Raivottiinko sinulle lapsena jos tulit esim kipeäksi tai sattui joku haaveri?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan järkyttäviä kuvauksia, ja ensin tuntui, että eihän näitä voi edes uskoa. Yön yli nukuttuani tuli kuitenkin yksi asia mieleen. Olette varmaan vähän eri ikäisiä, mutta ehkä olette sodan käyneiden miesten jälkeläisiä toisessa polvessa. Siitähän on paljonkin puhuttu, millaista perhe-elämässä oli, kun nuo miehet palasivat kotiin sodan jälkeen kaikkine vammoineen ja traumoineen. Ei ollut psykologeja ei terapioita, viinalla niitä painajaisia "hoidettiin", ja pinna oli kireällä, Sen arvaa, miesten lasten riehumisiin ym. suhtauduttiin, ja näin se trauma siirtyi eteenpäin. Tarkoitan, ei siellä rintamalla paljon painanut, vaikka olisi ollut influenssassa, piti vain tehdä  ja mennä. Mitä kaikkia näytelmiä lie korsuissa näytelty, jos joku yski tautiaan läpi yön, kun kaikki pelkäävät ja pinnat on kireällä. Sitä samaa sitten myöhemmin kotona. Nyt vasta tuli mieleen, että joidenkin työkavereiden osoittama epäily siitä, onko joku oikeasti sairas, saattaa juontaa samasta taustasta. Kolmanteen ja neljänteen polveen, niinpä niin. Säästyköön Suomi sodilta jatkossa, että kansakunnalla on aikaa toipua. Ja tätähän on varmaan monissa muissakin Euroopan maissa.  Surullista on.

Kuvaavaa oli myös se, että edesmennyt veteraani isäni kertoi kuinka heitä kiellettiin puhumasta sodasta lainkaan. Viinalla tosiaan lääkitsivät kuka enemmän kuka vähemmän ja vähän avauuivat joa itkivät. Se ei ollut tarkoitettu meidän lasten korville, mutta pienissä tiloissa emme voineet siltä välttyä.

Isä lääkitsi meidän korvatulehduksia puhaltamalla tupakansavua korvaan. En tiedä oliko se myrkkyä joka turrutti kivun hetkeksi,  ehkä lumevaikutusta siitä että isä välitti.

Ohis, mutta mun edesmennyt mummoni kertoi myös, että heillä lääkittiin korvatulehdukset puhaltamalla tupakansavua korvaan. Isovaari ei muuten tupakoinut, mutta korvatulehduksen varalta heillä oli aina tupakka-aski jemmassa. Mummoni oli syntynyt 1920-luvulla ja maalla asuivat.

Isäni oli syntynyt 1915. Nortti on kai kovaa kamaa, ilman filtteritä. Maalla ainoa "lääke" isän hermoille ja meidän lasten korville.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa lienee selitys sille miksi osa ei mene lääkäriin oireiden alkaessa vaan tosiaan vasta sitten kun on se pää kainalossa tai päätyy ambulanssilla ensiapuun kun kunto romahtaa vaikka töissä.

Ja sitten taas syyllistetään kuinka miten muka kukaan voisi olla välittämättä siitä tai tästä oireesta ja kuinka on ihan oma syy, että se syöpä ehti levitä tai joku korkea verenpaine/verensokeri teki sellaiset tuhot ettei niitä korjaa enää mikään hoito tai lääkitys.

