Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten jaksaa avioliitossa, jossa rakkaus on loppunut?
03.03.2023 |
Ja toinen tuntuu lähinnä kämppikseltä. Mutta jonka tavat jopa ärsyttää, kun joutuu sietämään niitä likaisia kalsareita lattialla ja piereskelyä sohvalla, luultavasti oikea kämppis ei edes jättäisi likaisia kalsareita lattialle. Ja koska lapsi on vasta kaksivuotias eli hyvin pieni vielä, niin ei oikein erokaan tunnu oikealta ratkaisulta. Joten millä keinoin jaksaa arkea tällaisessa liitossa?
Kommentit (161)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asioita mitä mietin erosta on, että luultavasti emme muutamistakin syistä johtuen asuisi eron jälkeen enää samalla tai viereisillä asuinalueilla, vaan välimatkaa olisi jonkun verran. Eli lapsen arjen kannalta tämä olisi vähän hankalaa. Lisäksi uskon, että mies löytäisi aika pian uuden naisen ja lapsi joutuisi siihen pyöritykseen mukaan. Eli en oikein tiedä miten tämä olisi parannus lapsen nykyiseen elämään. Ap
Jälkiviisaana olisin yrittänyt suhteen eteen kovemmin, olisi pitänyt tajuta, että ihmisen onni ei riipu pelkästään siitä kumppanista. Tai ainakin olisi pitänyt lykätä eroa vuosilla eteenpäin. Sitä omaa aika tulee sitten yllättävän nopeasti, kun lapsi muuttaa pois kotoa. Ja jo aiemmin, kun teini-ikä alkaa...
Ettekö yhtään kiinnosta toisianne? Oletko koskaan ollut kiinnostunut miehesi ajatuksista, kokemuksista, päivän kuulumisista?
Ei oikein enää olla. Itse olin kiinnostunut miehen ajatuksista, kuulumisista ja kokemuksista vuosikausia. Mutta lapsen syntymän jälkeen tuli tunne, että hän ei ole kiinnostunut minun vastaavista eikä varmaan ole koskaan aidosti ollutkaan vaan esitti vain. Niin oma kiinnostuksenikin hiipui reaktiona siihen. Ap
Viisi vuotta jaksoi esittää, etkä huomannut mitään?
No mutta ajattele. Olet varmasti ollut hänelle todella tärkeä, kun hän on viisi vuotta jaksanut pitää yllä tuollaista teatteria ihan vain sinun takiasi!
Tuntuu, että nyt vasta teillä voisi olla mahdollisuus oppia tuntemaan toisenne oikeasti.
No voihan olla, että hän ei esittänyt viittä vuotta, mutta miksi minulla on olo, että ajatukseni, kokemukseni ja kuulumiseni ei ole koskaan aidosti kiinnostanut häntä. Mistä sellainen olo voi johtua sitten?
Ja miten tutustua toiseen oikeasti, kun on koko ajan tuollainen olo?
ApJos sinulla on koko ajan ollut tuollainen olo, niin mikä sai sinut edes ryhtymään hänen kanssaan suhteeseen?
Onko teillä muuten ollut mitään yhteisiä harrastuksia tai mielenkiinnon kohteita? Mitä olette suhteen eri aikoina tehneet yhdessä?
Ei ole ollut aina tuollainen olo vaan se olo alkoi pian lapsen syntymän jälkeen.
On ollut ennen yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja harrastuksia, mutta nekin päättyi lapsen syntymän jälkeen.
ApMitä te sitten harrastitte yhdessä? Ja miksi lapsen syntymä lopetti sen? Tuliko siitä vain käytännössä vaikeaa, vai oletteko esim. vain niin väsyneitä?
Sano jonain iltana miehellesi, että sinusta olisi mukavaa, jos voisitte taas tehdä yhdessä jotain sillä tavoin kuin ennen lapsenne syntymää, kuten silloin kuin (ja tässä muistele jotain mitä teitte). Ja ehdota jotain mitä voisitte, kysy kiinnostaisiko, ja jos ei niin pyydä voisiko miehesi keksiä jotain muuta sen sijaan. Jos vaikuttaa kyllästyneeltä, älä heti puhu asiasta sen enempää, mutta palaa siihen joskus myöhemmin. Jos silloinkaan ei kiinnosta, älä ainakaan rupea latelemaan mitään "sä et sitten koskaan..." -litaniaa. Anna ajatuksen itää rauhassa.
Lapsen syntymä lopetti nuo, koska niistä tuli liian vaikeita käytännössä, koska olimme niihin liian väsyneitä ja koska olin synnytyksen jälkeen yli vuoden niihin liian huonossa kunnossa (synnytysvauriot, joita en halua avata tässä sen enempää), oikeastaan olen vielä edelleen vähän. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokainen on vastuussa omasta onnestaan. Eli olet varmis "kärsimään" huonossa suhteessa oman onnesi kustannuksella tehdäksesi jonkun muun (miehen? lapsen?) onnelliseksi? No ei kai siinä. Elämä on valintoja.
En ole ap, mutta voin vastata, ettei ainakaan lapsi siitä tule onnelliseksi, päinvastoin, hän kärsii myös.
Äh, ei se niin varmaa ole. Vanhemmillani ei ollut hyvä suhde. En kärsinyt siitä. Eivät olleet aikoihin olleet rakastuneita toisiinsa, en tiedä olivatko koskaan olleet. Eivät aina suuremmin kunnioittaneetkaan toisiaan. Pysyivät kuitenkin yhdessä koko lapsuuteni. En ehkä silloin ajatellut asiaa, mutta nyt osaan arvostaa taloudellista turvaa, jonka se elämääni toi. Ja kyllä tehtiin koko perhe myös yhdessä asioita, ei se koko ajan mitään riitelyä ollut. Moni juttu oli sellainen, joihin ei eroperheessä olisi ollut mahdollisuutta. Muutaman kokeilun jälkeen löysin itse parisuhteen, jossa olen ollut tyytyväinen ja jossa koetan välttää joitakin vanhempieni virheitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asioita mitä mietin erosta on, että luultavasti emme muutamistakin syistä johtuen asuisi eron jälkeen enää samalla tai viereisillä asuinalueilla, vaan välimatkaa olisi jonkun verran. Eli lapsen arjen kannalta tämä olisi vähän hankalaa. Lisäksi uskon, että mies löytäisi aika pian uuden naisen ja lapsi joutuisi siihen pyöritykseen mukaan. Eli en oikein tiedä miten tämä olisi parannus lapsen nykyiseen elämään. Ap
Jälkiviisaana olisin yrittänyt suhteen eteen kovemmin, olisi pitänyt tajuta, että ihmisen onni ei riipu pelkästään siitä kumppanista. Tai ainakin olisi pitänyt lykätä eroa vuosilla eteenpäin. Sitä omaa aika tulee sitten yllättävän nopeasti, kun lapsi muuttaa pois kotoa. Ja jo aiemmin, kun teini-ikä alkaa...
Ettekö yhtään kiinnosta toisianne? Oletko koskaan ollut kiinnostunut miehesi ajatuksista, kokemuksista, päivän kuulumisista?
Ei oikein enää olla. Itse olin kiinnostunut miehen ajatuksista, kuulumisista ja kokemuksista vuosikausia. Mutta lapsen syntymän jälkeen tuli tunne, että hän ei ole kiinnostunut minun vastaavista eikä varmaan ole koskaan aidosti ollutkaan vaan esitti vain. Niin oma kiinnostuksenikin hiipui reaktiona siihen. Ap
Viisi vuotta jaksoi esittää, etkä huomannut mitään?
No mutta ajattele. Olet varmasti ollut hänelle todella tärkeä, kun hän on viisi vuotta jaksanut pitää yllä tuollaista teatteria ihan vain sinun takiasi!
Tuntuu, että nyt vasta teillä voisi olla mahdollisuus oppia tuntemaan toisenne oikeasti.
No voihan olla, että hän ei esittänyt viittä vuotta, mutta miksi minulla on olo, että ajatukseni, kokemukseni ja kuulumiseni ei ole koskaan aidosti kiinnostanut häntä. Mistä sellainen olo voi johtua sitten?
