Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten jaksaa avioliitossa, jossa rakkaus on loppunut?
03.03.2023 |
Ja toinen tuntuu lähinnä kämppikseltä. Mutta jonka tavat jopa ärsyttää, kun joutuu sietämään niitä likaisia kalsareita lattialla ja piereskelyä sohvalla, luultavasti oikea kämppis ei edes jättäisi likaisia kalsareita lattialle. Ja koska lapsi on vasta kaksivuotias eli hyvin pieni vielä, niin ei oikein erokaan tunnu oikealta ratkaisulta. Joten millä keinoin jaksaa arkea tällaisessa liitossa?
Kommentit (161)
Lapsi tarvitsee onnelliset vanhemmat. Hän tulee vielä syyttämään teitä lapsuutensa pilaamisesta kurjalla koti-ilmapiirillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi teit lapsen tuollaiseen suhteeseen. Eikö ollut vauvakuumeen tyydyttämiseen muuta vaihtoehtoa löytynyt, miestä kuin tuollainen jättö tautinen sika.
Itse olet lapsesi siittäjän valinnut niin ei sitten muu auta kuin kärsiä tai antaa potku sille persuuksiin mennä muille maille siitos hommiin taas uusille naisille joilla on vahva vauvakuume ja pitää väkisin jollain teetättää se kakara.
Minä en yhtään puolusta naisia sillä se kaikkein pahin vika on niissä kun pitää saada jollain itsensä paksuksi ja sitten otetaan ihan kuka tahansa. Minä en kehtaisi valittaa kunhan on saanut sen kakaransa jollain tyhmällä äijällä siitettyä niin olkoon se tyytyväinen. Jos nainen ei ole kovinkaan tasokas niin ei se yleensä saa mitään tasokasta miestäkään. Tämä vaan on nyt raaka totuus vaikka kuinka muuta koittaisi tavoitella.
Kerrotko mistä naiset voivat ostaa sen kristallipallon, josta nähdä tulevaisuuteen? Johan AP jo kertoi, että mies muuttui vasta lapsen synnyttyä.
Hetkonen eivätkö naiset olekaan niin tunneälykkäitä ja hyviä ihmistuntijoita kun täällä mainostetaan? :DD Eiköhän yleensä se miehen käytös muutu, sillä myös naisen käytös muuttuu.
Yleistetäänkö me siis miehiä samalla tavalla, eli kun yksi käyttää lapsia hyväksi niin kaikki miehet käyttävät lapsia hyväksi vai mikä tämä sun yleistämistaktiikka nyt on?
Ja tottakai naisen käytös muuttuu kun lapsi syntyy. Niin mistä ostaa se kristallopallo, mistä nähdä tulevaisuuteen että miten mies alkaa käyttäytyä, kun lapsi syntyy?
No eipä se nyt niin suuresti muutu, etteikö tätä voisi ottaa ennakkoon huomioon. Se nyt vaan pitää hyväksyä, että ihmiset muuttuvat ja siinä vaiheessa kun tekee lapsia niin kaikkia pitäisi mennä lasten ehdoilla. Täysin omista valinnoista kyse.
Vierailija kirjoitti:
Lapsi tarvitsee onnelliset vanhemmat. Hän tulee vielä syyttämään teitä lapsuutensa pilaamisesta kurjalla koti-ilmapiirillä.
No mietipä niitä vaihtoehtoja tuolle. Joku uusioperhe tai yh:n kanssa kasvaminen on vielä suurempi paha.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asioita mitä mietin erosta on, että luultavasti emme muutamistakin syistä johtuen asuisi eron jälkeen enää samalla tai viereisillä asuinalueilla, vaan välimatkaa olisi jonkun verran. Eli lapsen arjen kannalta tämä olisi vähän hankalaa. Lisäksi uskon, että mies löytäisi aika pian uuden naisen ja lapsi joutuisi siihen pyöritykseen mukaan. Eli en oikein tiedä miten tämä olisi parannus lapsen nykyiseen elämään. Ap
Ap, on tosi hienoa kuulla että oikeasti mietit asiaa myös lapsesi kannalta, kykenet siihen yli oman etusi tavoittelun. Nostan ihan oikeasti hattua ja toivon että saat elämästä soljuvaa ja ehkä jopa parisuhteen vielä toimimaankin. Älä heitä vielä kirvestä kaivoon!