Näinhän se on, mutta kun pääset sinne lääkäriin niin lääkäri pitää sinua turhasta valittajana ja huomionhakuisena.  Minulla on ollut esimerkiksi lonkka pois kuopastaan koko ikäni, olen jo keski-iässä. Se vaikuttaa kaikkeen elämässäni. Minulla on aika usein kipuja, mutta olen tottunut siihen, joskus lonkka menee kävellessä pois paikaltaan enempi ja laitan sen paikoilleen. Lonkkani vaikuttaa siihen mitä kenkiä käytän, miten istun, miten liikun ja missä liikun. En ole ikinä puhunut kivuistani kun en meinaa saada hoidetuksi sydänvikaanikaan enkä muita sairauksiani. Lonkan kipuun ei kuole. Lonkan diagnoosi itseasiassa varmistui vahingossa minulle magneettikuvissa ihan sivulöydöksenä ja kuvien tulkitsija oli kirjoittanut huomautuksen "eikö tämä ihminen ole ikinä käynyt tästä lääkärissä"?. En ole käynyt koska minulle on koko ikäni opetettu ja näytetty että olen turhasta vinkuja, uhrituja ja haen vain huomiota. En hae apua koska en saa mitään apua, vain nöyryyttämistä, vttuilua ja laskun kaikesta. Minulle on yli 40 vuotta näytetty joka taholta, että minulla ei ole mitään väliä, on täysin sama olenko edes hengissä.

Siis lääkäri on todennut tuon lonkkavian, eikö sille voi tehdä mitään? Lonkkaleikkaus? Toivottavasti saat apua.

 Lonkan tila kävi selville sivulöydökseni kun minulla oli sisäinen verenvuoto ja sen laajuutta kuvattiin. Asiaan ei ole palattu sen jälkeen. Ei sille tehdä mitään. 

Kannattaisi palata asiaan ja tutkia vähän tarkemmin.

Lonkan ongelma ja sisäinen verenvuoto voivat olla samaa ongelmaa.

Lonkkanivelen ongelmat, sydänongelmat ja sisäiset verenvuodot ovat melko tyypillisiä mm. MFS sairaudessa.

https://www.duodecimlehti.fi/duo99875

Raivoaminen on hiukan liioittelua, muta kerroin tapaturmista liian myöhään, jolloin kun jouduttiin menemään yksityiselle niin hinta oli kalliimpi. En tiedä miksei menty jukiseen päivystykseen.

Jos jouduin jäämään koulusta pois niin että äiti joutui jäädä kanssani, niin ei kyllä raivonnut, mutta olemuksesta näki että sairastuminen oli epätoivottua. Jos olin kuumeessa jä tärisin kylmyyttä, niin hän tuli ja tempoi ikkunat auki että "ilma raikastuu". Siellä sitten tärisin sängyssä peiton kun pakkastuuli puhalsi ikkunasta.

Sairastumiseni oli myös aina suursiivouksen paikka. Joka kerta kun olin sairas niin äiti siivosi koko talon kaappeja ja komeroita myöten. En todellakaan saanut hoivaa sairastaessani, vaan äiti keskittyi siivoomiseen. Jos en jaksanut lukea tai leikkiä, niin islmät auki piti sängyssä maata niin kauan että jaksoi itse taas jotain tehdä.

Kun oma lapseni oli pieni hoivasin häntä erityisesti. Luin kirjoja, hain herkkuja mitä teki mieli sairaana syödä, vuokrattiin leffa, ja olin kotona lähinnä häntä hoivatakseni, enkä millään pakkosiivouslomalla.

Olen itse huono sairastaja. Ahdistun helposti siitä että minut jätetään yksin sairauteni kanssa. Olen melko varma että se liittyy tuohon lapsuuteen. Ei tarpeeksi paha se että on huono vointi, vaan päälle vielä syyllisyys siitä että äiti joutuu jäämään työstä pois, sekä tieto siitä että jos sairaus kestää kolmekin päivää niin ettei mitään jaksa, niin se on 3 tylsää päivää ja yötä siinä sängyssä yksin makaamista.

Mieheni sitten aina hoivailee, tuo mehua ja hakee suklaata, ja nyt, yli nelikymppisenä olen yhtäkkiä huomannut että en tarvitsekaan enää hoivaamista, vaan sairastan ihan mielelläni yksin. Ehkä olen tässä suhteessa saanut jotenkin elettyä trauman pois tarpeeksi monella toistolla kun asiat onkin menneet ns oikein mielestäni.