Ja miten tutustua toiseen oikeasti, kun on koko ajan tuollainen olo?
ApJos sinulla on koko ajan ollut tuollainen olo, niin mikä sai sinut edes ryhtymään hänen kanssaan suhteeseen?
Onko teillä muuten ollut mitään yhteisiä harrastuksia tai mielenkiinnon kohteita? Mitä olette suhteen eri aikoina tehneet yhdessä?
Ei ole ollut aina tuollainen olo vaan se olo alkoi pian lapsen syntymän jälkeen.
On ollut ennen yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja harrastuksia, mutta nekin päättyi lapsen syntymän jälkeen.
ApKysyn sivusta harrastetaanko teillä seksiä? Se on niin että sen harrastamisen kun jättää yksipuolisella ilmoituksella pois, eipä sitä toista yleensä kiinnosta mikään mitä sinä haluat.
Hyvin harvoin. Ei se ole jäänyt kummankaan yksipuolisella ilmoituksella pois vaan kumpikaan ei vaikuta haluavan, edes keskustella asiasta. Ja kun sitä on joskus ollut, niin selvästi kumpikaan ei ole enää nauttinut, niin ei ole kumpikaan siihen sitten mitään aloitettakaan aikoihin tehnyt. Tämäkin asia oli täysin erilailla ennen lasta, silloin meillä oli kaikki vuodet aika aktiivista tämän asian suhteen, molemminpuolisesti.
Ap
Millainen se keskustelu sitten olisi jos te keskustelisitte? Asia on nyt niin että miestäsi sinä et voi muuttaa, muuttaa voit ainoastaan itseäsi ja sitä kautta miehen käytös muuttuu tai ei muutu. Älä kuitenkaan vieraannuta lasta isästään kun eroatte, se ei palvele lapsen etua, eikä sinun. En usko että teillä on enää pelastettavaa jäljellä, mutta jos kohtelet tulevaa ex-miestäsi hyvin, niin kaikilla on tulevaisuudessa helpompi olla ja saat samalla selville onko siellä pinnan alla vielä jotain, jos se uusi äitiego vain antaa sen verran periksi. Sitten voi koittaa aika jolloin kykynette keskustelemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää on taas tätä.
Kun nainen synnyttää lapsen (ja on sille jo uhrannut oman kehonsa ja terveytensä) niin sen jälkeen naisen pitäisi myös unohtaa omat halut, tunteensa ja tarpeensa. Elää pitäisi vain ja ainoastaan lapselle ja miehelle. Vaikka rakkautta ei ole, mies ei välitä ja huomioi, ja jättää kaikki lasten hoidon ja kotitalouden hoidon lapselle niin pitäisi parisuhteeseen jäädä, koska... niin, koska naisilla ei pitäisi olla oikeutta onnellisuuteen. Sitten siinä on ärsyttävä kaveri-puoliso rinnalla, joka jättää jälkeensä lisää siivottavaa, jonka ruokkimiseen ja elämän pyörittämiseen menee aikaa, samalla kun pitää vielä kasvattaa se lapsi siinä rinnalla, hoitaa koti, tehdä ruokaa, käydä töissäkin siinä samalla... Ja vielä esittää, että ei muka haittaa sen kaveri-puolison ärsyttävät puolet?
Inhoan tätä vanhanaikaista "naisten kuuluu uhrautua" ajattelutapaa.
Aikamoisia oletuksia taas. Missä ap on kertonut että tilanne on tuo?
Vastauksista paistaa selvästi tämä ajattelutapa, miten aina naisten kuuluu uhrautua ja vain hyväksyä rakkaudeton parisuhdekkin. Täällä on ollut kommentteja siitäkin, miten pitäisi odottaa naisen siihen asti sentään että lapsi on muuttanut omilleen (eli mitä vielä 14+ vuotta?) ja sitten vasta erota.
Ihan sairaita kommentteja minun mielestä ja just sellaista, että naisella ei pitäisi saada olla omia tarpeita, haluja ja vaatimuksia olla onnellinen.
Eli mielikuvittelit ap:n tilanteeksi tuon ja päivittelet että kanssakeskustelijat kannustavat ap:ta pysymään noin huonossa liitossa. Pysytäänkö asiassa..
Vastauksien perusteella nimenomaan kehotetaan pysymään noinkin huonossa parisuhteessa.
Ei ole rakkautta? No pysy parisuhteessa lapsen takia.
Ei tässä tuollaista neuvoa ole annettu, vaan on ihmetelty, mitä aloittaja sillä rakkaudella tarkoittaa. Ilmeisesti tarkoittaa rakastumisen tunnetta.
En tarkoita rakastumisen tunnetta tai alkuhuumaa vaan rakastamista. Tiedän kyllä näiden eron. En esimerkiksi ikävöi miestäni enää kun olemme vaikka työmatkan vuoksi erossa viikon enkä mieti mitä hänelle siellä matkalla kuuluu, ei tule oloa että tekisi mieli kysyä kuulumisia. En jaksa niin kiinnostua hänen elämän asioista enää. Ei tule hyvä mieli siitä kun hän palaa kotiin. Jos elämässäni tapahtuu jotain pientä yllättävää mukavaa ei tule mieleen, että kertoisin siitä ensimmäisenä hänelle. Tunnen kyllä välittäväni hänestä mutta kuin ystävästä tai pitkän ajan kämppiksestä. En myöskään tunne, että hän rakastaisi minua. Ap
Miten voisit tuntea että hän rakastaa sinua, jos et itse halua rakastaa häntä vaan pikemminkin hakemalla haet syitä tuntea toisin.
Olisiko mahdollista että kun sinulla on pieni lapsi, joka ehkä on tullut ensimmäiselle sijalle, niin sinulla voisi olla kesken prosessi, jossa kiintymyksesi voi ulottua useampiin - että myös miehellesi löytyisi tilaa sydämessäsi.
Toisaalta huolestuttavaa tuo vastauksestasi kumpuava välipitämättömyys., sen sanotaan olevan rakkauden pahin vihollinen. Oletko kysynyt itseltäsi, haluatko rakastaa miestäsi.
Olen pettynyt hänen tapaan olla isä. Ja olen pettynyt siihen millaiseksi mieheksi ja puolisoksi hän muuttui lapsen syntymän jälkeen. Niin en tiedä haluanko edes rakastaa enää. En tiedä voinko löytää itsestäni rakkautta enää häntä kohtaan. Ehkä olemme liian erilaisia. Ehkä olemme liian vääränlaisia toisillemme. Ap
Miehelläsi ei ollut sitä etua että hän olisi kantanut lastanne ja saanut kokea vastaavia hormonaalisia muutoksia kuin sinä. On luonnollista että te molemmat muututte ja että muuttumisen tahti on erilainen.
Moni mies esimerkiksi puhkeaa isänä kukkaan kun pääsee viemään lastaan harrastuksiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokainen on vastuussa omasta onnestaan. Eli olet varmis "kärsimään" huonossa suhteessa oman onnesi kustannuksella tehdäksesi jonkun muun (miehen? lapsen?) onnelliseksi? No ei kai siinä. Elämä on valintoja.
En ole ap, mutta voin vastata, ettei ainakaan lapsi siitä tule onnelliseksi, päinvastoin, hän kärsii myös.
Jos vanhemmat jaksavat kaikesta huolimatta kunnioittaa toisiaan, ei lapsi tilanteesta kärsi.
Toista joutuu sietämään ja kaikki ärsyttää. Kuulostaako kunnioittamiselta ja terveeltä tavalta elää? Ei tod, ja aivan varmasti näkyy jaksamisessa ja heijastuu näin kaikkiin muihinkin asioihin ja henkilöihin.
Se on oma valinta, miten antaa ärsyyntymisen näkyä käytöksessään. Vaikka toisen tavat ärsyttää, voi silti päättää, että toinen on ihmisenä ihan yhtä arvokas kuin itse on, ja käyttäytyä sen mukaisesti.
Realistisesti tuollaista kotielämää ei kestä kukaan pidemmällä tähtäimellä. Koti ja kotiin tuleminen on sellainen paikka, jossa jokaisen ihmisten pitäisi saada rauhassa palautua, eikä joutua esittämään että kaikki on hyvin, kun elää parisuhteessa, jossa ei ole rakkautta ja esitetään, ettei toisen tavat ärsytä.
