Miten jaksaa avioliitossa, jossa rakkaus on loppunut?

Vierailija kirjoitti:

Aidosta rakkaudesta kyllä kannattaa kamppailla. Tuntuu siltä, että nykypäivänä unohdetaan se, että parisuhde ei ole aina helppo ja ihana. Siinä on ylä- ja alamäkiä. Ylämäissä on aina helpompaa, alamäissä taas se suhde vaatii vähän enemmän molemmilta osapuolilta, vaikka kuinka hankalalta se tuntuisikaan. 

Mihin rakastuit sun miehessäsi? Mitä hänessä olet rakastanut kaikki ne vuodet ennen lapsen syntymistä? Onko teillä ollut mahdollisuutta viettää aikaa kahdestaan? 

Mieti myös sitä, miten käyttäytytte toisianne kaa. Onko teillä jatkuvasti riitoja mitättömista asioista - vaikkapa ne kalsarit lattialla? Pystyttekö yhdessä nauramaan, saatteko toisianne vielä hymyilemään? Faktahan on se, että omaa käytöstä pitäisi tarkkailla, ehkä jopa enemmän kuin sitä toisen käytöstä. Omaa käytöstä saa parantaa ja se saattaa vaikuttaa myös toisen ihmisen käytökseen. Ihmisinä peilataan tosi paljon meille läheisten henkilöiden käyttäytymistä ja tunnetiloja. Voiko sun ja sun miehesi kohdalla ongelmat johtua myös siitä? 

Ollaan kaikki kuitenkin ihmisiä, jokaisella meistä on omat tunnetilat ja ongelmat, mitä myös ratkaistaan omalla eri tavalla. Parisuhteessa - varsinkin perheelämässä - tulee usein vastaan aikoja, kun tuntuu siltä, että rakkausta ei enää ole vaikka se on vaan piiloutunut niiden ongelmien taaksen. Parisuhdeterapia auttaisi teidät taas rakastumaan uudelleen - tai sit ymmärtämään, ettette olekaan luotu olemaan yhdessä. 

Ja toki kommunikaatio, kommunikaatio, kommunikaatio. Ei kukaan näe sun pään sisälle etkä sä näe sun miehesi pään sisälle. Kun kommunikaatio pelaa niin parisuhteessakin tulee vähemmän ongelmia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asioita mitä mietin erosta on, että luultavasti emme muutamistakin syistä johtuen asuisi eron jälkeen enää samalla tai viereisillä asuinalueilla, vaan välimatkaa olisi jonkun verran. Eli lapsen arjen kannalta tämä olisi vähän hankalaa. Lisäksi uskon, että mies löytäisi aika pian uuden naisen ja lapsi joutuisi siihen pyöritykseen mukaan. Eli en oikein tiedä miten tämä olisi parannus lapsen nykyiseen elämään. Ap

Jälkiviisaana olisin yrittänyt suhteen eteen kovemmin, olisi pitänyt tajuta, että ihmisen onni ei riipu pelkästään siitä kumppanista. Tai ainakin olisi pitänyt lykätä eroa vuosilla eteenpäin. Sitä omaa aika tulee sitten yllättävän nopeasti, kun lapsi muuttaa pois kotoa. Ja jo aiemmin, kun teini-ikä alkaa...

Komppaus tälle. Viime kädessä onni on itsestä kiinni, ei puolisosta. Ei kukaan toinen voi sinua tehdä onnelliseksi. Ne kalsarit rupeavat ärsyttämään sillä hetkellä, kun huomaat, ettei puoliso tuonutkaan elämään sitä iloa ja onnea mitä erehdyit olettamaan. Ja voihan se olla molemminpuolista: Kun mies toteaa ettet tuonutkaan onnea hänen elämäänsä, ei enää välitä yrittää miellyttää.

