Lue keskustelun säännöt.
Miten jaksaa avioliitossa, jossa rakkaus on loppunut?
03.03.2023 |
Ja toinen tuntuu lähinnä kämppikseltä. Mutta jonka tavat jopa ärsyttää, kun joutuu sietämään niitä likaisia kalsareita lattialla ja piereskelyä sohvalla, luultavasti oikea kämppis ei edes jättäisi likaisia kalsareita lattialle. Ja koska lapsi on vasta kaksivuotias eli hyvin pieni vielä, niin ei oikein erokaan tunnu oikealta ratkaisulta. Joten millä keinoin jaksaa arkea tällaisessa liitossa?
Kommentit (161)
Vierailija kirjoitti:
Miksi teit lapsen tuollaiseen suhteeseen. Eikö ollut vauvakuumeen tyydyttämiseen muuta vaihtoehtoa löytynyt, miestä kuin tuollainen jättö tautinen sika.
Itse olet lapsesi siittäjän valinnut niin ei sitten muu auta kuin kärsiä tai antaa potku sille persuuksiin mennä muille maille siitos hommiin taas uusille naisille joilla on vahva vauvakuume ja pitää väkisin jollain teetättää se kakara.
Minä en yhtään puolusta naisia sillä se kaikkein pahin vika on niissä kun pitää saada jollain itsensä paksuksi ja sitten otetaan ihan kuka tahansa. Minä en kehtaisi valittaa kunhan on saanut sen kakaransa jollain tyhmällä äijällä siitettyä niin olkoon se tyytyväinen. Jos nainen ei ole kovinkaan tasokas niin ei se yleensä saa mitään tasokasta miestäkään. Tämä vaan on nyt raaka totuus vaikka kuinka muuta koittaisi tavoitella.
Kerrotko mistä naiset voivat ostaa sen kristallipallon, josta nähdä tulevaisuuteen? Johan AP jo kertoi, että mies muuttui vasta lapsen synnyttyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mä lähtisin eri teille sama minkä ikäiset lapset kyseessä. Muuttaisin/muuttaisimme mahdollisimman lähelle kuitenkin esim nykyistä koulua/päikkyä, jotta muutos ei olisi liian radikaali lapsille. Mitään en ole niin paljon vihannut kuin omaa vanhempieni suhdetta, jossa olivat yhdessä ilman lainkaan rakkautta vain meidän lapsien takia. Kyllä se rakkaudettomuuden näkyminen, vaikka riitoja ei lasten kuullut ollutkaan, paistaa meidän lapsienkin käytöksessä parisuhteessa. Olen kauhean itsenäinen ja kylmä osoittamaan mitääm tunteita en osaa riidellä, vaikka meidän suhteessa rakkautta piisaakin edelleen.
Sorry typot, mutta lisään, että vanhemmilla oli juurikin noita täälläkin ehdotettuja omia harrastuksia ja kotona olivat yhdessä vain illat, teennäisyys ja se miten sanomattakin näkee toisen vihaavan toistaan ja toisen ominaisuuksia paistoi kilometrien päähän.
Jos ero on väistämättä edessä lähivuosina niin helpompi se on lapsen ollessa ihan pieni, kun lapsi ei edes muista aikaa jolloin vanhemmat on yhdessä. Hän kasvaa siihen että kaksi kotia on normaali. Toki jos jotain toivoa on saada tuosta parisuhde vielä niin kannattaa yrittää, mutta ap:n tilanteessa on kyllä todella pitkä aika odottaa ja sietää toista siihen asti, että lapsi muuttaa kotoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sä voit kasvattaa sun lapsen onnellisessa tai onnettomassa kodissa. Kumpikohan on parempi vaihtoehto?
Että mua rasittaa tämä mustavalkoinen ohje.
Ei se ole ihan näin yksioikoista.. Yleensä toitotetaan että eron jälkeen olisi lapsella onnellinen koti.Eroperhe voi olla myös (ja usein onkin) onneton, kun vanhempien riidat eivät jääkään siihen eroon, vaan lapsi kuulee niitä edelleen lähivanhemman puhelinkeskusteluissa, keskusteluissa ystäviensä kanssa, näkee ja aistii vanhemman suuttumuksen, ahdistuksen, riidat, lastenvalvojalla ja käräjillä ravaamisen aiheuttaman stressin.. Lisäksi lapsi joutuu vaihtamaan kotia, jossa onkin sitten eri säännöt, uusi isä/äitipuoli omine sääntöineen, kenties uusia sisaruksia joita kohdellaan eri lailla...