Mutta jos rauhassa palautumiseen kuuluu se, että voi piereskellä jos pierettää, niin se ei käykään?
Jos etsii unelmakotia, jossa mikään toisen tapa ei ärsytä, on parempi pysytellä sinkkuna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asioita mitä mietin erosta on, että luultavasti emme muutamistakin syistä johtuen asuisi eron jälkeen enää samalla tai viereisillä asuinalueilla, vaan välimatkaa olisi jonkun verran. Eli lapsen arjen kannalta tämä olisi vähän hankalaa. Lisäksi uskon, että mies löytäisi aika pian uuden naisen ja lapsi joutuisi siihen pyöritykseen mukaan. Eli en oikein tiedä miten tämä olisi parannus lapsen nykyiseen elämään. Ap
Jälkiviisaana olisin yrittänyt suhteen eteen kovemmin, olisi pitänyt tajuta, että ihmisen onni ei riipu pelkästään siitä kumppanista. Tai ainakin olisi pitänyt lykätä eroa vuosilla eteenpäin. Sitä omaa aika tulee sitten yllättävän nopeasti, kun lapsi muuttaa pois kotoa. Ja jo aiemmin, kun teini-ikä alkaa...
Ettekö yhtään kiinnosta toisianne? Oletko koskaan ollut kiinnostunut miehesi ajatuksista, kokemuksista, päivän kuulumisista?
Ei oikein enää olla. Itse olin kiinnostunut miehen ajatuksista, kuulumisista ja kokemuksista vuosikausia. Mutta lapsen syntymän jälkeen tuli tunne, että hän ei ole kiinnostunut minun vastaavista eikä varmaan ole koskaan aidosti ollutkaan vaan esitti vain. Niin oma kiinnostuksenikin hiipui reaktiona siihen. Ap
Viisi vuotta jaksoi esittää, etkä huomannut mitään?
No mutta ajattele. Olet varmasti ollut hänelle todella tärkeä, kun hän on viisi vuotta jaksanut pitää yllä tuollaista teatteria ihan vain sinun takiasi!
Tuntuu, että nyt vasta teillä voisi olla mahdollisuus oppia tuntemaan toisenne oikeasti.
No voihan olla, että hän ei esittänyt viittä vuotta, mutta miksi minulla on olo, että ajatukseni, kokemukseni ja kuulumiseni ei ole koskaan aidosti kiinnostanut häntä. Mistä sellainen olo voi johtua sitten?
Ja miten tutustua toiseen oikeasti, kun on koko ajan tuollainen olo?
ApJos sinulla on koko ajan ollut tuollainen olo, niin mikä sai sinut edes ryhtymään hänen kanssaan suhteeseen?
Onko teillä muuten ollut mitään yhteisiä harrastuksia tai mielenkiinnon kohteita? Mitä olette suhteen eri aikoina tehneet yhdessä?
Ei ole ollut aina tuollainen olo vaan se olo alkoi pian lapsen syntymän jälkeen.
On ollut ennen yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja harrastuksia, mutta nekin päättyi lapsen syntymän jälkeen.
ApMitä te sitten harrastitte yhdessä? Ja miksi lapsen syntymä lopetti sen? Tuliko siitä vain käytännössä vaikeaa, vai oletteko esim. vain niin väsyneitä?
Sano jonain iltana miehellesi, että sinusta olisi mukavaa, jos voisitte taas tehdä yhdessä jotain sillä tavoin kuin ennen lapsenne syntymää, kuten silloin kuin (ja tässä muistele jotain mitä teitte). Ja ehdota jotain mitä voisitte, kysy kiinnostaisiko, ja jos ei niin pyydä voisiko miehesi keksiä jotain muuta sen sijaan. Jos vaikuttaa kyllästyneeltä, älä heti puhu asiasta sen enempää, mutta palaa siihen joskus myöhemmin. Jos silloinkaan ei kiinnosta, älä ainakaan rupea latelemaan mitään "sä et sitten koskaan..." -litaniaa. Anna ajatuksen itää rauhassa.
Lapsen syntymä lopetti nuo, koska niistä tuli liian vaikeita käytännössä, koska olimme niihin liian väsyneitä ja koska olin synnytyksen jälkeen yli vuoden niihin liian huonossa kunnossa (synnytysvauriot, joita en halua avata tässä sen enempää), oikeastaan olen vielä edelleen vähän. Ap
Onko se nyt niin, että et oikeastaan enää haluakaan mitään yhteistä hänen kanssaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää on taas tätä.
Kun nainen synnyttää lapsen (ja on sille jo uhrannut oman kehonsa ja terveytensä) niin sen jälkeen naisen pitäisi myös unohtaa omat halut, tunteensa ja tarpeensa. Elää pitäisi vain ja ainoastaan lapselle ja miehelle. Vaikka rakkautta ei ole, mies ei välitä ja huomioi, ja jättää kaikki lasten hoidon ja kotitalouden hoidon lapselle niin pitäisi parisuhteeseen jäädä, koska... niin, koska naisilla ei pitäisi olla oikeutta onnellisuuteen. Sitten siinä on ärsyttävä kaveri-puoliso rinnalla, joka jättää jälkeensä lisää siivottavaa, jonka ruokkimiseen ja elämän pyörittämiseen menee aikaa, samalla kun pitää vielä kasvattaa se lapsi siinä rinnalla, hoitaa koti, tehdä ruokaa, käydä töissäkin siinä samalla... Ja vielä esittää, että ei muka haittaa sen kaveri-puolison ärsyttävät puolet?
Inhoan tätä vanhanaikaista "naisten kuuluu uhrautua" ajattelutapaa.
Aikamoisia oletuksia taas. Missä ap on kertonut että tilanne on tuo?
Vastauksista paistaa selvästi tämä ajattelutapa, miten aina naisten kuuluu uhrautua ja vain hyväksyä rakkaudeton parisuhdekkin. Täällä on ollut kommentteja siitäkin, miten pitäisi odottaa naisen siihen asti sentään että lapsi on muuttanut omilleen (eli mitä vielä 14+ vuotta?) ja sitten vasta erota.
Ihan sairaita kommentteja minun mielestä ja just sellaista, että naisella ei pitäisi saada olla omia tarpeita, haluja ja vaatimuksia olla onnellinen.
Eli mielikuvittelit ap:n tilanteeksi tuon ja päivittelet että kanssakeskustelijat kannustavat ap:ta pysymään noin huonossa liitossa. Pysytäänkö asiassa..
Vastauksien perusteella nimenomaan kehotetaan pysymään noinkin huonossa parisuhteessa.
Ei ole rakkautta? No pysy parisuhteessa lapsen takia.
Ei tässä tuollaista neuvoa ole annettu, vaan on ihmetelty, mitä aloittaja sillä rakkaudella tarkoittaa. Ilmeisesti tarkoittaa rakastumisen tunnetta.
En tarkoita rakastumisen tunnetta tai alkuhuumaa vaan rakastamista. Tiedän kyllä näiden eron. En esimerkiksi ikävöi miestäni enää kun olemme vaikka työmatkan vuoksi erossa viikon enkä mieti mitä hänelle siellä matkalla kuuluu, ei tule oloa että tekisi mieli kysyä kuulumisia. En jaksa niin kiinnostua hänen elämän asioista enää. Ei tule hyvä mieli siitä kun hän palaa kotiin. Jos elämässäni tapahtuu jotain pientä yllättävää mukavaa ei tule mieleen, että kertoisin siitä ensimmäisenä hänelle. Tunnen kyllä välittäväni hänestä mutta kuin ystävästä tai pitkän ajan kämppiksestä. En myöskään tunne, että hän rakastaisi minua. Ap
Miten voisit tuntea että hän rakastaa sinua, jos et itse halua rakastaa häntä vaan pikemminkin hakemalla haet syitä tuntea toisin.
Olisiko mahdollista että kun sinulla on pieni lapsi, joka ehkä on tullut ensimmäiselle sijalle, niin sinulla voisi olla kesken prosessi, jossa kiintymyksesi voi ulottua useampiin - että myös miehellesi löytyisi tilaa sydämessäsi.