Jos puoliso ei ole väkivaltainen, ryyppää häiritsevässä määrin tai hassaa yhteisiä rahoja uhkapeliin tms., pitäisin sen. Pieni epäsiisteys ei ole millään muotoa ratkaisevaa. Katselisin, millainen hänen ja lapsen suhde on, kuuntelisin, mitä lapsi isästään juttelee, ja onko lapselle tärkeitä yhteiset hetket.

Ettekö yhtään kiinnosta toisianne? Oletko koskaan ollut kiinnostunut miehesi ajatuksista, kokemuksista, päivän kuulumisista? 

Vierailija kirjoitti:

Pikkulapsiaikana se rakkaus loppuu, ja silloin pitää tosissaan opetella kommunikoimaan. Kun lapsi kasvaa ja arkeen tulee taas mahdollisuuksia hengittää, niin rakkaus alkaa palaamaan takaisin, ja läheisyys on jopa syvempää kuin ennen pikkulapsiaikaa. Johtuen siis parantuneesta kommunikaatiosta.

Mikäli kommunikaatiota ja vuorovaikutusta ei onnistuta kehittämään, niin homma ei kyllä toimi, ja erohan siitä tulee. Aika moni kuvittelee, että pitkän liiton liima on juurikin rakkaus, mutta eihän se niin ole. Niitä parisuhdetaitoja, sitoutumista ja tahtoa tarvitaan juuri silloin, kun rakkaus on katkolla. Rakastuneenahan noille taidoille ei edes ole tarvetta, vaan kaikki on helppoa.

Me rakastuttiin uudelleen kun nuorin lapsi oli viisi, mutta arvostus, kunnioitus ja keskusteluyhteys pysyivät koko ajan. Ja yhteinen hullu huumori. Niillä selvittiin.

Mitä sitten jos toisen kommunikaatiotaidot ja ymmärrys ei kehity ihan riittävästi? Että jää enemmän toisen harteille se parisuhteen hoito? Pystyyhän sellaisen kanssa olemaan, mutta ei välttämättä kokemaan itseänsä huomioiduksi. Varmaan moni parisuhde pysyy kasassa sen avulla, että toinen on tarpeeksi viisas sitä hoitamaan. Mutta pitääkö jaksaa antaa enemmän?

Monia ongelmia vältettäisiin, jos ymmärrettäisiin, että rakkaus ja rakastuminen ovat eri asia. Rakastuminen kyllä ajan myötä katoaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asioita mitä mietin erosta on, että luultavasti emme muutamistakin syistä johtuen asuisi eron jälkeen enää samalla tai viereisillä asuinalueilla, vaan välimatkaa olisi jonkun verran. Eli lapsen arjen kannalta tämä olisi vähän hankalaa. Lisäksi uskon, että mies löytäisi aika pian uuden naisen ja lapsi joutuisi siihen pyöritykseen mukaan. Eli en oikein tiedä miten tämä olisi parannus lapsen nykyiseen elämään. Ap

Jälkiviisaana olisin yrittänyt suhteen eteen kovemmin, olisi pitänyt tajuta, että ihmisen onni ei riipu pelkästään siitä kumppanista. Tai ainakin olisi pitänyt lykätä eroa vuosilla eteenpäin. Sitä omaa aika tulee sitten yllättävän nopeasti, kun lapsi muuttaa pois kotoa. Ja jo aiemmin, kun teini-ikä alkaa...

Ettekö yhtään kiinnosta toisianne? Oletko koskaan ollut kiinnostunut miehesi ajatuksista, kokemuksista, päivän kuulumisista? 

Ei oikein enää olla. Itse olin kiinnostunut miehen ajatuksista, kuulumisista ja kokemuksista vuosikausia. Mutta lapsen syntymän jälkeen tuli tunne, että hän ei ole kiinnostunut minun vastaavista eikä varmaan ole koskaan aidosti ollutkaan vaan esitti vain. Niin oma kiinnostuksenikin hiipui reaktiona siihen. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen on vastuussa omasta onnestaan. Eli olet varmis "kärsimään" huonossa suhteessa oman onnesi kustannuksella tehdäksesi jonkun muun (miehen? lapsen?) onnelliseksi? No ei kai siinä. Elämä on valintoja.