Minä en kyennyt samaan, olin nuori ja ajattelin sokeasti omaa napaani, ja turvauduin juurikin minulle lausuttuihin "jos äiti on onnellinen, on lapsikin" ja "jaksat olla parempi äiti kun et jää suhteeseen jossa mies ärsyttää sinua" ja "ansaitset parempaa" -hokemiin.
Ehkä ne joissain tapauksissa pitää paikkaansa, mutta oma lapseni maksoi kovan hinnan itsekkyydestäni, ja se on painanut minua erohetkestä lähtien vielä nykyäänkin (nyt kyseinen lapseni on jo 23 v.). Lapsi masentui erostamme, ja joutui käymään läpi kaikkea ikävää. Lopulta myös se olinkin minä, josta tuli etävanhempi, ja se kyllä raastoi, ihan järkyttävä ikävä omaa lasta. Ei joka toinen viikonloppu vanhempana riitä kunnolliseen, läheiseen suhteeseen lapsen kanssa.
Nyttemmin viimeisen parin vuoden aikana suhteeni lapseeni on onneksi lämmennyt ja lähentynyt taas, mistä olen oikeasti todella iloinen ja kiitollinen. Mutta menetettiin yli vuosikymmen siinä välissä, lapsuus- ja nuoruusaika, jolloin minua olisi enemmän tarvittu, monet kerrat. Enkä voinut olla paikalla... 💔
Jälkiviisaana olisin yrittänyt suhteen eteen kovemmin, olisi pitänyt tajuta, että ihmisen onni ei riipu pelkästään siitä kumppanista. Tai ainakin olisi pitänyt lykätä eroa vuosilla eteenpäin. Sitä omaa aika tulee sitten yllättävän nopeasti, kun lapsi muuttaa pois kotoa. Ja jo aiemmin, kun teini-ikä alkaa...
Minä olin tuollaisessa perheessä missä vanhemmat eivät eronneet ja sen takia meinasi mennä kokonaan välit vanhempiini, koska he jättivät minut kaikissa ongelmissani yksin, koska keskittyivät liikaa siihen,että vihasivat toisiaan kun naamaa pitää koko ajan tuijottaa.
Tiedän monia perheitä, joissa lapset voivat todella hyvin eronkin jälkeen. Ongelma ei ole erossa, vaan siinä ette osanneet hoitaa eroa oikein ja lapsen parasta ajatellen. Tuollaisissa tilanteissa lapsen parasta on, että vanhemmat eroavat ja keskittyvät kasvattamaan lapsen erillään, mutta yhdessä ja sovussa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos rakkaus todella on kuollut, eikä vain hetkellinen tylsistyminen arkeen ja toiseen, miksi jäädä sellaiseen suhteeseen?
Koska ovat tehneet lapsia yhdessä. Tuolla asenteella tulet hyppimään kukasta kukkaan kerran vuodessa. Tämä nykyinen 'romanttinen rakkaus' on alle sata vuotta vanha keksintö.
Varmaan jotkut, en minä. Erosin 20vuotisesta liitosta (2 teiniä), koska rakkaus mieheen kirjaimellisesti kuoli lopulta, ja arvostan itseäni ja elämääni niin paljon, että en halunnut viettää elämääni suhteessa, joka on kuin asuisi vieraan kämppiksen kanssa. Ei ollut hetken huumassa tehty päätös, vaan havahduin siihen ajan kanssa. Suhteessa ei ollut vikaa, eikä miehessä, käytiin terapiassakin monta vuotta plus perheterapia, koska koin huonoa omaa tuntoa etten rakastanut ja mies koki väärin, koska rakasti. Mutta en vain enää rakastanut, eikä siihen auttanut poppaskonstitkaan.