Vierailija kirjoitti:

Ihan järkyttäviä kuvauksia, ja ensin tuntui, että eihän näitä voi edes uskoa. Yön yli nukuttuani tuli kuitenkin yksi asia mieleen. Olette varmaan vähän eri ikäisiä, mutta ehkä olette sodan käyneiden miesten jälkeläisiä toisessa polvessa. Siitähän on paljonkin puhuttu, millaista perhe-elämässä oli, kun nuo miehet palasivat kotiin sodan jälkeen kaikkine vammoineen ja traumoineen. Ei ollut psykologeja ei terapioita, viinalla niitä painajaisia "hoidettiin", ja pinna oli kireällä, Sen arvaa, miesten lasten riehumisiin ym. suhtauduttiin, ja näin se trauma siirtyi eteenpäin. Tarkoitan, ei siellä rintamalla paljon painanut, vaikka olisi ollut influenssassa, piti vain tehdä  ja mennä. Mitä kaikkia näytelmiä lie korsuissa näytelty, jos joku yski tautiaan läpi yön, kun kaikki pelkäävät ja pinnat on kireällä. Sitä samaa sitten myöhemmin kotona. Nyt vasta tuli mieleen, että joidenkin työkavereiden osoittama epäily siitä, onko joku oikeasti sairas, saattaa juontaa samasta taustasta. Kolmanteen ja neljänteen polveen, niinpä niin. Säästyköön Suomi sodilta jatkossa, että kansakunnalla on aikaa toipua. Ja tätähän on varmaan monissa muissakin Euroopan maissa.  Surullista on.

Siihen pohjalle 1900-luvun alun hajaannus, sodat (1. Maailmansota, sisällis-) ja lama. Ja vielä vanhemmat, arkaaiset käsitykset.

Suomessa on lisäksi eletty paikallisissa, myös geneettisesti eriävissä kulttuureissa, jotka alkoivat kunnolla sekoittua vasta 1950-luvulla. Sitä ennen avoimmat ihmiset ovat lähteneet pois, jäljelle jääneille Ruotsikin on ollut kaukainen maa. Itä ja länsi ovat olleet kaksi eri maailmaa. Mentaliteetti, joka on muodostunut eri oloihin ,ei toimi muualla.

Tämä näkyy ihmisillä joiden suku on eri puolilta maata ja luonne on ristiriitainen. Heidän vanhempansa ovat ratkoneet isoja tapojen eroja ihan käytännön tasolla.

Voi kuulostaa kaukaa haetulta mutta olen omassa elämässäni nähnyt tämän useasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttua täälläkin. Poltin käsivarteni pahasti kuumalla vesihöyryllä, en uskaltanut kertoa äidille. Seuraavana päivänä äiti huomasi, että irvistelin ja aristelin kättä ja hirveä huuto siitä, etten kertonut, antoi vielä luunapin. Sitten kovakouraisesti Bacimyciiniä käteen.

On hirveää lukea näitä kertomuksia. Useimmat ovat varmasti totta. Minunkin äitini oli vihainen, kun olin  lapsena sairaana. Muistan sen ankean tunteen, kun oli paha olo ja kuumetta ja äiti oli vihainen. Hänen mielestään sairastuminen oli minun syytäni, koska en ollut halunnut päälle villatakkia. Sukulaisten mukaan hän siis puki minulle liian paljon vaatteita lämpimällä säällä. Olin paljon sairaana ja melkein joka kerran  tarvittiin penicilliiniä. Päivät makasin kotona yksin, sillä äiti oli työssä. Sieltä ei voinut olla poissa.  Hän kielsi minua yskimästä yöllä, jotta hän saisi nukkua. Muistan sen hirveän tunteen, että tukehdun. Yritin yskiä hiljaa peiton alla. Ja nyt, kun olen jo vanha, minua moititaan kaupungin terveysasemalla, jos yritän saada sieltä aikaa. Jopa keuhkokuumeessa on ollut vaikeaa päästä lääkäriin.