En ole ap, mutta voin vastata, ettei ainakaan lapsi siitä tule onnelliseksi, päinvastoin, hän kärsii myös.

Jos vanhemmat jaksavat kaikesta huolimatta kunnioittaa toisiaan, ei lapsi tilanteesta kärsi.

Toista joutuu sietämään ja kaikki ärsyttää. Kuulostaako kunnioittamiselta ja terveeltä tavalta elää? Ei tod, ja aivan varmasti näkyy jaksamisessa ja heijastuu näin kaikkiin muihinkin asioihin ja henkilöihin.

Se on oma valinta, miten antaa ärsyyntymisen näkyä käytöksessään. Vaikka toisen tavat ärsyttää, voi silti päättää, että toinen on ihmisenä ihan yhtä arvokas kuin itse on, ja käyttäytyä sen mukaisesti.

Realistisesti tuollaista kotielämää ei kestä kukaan pidemmällä tähtäimellä. Koti ja kotiin tuleminen on sellainen paikka, jossa jokaisen ihmisten pitäisi saada rauhassa palautua, eikä joutua esittämään että kaikki on hyvin, kun elää parisuhteessa, jossa ei ole rakkautta ja esitetään, ettei toisen tavat ärsytä.

Hohhoijakkaa. Olen itse ärsyyntyjä, ja varsinkin turhasta ärsyyntyjä. Ääniyliherkkänä jo ruoan mussutus saattaa tietyssä tilanteessa ärsyttää. Onko se parisuhteen kriisin paikka? Ei todellakaan ole, vaan minun henkilökohtainen kasvun paikka kehittää omaa sietokykyäni ja itsesäätelyäni etten ärsyynny tyhjistä asioista.

Jännä tämä "en voi erota kun lapsi on näin pieni" - ajatus. Ihan kuin se olisi lapselle helpompaa sitten kun hän on isompi, ehtinyt kiintyä kotiinsa, muodostaa kaveripiirin siihen lähiseuduille, ymmärtää enemmän kaikesta jne. Ei ole, vaikeampaa on. Jos siis lapsen etua ajattelisi niin paras ois jos ero tulis mahdollisimman aikaisin, tai sitten vasta kun lapset on jo ihan isoja, pahimmat teini-iän karikotkin takana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen on vastuussa omasta onnestaan. Eli olet varmis "kärsimään" huonossa suhteessa oman onnesi kustannuksella tehdäksesi jonkun muun (miehen? lapsen?) onnelliseksi? No ei kai siinä. Elämä on valintoja.

En ole ap, mutta voin vastata, ettei ainakaan lapsi siitä tule onnelliseksi, päinvastoin, hän kärsii myös.

Jos vanhemmat jaksavat kaikesta huolimatta kunnioittaa toisiaan, ei lapsi tilanteesta kärsi.

Toista joutuu sietämään ja kaikki ärsyttää. Kuulostaako kunnioittamiselta ja terveeltä tavalta elää? Ei tod, ja aivan varmasti näkyy jaksamisessa ja heijastuu näin kaikkiin muihinkin asioihin ja henkilöihin.

Se on oma valinta, miten antaa ärsyyntymisen näkyä käytöksessään. Vaikka toisen tavat ärsyttää, voi silti päättää, että toinen on ihmisenä ihan yhtä arvokas kuin itse on, ja käyttäytyä sen mukaisesti.

Realistisesti tuollaista kotielämää ei kestä kukaan pidemmällä tähtäimellä. Koti ja kotiin tuleminen on sellainen paikka, jossa jokaisen ihmisten pitäisi saada rauhassa palautua, eikä joutua esittämään että kaikki on hyvin, kun elää parisuhteessa, jossa ei ole rakkautta ja esitetään, ettei toisen tavat ärsytä.

Odotas kun lapsi alkaa ärsyttää. Uhmaikäisenä, teininä.