En ole edes yhden illan suhteita sen eron jälkeen harrastanut. Lapset ovat asian kanssa sinut ja sain eroaikeistani jutellen heiltä hyväksynnän, emmekä eronneet tapellen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi tarvitsee onnelliset vanhemmat. Hän tulee vielä syyttämään teitä lapsuutensa pilaamisesta kurjalla koti-ilmapiirillä.
No mietipä niitä vaihtoehtoja tuolle. Joku uusioperhe tai yh:n kanssa kasvaminen on vielä suurempi paha.
Mun serkku seurustelee yh naisen kanssa, on itsellä myös lapsia. Lapset todella hyvinvoivia, ei yhdelläkään ongelmaa ja tulevat toimeen tämän uuden naisystävän ja hänen lapsiensa kanssa.
En tiedä, kun aikuiset oikeasti ajattelee niiden lapsien parasta, niin kyllä se näkyy.
Vaihtoehtoja on kaksi. Joko hakeudutte hyvän terapeutin pakeille ja teette yhteisen päätöksen siitä, että parisuhdetta ruvetaan nyt rakentamaan uudelleen ja sitä kadonnutta yhteyttä ja kipinää etsimään. Hyvällä terapeutilla on tähän runsaasti vinkkejä, että mitä kannattaa tehdä.
Toinen vaihtoehto on erota. Eroaminen ei ole huono vaihtoehto lapsiperheessäkään silloin, kun vanhemmat tekevät sen fiksusti ja lasten etu mielessä. Eivät kaikki päädy riitelemään elatusmaksuista käräjille. Tunnen eronneita pareja, jotka ovat ihan oikeasti hyvissä väleissä keskenään ja hoitavat lastensa asioita hyvällä mielellä yhdessä. En rehellisesti usko, että lapsi tuollaisessa hyvässä erossa mitenkään kohtuuttomasti kärsisi, jos vaihtoehtona on elää kotona kireässä ja ankeassa ilmapiirissä (aina se kireys välittyy ilmapiiriin, vaikka mitä vanhemmat väittäisivät) ja saada samalla malli parisuhteesta, jossa vanhemmat eivät koskaan halaa, pussaa tai ylipäätään tee mitään yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokainen on vastuussa omasta onnestaan. Eli olet varmis "kärsimään" huonossa suhteessa oman onnesi kustannuksella tehdäksesi jonkun muun (miehen? lapsen?) onnelliseksi? No ei kai siinä. Elämä on valintoja.
En ole ap, mutta voin vastata, ettei ainakaan lapsi siitä tule onnelliseksi, päinvastoin, hän kärsii myös.
Jos vanhemmat jaksavat kaikesta huolimatta kunnioittaa toisiaan, ei lapsi tilanteesta kärsi.
Toista joutuu sietämään ja kaikki ärsyttää. Kuulostaako kunnioittamiselta ja terveeltä tavalta elää? Ei tod, ja aivan varmasti näkyy jaksamisessa ja heijastuu näin kaikkiin muihinkin asioihin ja henkilöihin.
Se on oma valinta, miten antaa ärsyyntymisen näkyä käytöksessään. Vaikka toisen tavat ärsyttää, voi silti päättää, että toinen on ihmisenä ihan yhtä arvokas kuin itse on, ja käyttäytyä sen mukaisesti.
Realistisesti tuollaista kotielämää ei kestä kukaan pidemmällä tähtäimellä. Koti ja kotiin tuleminen on sellainen paikka, jossa jokaisen ihmisten pitäisi saada rauhassa palautua, eikä joutua esittämään että kaikki on hyvin, kun elää parisuhteessa, jossa ei ole rakkautta ja esitetään, ettei toisen tavat ärsytä.
Realistisesti jokaisessa vähänkään pidempään jatkuneessa parisuhteessa toisessa on piirteitä, jotka ärsyttävät.
Se on pitkälti tahdon asia, haluaako kiinnittää toisessa enemmän huomiota hyviin puoliin, vai niihin ärsyttäviin.
Sinä nyt et ymmärrä realistisuudesta yhtään mitään, varsinkin kun puhut tuollaisesta "tahdosta" mikä on kaukana realistisuudesta.