Toisaalta huolestuttavaa tuo vastauksestasi kumpuava välipitämättömyys., sen sanotaan olevan rakkauden pahin vihollinen. Oletko kysynyt itseltäsi, haluatko rakastaa miestäsi.
Olen pettynyt hänen tapaan olla isä. Ja olen pettynyt siihen millaiseksi mieheksi ja puolisoksi hän muuttui lapsen syntymän jälkeen. Niin en tiedä haluanko edes rakastaa enää. En tiedä voinko löytää itsestäni rakkautta enää häntä kohtaan. Ehkä olemme liian erilaisia. Ehkä olemme liian vääränlaisia toisillemme. Ap
Tän kun miehet ymmärtäisi, että kun tehdään lapsi, niin sen jälkeen tärkeintä on se, että on hyvä isä sille lapselle. Nainen laittaa kyllä tarvittaessa omat tarpeensa sivuun ja jää suhteeseen, jos hän huomaa, että mies on lapselle hyvä isä. Jos mies sössii isyytensä (esim. priorisoi omat juttunsa lapsen edelle tai lapsi jää täysin naisen projektiksi), se lapsen äiti ei kerta kaikkiaan voi arvostaa sitä miestä enää pätkääkään. Ja jos ei voi arvostaa, ei myöskään enää rakasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asioita mitä mietin erosta on, että luultavasti emme muutamistakin syistä johtuen asuisi eron jälkeen enää samalla tai viereisillä asuinalueilla, vaan välimatkaa olisi jonkun verran. Eli lapsen arjen kannalta tämä olisi vähän hankalaa. Lisäksi uskon, että mies löytäisi aika pian uuden naisen ja lapsi joutuisi siihen pyöritykseen mukaan. Eli en oikein tiedä miten tämä olisi parannus lapsen nykyiseen elämään. Ap
Jälkiviisaana olisin yrittänyt suhteen eteen kovemmin, olisi pitänyt tajuta, että ihmisen onni ei riipu pelkästään siitä kumppanista. Tai ainakin olisi pitänyt lykätä eroa vuosilla eteenpäin. Sitä omaa aika tulee sitten yllättävän nopeasti, kun lapsi muuttaa pois kotoa. Ja jo aiemmin, kun teini-ikä alkaa...
Ettekö yhtään kiinnosta toisianne? Oletko koskaan ollut kiinnostunut miehesi ajatuksista, kokemuksista, päivän kuulumisista?
Ei oikein enää olla. Itse olin kiinnostunut miehen ajatuksista, kuulumisista ja kokemuksista vuosikausia. Mutta lapsen syntymän jälkeen tuli tunne, että hän ei ole kiinnostunut minun vastaavista eikä varmaan ole koskaan aidosti ollutkaan vaan esitti vain. Niin oma kiinnostuksenikin hiipui reaktiona siihen. Ap
Viisi vuotta jaksoi esittää, etkä huomannut mitään?
No mutta ajattele. Olet varmasti ollut hänelle todella tärkeä, kun hän on viisi vuotta jaksanut pitää yllä tuollaista teatteria ihan vain sinun takiasi!
Tuntuu, että nyt vasta teillä voisi olla mahdollisuus oppia tuntemaan toisenne oikeasti.
No voihan olla, että hän ei esittänyt viittä vuotta, mutta miksi minulla on olo, että ajatukseni, kokemukseni ja kuulumiseni ei ole koskaan aidosti kiinnostanut häntä. Mistä sellainen olo voi johtua sitten?
Ja miten tutustua toiseen oikeasti, kun on koko ajan tuollainen olo?
ApJos sinulla on koko ajan ollut tuollainen olo, niin mikä sai sinut edes ryhtymään hänen kanssaan suhteeseen?
Onko teillä muuten ollut mitään yhteisiä harrastuksia tai mielenkiinnon kohteita? Mitä olette suhteen eri aikoina tehneet yhdessä?
Ei ole ollut aina tuollainen olo vaan se olo alkoi pian lapsen syntymän jälkeen.
On ollut ennen yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja harrastuksia, mutta nekin päättyi lapsen syntymän jälkeen.
ApMitä te sitten harrastitte yhdessä? Ja miksi lapsen syntymä lopetti sen? Tuliko siitä vain käytännössä vaikeaa, vai oletteko esim. vain niin väsyneitä?
Sano jonain iltana miehellesi, että sinusta olisi mukavaa, jos voisitte taas tehdä yhdessä jotain sillä tavoin kuin ennen lapsenne syntymää, kuten silloin kuin (ja tässä muistele jotain mitä teitte). Ja ehdota jotain mitä voisitte, kysy kiinnostaisiko, ja jos ei niin pyydä voisiko miehesi keksiä jotain muuta sen sijaan. Jos vaikuttaa kyllästyneeltä, älä heti puhu asiasta sen enempää, mutta palaa siihen joskus myöhemmin. Jos silloinkaan ei kiinnosta, älä ainakaan rupea latelemaan mitään "sä et sitten koskaan..." -litaniaa. Anna ajatuksen itää rauhassa.
Lapsen syntymä lopetti nuo, koska niistä tuli liian vaikeita käytännössä, koska olimme niihin liian väsyneitä ja koska olin synnytyksen jälkeen yli vuoden niihin liian huonossa kunnossa (synnytysvauriot, joita en halua avata tässä sen enempää), oikeastaan olen vielä edelleen vähän. Ap
Olikohan tässä nyt perimmäinen syy ongelmiisi. Syytätkö myös mahdollisesti alitajuisesti miestäsi hankalasta synnytyksestä ja vaikeasta vauvavuodesta.
Keskustele asiasta neuvolassa, pyydä apua itsellesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä te aina löydätte näitä "kultakimpaleita"? Kalsarit lattialla? Kuka aikuinen niin tekee? Kuulostaa pöyristyttävältä. Pitäisihän aikuisella olla järkeä päässä ja kyky kehittävään keskusteluun. Eikö siisteydestä sitten ole puhuttu vai onko otettu sottapytty mieheksi alusta asti? Voihan se ärsyttää, jos tarvii miehenkin jälkiä olla siivoamassa ja tuntuu kuin lapsesta pitäisi huolehtia.
Yhteisen tutun kautta tavattiin eli sillä tavalla löytyi. Ennen perheen perustamista oltiin yhdessä viisi vuotta eikä sinä aikana mies jätellyt kalsareita lattioille lojumaan vaan niitä alkoi ilmaantua lapsen syntymän jälkeen. Ap
Älä korjaa niitä pois äläkä pese jos ei ole likapyykissä. Kun ihmettelee, niin vastaa vaan ystävällisesti miksi näin on.
Tämä on tehokkain tapa verrattuna huutoon, tms
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kauanko sulla ap on ollut tuollainen fiilis ja kauanko olette olleet yhdessä? Me ollaan oltu kohta parikymmentä vuotta yhdessä ja välillä rakkaus roihuaa ja välillä sitä ei juuri ole. Tunteet vaihtelevat.
Oikeastaan kuukausi lapsen syntymän jälkeen se alkoi ja jatkunut siitä saakka. Ap
Meillä jatkui viisi vuotta lapsen syntymän jälkeen. Totaalinen kyllästyminen toiseen, isoja riitoja jne. Mutta nyt asiat ovat paremmin. On vaatinut puhumista ja itsetutkiskelua ja kirjojen lukemista.
Terapiakin on keksitty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asioita mitä mietin erosta on, että luultavasti emme muutamistakin syistä johtuen asuisi eron jälkeen enää samalla tai viereisillä asuinalueilla, vaan välimatkaa olisi jonkun verran. Eli lapsen arjen kannalta tämä olisi vähän hankalaa. Lisäksi uskon, että mies löytäisi aika pian uuden naisen ja lapsi joutuisi siihen pyöritykseen mukaan. Eli en oikein tiedä miten tämä olisi parannus lapsen nykyiseen elämään. Ap
Jälkiviisaana olisin yrittänyt suhteen eteen kovemmin, olisi pitänyt tajuta, että ihmisen onni ei riipu pelkästään siitä kumppanista. Tai ainakin olisi pitänyt lykätä eroa vuosilla eteenpäin. Sitä omaa aika tulee sitten yllättävän nopeasti, kun lapsi muuttaa pois kotoa. Ja jo aiemmin, kun teini-ikä alkaa...