Jos on valinnut elää toisen kanssa, kenen tahansa, ei ärsyyntymisiä voi välttää. Jos ajattelee, että kotona pitää saada ihan vain rauhassa palautua, kannattaa elää yksikseen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen on vastuussa omasta onnestaan. Eli olet varmis "kärsimään" huonossa suhteessa oman onnesi kustannuksella tehdäksesi jonkun muun (miehen? lapsen?) onnelliseksi? No ei kai siinä. Elämä on valintoja.

En ole ap, mutta voin vastata, ettei ainakaan lapsi siitä tule onnelliseksi, päinvastoin, hän kärsii myös.

Jos vanhemmat jaksavat kaikesta huolimatta kunnioittaa toisiaan, ei lapsi tilanteesta kärsi.

Toista joutuu sietämään ja kaikki ärsyttää. Kuulostaako kunnioittamiselta ja terveeltä tavalta elää? Ei tod, ja aivan varmasti näkyy jaksamisessa ja heijastuu näin kaikkiin muihinkin asioihin ja henkilöihin.

Se on oma valinta, miten antaa ärsyyntymisen näkyä käytöksessään. Vaikka toisen tavat ärsyttää, voi silti päättää, että toinen on ihmisenä ihan yhtä arvokas kuin itse on, ja käyttäytyä sen mukaisesti.

Realistisesti tuollaista kotielämää ei kestä kukaan pidemmällä tähtäimellä. Koti ja kotiin tuleminen on sellainen paikka, jossa jokaisen ihmisten pitäisi saada rauhassa palautua, eikä joutua esittämään että kaikki on hyvin, kun elää parisuhteessa, jossa ei ole rakkautta ja esitetään, ettei toisen tavat ärsytä.

Hohhoijakkaa. Olen itse ärsyyntyjä, ja varsinkin turhasta ärsyyntyjä. Ääniyliherkkänä jo ruoan mussutus saattaa tietyssä tilanteessa ärsyttää. Onko se parisuhteen kriisin paikka? Ei todellakaan ole, vaan minun henkilökohtainen kasvun paikka kehittää omaa sietokykyäni ja itsesäätelyäni etten ärsyynny tyhjistä asioista.

Et vieläkään tunnu ymmärtävän eroa siinä, että eletään kämppiksen kanssa vs ollaan parisuhteessa, jossa on vielä rakkautta jäljellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asioita mitä mietin erosta on, että luultavasti emme muutamistakin syistä johtuen asuisi eron jälkeen enää samalla tai viereisillä asuinalueilla, vaan välimatkaa olisi jonkun verran. Eli lapsen arjen kannalta tämä olisi vähän hankalaa. Lisäksi uskon, että mies löytäisi aika pian uuden naisen ja lapsi joutuisi siihen pyöritykseen mukaan. Eli en oikein tiedä miten tämä olisi parannus lapsen nykyiseen elämään. Ap

Jälkiviisaana olisin yrittänyt suhteen eteen kovemmin, olisi pitänyt tajuta, että ihmisen onni ei riipu pelkästään siitä kumppanista. Tai ainakin olisi pitänyt lykätä eroa vuosilla eteenpäin. Sitä omaa aika tulee sitten yllättävän nopeasti, kun lapsi muuttaa pois kotoa. Ja jo aiemmin, kun teini-ikä alkaa...

Ettekö yhtään kiinnosta toisianne? Oletko koskaan ollut kiinnostunut miehesi ajatuksista, kokemuksista, päivän kuulumisista? 