Oen itse ollut parisuhteessa nyt 25 vuotta saman ihmisen kanssa, ja kyllä, kyllä välillä ottaa pattiin pahastikin. Silti jaksan niiden hetkien yli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi teit lapsen tuollaiseen suhteeseen. Eikö ollut vauvakuumeen tyydyttämiseen muuta vaihtoehtoa löytynyt, miestä kuin tuollainen jättö tautinen sika.
Itse olet lapsesi siittäjän valinnut niin ei sitten muu auta kuin kärsiä tai antaa potku sille persuuksiin mennä muille maille siitos hommiin taas uusille naisille joilla on vahva vauvakuume ja pitää väkisin jollain teetättää se kakara.
Minä en yhtään puolusta naisia sillä se kaikkein pahin vika on niissä kun pitää saada jollain itsensä paksuksi ja sitten otetaan ihan kuka tahansa. Minä en kehtaisi valittaa kunhan on saanut sen kakaransa jollain tyhmällä äijällä siitettyä niin olkoon se tyytyväinen. Jos nainen ei ole kovinkaan tasokas niin ei se yleensä saa mitään tasokasta miestäkään. Tämä vaan on nyt raaka totuus vaikka kuinka muuta koittaisi tavoitella.
Kerrotko mistä naiset voivat ostaa sen kristallipallon, josta nähdä tulevaisuuteen? Johan AP jo kertoi, että mies muuttui vasta lapsen synnyttyä.
Hetkonen eivätkö naiset olekaan niin tunneälykkäitä ja hyviä ihmistuntijoita kun täällä mainostetaan? :DD Eiköhän yleensä se miehen käytös muutu, sillä myös naisen käytös muuttuu.
Yleistetäänkö me siis miehiä samalla tavalla, eli kun yksi käyttää lapsia hyväksi niin kaikki miehet käyttävät lapsia hyväksi vai mikä tämä sun yleistämistaktiikka nyt on?
Ja tottakai naisen käytös muuttuu kun lapsi syntyy. Niin mistä ostaa se kristallopallo, mistä nähdä tulevaisuuteen että miten mies alkaa käyttäytyä, kun lapsi syntyy?
No eipä se nyt niin suuresti muutu, etteikö tätä voisi ottaa ennakkoon huomioon. Se nyt vaan pitää hyväksyä, että ihmiset muuttuvat ja siinä vaiheessa kun tekee lapsia niin kaikkia pitäisi mennä lasten ehdoilla. Täysin omista valinnoista kyse.
Jos lapsen ehdoilla mentäisi, niin silloin erottaisi sovussa ja muutettaisi asumaan todella lähekkäin, jolloin lapsi voi mennä milloin vain kummankin vanhemman luokse. Vanhemmat, jotka eivät rakasta toisiaan keskittyvät kuitenkin pitämään keskenään välit hyvinä ja näin keskittämään huomion lapsiin ja heidän kasvattamiseen. Tämä siis jos rakkaus on loppunut.
Näin lapsi oppii, että vaikka suhde kaatuu niin ei se elämää kaada. Voidaan silti olla sovussa eksän kanssa, puhua kuin aikuiset, sopia asioista ja että lapset ei jää toissijaiseen asemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun lapsi on noin pieni, niin eroaminen kaikkine lieveilmiöineen on kuitenkin isompi paha kuin se että toista kohtaan ei tunne intohimoa ja kalsarit lattialla ärsyttää.
Et haluaisi kuulla tätä, mutta usko kokemutta ja paljon nähnyttä.
Niin paljon olen nähnyt sekä oman kokemuksen että työni kautta lasten tuskaa, vanhempien riitoja, lapsen pelinappulana käyttämistä, toisen vanhemman vieraannuttamista (ja aikuisena traumatisoituneita ja hylkäämiskokemuksesta kärsiviä), käräjillä tappelemista, elaritappeluita, uusien puolisoiden tappelemista sopassa mukana...
Pääset helpommalla, kun yrität vielä jaksaa. Parisuhteenkin voi saada uuteen liekkiin, töitä sekin vaatii eikä ole helppoa, mutta ei ole erokaan.
