostunut miehen ajatuksista, kuulumisista ja kokemuksista vuosikausia. Mutta lapsen syntymän jälkeen tuli tunne, että hän ei ole kiinnostunut minun vastaavista eikä varmaan ole koskaan aidosti ollutkaan vaan esitti vain. Niin oma kiinnostuksenikin hiipui reaktiona siihen. Ap

Viisi vuotta jaksoi esittää, etkä huomannut mitään?

No mutta ajattele. Olet varmasti ollut hänelle todella tärkeä, kun hän on viisi vuotta jaksanut pitää yllä tuollaista teatteria ihan vain sinun takiasi!

Tuntuu, että nyt vasta teillä voisi olla mahdollisuus oppia tuntemaan toisenne oikeasti.

No voihan olla, että hän ei esittänyt viittä vuotta, mutta miksi minulla on olo, että ajatukseni, kokemukseni ja kuulumiseni ei ole koskaan aidosti kiinnostanut häntä. Mistä sellainen olo voi johtua sitten?

Ja miten tutustua toiseen oikeasti, kun on koko ajan tuollainen olo?

Ap

Jos sinulla on koko ajan ollut tuollainen olo, niin mikä sai sinut edes ryhtymään hänen kanssaan suhteeseen?

Onko teillä muuten ollut mitään yhteisiä harrastuksia tai mielenkiinnon kohteita? Mitä olette suhteen eri aikoina tehneet yhdessä?

Ei ole ollut aina tuollainen olo vaan se olo alkoi pian lapsen syntymän jälkeen.

On ollut ennen yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja harrastuksia, mutta nekin päättyi lapsen syntymän jälkeen.

Ap

Mitä te sitten harrastitte yhdessä? Ja miksi lapsen syntymä lopetti sen? Tuliko siitä vain käytännössä vaikeaa, vai oletteko esim. vain niin väsyneitä?

Sano jonain iltana miehellesi, että sinusta olisi mukavaa, jos voisitte taas tehdä yhdessä jotain sillä tavoin kuin ennen lapsenne syntymää, kuten silloin kuin (ja tässä muistele jotain mitä teitte). Ja ehdota jotain mitä voisitte, kysy kiinnostaisiko, ja jos ei niin pyydä voisiko miehesi keksiä jotain muuta sen sijaan. Jos vaikuttaa kyllästyneeltä, älä heti puhu asiasta sen enempää, mutta palaa siihen joskus myöhemmin. Jos silloinkaan ei kiinnosta, älä ainakaan rupea latelemaan mitään "sä et sitten koskaan..." -litaniaa. Anna ajatuksen itää rauhassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asioita mitä mietin erosta on, että luultavasti emme muutamistakin syistä johtuen asuisi eron jälkeen enää samalla tai viereisillä asuinalueilla, vaan välimatkaa olisi jonkun verran. Eli lapsen arjen kannalta tämä olisi vähän hankalaa. Lisäksi uskon, että mies löytäisi aika pian uuden naisen ja lapsi joutuisi siihen pyöritykseen mukaan. Eli en oikein tiedä miten tämä olisi parannus lapsen nykyiseen elämään. Ap

Jälkiviisaana olisin yrittänyt suhteen eteen kovemmin, olisi pitänyt tajuta, että ihmisen onni ei riipu pelkästään siitä kumppanista. Tai ainakin olisi pitänyt lykätä eroa vuosilla eteenpäin. Sitä omaa aika tulee sitten yllättävän nopeasti, kun lapsi muuttaa pois kotoa. Ja jo aiemmin, kun teini-ikä alkaa...

Ettekö yhtään kiinnosta toisianne? Oletko koskaan ollut kiinnostunut miehesi ajatuksista, kokemuksista, päivän kuulumisista? 

Ei oikein enää olla. Itse olin kiinnostunut miehen ajatuksista, kuulumisista ja kokemuksista vuosikausia. Mutta lapsen syntymän jälkeen tuli tunne, että hän ei ole kiinnostunut minun vastaavista eikä varmaan ole koskaan aidosti ollutkaan vaan esitti vain. Niin oma kiinnostuksenikin hiipui reaktiona siihen. Ap

Viisi vuotta jaksoi esittää, etkä huomannut mitään?

No mutta ajattele. Olet varmasti ollut hänelle todella tärkeä, kun hän on viisi vuotta jaksanut pitää yllä tuollaista teatteria ihan vain sinun takiasi!

Tuntuu, että nyt vasta teillä voisi olla mahdollisuus oppia tuntemaan toisenne oikeasti.

No voihan olla, että hän ei esittänyt viittä vuotta, mutta miksi minulla on olo, että ajatukseni, kokemukseni ja kuulumiseni ei ole koskaan aidosti kiinnostanut häntä. Mistä sellainen olo voi johtua sitten?

Ja miten tutustua toiseen oikeasti, kun on koko ajan tuollainen olo?