Yrittäkää saada parisuhteenne toimimaan.
Nykyään hehkutetaan minäminäminä-asennetta ja dissataan sitä, että ihmiset laittaisivat lapsen edun oman onnensa edelle, edes pikkulapsiajaksi! Harva kuitenkaan oikeasti pystyy olemaan onnellinen, jos tekee ratkaisun omasta onnesta käsin, ja sitten näkee oman lapsensa kärsivän... Se se vasta raastaakin. On kokemusta.
Niin, että vanhemman pitäisi jäädä noita riitoja sitten riitelemään tähän kotiin lapsen edessä? Asuu 24/7 kodissa, missä aistii tuo suuttumuksen, stressin, hirveän huonon ilmapiirin... Mulla on kokemusta tuollaisesta kodista ja olisin toivonut, että vanhempani olisivat eronneet. En ole itse kyenneyt parisuhteisiin, koska varsinkin nuorena pelkäsin joutuvani samanlaiseen parisuhteeseen kuin omat vanhempani ovat.
Oletko tullut ajatelleeksi, että jos vanhempasi olisivatkin eronneet, olisi se saattanut olla vielä hirveämpää?
Riidat olisivat jatkuneet erittäin todennäköisesti. Olisit kuunnellut kun vanhempasi huutaa puhelimeen toiselle vanhemmallesi, itkee puhelun jälkeen, kuulet yölläkin itkua ja vanhemman tilitystä puhelimeen ystävälleen. Ja tämä ei lopu vielä viidenkään vuoden päästä.
Sitten viikonloppuisin olisit joutunut toisen vanhempasi kotiin, jossa tämä ja uusi puolisonsa haukkuisivat toista vanhempaasi sinun kuultesi. Uusi äitipuolesi ei tulisi kanssasi toimeen, siellä olisi eri säännöt, ja hänen lapsensa pitäisivät sinua tunkeilijana.
Ja tätä olisi jatkunut kunnes pääsisit muuttamaan omillesi.
Olisitko ollut tyytyväisempi?
No jos haluat tälläisiä fantasiakirjoitelmia tehdä....
Niin ehkä minulla olisikin ollut paljon onnellisempi elämä, kun vanhempani olisivat eronneet. Ehkä he olisivat vihdoinkin saaneet asiansa kuntoon, kun eivät pakolla yritä pitää parisuhdetta kunnossa vaikka persoonallisuudet, halut ja toiveet eivät lainkaan mene yhteen. Ehkä kun he olisivat löytäneet itselleen sopivammat kumppanit, niin he olisivat olleet onnellisempia ja rennompia, ja näin huomaavaisempia vanhempia myös minulle. Ehkä sen jälkeen myös minulle olisi muovautunut paljon positiivisempi käsitys parisuhteista ja siitä, miten on ok päättää parisuhde kun ei tulla yhteisymmärrykseen eikä enää olla onnellisia.
Niin, olisinko ollut tuossa minun esimerkissä tyytyväisempi? No totta helvetissä.
Asioita mitä mietin erosta on, että luultavasti emme muutamistakin syistä johtuen asuisi eron jälkeen enää samalla tai viereisillä asuinalueilla, vaan välimatkaa olisi jonkun verran. Eli lapsen arjen kannalta tämä olisi vähän hankalaa. Lisäksi uskon, että mies löytäisi aika pian uuden naisen ja lapsi joutuisi siihen pyöritykseen mukaan. Eli en oikein tiedä miten tämä olisi parannus lapsen nykyiseen elämään. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sä voit kasvattaa sun lapsen onnellisessa tai onnettomassa kodissa. Kumpikohan on parempi vaihtoehto?
Että mua rasittaa tämä mustavalkoinen ohje.