Tähän en usko. Ei lapselle ole hyvä sekään, kun tunnelma on lattiassa jatkuvasti. Omasta kokemuksestani puhun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokainen on vastuussa omasta onnestaan. Eli olet varmis "kärsimään" huonossa suhteessa oman onnesi kustannuksella tehdäksesi jonkun muun (miehen? lapsen?) onnelliseksi? No ei kai siinä. Elämä on valintoja.
En ole ap, mutta voin vastata, ettei ainakaan lapsi siitä tule onnelliseksi, päinvastoin, hän kärsii myös.
Jos vanhemmat jaksavat kaikesta huolimatta kunnioittaa toisiaan, ei lapsi tilanteesta kärsi.
No kuulostaako sille että ap ja mies kunnioittaisi toisiaan? Kunnioittava mies ei jättäisi kalsareitaan lattialle eikä kunnioittava nainen puhuisi miehestä noin negatiiviseen sävyyn.
Onko ap edes sanonut miehelleen, että kalsarit ärsyttää?
Sehän on päätös sekin, että rupeaa kunnioittamaan toista. Sen voi tehdä yksipuolisestikin. Tehdä myös sellaisia asioita, joista tietää toisen pitävän.
Joku otti esille senkin mahdollisuuden, että mies onkin masentunut. Voi olla työstressiä. Kannattaa kysyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokainen on vastuussa omasta onnestaan. Eli olet varmis "kärsimään" huonossa suhteessa oman onnesi kustannuksella tehdäksesi jonkun muun (miehen? lapsen?) onnelliseksi? No ei kai siinä. Elämä on valintoja.
En ole ap, mutta voin vastata, ettei ainakaan lapsi siitä tule onnelliseksi, päinvastoin, hän kärsii myös.
Jos vanhemmat jaksavat kaikesta huolimatta kunnioittaa toisiaan, ei lapsi tilanteesta kärsi.
Toista joutuu sietämään ja kaikki ärsyttää. Kuulostaako kunnioittamiselta ja terveeltä tavalta elää? Ei tod, ja aivan varmasti näkyy jaksamisessa ja heijastuu näin kaikkiin muihinkin asioihin ja henkilöihin.
Se on oma valinta, miten antaa ärsyyntymisen näkyä käytöksessään. Vaikka toisen tavat ärsyttää, voi silti päättää, että toinen on ihmisenä ihan yhtä arvokas kuin itse on, ja käyttäytyä sen mukaisesti.
Realistisesti tuollaista kotielämää ei kestä kukaan pidemmällä tähtäimellä. Koti ja kotiin tuleminen on sellainen paikka, jossa jokaisen ihmisten pitäisi saada rauhassa palautua, eikä joutua esittämään että kaikki on hyvin, kun elää parisuhteessa, jossa ei ole rakkautta ja esitetään, ettei toisen tavat ärsytä.
Realistisesti jokaisessa vähänkään pidempään jatkuneessa parisuhteessa toisessa on piirteitä, jotka ärsyttävät.
Se on pitkälti tahdon asia, haluaako kiinnittää toisessa enemmän huomiota hyviin puoliin, vai niihin ärsyttäviin.
Sinä nyt et ymmärrä realistisuudesta yhtään mitään, varsinkin kun puhut tuollaisesta "tahdosta" mikä on kaukana realistisuudesta.
Oen itse ollut parisuhteessa nyt 25 vuotta saman ihmisen kanssa, ja kyllä, kyllä välillä ottaa pattiin pahastikin. Silti jaksan niiden hetkien yli.
Niin, koska rakastat sitä ihmistä. Realistista ei ole olettaa, että joku jaksaa elää jonkun kaverin kanssa saman katon alla, kun se rakkaus on kuollut eikä minkäänlaista läheisyyttä enää ole. Se ei ole realistista ja se on todella kaukana realistisuudesta, että sitten pitäisi vain tahdon avulla muka kestää niitä negatiivisia puolia.