Ap

Jos sinulla on koko ajan ollut tuollainen olo, niin mikä sai sinut edes ryhtymään hänen kanssaan suhteeseen?

Onko teillä muuten ollut mitään yhteisiä harrastuksia tai mielenkiinnon kohteita? Mitä olette suhteen eri aikoina tehneet yhdessä?

Ei ole ollut aina tuollainen olo vaan se olo alkoi pian lapsen syntymän jälkeen.

On ollut ennen yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja harrastuksia, mutta nekin päättyi lapsen syntymän jälkeen.

Ap

Kysyn sivusta harrastetaanko teillä seksiä? Se on niin että sen harrastamisen kun jättää yksipuolisella ilmoituksella pois, eipä sitä toista yleensä kiinnosta mikään mitä sinä haluat.

Hyvin harvoin. Ei se ole jäänyt kummankaan yksipuolisella ilmoituksella pois vaan kumpikaan ei vaikuta haluavan, edes keskustella asiasta. Ja kun sitä on joskus ollut, niin selvästi kumpikaan ei ole enää nauttinut, niin ei ole kumpikaan siihen sitten mitään aloitettakaan aikoihin tehnyt. Tämäkin asia oli täysin erilailla ennen lasta, silloin meillä oli kaikki vuodet aika aktiivista tämän asian suhteen, molemminpuolisesti.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pikkulapsiaikana se rakkaus loppuu, ja silloin pitää tosissaan opetella kommunikoimaan. Kun lapsi kasvaa ja arkeen tulee taas mahdollisuuksia hengittää, niin rakkaus alkaa palaamaan takaisin, ja läheisyys on jopa syvempää kuin ennen pikkulapsiaikaa. Johtuen siis parantuneesta kommunikaatiosta.

Mikäli kommunikaatiota ja vuorovaikutusta ei onnistuta kehittämään, niin homma ei kyllä toimi, ja erohan siitä tulee. Aika moni kuvittelee, että pitkän liiton liima on juurikin rakkaus, mutta eihän se niin ole. Niitä parisuhdetaitoja, sitoutumista ja tahtoa tarvitaan juuri silloin, kun rakkaus on katkolla. Rakastuneenahan noille taidoille ei edes ole tarvetta, vaan kaikki on helppoa.

Me rakastuttiin uudelleen kun nuorin lapsi oli viisi, mutta arvostus, kunnioitus ja keskusteluyhteys pysyivät koko ajan. Ja yhteinen hullu huumori. Niillä selvittiin.

Mitä sitten jos toisen kommunikaatiotaidot ja ymmärrys ei kehity ihan riittävästi? Että jää enemmän toisen harteille se parisuhteen hoito? Pystyyhän sellaisen kanssa olemaan, mutta ei välttämättä kokemaan itseänsä huomioiduksi. Varmaan moni parisuhde pysyy kasassa sen avulla, että toinen on tarpeeksi viisas sitä hoitamaan. Mutta pitääkö jaksaa antaa enemmän?

Minä, minä, minä, minun tarpeeni. Minun pitää saada kokea itseni huomioiduksi.

Toisen kommunikaatio ei ole tarpeeksi kehittynyttä, jos se ei kommunikoi sillä tyylillä kuin minä toivon.

Tämä on niin tuttu tarina. Moni oppii vasta vanhemmalla iällä arvostamaan sitä toisen erilaista tapaa toimia. Suhteen alussa katsellaan vaaleanpunaisten lasien läpi ja kun lasit otetaan pois, niin havahdutaan että se toinen on ihminen. Ärsyttävä ihminen. Raivostuttava ihminen. Itsekäs ihminen. Sitten erotaan. Vuosikymmenien päästä tajutaan oma ehdottomuus ja mitä kaikkea siitä on aiheutunut, sitten egosta voidaan luopua. Ihan älyttömän lapsellista valittaa toisen piereskelystä tai kalsareista. Ap asiasi ei olisi yhtään sen paremmin vaikka miehesi pers liimattaisiin yhteen ja hän veisi kalsarinsa heti pois sinun silmistä.

En ole missään sanonut, että ongelmat johtuisi miehen kalsareista. Vaan että koska rakkaus on loppunut niin kalsaritkin ärsyttää.

Ap

Katso peiliin ja kysy mitä ihmettä sinulle on tapahtunut. Älä selittele asiaa itsellesi rakkaudella, vaan miksi asenteesi on niin myrkyllinen. Se on siltikin sen miehenkin koti, onko sinusta tullut kodin diktaattori sillä verukkeella että rakkaus on loppunut?

Vierailija kirjoitti:

Mistä te aina löydätte näitä "kultakimpaleita"? Kalsarit lattialla? Kuka aikuinen niin tekee? Kuulostaa pöyristyttävältä.

Minä... olen kylläkin nainen. Ja sinkku. Jos näillä jotakin väliä on. Meitä ihmisiä nyt vain on moneksi. En varmasti valittaisi toisenkaan kalsareista lattialla.