Ettekö yhtään kiinnosta toisianne? Oletko koskaan ollut kiinnostunut miehesi ajatuksista, kokemuksista, päivän kuulumisista?
Ei oikein enää olla. Itse olin kiinnostunut miehen ajatuksista, kuulumisista ja kokemuksista vuosikausia. Mutta lapsen syntymän jälkeen tuli tunne, että hän ei ole kiinnostunut minun vastaavista eikä varmaan ole koskaan aidosti ollutkaan vaan esitti vain. Niin oma kiinnostuksenikin hiipui reaktiona siihen. Ap
Viisi vuotta jaksoi esittää, etkä huomannut mitään?
No mutta ajattele. Olet varmasti ollut hänelle todella tärkeä, kun hän on viisi vuotta jaksanut pitää yllä tuollaista teatteria ihan vain sinun takiasi!
Tuntuu, että nyt vasta teillä voisi olla mahdollisuus oppia tuntemaan toisenne oikeasti.
No voihan olla, että hän ei esittänyt viittä vuotta, mutta miksi minulla on olo, että ajatukseni, kokemukseni ja kuulumiseni ei ole koskaan aidosti kiinnostanut häntä. Mistä sellainen olo voi johtua sitten?
Ja miten tutustua toiseen oikeasti, kun on koko ajan tuollainen olo?
ApJos sinulla on koko ajan ollut tuollainen olo, niin mikä sai sinut edes ryhtymään hänen kanssaan suhteeseen?
Onko teillä muuten ollut mitään yhteisiä harrastuksia tai mielenkiinnon kohteita? Mitä olette suhteen eri aikoina tehneet yhdessä?
Ei ole ollut aina tuollainen olo vaan se olo alkoi pian lapsen syntymän jälkeen.
On ollut ennen yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja harrastuksia, mutta nekin päättyi lapsen syntymän jälkeen.
Ap
Sori että jankkaan tätä, mutta kuulostat nyt jotenkin epäjohdonmukaiselta. Aiemminhan kirjoitit, että "lapsen syntymän jälkeen tuli tunne, että hän ei ole kiinnostunut minun vastaavista eikä varmaan ole koskaan aidosti ollutkaan vaan esitti vain."
Tarkoititko, että sinulle tuli vasta lapsen syntymän jälkeen tuo epäilys, ettei mies ole koskaan sinun ajatuksistasi ollutkaan kiinnostunut?
Eli sinä rupesit jälkikäteen tulkitsemaan menneitä tapahtumia uudella, negatiivisella tavalla?
Ota nyt ihmeessä huomioon kaikenlainen mahdollinen hormonihuurujen, väsymyksen ym. mahdollinen vaikutus siihen, miten tilanteen olet alkanut nähdä!
Ja samoin se, että jos itse olet ruvennut suhtautumaan kaikkeen menneeseen noin negatiivisesti, miten se on saattanut puolestaan heijastua mieheesikin.
Olet ainakin itse muuttunut lapsen syntymän jälkeen. Ehkä jotenkin - käpertynyt? Miehesi on voinut ruveta vierastamaan sinua ihan siksi. Ehkä väsyy, ehkä on surullinen siitä mitä on menettänyt muuttumisesi myötä, asiaa itse ehkä tajuamattaan. Ja myös vihainen, sitäkään ehkä tajuamattaan. Epäsiisteys voi olla konsti purkaa sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää on taas tätä.
Kun nainen synnyttää lapsen (ja on sille jo uhrannut oman kehonsa ja terveytensä) niin sen jälkeen naisen pitäisi myös unohtaa omat halut, tunteensa ja tarpeensa. Elää pitäisi vain ja ainoastaan lapselle ja miehelle. Vaikka rakkautta ei ole, mies ei välitä ja huomioi, ja jättää kaikki lasten hoidon ja kotitalouden hoidon lapselle niin pitäisi parisuhteeseen jäädä, koska... niin, koska naisilla ei pitäisi olla oikeutta onnellisuuteen. Sitten siinä on ärsyttävä kaveri-puoliso rinnalla, joka jättää jälkeensä lisää siivottavaa, jonka ruokkimiseen ja elämän pyörittämiseen menee aikaa, samalla kun pitää vielä kasvattaa se lapsi siinä rinnalla, hoitaa koti, tehdä ruokaa, käydä töissäkin siinä samalla... Ja vielä esittää, että ei muka haittaa sen kaveri-puolison ärsyttävät puolet?
Inhoan tätä vanhanaikaista "naisten kuuluu uhrautua" ajattelutapaa.
Aikamoisia oletuksia taas. Missä ap on kertonut että tilanne on tuo?
Vastauksista paistaa selvästi tämä ajattelutapa, miten aina naisten kuuluu uhrautua ja vain hyväksyä rakkaudeton parisuhdekkin. Täällä on ollut kommentteja siitäkin, miten pitäisi odottaa naisen siihen asti sentään että lapsi on muuttanut omilleen (eli mitä vielä 14+ vuotta?) ja sitten vasta erota.
Ihan sairaita kommentteja minun mielestä ja just sellaista, että naisella ei pitäisi saada olla omia tarpeita, haluja ja vaatimuksia olla onnellinen.
Eli mielikuvittelit ap:n tilanteeksi tuon ja päivittelet että kanssakeskustelijat kannustavat ap:ta pysymään noin huonossa liitossa. Pysytäänkö asiassa..
Vastauksien perusteella nimenomaan kehotetaan pysymään noinkin huonossa parisuhteessa.
Ei ole rakkautta? No pysy parisuhteessa lapsen takia.
Ei tässä tuollaista neuvoa ole annettu, vaan on ihmetelty, mitä aloittaja sillä rakkaudella tarkoittaa. Ilmeisesti tarkoittaa rakastumisen tunnetta.
En tarkoita rakastumisen tunnetta tai alkuhuumaa vaan rakastamista. Tiedän kyllä näiden eron. En esimerkiksi ikävöi miestäni enää kun olemme vaikka työmatkan vuoksi erossa viikon enkä mieti mitä hänelle siellä matkalla kuuluu, ei tule oloa että tekisi mieli kysyä kuulumisia. En jaksa niin kiinnostua hänen elämän asioista enää. Ei tule hyvä mieli siitä kun hän palaa kotiin. Jos elämässäni tapahtuu jotain pientä yllättävää mukavaa ei tule mieleen, että kertoisin siitä ensimmäisenä hänelle. Tunnen kyllä välittäväni hänestä mutta kuin ystävästä tai pitkän ajan kämppiksestä. En myöskään tunne, että hän rakastaisi minua. Ap
Miten voisit tuntea että hän rakastaa sinua, jos et itse halua rakastaa häntä vaan pikemminkin hakemalla haet syitä tuntea toisin.
Olisiko mahdollista että kun sinulla on pieni lapsi, joka ehkä on tullut ensimmäiselle sijalle, niin sinulla voisi olla kesken prosessi, jossa kiintymyksesi voi ulottua useampiin - että myös miehellesi löytyisi tilaa sydämessäsi.
Toisaalta huolestuttavaa tuo vastauksestasi kumpuava välipitämättömyys., sen sanotaan olevan rakkauden pahin vihollinen. Oletko kysynyt itseltäsi, haluatko rakastaa miestäsi.
Olen pettynyt hänen tapaan olla isä.
Millä tavoin hän sitten on isä? Missä suhteessa se ei vastaa toiveitasi tai odotuksiasi? Mitä toivoisit, että hän tekisi enemmän tai toisin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää on taas tätä.