Ei oikein enää olla. Itse olin kiinnostunut miehen ajatuksista, kuulumisista ja kokemuksista vuosikausia. Mutta lapsen syntymän jälkeen tuli tunne, että hän ei ole kiinnostunut minun vastaavista eikä varmaan ole koskaan aidosti ollutkaan vaan esitti vain. Niin oma kiinnostuksenikin hiipui reaktiona siihen. Ap

Ymmärrän tunteen. Itselläni ollut samanlaista toisinaan. Sitten kun olemme taas päässeet rakentavaan keskusteluyhteyteen, olen ymmärtänyt että olemme henkisiltä ominaisuuksiltamme eri tyyppisiä. Mieheni tekee havaintoja eri asioista ja hänelle ei ole niin tärkeää syväluodata elämää ja analysoida toisen mielenlaatua kuin minulle. Siinä on perhe-elämän kannalta omat hyvätkin puolensa ettemme ole samanlaisia, vaikka se ottaakin välillä päästä. Olen ajatellut että haen filosofiseuran muualta (ystävistäni, suvusta jne.) ja lakkaan odottamasta että hän osoittaisi kiinnostustaan minuun minun omilla mittareillani. 

Pystyn siihen, koska tiedän että myös mies joutuu tyytymään minuun tällaisena kuin olen (vaikka hän ei sano sitä ääneen, niin totta kai olen huomannut tietyissä asioissa etten täytä unelmanaisen kriteerejä kaikilta osin).  Koitamme kuitenkin kunnioittaa toistemme erilaisuutta ja antaa tilaa olla oma itsensä. Samalla muistaen että toista on tärkeää huomioida ja antaa hyväksyntää, lämpöä ja läheisyyttä. Näistä osatekijöistä muodostuu itselleni käsite rakkaussuhde. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen on vastuussa omasta onnestaan. Eli olet varmis "kärsimään" huonossa suhteessa oman onnesi kustannuksella tehdäksesi jonkun muun (miehen? lapsen?) onnelliseksi? No ei kai siinä. Elämä on valintoja.

En ole ap, mutta voin vastata, ettei ainakaan lapsi siitä tule onnelliseksi, päinvastoin, hän kärsii myös.

Jos vanhemmat jaksavat kaikesta huolimatta kunnioittaa toisiaan, ei lapsi tilanteesta kärsi.

Toista joutuu sietämään ja kaikki ärsyttää. Kuulostaako kunnioittamiselta ja terveeltä tavalta elää? Ei tod, ja aivan varmasti näkyy jaksamisessa ja heijastuu näin kaikkiin muihinkin asioihin ja henkilöihin.

Se on oma valinta, miten antaa ärsyyntymisen näkyä käytöksessään. Vaikka toisen tavat ärsyttää, voi silti päättää, että toinen on ihmisenä ihan yhtä arvokas kuin itse on, ja käyttäytyä sen mukaisesti.

Realistisesti tuollaista kotielämää ei kestä kukaan pidemmällä tähtäimellä. Koti ja kotiin tuleminen on sellainen paikka, jossa jokaisen ihmisten pitäisi saada rauhassa palautua, eikä joutua esittämään että kaikki on hyvin, kun elää parisuhteessa, jossa ei ole rakkautta ja esitetään, ettei toisen tavat ärsytä.

Odotas kun lapsi alkaa ärsyttää. Uhmaikäisenä, teininä.

Jos on valinnut elää toisen kanssa, kenen tahansa, ei ärsyyntymisiä voi välttää. Jos ajattelee, että kotona pitää saada ihan vain rauhassa palautua, kannattaa elää yksikseen. 

Et ymmärrä eroa sille, että ollaan rakkaudettomassa suhteessa missä ei ole realistista kuvitella, että jaksaa toisen ärsyttäviä piirteitä vuositolkulla vs että sun rakastamalla omalla lapsella on ärsyttäviä piirteitä?

On ihan eri asia elää pitkässä suhteessa ylä- ja alamäkineen, jossa on rakkautta, kuin suhteessa, jossa rakkautta ei enää ole!