Aikoinaan pelättiin kulkutauteja, ja oirediagnostiikka oli kehittymätöntä. Vielä sotien jälkeen oli ihanne, että nainen hoitaa sairaalahoitoa vaativat tapaukset kotona, muun ohessa, myyttisen viisauden tai naisten tietokirjan voimin.

(Ja kuten on nähty, aina löytyy joku pälli joka ei käytä maskia koska hänen ei tarvitse.)

Ei saanut suututtaa tai huolestuttaa yhteisöä.

Sairaalaan jouduttiin ja siellä viruttiin kuin eri maailmassa. Mitä se olikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä suututtiin. Äitini käänsi jokaisen sairastumiseni omaksi tragediakseen ja uhriutui. Sitä syyllistämisen määrää! Siskoni sairastui vakavasti, mutta äitini vaati huomiota itselleen kertomalla kaikille, miten HÄN oli joutunut käyttämään lääkärissä ja sairaalassa ja ottamaan töistä vapaata ja hoitamaan lastaan.

Joo, voi hemmetti tuo syyllistämis-uhriutumisreaktio on niin tuttua. Kerran olin menossa oksennustaudissa kouluun (kun en uskaltanut kertoa äitille aamulla huonosta olosta), niin oksensin sitten koulumatkalla äitin autoon. Äiti alkoi huutamaan, tietenkin. Iltapäivällä motkotti vielä, että kun hän joutui pesemään auton ja vielä päivällä katsastuksessakin auto haisi oksennukselta ja hän joutui katsastajalle selittelemään.

Tästä tuli mieleeni... Kärsin matkapahoinoinnista autossa, joka olisi ollut vältettävissä mikäli olisin saanut matkustaa etupenkillä. Tämä kuitenkin oli jostain syystä täysin mahdotonta, vaan lasten piti istua takana, jos oli aikuisia kyydissä. Jokin ihmeellinen arvovaltajuttu, jota en vieläkään oikein ymmärrä.

Myöskin jos oli 1 aikuinen ja loput lapsia, niin vanhin lapsi pääsi eteen, vaikka nuoremmalla lapsella olisi ollut pahoinvointia takana matkustettaessa. 

Yritin sitten sanoa erään kerran 150km päähän ajaessamme, vanhempien ystävän ollessa vänkärin paikalla että minulla on nyt ihan oikeasti todella paha olla, että oksennan kohta. Mitä sanoi isä joka ajoi autoamme? Yritä nyt jaksaa vielä vähän matkaa (eli noin puoli tuntia). Kuka oikeasti pystyy pienenä lapsena pidättämään oksennustaan kun on sullottuna takapenkille misät ei näe eteensä kun aikuisen kaveri istuu siinä? Oksensisn siten tämän kaverin niskaan.

Itse asiassa tästä ei kuitenkaan jostain syystä oltu minulle vihaisia. Mutta tuli vain mieleen tuosta, että pakkoko niität lapsia on kituuttaa siellä pahoinvoivana takana kun voisi vain siirtää sen lapsen eteen istumaan, Muistan voineeni pahoin monesti jo pari päivää ennen pitkää automatkaa. Ja saatoin voida huonosti kauan sen jälkeenkin. Eli vikl reissut olivat minulta pilalla huonovointisuuden takia joka ikinen kerta. 

Vierailija kirjoitti:

Raivottiin joo välillä. Silloin se taisi olla normaalia.

Vanhemmat "välittivät". Olivat huolissaan, ts. eivät tehneet mitään.

Vierailija kirjoitti:

On täällä ihmiskohtaloita. Ihan helvetissä ovat jotkut lapsuutensa viettäneet. Ei ole ihme että suomessa on vaikka mitä ongelmia. P...le oli pitänyt antaa näille juoppo/hullu/itsekeskeisille vanhemmille pesäpallomailaa että oppivat ihmisten tavoille. Onneksi sain kokea normaalin lapsuuden eikä vanhemmat riehuneet ja syyllistäneet jos vaikka sairastui.

Näitä mainitsemiasi huonoja vanhempia on varmast hakattu lapsena. Paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Raivottiin joo välillä. Silloin se taisi olla normaalia.