Tehkää uusi lapsi, kyllä se siitä paranee sitten. Jos ei, niin tehkää kolmas lapsi. Sillätavalla parisuhdeharmautta hoidetaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asioita mitä mietin erosta on, että luultavasti emme muutamistakin syistä johtuen asuisi eron jälkeen enää samalla tai viereisillä asuinalueilla, vaan välimatkaa olisi jonkun verran. Eli lapsen arjen kannalta tämä olisi vähän hankalaa. Lisäksi uskon, että mies löytäisi aika pian uuden naisen ja lapsi joutuisi siihen pyöritykseen mukaan. Eli en oikein tiedä miten tämä olisi parannus lapsen nykyiseen elämään. Ap
Ap, on tosi hienoa kuulla että oikeasti mietit asiaa myös lapsesi kannalta, kykenet siihen yli oman etusi tavoittelun. Nostan ihan oikeasti hattua ja toivon että saat elämästä soljuvaa ja ehkä jopa parisuhteen vielä toimimaankin. Älä heitä vielä kirvestä kaivoon!
Minä en kyennyt samaan, olin nuori ja ajattelin sokeasti omaa napaani, ja turvauduin juurikin minulle lausuttuihin "jos äiti on onnellinen, on lapsikin" ja "jaksat olla parempi äiti kun et jää suhteeseen jossa mies ärsyttää sinua" ja "ansaitset parempaa" -hokemiin.
Ehkä ne joissain tapauksissa pitää paikkaansa, mutta oma lapseni maksoi kovan hinnan itsekkyydestäni, ja se on painanut minua erohetkestä lähtien vielä nykyäänkin (nyt kyseinen lapseni on jo 23 v.). Lapsi masentui erostamme, ja joutui käymään läpi kaikkea ikävää. Lopulta myös se olinkin minä, josta tuli etävanhempi, ja se kyllä raastoi, ihan järkyttävä ikävä omaa lasta. Ei joka toinen viikonloppu vanhempana riitä kunnolliseen, läheiseen suhteeseen lapsen kanssa.
Nyttemmin viimeisen parin vuoden aikana suhteeni lapseeni on onneksi lämmennyt ja lähentynyt taas, mistä olen oikeasti todella iloinen ja kiitollinen. Mutta menetettiin yli vuosikymmen siinä välissä, lapsuus- ja nuoruusaika, jolloin minua olisi enemmän tarvittu, monet kerrat. Enkä voinut olla paikalla... 💔
Jälkiviisaana olisin yrittänyt suhteen eteen kovemmin, olisi pitänyt tajuta, että ihmisen onni ei riipu pelkästään siitä kumppanista. Tai ainakin olisi pitänyt lykätä eroa vuosilla eteenpäin. Sitä omaa aika tulee sitten yllättävän nopeasti, kun lapsi muuttaa pois kotoa. Ja jo aiemmin, kun teini-ikä alkaa...
Minä olin tuollaisessa perheessä missä vanhemmat eivät eronneet ja sen takia meinasi mennä kokonaan välit vanhempiini, koska he jättivät minut kaikissa ongelmissani yksin, koska keskittyivät liikaa siihen,että vihasivat toisiaan kun naamaa pitää koko ajan tuijottaa.
Tiedän monia perheitä, joissa lapset voivat todella hyvin eronkin jälkeen. Ongelma ei ole erossa, vaan siinä ette osanneet hoitaa eroa oikein ja lapsen parasta ajatellen. Tuollaisissa tilanteissa lapsen parasta on, että vanhemmat eroavat ja keskittyvät kasvattamaan lapsen erillään, mutta yhdessä ja sovussa.
Joo, on kaksi ideaalitilannetta, se että parisuhde on onnellinen, ja se, että erotaan yhteisymmärryksessä ja toista kunnioittaen osataan toimia vanhempina eron jälkeenkin lasten parasta ajatellen, exää ja tämän uuttakin parisuhdetta kunnioittaen.
HARMI vaan että näitä ideaalitilanteita on niin vähän. Yleisempää on ongelmalliset parisuhteet, tai se, että erossa jompi kumpi heittäytyy hankalaksi ja katkeraksi, ja käyttää lasta pelinappulana, vaikka se toinen osapuoli kuinka rakentavasti ja kunnioittavasti yrittäisi asioita hoitaa.