Itse olin avoliitossa kun itsellä loppui rakkaus. Yritin kyllä jaksaa, mutta ahdistui suunnattomasti kun piti olla yhdessä ihmisen kanssa jota ei enää rakasta. Lapsi oli tuolloin vähän alle 2v. Pakko oli erota, että ei itsellä pää hajoa. Tuosta on aikaa melkein 20 vuotta ja lapsi ei edes muista sellaista aikaa, että vanhempansa ovat olleet yhdessä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen on vastuussa omasta onnestaan. Eli olet varmis "kärsimään" huonossa suhteessa oman onnesi kustannuksella tehdäksesi jonkun muun (miehen? lapsen?) onnelliseksi? No ei kai siinä. Elämä on valintoja.

En ole ap, mutta voin vastata, ettei ainakaan lapsi siitä tule onnelliseksi, päinvastoin, hän kärsii myös.

Jos vanhemmat jaksavat kaikesta huolimatta kunnioittaa toisiaan, ei lapsi tilanteesta kärsi.

Toista joutuu sietämään ja kaikki ärsyttää. Kuulostaako kunnioittamiselta ja terveeltä tavalta elää? Ei tod, ja aivan varmasti näkyy jaksamisessa ja heijastuu näin kaikkiin muihinkin asioihin ja henkilöihin.

Se on oma valinta, miten antaa ärsyyntymisen näkyä käytöksessään. Vaikka toisen tavat ärsyttää, voi silti päättää, että toinen on ihmisenä ihan yhtä arvokas kuin itse on, ja käyttäytyä sen mukaisesti.

Realistisesti tuollaista kotielämää ei kestä kukaan pidemmällä tähtäimellä. Koti ja kotiin tuleminen on sellainen paikka, jossa jokaisen ihmisten pitäisi saada rauhassa palautua, eikä joutua esittämään että kaikki on hyvin, kun elää parisuhteessa, jossa ei ole rakkautta ja esitetään, ettei toisen tavat ärsytä.

Realistisesti jokaisessa vähänkään pidempään jatkuneessa parisuhteessa toisessa on piirteitä, jotka ärsyttävät.

Se on pitkälti tahdon asia, haluaako kiinnittää toisessa enemmän huomiota hyviin puoliin, vai niihin ärsyttäviin.

Sinä nyt et ymmärrä realistisuudesta yhtään mitään, varsinkin kun puhut tuollaisesta "tahdosta" mikä on kaukana realistisuudesta. 

Oen itse ollut parisuhteessa nyt 25 vuotta saman ihmisen kanssa, ja kyllä, kyllä välillä ottaa pattiin pahastikin. Silti jaksan niiden hetkien yli. 

Niin, koska rakastat sitä ihmistä. Realistista ei ole olettaa, että joku jaksaa elää jonkun kaverin kanssa saman katon alla, kun se rakkaus on kuollut eikä minkäänlaista läheisyyttä enää ole. Se ei ole realistista ja se on todella kaukana realistisuudesta, että sitten pitäisi vain tahdon avulla muka kestää niitä negatiivisia puolia.

Juuri siitä tahdosta on kyse. Avioliittolupauksessa ei turhan takia nimenomaan kysytä että tahdotko rakastaa niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin.

Suosittelen että ap kysyy ensin itseltään että tahtooko hän rakastaa, eikä miettiä että onko vielä rakastunut. Ne ovat kovin eri asioita.

Lapsi on vielä niin pieni, ettei traumatisoituisi erosta (ei edes muistaisi aikaa, että olisitte joskus olleet yhdessä). Aika heikkoa tulevaisuutta ennustan teille, jos jäätte yhteen. Ei se ole lapsellekaan hyvä kasvaa kodissa, jossa vanhemmat eivät pidä toisistaan. Tunnelmasta tulee väkisin negatiivinen, riitaisa ja/tai kylmä.

Ei se eroaminen niin kamala juttu ole, jos suhde on jo kuollut.

Tää on taas tätä.