Vanhemmat "välittivät". Olivat huolissaan, ts. eivät tehneet mitään.

Meillä raivottiin ja tämä kertoo juurikin täydellisestä itserelektoimattomuudesta, säälittävimmästä ihmisyyden muodosta ja jopa narsismin muodosta. Kuvottavia vanhempia, epäonnistuneita ihmisiä.

Erilaisuuden sieto oli minimissä, ja tämä näkyi siinä ettei olisi saanut poiketa terveen ihanteesta mitenkään. Ei änkyttää, ei ontua, ei edes sairastua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä suututtiin. Äitini käänsi jokaisen sairastumiseni omaksi tragediakseen ja uhriutui. Sitä syyllistämisen määrää! Siskoni sairastui vakavasti, mutta äitini vaati huomiota itselleen kertomalla kaikille, miten HÄN oli joutunut käyttämään lääkärissä ja sairaalassa ja ottamaan töistä vapaata ja hoitamaan lastaan.

Joo, voi hemmetti tuo syyllistämis-uhriutumisreaktio on niin tuttua. Kerran olin menossa oksennustaudissa kouluun (kun en uskaltanut kertoa äitille aamulla huonosta olosta), niin oksensin sitten koulumatkalla äitin autoon. Äiti alkoi huutamaan, tietenkin. Iltapäivällä motkotti vielä, että kun hän joutui pesemään auton ja vielä päivällä katsastuksessakin auto haisi oksennukselta ja hän joutui katsastajalle selittelemään.

Tästä tuli mieleeni... Kärsin matkapahoinoinnista autossa, joka olisi ollut vältettävissä mikäli olisin saanut matkustaa etupenkillä. Tämä kuitenkin oli jostain syystä täysin mahdotonta, vaan lasten piti istua takana, jos oli aikuisia kyydissä. Jokin ihmeellinen arvovaltajuttu, jota en vieläkään oikein ymmärrä.

Myöskin jos oli 1 aikuinen ja loput lapsia, niin vanhin lapsi pääsi eteen, vaikka nuoremmalla lapsella olisi ollut pahoinvointia takana matkustettaessa. 

Yritin sitten sanoa erään kerran 150km päähän ajaessamme, vanhempien ystävän ollessa vänkärin paikalla että minulla on nyt ihan oikeasti todella paha olla, että oksennan kohta. Mitä sanoi isä joka ajoi autoamme? Yritä nyt jaksaa vielä vähän matkaa (eli noin puoli tuntia). Kuka oikeasti pystyy pienenä lapsena pidättämään oksennustaan kun on sullottuna takapenkille misät ei näe eteensä kun aikuisen kaveri istuu siinä? Oksensisn siten tämän kaverin niskaan.

Itse asiassa tästä ei kuitenkaan jostain syystä oltu minulle vihaisia. Mutta tuli vain mieleen tuosta, että pakkoko niität lapsia on kituuttaa siellä pahoinvoivana takana kun voisi vain siirtää sen lapsen eteen istumaan, Muistan voineeni pahoin monesti jo pari päivää ennen pitkää automatkaa. Ja saatoin voida huonosti kauan sen jälkeenkin. Eli vikl reissut olivat minulta pilalla huonovointisuuden takia joka ikinen kerta. 

Ei voi siirtää koska aikuisen ylpeys menee lapsen sairastamisen ohi ja yli näillä.

Vanhempani olivat "tervepäisiä" ja ymmärtäviä, siis ei raivottu.

Ei.

T: 70- 80- luvulla lapsuutensa elänyt.

Muistan myös että aina kun olin pienenä sairas, en saanut poistua huoneestani koska isääni inhotti. Jouduin esim. oksentamaan vatiin yksin muutaman vuoden vanhana. Ja kun oksensin päälleni yöllä, sain selkääni. Kun yskin, isäni sanoi inhoten että "mene röhkimään omaan huoneeseesi". 