Ei se ole ihan näin yksioikoista.. Yleensä toitotetaan että eron jälkeen olisi lapsella onnellinen koti.Eroperhe voi olla myös (ja usein onkin) onneton, kun vanhempien riidat eivät jääkään siihen eroon, vaan lapsi kuulee niitä edelleen lähivanhemman puhelinkeskusteluissa, keskusteluissa ystäviensä kanssa, näkee ja aistii vanhemman suuttumuksen, ahdistuksen, riidat, lastenvalvojalla ja käräjillä ravaamisen aiheuttaman stressin.. Lisäksi lapsi joutuu vaihtamaan kotia, jossa onkin sitten eri säännöt, uusi isä/äitipuoli omine sääntöineen, kenties uusia sisaruksia joita kohdellaan eri lailla...
Yrittäkää saada parisuhteenne toimimaan.
Nykyään hehkutetaan minäminäminä-asennetta ja dissataan sitä, että ihmiset laittaisivat lapsen edun oman onnensa edelle, edes pikkulapsiajaksi! Harva kuitenkaan oikeasti pystyy olemaan onnellinen, jos tekee ratkaisun omasta onnesta käsin, ja sitten näkee oman lapsensa kärsivän... Se se vasta raastaakin. On kokemusta.
Niin, että vanhemman pitäisi jäädä noita riitoja sitten riitelemään tähän kotiin lapsen edessä? Asuu 24/7 kodissa, missä aistii tuo suuttumuksen, stressin, hirveän huonon ilmapiirin... Mulla on kokemusta tuollaisesta kodista ja olisin toivonut, että vanhempani olisivat eronneet. En ole itse kyenneyt parisuhteisiin, koska varsinkin nuorena pelkäsin joutuvani samanlaiseen parisuhteeseen kuin omat vanhempani ovat.
Oletko tullut ajatelleeksi, että jos vanhempasi olisivatkin eronneet, olisi se saattanut olla vielä hirveämpää?
Riidat olisivat jatkuneet erittäin todennäköisesti. Olisit kuunnellut kun vanhempasi huutaa puhelimeen toiselle vanhemmallesi, itkee puhelun jälkeen, kuulet yölläkin itkua ja vanhemman tilitystä puhelimeen ystävälleen. Ja tämä ei lopu vielä viidenkään vuoden päästä.
Sitten viikonloppuisin olisit joutunut toisen vanhempasi kotiin, jossa tämä ja uusi puolisonsa haukkuisivat toista vanhempaasi sinun kuultesi. Uusi äitipuolesi ei tulisi kanssasi toimeen, siellä olisi eri säännöt, ja hänen lapsensa pitäisivät sinua tunkeilijana.
Ja tätä olisi jatkunut kunnes pääsisit muuttamaan omillesi.
Olisitko ollut tyytyväisempi?
Ei kaikki erot ole todellakaan tuollaisia, joissa panetellaan toista vanhempaa lapsille ja itketään yötä myöten puhelimessa. Oma vanhempien ero sekä oma ensimmäinen ja tähän mennessä ainut ero on tapahtunut ilman draamaa ja perheestämme tuli paljon onnellisempia erikseen. Nyt jopa isäkin ottaa osaa lapsien kasvattamiseen eikä vain elä siivellä ja välit ovat lempeämmät kuin suhteissa ollessa. Kaikki tutut jotka eronneet, ovat osanneet erota myöskin ilman draamaa ja lapsien pitämistä pelinappuloina. Katkerat erot aiheuttavat juuri tuonlaista tappelua. Eli just esim. kun oltu 30v yhdessä ja vasta sit uskalletaan erota, vaikka teki mieli erota jo ekan 10v jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Kun lapsi on noin pieni, niin eroaminen kaikkine lieveilmiöineen on kuitenkin isompi paha kuin se että toista kohtaan ei tunne intohimoa ja kalsarit lattialla ärsyttää.
Et haluaisi kuulla tätä, mutta usko kokemutta ja paljon nähnyttä.
Niin paljon olen nähnyt sekä oman kokemuksen että työni kautta lasten tuskaa, vanhempien riitoja, lapsen pelinappulana käyttämistä, toisen vanhemman vieraannuttamista (ja aikuisena traumatisoituneita ja hylkäämiskokemuksesta kärsiviä), käräjillä tappelemista, elaritappeluita, uusien puolisoiden tappelemista sopassa mukana...
Pääset helpommalla, kun yrität vielä jaksaa. Parisuhteenkin voi saada uuteen liekkiin, töitä sekin vaatii eikä ole helppoa, mutta ei ole erokaan.