Kun nainen synnyttää lapsen (ja on sille jo uhrannut oman kehonsa ja terveytensä) niin sen jälkeen naisen pitäisi myös unohtaa omat halut, tunteensa ja tarpeensa. Elää pitäisi vain ja ainoastaan lapselle ja miehelle. Vaikka rakkautta ei ole, mies ei välitä ja huomioi, ja jättää kaikki lasten hoidon ja kotitalouden hoidon lapselle niin pitäisi parisuhteeseen jäädä, koska... niin, koska naisilla ei pitäisi olla oikeutta onnellisuuteen. Sitten siinä on ärsyttävä kaveri-puoliso rinnalla, joka jättää jälkeensä lisää siivottavaa, jonka ruokkimiseen ja elämän pyörittämiseen menee aikaa, samalla kun pitää vielä kasvattaa se lapsi siinä rinnalla, hoitaa koti, tehdä ruokaa, käydä töissäkin siinä samalla... Ja vielä esittää, että ei muka haittaa sen kaveri-puolison ärsyttävät puolet?

Inhoan tätä vanhanaikaista "naisten kuuluu uhrautua" ajattelutapaa. 

Me jaksettiin joitakin vuosia yrittää, mutta eroksi se päätyi. Pitkään oltiin yhdessä mutta elämä muuttaa ihmisiä, vanhemmuus isostikin. Tässä tapauksessa ei samoihin suuntiin. Mutta en kadu "menetettyjä" vuosia, molemmille oli sitten selvää että tämä oli todellakin tässä ja ero niin sopuisa kuin se nyt voi vaan olla.

Ehkä hetken jaksaa sillä, että miettii vaihtoehtoa, ihan pienen sinkkuvanhemmuus ei välttämättä se kevyin rasti ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen on vastuussa omasta onnestaan. Eli olet varmis "kärsimään" huonossa suhteessa oman onnesi kustannuksella tehdäksesi jonkun muun (miehen? lapsen?) onnelliseksi? No ei kai siinä. Elämä on valintoja.

En ole ap, mutta voin vastata, ettei ainakaan lapsi siitä tule onnelliseksi, päinvastoin, hän kärsii myös.

Jos vanhemmat jaksavat kaikesta huolimatta kunnioittaa toisiaan, ei lapsi tilanteesta kärsi.

Toista joutuu sietämään ja kaikki ärsyttää. Kuulostaako kunnioittamiselta ja terveeltä tavalta elää? Ei tod, ja aivan varmasti näkyy jaksamisessa ja heijastuu näin kaikkiin muihinkin asioihin ja henkilöihin.

Se on oma valinta, miten antaa ärsyyntymisen näkyä käytöksessään. Vaikka toisen tavat ärsyttää, voi silti päättää, että toinen on ihmisenä ihan yhtä arvokas kuin itse on, ja käyttäytyä sen mukaisesti.

Realistisesti tuollaista kotielämää ei kestä kukaan pidemmällä tähtäimellä. Koti ja kotiin tuleminen on sellainen paikka, jossa jokaisen ihmisten pitäisi saada rauhassa palautua, eikä joutua esittämään että kaikki on hyvin, kun elää parisuhteessa, jossa ei ole rakkautta ja esitetään, ettei toisen tavat ärsytä.

Realistisesti jokaisessa vähänkään pidempään jatkuneessa parisuhteessa toisessa on piirteitä, jotka ärsyttävät.

Se on pitkälti tahdon asia, haluaako kiinnittää toisessa enemmän huomiota hyviin puoliin, vai niihin ärsyttäviin.

Sinä nyt et ymmärrä realistisuudesta yhtään mitään, varsinkin kun puhut tuollaisesta "tahdosta" mikä on kaukana realistisuudesta. 

Oen itse ollut parisuhteessa nyt 25 vuotta saman ihmisen kanssa, ja kyllä, kyllä välillä ottaa pattiin pahastikin. Silti jaksan niiden hetkien yli. 

Niin, koska rakastat sitä ihmistä. Realistista ei ole olettaa, että joku jaksaa elää jonkun kaverin kanssa saman katon alla, kun se rakkaus on kuollut eikä minkäänlaista läheisyyttä enää ole. Se ei ole realistista ja se on todella kaukana realistisuudesta, että sitten pitäisi vain tahdon avulla muka kestää niitä negatiivisia puolia.