En ymmärrä miksi noin kovasti lapsia vihaavien ihmisten piti niitä hankkiä kolme kappaletta. Aina sai olla varpaillaan ja edes leipäpalaa ei saanut ottaa ilman lupaa. Koko ajan piti miettiä mistä isä saattaisi saada raivarit eikä äiti ollut juuri sen lempeämpi. 

Olen syntynyt 1981. 

Vanhemmat olivat kyllä rakastavia ja helliäkin usein, mutta 80-luvulla pelkästään se, että ei piiskattu ja tukistettu tarkoitti että olipa ihana koti ja jopa lepsut vanhemmat. Meillä oli tavallista että asiasta kuin asiasta huudettiin kunnes aloin itkeä, se oli joku rangaistus ja kun itkin niin minut paiskattiin lastenhuoneeseen kovakouraisesti ja ovi kiinni. Siellä sitten sain parkua ja selvitä tilanteesta miten halusin ja jos yritin ulos niin ovea pidettiin kiinni. En todellakaan muista mitä niin kauheaa tein että tämä toistui koko ajan, en tapellut tai mitään sellaista, luulen että en vain osannut totella ja jankutin jotain asiaa tai joitain tämän tapaista.

Kerran olin leikkimässä ulkona ihan pienenä ja minulle tuli kakat housuun, ja menin kotiin niin isä raivosi ihan kauheasti. Hän pesi niitä pöksyjä ja karjui koko ajan ja esitteli minulle sitä kakkaa naaman eteen, ja raivosi että luulenko minä että hän haluaa pestä minun kakkojani. Vasta ihan viime vuosina on tullut mieleen että olipas aika inhottavaa, en kyllä omille lapsille tekisi tuollaista.

Koko lapsuudesta on jäänyt sellainen hämärä muistikuva, että minussa oli joku jatkuva vika, josta koko ajan rangaistiin ja perheeni joutui oikein kärsimään kun olin niin kamala ja sitä minun oli syytä hävetä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan järkyttäviä kuvauksia, ja ensin tuntui, että eihän näitä voi edes uskoa. Yön yli nukuttuani tuli kuitenkin yksi asia mieleen. Olette varmaan vähän eri ikäisiä, mutta ehkä olette sodan käyneiden miesten jälkeläisiä toisessa polvessa. Siitähän on paljonkin puhuttu, millaista perhe-elämässä oli, kun nuo miehet palasivat kotiin sodan jälkeen kaikkine vammoineen ja traumoineen. Ei ollut psykologeja ei terapioita, viinalla niitä painajaisia "hoidettiin", ja pinna oli kireällä, Sen arvaa, miesten lasten riehumisiin ym. suhtauduttiin, ja näin se trauma siirtyi eteenpäin. Tarkoitan, ei siellä rintamalla paljon painanut, vaikka olisi ollut influenssassa, piti vain tehdä  ja mennä. Mitä kaikkia näytelmiä lie korsuissa näytelty, jos joku yski tautiaan läpi yön, kun kaikki pelkäävät ja pinnat on kireällä. Sitä samaa sitten myöhemmin kotona. Nyt vasta tuli mieleen, että joidenkin työkavereiden osoittama epäily siitä, onko joku oikeasti sairas, saattaa juontaa samasta taustasta. Kolmanteen ja neljänteen polveen, niinpä niin. Säästyköön Suomi sodilta jatkossa, että kansakunnalla on aikaa toipua. Ja tätähän on varmaan monissa muissakin Euroopan maissa.  Surullista on.

Siihen pohjalle 1900-luvun alun hajaannus, sodat (1. Maailmansota, sisällis-) ja lama. Ja vielä vanhemmat, arkaaiset käsitykset.

Suomessa on lisäksi eletty paikallisissa, myös geneettisesti eriävissä kulttuureissa, jotka alkoivat kunnolla sekoittua vasta 1950-luvulla. Sitä ennen avoimmat ihmiset ovat lähteneet pois, jäljelle jääneille Ruotsikin on ollut kaukainen maa. Itä ja länsi ovat olleet kaksi eri maailmaa. Mentaliteetti, joka on muodostunut eri oloihin ,ei toimi muualla.