Niinpä. Nämä hommat olisi pitänyt miettiä siinä vaiheessa kun alkaa puskemaan lapsia ulos. Nyt käytännössä ainut järkevä teko on pysyä yhdessä lapsen vuoksi. Siellä alttarilla vannotaan, että niin myötä kuin vastoinkäymisissä ihan tarkoituksella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos rakkaus todella on kuollut, eikä vain hetkellinen tylsistyminen arkeen ja toiseen, miksi jäädä sellaiseen suhteeseen?
Täällä kanssa vaikeaa.
Eli vaimo huutaa ja rähjää.
Ei maksa laskuja. On siivoton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaisi panna uusi vauvva alulle, kyllä se sitten korjaantuu ajan kanssa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi teit lapsen tuollaiseen suhteeseen. Eikö ollut vauvakuumeen tyydyttämiseen muuta vaihtoehtoa löytynyt, miestä kuin tuollainen jättö tautinen sika.
Itse olet lapsesi siittäjän valinnut niin ei sitten muu auta kuin kärsiä tai antaa potku sille persuuksiin mennä muille maille siitos hommiin taas uusille naisille joilla on vahva vauvakuume ja pitää väkisin jollain teetättää se kakara.
Minä en yhtään puolusta naisia sillä se kaikkein pahin vika on niissä kun pitää saada jollain itsensä paksuksi ja sitten otetaan ihan kuka tahansa. Minä en kehtaisi valittaa kunhan on saanut sen kakaransa jollain tyhmällä äijällä siitettyä niin olkoon se tyytyväinen. Jos nainen ei ole kovinkaan tasokas niin ei se yleensä saa mitään tasokasta miestäkään. Tämä vaan on nyt raaka totuus vaikka kuinka muuta koittaisi tavoitella.
Kerrotko mistä naiset voivat ostaa sen kristallipallon, josta nähdä tulevaisuuteen? Johan AP jo kertoi, että mies muuttui vasta lapsen synnyttyä.
Hetkonen eivätkö naiset olekaan niin tunneälykkäitä ja hyviä ihmistuntijoita kun täällä mainostetaan? :DD Eiköhän yleensä se miehen käytös muutu, sillä myös naisen käytös muuttuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos rakkaus todella on kuollut, eikä vain hetkellinen tylsistyminen arkeen ja toiseen, miksi jäädä sellaiseen suhteeseen?
Koska ovat tehneet lapsia yhdessä. Tuolla asenteella tulet hyppimään kukasta kukkaan kerran vuodessa. Tämä nykyinen 'romanttinen rakkaus' on alle sata vuotta vanha keksintö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi teit lapsen tuollaiseen suhteeseen. Eikö ollut vauvakuumeen tyydyttämiseen muuta vaihtoehtoa löytynyt, miestä kuin tuollainen jättö tautinen sika.
Itse olet lapsesi siittäjän valinnut niin ei sitten muu auta kuin kärsiä tai antaa potku sille persuuksiin mennä muille maille siitos hommiin taas uusille naisille joilla on vahva vauvakuume ja pitää väkisin jollain teetättää se kakara.
Minä en yhtään puolusta naisia sillä se kaikkein pahin vika on niissä kun pitää saada jollain itsensä paksuksi ja sitten otetaan ihan kuka tahansa. Minä en kehtaisi valittaa kunhan on saanut sen kakaransa jollain tyhmällä äijällä siitettyä niin olkoon se tyytyväinen. Jos nainen ei ole kovinkaan tasokas niin ei se yleensä saa mitään tasokasta miestäkään. Tämä vaan on nyt raaka totuus vaikka kuinka muuta koittaisi tavoitella.
Kerrotko mistä naiset voivat ostaa sen kristallipallon, josta nähdä tulevaisuuteen? Johan AP jo kertoi, että mies muuttui vasta lapsen synnyttyä.
Hetkonen eivätkö naiset olekaan niin tunneälykkäitä ja hyviä ihmistuntijoita kun täällä mainostetaan? :DD Eiköhän yleensä se miehen käytös muutu, sillä myös naisen käytös muuttuu.
Yleistetäänkö me siis miehiä samalla tavalla, eli kun yksi käyttää lapsia hyväksi niin kaikki miehet käyttävät lapsia hyväksi vai mikä tämä sun yleistämistaktiikka nyt on?