Kun nainen synnyttää lapsen (ja on sille jo uhrannut oman kehonsa ja terveytensä) niin sen jälkeen naisen pitäisi myös unohtaa omat halut, tunteensa ja tarpeensa. Elää pitäisi vain ja ainoastaan lapselle ja miehelle. Vaikka rakkautta ei ole, mies ei välitä ja huomioi, ja jättää kaikki lasten hoidon ja kotitalouden hoidon lapselle niin pitäisi parisuhteeseen jäädä, koska... niin, koska naisilla ei pitäisi olla oikeutta onnellisuuteen. Sitten siinä on ärsyttävä kaveri-puoliso rinnalla, joka jättää jälkeensä lisää siivottavaa, jonka ruokkimiseen ja elämän pyörittämiseen menee aikaa, samalla kun pitää vielä kasvattaa se lapsi siinä rinnalla, hoitaa koti, tehdä ruokaa, käydä töissäkin siinä samalla... Ja vielä esittää, että ei muka haittaa sen kaveri-puolison ärsyttävät puolet?
Inhoan tätä vanhanaikaista "naisten kuuluu uhrautua" ajattelutapaa.
Aikamoisia oletuksia taas. Missä ap on kertonut että tilanne on tuo?
Vastauksista paistaa selvästi tämä ajattelutapa, miten aina naisten kuuluu uhrautua ja vain hyväksyä rakkaudeton parisuhdekkin. Täällä on ollut kommentteja siitäkin, miten pitäisi odottaa naisen siihen asti sentään että lapsi on muuttanut omilleen (eli mitä vielä 14+ vuotta?) ja sitten vasta erota.
Ihan sairaita kommentteja minun mielestä ja just sellaista, että naisella ei pitäisi saada olla omia tarpeita, haluja ja vaatimuksia olla onnellinen.
Eli mielikuvittelit ap:n tilanteeksi tuon ja päivittelet että kanssakeskustelijat kannustavat ap:ta pysymään noin huonossa liitossa. Pysytäänkö asiassa..
Vastauksien perusteella nimenomaan kehotetaan pysymään noinkin huonossa parisuhteessa.
Ei ole rakkautta? No pysy parisuhteessa lapsen takia.
Ei tässä tuollaista neuvoa ole annettu, vaan on ihmetelty, mitä aloittaja sillä rakkaudella tarkoittaa. Ilmeisesti tarkoittaa rakastumisen tunnetta.
En tarkoita rakastumisen tunnetta tai alkuhuumaa vaan rakastamista. Tiedän kyllä näiden eron. En esimerkiksi ikävöi miestäni enää kun olemme vaikka työmatkan vuoksi erossa viikon enkä mieti mitä hänelle siellä matkalla kuuluu, ei tule oloa että tekisi mieli kysyä kuulumisia. En jaksa niin kiinnostua hänen elämän asioista enää. Ei tule hyvä mieli siitä kun hän palaa kotiin. Jos elämässäni tapahtuu jotain pientä yllättävää mukavaa ei tule mieleen, että kertoisin siitä ensimmäisenä hänelle. Tunnen kyllä välittäväni hänestä mutta kuin ystävästä tai pitkän ajan kämppiksestä. En myöskään tunne, että hän rakastaisi minua. Ap
Miten voisit tuntea että hän rakastaa sinua, jos et itse halua rakastaa häntä vaan pikemminkin hakemalla haet syitä tuntea toisin.
Olisiko mahdollista että kun sinulla on pieni lapsi, joka ehkä on tullut ensimmäiselle sijalle, niin sinulla voisi olla kesken prosessi, jossa kiintymyksesi voi ulottua useampiin - että myös miehellesi löytyisi tilaa sydämessäsi.
Toisaalta huolestuttavaa tuo vastauksestasi kumpuava välipitämättömyys., sen sanotaan olevan rakkauden pahin vihollinen. Oletko kysynyt itseltäsi, haluatko rakastaa miestäsi.
Olen pettynyt hänen tapaan olla isä. Ja olen pettynyt siihen millaiseksi mieheksi ja puolisoksi hän muuttui lapsen syntymän jälkeen. Niin en tiedä haluanko edes rakastaa enää. En tiedä voinko löytää itsestäni rakkautta enää häntä kohtaan. Ehkä olemme liian erilaisia. Ehkä olemme liian vääränlaisia toisillemme. Ap
Tän kun miehet ymmärtäisi, että kun tehdään lapsi, niin sen jälkeen tärkeintä on se, että on hyvä isä sille lapselle. Nainen laittaa kyllä tarvittaessa omat tarpeensa sivuun ja jää suhteeseen, jos hän huomaa, että mies on lapselle hyvä isä. Jos mies sössii isyytensä (esim. priorisoi omat juttunsa lapsen edelle tai lapsi jää täysin naisen projektiksi), se lapsen äiti ei kerta kaikkiaan voi arvostaa sitä miestä enää pätkääkään. Ja jos ei voi arvostaa, ei myöskään enää rakasta.
Kiitos sinulle. Tuli ihan kyyneleet silmiin, kun vihdoin joku ymmärsi mitä koen ja ajattelen. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muutama ajatus:
- kaksi vuotta on lyhyt aika lapsen syntymän jälkeen parisuhteen ja vanhemmuuden asettua uomiinsa
- ap ja hänen miehensä kuulostava molemmat masentuneilta
- keskustelua voi opetella. Vaikka eroaisikin, on hyvä voida osata keskustella avoimesti asioista, että ero olisi mahdollisimman siisti + lapsen asioista voi jatkossakin keskustella
- jos haluatte pelastaa suhteen, kannattaa tehdä jonkinlainen toimintamalli. Kannattaa esim sopia jokin tietty päivä viikosta, johon merkkaatte kalenteriin esim tunnin aikaa jutella ja vaihtaa kuulumisia.
- vanhemmuuteen voi kasvaa pidemmällä tähtäimellä. Oma mieheni esim oli surkea vanhempi alle kouluikäisille lapsille. Ihan todella jo mietin, että olen häneen hyvin pettynyt. Onneksi hän on kasvanut isyyteen ja nauttii vanhempien lasten kanssa olemisesta enemmän kuin minä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää on taas tätä.
Kun nainen synnyttää lapsen (ja on sille jo uhrannut oman kehonsa ja terveytensä) niin sen jälkeen naisen pitäisi myös unohtaa omat halut, tunteensa ja tarpeensa. Elää pitäisi vain ja ainoastaan lapselle ja miehelle. Vaikka rakkautta ei ole, mies ei välitä ja huomioi, ja jättää kaikki lasten hoidon ja kotitalouden hoidon lapselle niin pitäisi parisuhteeseen jäädä, koska... niin, koska naisilla ei pitäisi olla oikeutta onnellisuuteen. Sitten siinä on ärsyttävä kaveri-puoliso rinnalla, joka jättää jälkeensä lisää siivottavaa, jonka ruokkimiseen ja elämän pyörittämiseen menee aikaa, samalla kun pitää vielä kasvattaa se lapsi siinä rinnalla, hoitaa koti, tehdä ruokaa, käydä töissäkin siinä samalla... Ja vielä esittää, että ei muka haittaa sen kaveri-puolison ärsyttävät puolet?
Inhoan tätä vanhanaikaista "naisten kuuluu uhrautua" ajattelutapaa.
Aikamoisia oletuksia taas. Missä ap on kertonut että tilanne on tuo?
Vastauksista paistaa selvästi tämä ajattelutapa, miten aina naisten kuuluu uhrautua ja vain hyväksyä rakkaudeton parisuhdekkin. Täällä on ollut kommentteja siitäkin, miten pitäisi odottaa naisen siihen asti sentään että lapsi on muuttanut omilleen (eli mitä vielä 14+ vuotta?) ja sitten vasta erota.
Ihan sairaita kommentteja minun mielestä ja just sellaista, että naisella ei pitäisi saada olla omia tarpeita, haluja ja vaatimuksia olla onnellinen.
Eli mielikuvittelit ap:n tilanteeksi tuon ja päivittelet että kanssakeskustelijat kannustavat ap:ta pysymään noin huonossa liitossa. Pysytäänkö asiassa..
Vastauksien perusteella nimenomaan kehotetaan pysymään noinkin huonossa parisuhteessa.
Ei ole rakkautta? No pysy parisuhteessa lapsen takia.
Ei tässä tuollaista neuvoa ole annettu, vaan on ihmetelty, mitä aloittaja sillä rakkaudella tarkoittaa. Ilmeisesti tarkoittaa rakastumisen tunnetta.