Mun lähipiirissä itseni lisäksi eronneita on 10 paria. Ja näistä eron ilman vuosikausien riitaa ja toraa ovat pystyneet hoitamaan ainoastaan YKSI pari. YKSI!! Itse olen nykyään lapseni isän kanssa hyvissä väleissä, mutta meilläkin meni 3 vuotta eron jälkeen riitelyyn.
Vierailija kirjoitti:
Vaihtoehtoja on kaksi. Joko hakeudutte hyvän terapeutin pakeille ja teette yhteisen päätöksen siitä, että parisuhdetta ruvetaan nyt rakentamaan uudelleen ja sitä kadonnutta yhteyttä ja kipinää etsimään. Hyvällä terapeutilla on tähän runsaasti vinkkejä, että mitä kannattaa tehdä.
Toinen vaihtoehto on erota. Eroaminen ei ole huono vaihtoehto lapsiperheessäkään silloin, kun vanhemmat tekevät sen fiksusti ja lasten etu mielessä. Eivät kaikki päädy riitelemään elatusmaksuista käräjille. Tunnen eronneita pareja, jotka ovat ihan oikeasti hyvissä väleissä keskenään ja hoitavat lastensa asioita hyvällä mielellä yhdessä. En rehellisesti usko, että lapsi tuollaisessa hyvässä erossa mitenkään kohtuuttomasti kärsisi, jos vaihtoehtona on elää kotona kireässä ja ankeassa ilmapiirissä (aina se kireys välittyy ilmapiiriin, vaikka mitä vanhemmat väittäisivät) ja saada samalla malli parisuhteesta, jossa vanhemmat eivät koskaan halaa, pussaa tai ylipäätään tee mitään yhdessä.
Mies ei halua terapiaan, ei kuulemma usko sellaisiin. En usko, että päätyisimme käräjille riitelemään elareista vaan ne saataisiin varmaan sovittua sovussa. Mutta tiedän, että mies muuttaisi asumaan naapurikuntaan eron jälkeen ja minä jäisin tänne. Vaikka yritettäisiin hoitaa sovussa asioita niin ne olisi välimatkan takia vaikeita. Edes lapsen kasvettua asia ei helpottaisi, koska lapsi ei pääsisi kulkemaan yhdellä bussilla kotien väliä, koska liikenneyhteydet on hankalammat. Ja olen aika varma, että mies löytäisi pian uuden suhteen ja en ole ollenkaan varma, että se pyöritys olisi lapselle hyväksi. Ap
Vierailija kirjoitti:
Minua ärsyttää tämä teissä nuorissa että kaikki on niin ylivoimaista, voivoi kun on kalsarit lattialla niin huudetaan jo avioeroa. Kuulkaas te laiskat löhnät, teitäkään ei olisi edes olemassa jos vanhempanne olisivat olleet vastaavanlaisia hemmoteltuja mätisäkkejä.
Meillä oli 5 lasta eikä äiti huutanut kalsareista. Ehkä oli paremmin ymmärrys kohdallaan mitkä ovat oikeita ongelmia ja mitkä teennäistä laiskuutta.
Pikkulapsiaikana se rakkaus loppuu, ja silloin pitää tosissaan opetella kommunikoimaan. Kun lapsi kasvaa ja arkeen tulee taas mahdollisuuksia hengittää, niin rakkaus alkaa palaamaan takaisin, ja läheisyys on jopa syvempää kuin ennen pikkulapsiaikaa. Johtuen siis parantuneesta kommunikaatiosta.
Mikäli kommunikaatiota ja vuorovaikutusta ei onnistuta kehittämään, niin homma ei kyllä toimi, ja erohan siitä tulee. Aika moni kuvittelee, että pitkän liiton liima on juurikin rakkaus, mutta eihän se niin ole. Niitä parisuhdetaitoja, sitoutumista ja tahtoa tarvitaan juuri silloin, kun rakkaus on katkolla. Rakastuneenahan noille taidoille ei edes ole tarvetta, vaan kaikki on helppoa.