Tämä näkyy ihmisillä joiden suku on eri puolilta maata ja luonne on ristiriitainen. Heidän vanhempansa ovat ratkoneet isoja tapojen eroja ihan käytännön tasolla.

Voi kuulostaa kaukaa haetulta mutta olen omassa elämässäni nähnyt tämän useasti.

Ei lainkaan, lisäisin vielä suoranaisen nälänhädän ja kulkutaudit. Ei ollut ruoka-apua, ei rokotteita eikä sairaanhoitoa jokaisen saatavilla.

Ei raivottu. Olisi varmasti ollut syytäkin, koska käytin tehokeinona hillitöntä itkemistä. Hirveä itku ja parku alkoi heti, kun asiat eivät menneet mieleni mukaan ja tämä jatkui varmasti teini-ikään asti, mutta ikinä ei komennettu lopettamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On täällä ihmiskohtaloita. Ihan helvetissä ovat jotkut lapsuutensa viettäneet. Ei ole ihme että suomessa on vaikka mitä ongelmia. P...le oli pitänyt antaa näille juoppo/hullu/itsekeskeisille vanhemmille pesäpallomailaa että oppivat ihmisten tavoille. Onneksi sain kokea normaalin lapsuuden eikä vanhemmat riehuneet ja syyllistäneet jos vaikka sairastui.

Näitä mainitsemiasi huonoja vanhempia on varmast hakattu lapsena. Paljon.

Omassa tapauksessa tiedän ihan varmuudella, että on. Jouduin kokemaan tätä haaverien jälkeistä yksin itkemään jättämistä, ja sairauksien vähättelyä, ja käytöksen ohjauskeinojen valikoima oli tukkapölly, luunappi, koivunoksasta takalistolle. Silti niitä käytettiin ihan murto-osa siitä omat vanhemmat olivat joutuneet kokemaan. Eli koettivat vetää sen niin minimiin kuin pystyivät, mutta aina joskus tuli joku primitiivinen reaktio pintaan jostain syvältä (molemmissa merkityksissä syvältä) ja päätyivät toistamaan lapsuutensa mallia.

Tästä syystä olen yhä ihan väleissä, ei tee mieli vihata sillä tavalla kuin varmasti tekisi mieli jos olisivat toistaneet oman kasvatuksensa minuun sellaisenaan.

Mulla alkoi kuukautiset 11-vuotiaana. Luulin aina, että olin "epänormaali" ja mun kuukautiset olisi jotenkin tosi runsaat.

Oikeasti ei edes ollut, vaan äiti ei edes ostanut mulle omia siteitä. Käski vaan käyttää kaapista niitä, mitä hän itsekin käytti. Eli jotain tosi ohuita ja huonoja... Yösiteitä ei ollut ollenkaan. Eikä muutenkaan koskaan tarpeeksi niitä ohuitakaan. Niitä ohkasia luiruja en sitten uskaltanut edes ottaa tarpeeksi tarpeeseeni, vaan vaihdoin uuteen vasta, kun oli ihan pakko :(

Öisin sitten tuli "ylivuotoja" ja äiti oli niistä vihainen, kun tuli pyykkiä! Vei mut kerran lääkäriinkin, kun olen niin "epänormaali". Lääkäri käski antaa ibuprofeenia, koska se vähentää tutkitusti n. 30% vuotoa. Ikinä en mitään Buranaa saanut...

Opin tekemään yöksi itelleni vessapapereista vaipat ja viemään aamuisin paperit reppuun rullattuina ulkoroskiksiin kouluun mennessä. Koska sitä paperimäärää ei uskaltanut kerralla vetää vessasta alas. Eikä vessaan hommattu ikinä edes roskista mua varten...

Omille muutettua ostin monta pakkausta yösiteitä, kunnollisia siivellisiä siteitä ja jättipakkauksen Buranaa. Sekä hienon mattamustan poljinroskiksen.