En tarkoita rakastumisen tunnetta tai alkuhuumaa vaan rakastamista. Tiedän kyllä näiden eron. En esimerkiksi ikävöi miestäni enää kun olemme vaikka työmatkan vuoksi erossa viikon enkä mieti mitä hänelle siellä matkalla kuuluu, ei tule oloa että tekisi mieli kysyä kuulumisia. En jaksa niin kiinnostua hänen elämän asioista enää. Ei tule hyvä mieli siitä kun hän palaa kotiin. Jos elämässäni tapahtuu jotain pientä yllättävää mukavaa ei tule mieleen, että kertoisin siitä ensimmäisenä hänelle. Tunnen kyllä välittäväni hänestä mutta kuin ystävästä tai pitkän ajan kämppiksestä. En myöskään tunne, että hän rakastaisi minua. Ap
Miten voisit tuntea että hän rakastaa sinua, jos et itse halua rakastaa häntä vaan pikemminkin hakemalla haet syitä tuntea toisin.
Olisiko mahdollista että kun sinulla on pieni lapsi, joka ehkä on tullut ensimmäiselle sijalle, niin sinulla voisi olla kesken prosessi, jossa kiintymyksesi voi ulottua useampiin - että myös miehellesi löytyisi tilaa sydämessäsi.
Toisaalta huolestuttavaa tuo vastauksestasi kumpuava välipitämättömyys., sen sanotaan olevan rakkauden pahin vihollinen. Oletko kysynyt itseltäsi, haluatko rakastaa miestäsi.
Olen pettynyt hänen tapaan olla isä. Ja olen pettynyt siihen millaiseksi mieheksi ja puolisoksi hän muuttui lapsen syntymän jälkeen. Niin en tiedä haluanko edes rakastaa enää. En tiedä voinko löytää itsestäni rakkautta enää häntä kohtaan. Ehkä olemme liian erilaisia. Ehkä olemme liian vääränlaisia toisillemme. Ap
Tän kun miehet ymmärtäisi, että kun tehdään lapsi, niin sen jälkeen tärkeintä on se, että on hyvä isä sille lapselle. Nainen laittaa kyllä tarvittaessa omat tarpeensa sivuun ja jää suhteeseen, jos hän huomaa, että mies on lapselle hyvä isä. Jos mies sössii isyytensä (esim. priorisoi omat juttunsa lapsen edelle tai lapsi jää täysin naisen projektiksi), se lapsen äiti ei kerta kaikkiaan voi arvostaa sitä miestä enää pätkääkään. Ja jos ei voi arvostaa, ei myöskään enää rakasta.
Olet niin oikeassa ja se, että mies jättää kalsarinsa lattialle kertoo paljon asenteesta eli mamiiii hoivaa minuakin!
Tämä on kuin lukisi omasta elämästä. Olin tuo piereskelevä possu. Mikä naisiin menee kun lapsi syntyy? Elämän kaikista osa-alueista tulee hankalia, ihan kun se lapsi ei riittäisi hankaloittamaan tarpeeksi, niin sitten päälle se kaikki muu. Miksei neuvolassa sanota ihan suoraan että osa äideistä flippaa ihan täysin, niin asiaan osaisi jollain tavalla edes varautua? Miksi asia on tabu?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää on taas tätä.
Kun nainen synnyttää lapsen (ja on sille jo uhrannut oman kehonsa ja terveytensä) niin sen jälkeen naisen pitäisi myös unohtaa omat halut, tunteensa ja tarpeensa. Elää pitäisi vain ja ainoastaan lapselle ja miehelle. Vaikka rakkautta ei ole, mies ei välitä ja huomioi, ja jättää kaikki lasten hoidon ja kotitalouden hoidon lapselle niin pitäisi parisuhteeseen jäädä, koska... niin, koska naisilla ei pitäisi olla oikeutta onnellisuuteen. Sitten siinä on ärsyttävä kaveri-puoliso rinnalla, joka jättää jälkeensä lisää siivottavaa, jonka ruokkimiseen ja elämän pyörittämiseen menee aikaa, samalla kun pitää vielä kasvattaa se lapsi siinä rinnalla, hoitaa koti, tehdä ruokaa, käydä töissäkin siinä samalla... Ja vielä esittää, että ei muka haittaa sen kaveri-puolison ärsyttävät puolet?
Inhoan tätä vanhanaikaista "naisten kuuluu uhrautua" ajattelutapaa.
Aikamoisia oletuksia taas. Missä ap on kertonut että tilanne on tuo?
Vastauksista paistaa selvästi tämä ajattelutapa, miten aina naisten kuuluu uhrautua ja vain hyväksyä rakkaudeton parisuhdekkin. Täällä on ollut kommentteja siitäkin, miten pitäisi odottaa naisen siihen asti sentään että lapsi on muuttanut omilleen (eli mitä vielä 14+ vuotta?) ja sitten vasta erota.
Ihan sairaita kommentteja minun mielestä ja just sellaista, että naisella ei pitäisi saada olla omia tarpeita, haluja ja vaatimuksia olla onnellinen.
Eli mielikuvittelit ap:n tilanteeksi tuon ja päivittelet että kanssakeskustelijat kannustavat ap:ta pysymään noin huonossa liitossa. Pysytäänkö asiassa..
Vastauksien perusteella nimenomaan kehotetaan pysymään noinkin huonossa parisuhteessa.
Ei ole rakkautta? No pysy parisuhteessa lapsen takia.
Ei tässä tuollaista neuvoa ole annettu, vaan on ihmetelty, mitä aloittaja sillä rakkaudella tarkoittaa. Ilmeisesti tarkoittaa rakastumisen tunnetta.
En tarkoita rakastumisen tunnetta tai alkuhuumaa vaan rakastamista. Tiedän kyllä näiden eron. En esimerkiksi ikävöi miestäni enää kun olemme vaikka työmatkan vuoksi erossa viikon enkä mieti mitä hänelle siellä matkalla kuuluu, ei tule oloa että tekisi mieli kysyä kuulumisia. En jaksa niin kiinnostua hänen elämän asioista enää. Ei tule hyvä mieli siitä kun hän palaa kotiin. Jos elämässäni tapahtuu jotain pientä yllättävää mukavaa ei tule mieleen, että kertoisin siitä ensimmäisenä hänelle. Tunnen kyllä välittäväni hänestä mutta kuin ystävästä tai pitkän ajan kämppiksestä. En myöskään tunne, että hän rakastaisi minua. Ap
Miten voisit tuntea että hän rakastaa sinua, jos et itse halua rakastaa häntä vaan pikemminkin hakemalla haet syitä tuntea toisin.
Olisiko mahdollista että kun sinulla on pieni lapsi, joka ehkä on tullut ensimmäiselle sijalle, niin sinulla voisi olla kesken prosessi, jossa kiintymyksesi voi ulottua useampiin - että myös miehellesi löytyisi tilaa sydämessäsi.
Toisaalta huolestuttavaa tuo vastauksestasi kumpuava välipitämättömyys., sen sanotaan olevan rakkauden pahin vihollinen. Oletko kysynyt itseltäsi, haluatko rakastaa miestäsi.
Olen pettynyt hänen tapaan olla isä. Ja olen pettynyt siihen millaiseksi mieheksi ja puolisoksi hän muuttui lapsen syntymän jälkeen. Niin en tiedä haluanko edes rakastaa enää. En tiedä voinko löytää itsestäni rakkautta enää häntä kohtaan. Ehkä olemme liian erilaisia. Ehkä olemme liian vääränlaisia toisillemme. Ap
Tän kun miehet ymmärtäisi, että kun tehdään lapsi, niin sen jälkeen tärkeintä on se, että on hyvä isä sille lapselle. Nainen laittaa kyllä tarvittaessa omat tarpeensa sivuun ja jää suhteeseen, jos hän huomaa, että mies on lapselle hyvä isä. Jos mies sössii isyytensä (esim. priorisoi omat juttunsa lapsen edelle tai lapsi jää täysin naisen projektiksi), se lapsen äiti ei kerta kaikkiaan voi arvostaa sitä miestä enää pätkääkään. Ja jos ei voi arvostaa, ei myöskään enää rakasta.