Ja tottakai naisen käytös muuttuu kun lapsi syntyy. Niin mistä ostaa se kristallopallo, mistä nähdä tulevaisuuteen että miten mies alkaa käyttäytyä, kun lapsi syntyy?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on vähän samat mietteet ollut noin 5-6 vuotta. Noista meni muutama ihan uskomattoman huonosti. Nyt muut asiat on huomattavasti paremmin, mutta ei tunnu erityisen mukavalta vieläkään. Ajattelen, että jos me vain olemme miehen kanssa liian erilaisia. En vain jaksa passiivisaggressiivisia reaktioita ja kaikenlaista sellaista latteutta. Ei oo sillälailla masentunut, ei vaan ilmeisesti pidä minusta niin paljon. AINA kun on itse hyvällä tuulella ja rupattelee jotain niin hän lannistaa jotenkin, keksii jotain mistä arvostella tai epävarmana miettii että kehtaako tuota mieltä nyt olla tms.. ja saa olla eri mieltä mutta häpeääkö se sit minua vai mikä on? Ja kun kuitenkin valehtelee rakastavansa ja tahtoo tulevaisuuden kanssani? Pitää olla hänen vaikka ei edes pidä minusta niin erityisesti? (Eipä tosin kenestäkään). Ja miehen huumorintaju on 90 prosenttisesti kamala, mauttomia juttuja, minkä "juju" on muka vain siinä, että ovat mauttomia. En ymmärrä miten joku jaksaa aina nauraa vain pointille että joku on mautonta. Ettei mitään muuta twistiä koskaan kaivata? Ja mies torjuukin minut, en pääse lähelle lähestymällä vaan se johtaa torjumiseen. Minua hän kyllä lähestyy ja jos minua se hänen torjuntansa vielä kaihertaa ja epäilyttää pitääkö minusta niin ai että sitä loukkaantumista ja turhautumista kun kerrankin minä epäröin. Mutta hän muka ymmärtää miltä minusta tuntuu.... mutta ei sitten kuitenkaan ymmärrä ja olen ihan tyh mä?
Rakkautta ei mielestäni ole tässä liitossa vaikka ihan hitosti olen sitä toivonut että se palaisi tähän suhteeseen. Mielestäni mies ei yritä, hänestä on itsestäänselvää että tämä riittää ja loppu elämä ollaan näin yhdessä. Mutta miksi oltais? No, kysynpä häneltä niin hän vannoo rakastavansa jne, että kyllä hän nyt vähän skarppaa. Ei skarppaa.
Luulen että meillä voisi olla hauskempaa yhdessä, että tilanne voisi olla aika ok. En jotenkin usko, että rakkautta enää tulisi. Tunteet vain ovat niin kaukana sellaisesta kun vaikka puhut toiselle ja hän vain on muka kaverisi, mutta sitten kuitenkin sitä mieltä, että en saisi puhua tai ajatella jotenkin, että pitäis alkaa olla hiljaa.
Ja miehellä on yks ihan hirveä tapa, nimittäin kertailla asioita ja keskusteluja ja aiheita. Hän siis vain jauhaa samaa asiaa koska kokee sen jotenkin merkitykselliseksi asiaksi, johon ainoastaan on oikein keskittyä. Ja nämä asiat on oikeasti sellaisia että ihan samat pohdinnat vain kertaa kertaa kertaa ikään kuin muistutellakseen itselleen että miksi hänellä on joku tavoite. Mulla menee välillä siihen hermot, että sori, tiedän että on tärkeää, mutta voitaisiinko olla kertaamatta jatkuvasti että asia on kyllä jo sovittu ja juuri noin on sovittu.
Kavereita voitaisiin toki olla, en tahtoisi riitaisaa eroa.
25 vuoden avioliitto takana ja jatkuu edelleen. Vuosiin mahtuu monenlaista tunnetta. Joskus olen jopa eroa harkinnut. Nykyään mukavaa ja leppoisaa yhteiseloa vietetään. Rakkauttakin on edelleen.
Vierailija kirjoitti:
Täällä kanssa vaikeaa.
Eli vaimo huutaa ja rähjää.
Ei maksa laskuja. On siivoton.