Juuri siitä tahdosta on kyse. Avioliittolupauksessa ei turhan takia nimenomaan kysytä että tahdotko rakastaa niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin.

Suosittelen että ap kysyy ensin itseltään että tahtooko hän rakastaa, eikä miettiä että onko vielä rakastunut. Ne ovat kovin eri asioita.

Juu, kuten aiemmin sanottu. Et ymmärrä realismista yhtään mitään.

Ihmetyttää tämä tässä keskustelussa esiintyvä rakkaus, joka näköjään tulee ja menee oman mielensä mukaan ja joskus vain kuolla kupsahtaa.

Nämä rakkauden kuolemaa valitteevat ihmiset tulevat vielä kokemaan elämässään moneen kertaan sen, että se kuolee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen on vastuussa omasta onnestaan. Eli olet varmis "kärsimään" huonossa suhteessa oman onnesi kustannuksella tehdäksesi jonkun muun (miehen? lapsen?) onnelliseksi? No ei kai siinä. Elämä on valintoja.

En ole ap, mutta voin vastata, ettei ainakaan lapsi siitä tule onnelliseksi, päinvastoin, hän kärsii myös.

Jos vanhemmat jaksavat kaikesta huolimatta kunnioittaa toisiaan, ei lapsi tilanteesta kärsi.

Toista joutuu sietämään ja kaikki ärsyttää. Kuulostaako kunnioittamiselta ja terveeltä tavalta elää? Ei tod, ja aivan varmasti näkyy jaksamisessa ja heijastuu näin kaikkiin muihinkin asioihin ja henkilöihin.

Se on oma valinta, miten antaa ärsyyntymisen näkyä käytöksessään. Vaikka toisen tavat ärsyttää, voi silti päättää, että toinen on ihmisenä ihan yhtä arvokas kuin itse on, ja käyttäytyä sen mukaisesti.

Realistisesti tuollaista kotielämää ei kestä kukaan pidemmällä tähtäimellä. Koti ja kotiin tuleminen on sellainen paikka, jossa jokaisen ihmisten pitäisi saada rauhassa palautua, eikä joutua esittämään että kaikki on hyvin, kun elää parisuhteessa, jossa ei ole rakkautta ja esitetään, ettei toisen tavat ärsytä.

Hohhoijakkaa. Olen itse ärsyyntyjä, ja varsinkin turhasta ärsyyntyjä. Ääniyliherkkänä jo ruoan mussutus saattaa tietyssä tilanteessa ärsyttää. Onko se parisuhteen kriisin paikka? Ei todellakaan ole, vaan minun henkilökohtainen kasvun paikka kehittää omaa sietokykyäni ja itsesäätelyäni etten ärsyynny tyhjistä asioista.

Et vieläkään tunnu ymmärtävän eroa siinä, että eletään kämppiksen kanssa vs ollaan parisuhteessa, jossa on vielä rakkautta jäljellä.

Keskustelusta puuttuu määritelmät. Mitä tarkoittaa kun rakkautta on/ei ole enää "jäljellä"? Mitä tarkoittaa kämppissuhde? Kysehän on loppujen lopuksi siitä mitä parisuhderakkaus itse kenellekin tarkoittaa. Jos rajaa sen pelkästään romanttiseksi tunteeksi, niin voi jo alkuhuuman haihduttua helposti päätyä johtopäätökseen, että rakkautta ei ole enää jäljellä. Jos käsitys rakkaussuhteesta on laajempi eli hyväksyy sen sisältävän monenlaisia vaiheita romanttisen ideaalin ja laimeiden tunteiden välillä, on paljon valmiimpi sietämään kausia, jotka eivät varsinaisesti tunnu kovin romanttisen rakkauden täyteisiltä. 

Aikuinenhan lopulta päättää vapaasti miten omiin ajatuksiinsa/tunteisiinsa suhtautuu.