Kiitos sinulle. Tuli ihan kyyneleet silmiin, kun vihdoin joku ymmärsi mitä koen ja ajattelen. Ap
Ymmärrän, kun olen käynyt tuon läpi. Erosin kun lapset oli 4v ja 1v. Asioista väännettiin paljon ensimmäisen lapsen kohdalla, mies muka ymmärsi ja lupasi ottaa koppia, mutta jo toisen raskausaikana tuli niin vastuuttomia ja itsekkäitä vetoja, joissa tietysti kärsijänä esikoinen, että sinnittelin toisen vauvavuoden ja sitten erosin.
Lapset ei ainakaan meillä ole oirehtineet erosta ja ovat hyvinvoivia lapsia (olivat niin pieniä, mulla oli varaa jäädä asumaan siihen asuntoon, jossa yhdessä asuimme, eli lapsilla pysyi koti, naapurinlapset ja päiväkoti samana). Eron jälkeen mun olo helpotti, olin voinut todella huonosti siinä suhteessa ja sitten tulin taas reippaammaksi ja energiaa on paljon enemmän, kun ei mikään enää ärsytä. Pystyy siis olemaan parempi vanhempikin. Se ärtymys ja pettymykset mieheen on todella kuormittavaa ja se on suoraan lapsilta pois.
Meidän tunnelma kotona oli usein tosi negatiivinen, kun oltiin exän kans yhdessä ja riitelyäkin oli paljon. Huomasin jo esikoisesta, että hän jo kärsikin siitä.
Lapset on isällään joka toisen viikonlopun ja lomilla. Hyvin on mennyt näin. Ei kenenkään kannata jäädä tilanteeseen, jossa koko perhe tulee olemaan onneton. Ja niinhän siinä käy, jos yritetään elää yhdessä, vaikka rakkaus ja arvostuskin toista kohtaan on mennyt. Tsemppiä!
Todennäköisesti sinä karkoitit miehen ryhtymällä vauvakuplaan ja jättämällä miehen sen ulkopuolelle, jaksoit rakastaa vain vauvaa. Lapsen isä ei emä merkinnytkään mitään kun olit saanut lapsen, raukkamaista ja alikehittynytt toimintaa, et ole koskaan oikeasti miestäsi rakastanutkaan, se on myöhäistä nyt valittaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää on taas tätä.
Kun nainen synnyttää lapsen (ja on sille jo uhrannut oman kehonsa ja terveytensä) niin sen jälkeen naisen pitäisi myös unohtaa omat halut, tunteensa ja tarpeensa. Elää pitäisi vain ja ainoastaan lapselle ja miehelle. Vaikka rakkautta ei ole, mies ei välitä ja huomioi, ja jättää kaikki lasten hoidon ja kotitalouden hoidon lapselle niin pitäisi parisuhteeseen jäädä, koska... niin, koska naisilla ei pitäisi olla oikeutta onnellisuuteen. Sitten siinä on ärsyttävä kaveri-puoliso rinnalla, joka jättää jälkeensä lisää siivottavaa, jonka ruokkimiseen ja elämän pyörittämiseen menee aikaa, samalla kun pitää vielä kasvattaa se lapsi siinä rinnalla, hoitaa koti, tehdä ruokaa, käydä töissäkin siinä samalla... Ja vielä esittää, että ei muka haittaa sen kaveri-puolison ärsyttävät puolet?
Inhoan tätä vanhanaikaista "naisten kuuluu uhrautua" ajattelutapaa.
Aikamoisia oletuksia taas. Missä ap on kertonut että tilanne on tuo?
Vastauksista paistaa selvästi tämä ajattelutapa, miten aina naisten kuuluu uhrautua ja vain hyväksyä rakkaudeton parisuhdekkin. Täällä on ollut kommentteja siitäkin, miten pitäisi odottaa naisen siihen asti sentään että lapsi on muuttanut omilleen (eli mitä vielä 14+ vuotta?) ja sitten vasta erota.
Ihan sairaita kommentteja minun mielestä ja just sellaista, että naisella ei pitäisi saada olla omia tarpeita, haluja ja vaatimuksia olla onnellinen.
Eli mielikuvittelit ap:n tilanteeksi tuon ja päivittelet että kanssakeskustelijat kannustavat ap:ta pysymään noin huonossa liitossa. Pysytäänkö asiassa..
Vastauksien perusteella nimenomaan kehotetaan pysymään noinkin huonossa parisuhteessa.
Ei ole rakkautta? No pysy parisuhteessa lapsen takia.
Ei tässä tuollaista neuvoa ole annettu, vaan on ihmetelty, mitä aloittaja sillä rakkaudella tarkoittaa. Ilmeisesti tarkoittaa rakastumisen tunnetta.
En tarkoita rakastumisen tunnetta tai alkuhuumaa vaan rakastamista. Tiedän kyllä näiden eron. En esimerkiksi ikävöi miestäni enää kun olemme vaikka työmatkan vuoksi erossa viikon enkä mieti mitä hänelle siellä matkalla kuuluu, ei tule oloa että tekisi mieli kysyä kuulumisia. En jaksa niin kiinnostua hänen elämän asioista enää. Ei tule hyvä mieli siitä kun hän palaa kotiin. Jos elämässäni tapahtuu jotain pientä yllättävää mukavaa ei tule mieleen, että kertoisin siitä ensimmäisenä hänelle. Tunnen kyllä välittäväni hänestä mutta kuin ystävästä tai pitkän ajan kämppiksestä. En myöskään tunne, että hän rakastaisi minua. Ap
Miten voisit tuntea että hän rakastaa sinua, jos et itse halua rakastaa häntä vaan pikemminkin hakemalla haet syitä tuntea toisin.
Olisiko mahdollista että kun sinulla on pieni lapsi, joka ehkä on tullut ensimmäiselle sijalle, niin sinulla voisi olla kesken prosessi, jossa kiintymyksesi voi ulottua useampiin - että myös miehellesi löytyisi tilaa sydämessäsi.
Toisaalta huolestuttavaa tuo vastauksestasi kumpuava välipitämättömyys., sen sanotaan olevan rakkauden pahin vihollinen. Oletko kysynyt itseltäsi, haluatko rakastaa miestäsi.
Olen pettynyt hänen tapaan olla isä. Ja olen pettynyt siihen millaiseksi mieheksi ja puolisoksi hän muuttui lapsen syntymän jälkeen. Niin en tiedä haluanko edes rakastaa enää. En tiedä voinko löytää itsestäni rakkautta enää häntä kohtaan. Ehkä olemme liian erilaisia. Ehkä olemme liian vääränlaisia toisillemme. Ap
Tän kun miehet ymmärtäisi, että kun tehdään lapsi, niin sen jälkeen tärkeintä on se, että on hyvä isä sille lapselle. Nainen laittaa kyllä tarvittaessa omat tarpeensa sivuun ja jää suhteeseen, jos hän huomaa, että mies on lapselle hyvä isä. Jos mies sössii isyytensä (esim. priorisoi omat juttunsa lapsen edelle tai lapsi jää täysin naisen projektiksi), se lapsen äiti ei kerta kaikkiaan voi arvostaa sitä miestä enää pätkääkään. Ja jos ei voi arvostaa, ei myöskään enää rakasta.
Ollakseni hyvä isä, sellainen jota ex-vaimo olisi arvostanut, siihen olisin tarvinnut himpun verran rakkautta siltä naiselta joka siellä asunnossa asui. Niinpä otin eron ja teinit asustelee luonani ja käyvät välillä moikkaamassa äitiään. Kunpa ne naiset ymmärtäisivät sen että parisuhde on parisuhde, eikä sitä voi laittaa vuosiksi tauolle, siitä kärsii ne LAPSET. Lapsi ei ole sellainen asia että kuuluu unohtaa kaikki omat tarpeet, se on oikeasti ihan päin vastoin, että niistä omista tarpeista tulee pitää vielä parempaa huolta että jaksaa. Jos ei pidä, tiuskii, kiukuttelee äärettömän helposti, eikä se varsinaisesti paranna mitään.
Alue: Aihe vapaa
Oletko harkinnut sitä että voit kärsiä lievästä masennuksesta, ns baby blues. Voisitko harkita juttelevasi asiasta vaikka neuvolakäynnillä.