Sama ohje sinulle. Pitkän parisuhteen kokemuksella. Puhukaa.
Jos ei tilanne kohtuullisen ajan kuluessa parane, joudut tekemään päätöksen haluatko jatkaa suhteessa vai et.
Minua ärsyttää tämä teissä nuorissa että kaikki on niin ylivoimaista, voivoi kun on kalsarit lattialla niin huudetaan jo avioeroa. Kuulkaas te laiskat löhnät, teitäkään ei olisi edes olemassa jos vanhempanne olisivat olleet vastaavanlaisia hemmoteltuja mätisäkkejä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sä voit kasvattaa sun lapsen onnellisessa tai onnettomassa kodissa. Kumpikohan on parempi vaihtoehto?
Että mua rasittaa tämä mustavalkoinen ohje.
Ei se ole ihan näin yksioikoista.. Yleensä toitotetaan että eron jälkeen olisi lapsella onnellinen koti.Eroperhe voi olla myös (ja usein onkin) onneton, kun vanhempien riidat eivät jääkään siihen eroon, vaan lapsi kuulee niitä edelleen lähivanhemman puhelinkeskusteluissa, keskusteluissa ystäviensä kanssa, näkee ja aistii vanhemman suuttumuksen, ahdistuksen, riidat, lastenvalvojalla ja käräjillä ravaamisen aiheuttaman stressin.. Lisäksi lapsi joutuu vaihtamaan kotia, jossa onkin sitten eri säännöt, uusi isä/äitipuoli omine sääntöineen, kenties uusia sisaruksia joita kohdellaan eri lailla...
Yrittäkää saada parisuhteenne toimimaan.
Nykyään hehkutetaan minäminäminä-asennetta ja dissataan sitä, että ihmiset laittaisivat lapsen edun oman onnensa edelle, edes pikkulapsiajaksi! Harva kuitenkaan oikeasti pystyy olemaan onnellinen, jos tekee ratkaisun omasta onnesta käsin, ja sitten näkee oman lapsensa kärsivän... Se se vasta raastaakin. On kokemusta.
Niin, että vanhemman pitäisi jäädä noita riitoja sitten riitelemään tähän kotiin lapsen edessä? Asuu 24/7 kodissa, missä aistii tuo suuttumuksen, stressin, hirveän huonon ilmapiirin... Mulla on kokemusta tuollaisesta kodista ja olisin toivonut, että vanhempani olisivat eronneet. En ole itse kyenneyt parisuhteisiin, koska varsinkin nuorena pelkäsin joutuvani samanlaiseen parisuhteeseen kuin omat vanhempani ovat.
Oletko tullut ajatelleeksi, että jos vanhempasi olisivatkin eronneet, olisi se saattanut olla vielä hirveämpää?
Riidat olisivat jatkuneet erittäin todennäköisesti. Olisit kuunnellut kun vanhempasi huutaa puhelimeen toiselle vanhemmallesi, itkee puhelun jälkeen, kuulet yölläkin itkua ja vanhemman tilitystä puhelimeen ystävälleen. Ja tämä ei lopu vielä viidenkään vuoden päästä.
Sitten viikonloppuisin olisit joutunut toisen vanhempasi kotiin, jossa tämä ja uusi puolisonsa haukkuisivat toista vanhempaasi sinun kuultesi. Uusi äitipuolesi ei tulisi kanssasi toimeen, siellä olisi eri säännöt, ja hänen lapsensa pitäisivät sinua tunkeilijana.
Ja tätä olisi jatkunut kunnes pääsisit muuttamaan omillesi.
Olisitko ollut tyytyväisempi?
Ei kaikki erot ole todellakaan tuollaisia, joissa panetellaan toista vanhempaa lapsille ja itketään yötä myöten puhelimessa. Oma vanhempien ero sekä oma ensimmäinen ja tähän mennessä ainut ero on tapahtunut ilman draamaa ja perheestämme tuli paljon onnellisempia erikseen. Nyt jopa isäkin ottaa osaa lapsien kasvattamiseen eikä vain elä siivellä ja välit ovat lempeämmät kuin suhteissa ollessa. Kaikki tutut jotka eronneet, ovat osanneet erota myöskin ilman draamaa ja lapsien pitämistä pelinappuloina. Katkerat erot aiheuttavat juuri tuonlaista tappelua. Eli just esim. kun oltu 30v yhdessä ja vasta sit uskalletaan erota, vaikka teki mieli erota jo ekan 10v jälkeen.