Me rakastuttiin uudelleen kun nuorin lapsi oli viisi, mutta arvostus, kunnioitus ja keskusteluyhteys pysyivät koko ajan. Ja yhteinen hullu huumori. Niillä selvittiin.
Aidosta rakkaudesta kyllä kannattaa kamppailla. Tuntuu siltä, että nykypäivänä unohdetaan se, että parisuhde ei ole aina helppo ja ihana. Siinä on ylä- ja alamäkiä. Ylämäissä on aina helpompaa, alamäissä taas se suhde vaatii vähän enemmän molemmilta osapuolilta, vaikka kuinka hankalalta se tuntuisikaan.
Mihin rakastuit sun miehessäsi? Mitä hänessä olet rakastanut kaikki ne vuodet ennen lapsen syntymistä? Onko teillä ollut mahdollisuutta viettää aikaa kahdestaan?
Mieti myös sitä, miten käyttäytytte toisianne kaa. Onko teillä jatkuvasti riitoja mitättömista asioista - vaikkapa ne kalsarit lattialla? Pystyttekö yhdessä nauramaan, saatteko toisianne vielä hymyilemään? Faktahan on se, että omaa käytöstä pitäisi tarkkailla, ehkä jopa enemmän kuin sitä toisen käytöstä. Omaa käytöstä saa parantaa ja se saattaa vaikuttaa myös toisen ihmisen käytökseen. Ihmisinä peilataan tosi paljon meille läheisten henkilöiden käyttäytymistä ja tunnetiloja. Voiko sun ja sun miehesi kohdalla ongelmat johtua myös siitä?
Ollaan kaikki kuitenkin ihmisiä, jokaisella meistä on omat tunnetilat ja ongelmat, mitä myös ratkaistaan omalla eri tavalla. Parisuhteessa - varsinkin perheelämässä - tulee usein vastaan aikoja, kun tuntuu siltä, että rakkausta ei enää ole vaikka se on vaan piiloutunut niiden ongelmien taaksen. Parisuhdeterapia auttaisi teidät taas rakastumaan uudelleen - tai sit ymmärtämään, ettette olekaan luotu olemaan yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Ärsyyntyminen pikkuasioista on vain oire. Jos olisit rakastunut, et edes huomaisi mitään sinne tänne pudoteltuja kalsareita. Ne eivät ole ongelman syy.
En usko että kukaan voi pitkässä suhteessa olla aina vaan rakastunut, jos se tarkoittaa hehkuvia tunteita puolisoa kohtaan. Ihmisen aivot eivät yksinkertaisesti pysty siihen.
Meillä 13 yhteistä vuotta takana ja tunteet tulevat ja menevät, mutta sitoutuminen parisuhteeseen ja perheeseen pysyy. Välillä on vaiheita että tuntuu ettei jaksa itse yrittää tai ettei toinen yritä, mutta kun otamme aikaa keskustelulle, niin lähentyminen alkaa taas ja tunteetkin syttyvät. Jos tekisin dramaattisia johtopäätöksiä huonoina päivinä, emme varmaan olisi enää yhdessä.
Suurin haaste itselleni on ollut hyväksyä että parisuhdearki on tätä eikä sitä, mitä sadut kertovat. Kukaan ei elä pelkästään onnellisena elämänsä loppuun asti. Kenenkään kanssa.
Alue: Aihe vapaa
Jep. Jos vanhemmat oikeasti ajattelee lapsensa parasta, niin eivät he jää yhteen vaan keskittyvät kasvattamaan sovusssa lasta erillään.
Jos vanhemmat riitelisivät pahasti eron jälkeen, niin olisivat he pahasti riidelleet yhdessäkin. Kumpikin vaihtoehto on lapselle pahasta, mutta mielestäni ero pikkasen helpompi, koska kun vanhemmat eivät ole yhdessä niin lapsi saa hetkellisen hengähdystauon, kun ei ole jatkuvasti kireä ilmapiiri kotona.