Se on totta, mitä pitempään sitä katkeruutta ja inhoa toista kohtaan hautoo sisällään, sitä todennäköisemmin se jatkuu eron jälkeenkin. Jos onnistuu eroamaan suht sopuisasti ennen kuin kaikesta tulee riita, se voi mennä ihan kivastikin. Lähipiirissä on molempia sortteja nähty.
Vierailija kirjoitti:
Asioita mitä mietin erosta on, että luultavasti emme muutamistakin syistä johtuen asuisi eron jälkeen enää samalla tai viereisillä asuinalueilla, vaan välimatkaa olisi jonkun verran. Eli lapsen arjen kannalta tämä olisi vähän hankalaa. Lisäksi uskon, että mies löytäisi aika pian uuden naisen ja lapsi joutuisi siihen pyöritykseen mukaan. Eli en oikein tiedä miten tämä olisi parannus lapsen nykyiseen elämään. Ap
Ap, on tosi hienoa kuulla että oikeasti mietit asiaa myös lapsesi kannalta, kykenet siihen yli oman etusi tavoittelun. Nostan ihan oikeasti hattua ja toivon että saat elämästä soljuvaa ja ehkä jopa parisuhteen vielä toimimaankin. Älä heitä vielä kirvestä kaivoon!
Minä en kyennyt samaan, olin nuori ja ajattelin sokeasti omaa napaani, ja turvauduin juurikin minulle lausuttuihin "jos äiti on onnellinen, on lapsikin" ja "jaksat olla parempi äiti kun et jää suhteeseen jossa mies ärsyttää sinua" ja "ansaitset parempaa" -hokemiin.
Ehkä ne joissain tapauksissa pitää paikkaansa, mutta oma lapseni maksoi kovan hinnan itsekkyydestäni, ja se on painanut minua erohetkestä lähtien vielä nykyäänkin (nyt kyseinen lapseni on jo 23 v.). Lapsi masentui erostamme, ja joutui käymään läpi kaikkea ikävää. Lopulta myös se olinkin minä, josta tuli etävanhempi, ja se kyllä raastoi, ihan järkyttävä ikävä omaa lasta. Ei joka toinen viikonloppu vanhempana riitä kunnolliseen, läheiseen suhteeseen lapsen kanssa.
Nyttemmin viimeisen parin vuoden aikana suhteeni lapseeni on onneksi lämmennyt ja lähentynyt taas, mistä olen oikeasti todella iloinen ja kiitollinen. Mutta menetettiin yli vuosikymmen siinä välissä, lapsuus- ja nuoruusaika, jolloin minua olisi enemmän tarvittu, monet kerrat. Enkä voinut olla paikalla... 💔
Jälkiviisaana olisin yrittänyt suhteen eteen kovemmin, olisi pitänyt tajuta, että ihmisen onni ei riipu pelkästään siitä kumppanista. Tai ainakin olisi pitänyt lykätä eroa vuosilla eteenpäin. Sitä omaa aika tulee sitten yllättävän nopeasti, kun lapsi muuttaa pois kotoa. Ja jo aiemmin, kun teini-ikä alkaa...
Oletko tullut ajatelleeksi, että jos vanhempasi olisivatkin eronneet, olisi se saattanut olla vielä hirveämpää?
Riidat olisivat jatkuneet erittäin todennäköisesti. Olisit kuunnellut kun vanhempasi huutaa puhelimeen toiselle vanhemmallesi, itkee puhelun jälkeen, kuulet yölläkin itkua ja vanhemman tilitystä puhelimeen ystävälleen. Ja tämä ei lopu vielä viidenkään vuoden päästä.
Sitten viikonloppuisin olisit joutunut toisen vanhempasi kotiin, jossa tämä ja uusi puolisonsa haukkuisivat toista vanhempaasi sinun kuultesi. Uusi äitipuolesi ei tulisi kanssasi toimeen, siellä olisi eri säännöt, ja hänen lapsensa pitäisivät sinua tunkeilijana.
Ja tätä olisi jatkunut kunnes pääsisit muuttamaan omillesi.
Olisitko ollut tyytyväisempi?