Lue keskustelun säännöt.
Raivottiinko sinulle lapsena jos tulit esim kipeäksi tai sattui joku haaveri?
26.02.2023 |
Meillä karjuttiin suoraa kurkkua kun tuli esim korvatulehdus ja alkoi koskemaan yöllä ja itketti. Heikkohermoinen isä ei kestänyt sitä ollenkaan ja äiti pelkäsi isää ja hyssytteli. Että nyt on vaan pakko kestää kipu eikä tehdä itsestään numeroa. Sama juttu jos tuli kuumetta, vatsatauti tai kaatui pyörällä. Ensimmäinen reaktio oli raivo ja syyllistäminen, ei ilmeisesti kiinnostanut lapsen hyvinvointi.
Olenko ainoa jolla on tällaisia kokemuksia?
Kommentit (505)
Ja sitten halveksutaan veloja ja muita lapsettomuuden valinneita. Ymmärtävätkö ihmiset, että silloin myös ehkä tiedostetaan omat traumat ja jätetään valitsematta omakohtainen kasvattamisen tie jos tiedetään sen olevan ylivoimaista? Esimerkiksi tässä ketjussa kerrottujen vanhempien ei olisi koskaan pitänyt lisääntyä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä. Itkeäkään ei saanut. Kaikesta raivottiin ja syyllistettin lasta, oli sitten sairaus tai mikä muu tahansa asia. Kun äiti jäi kiinni pettämisestä, isäni syytti minua asiasta kun en ollut huomannut ja kertonut hänelle. Olin 12-vuotias.
Joka asiasta raivottiin, kerran isä unohti hakea minut koulusta (poikkeuksellisesti oli vienyt kun oli -30 pakkasta eikä silloin saanut tulla pyörällä kouluun sääntöjen vuoksi, minulla matkaa 3 km). Odotin kaksi tuntia -30 pakkasessa ennen kuin tuli ja tullessaan raivosi miksi en ollut kävellyt kotiin. No, en uskaltanut koska olisi raivostunut jos olisi tullut hakemaan enkä olisi ollut paikalla.
Serkullani oli yli viikon rautanaula jalkapohjassa kun ei uskaltanut kertoa vanhemmilleen. Huomasivat lopulta hajusta kun oli tulehtunut.
Omat vanhemmat eivät tuota tehneet. Mutta mieheni menee aina pois tolaltaan kun lapsi sairastuu. Ihan kuin ei sietäisi sitä. Olen monet kerrat joutunut selittämään hänelle, että nyt vaan on tämmöistä, kyllä se ohi menee.
Hoitaa kyllä hyvin lapsia, myös silloin kun ovat sairaana. Mutta ensimmäinen reaktionsa erikoinen ahdistunut ärtymys.
Varmaan joku lapsuuden trauma. Vanhempansa näyttävät ihailevan sellaista että ei sairasta lainkaan, tai jos sairastaa niin se ei saa haitata normaalia elämää. Ihaillen kertovat sukulaismiehestä joka teki työvuoronsa loppuun vaikka hänellä oli sydänkohtaus, ja selvisi vielä hengissä. Semmoinen sitä kunnon ihminen on.
En muista raivoamista, mutta sen muistan että lääkäriin ei viety vaikka mikä olisi. Mulla on krooninen sairaus, jota seurattiin lapsena vuosittain, niin siellä sentään käytiin.
Niistä kontrollikäynneistä ja mun sairaudesta aina jauhettiin koko kylälle ja suvulle ja etenkin siltä kantilta miten kauhean vaivalloista se oli äidille, tai vaihtoehtoisesti, että miten monta lasta ko. juttuun kuolee vuosittain. Kaikki tämä aiheutti kohtuullisen paljon ahdistusta mulle lapsena.
Muuten tosiaan ei lääkärissä käyty. Korvatulehdus? Koita nyt vaan kestää se kipu. Neljänkympin kuume monta päivää? Kyl se menee ohi, otahan tästä viinimarjamehua. Murtunut sormi? Eiiiiii se nyt niin pahan näköinen ole, varmaan vähän vaan tärähtänyt! Silmätulehdus joka ei mene ohi? Kyllä se kesään mennessä on parantunut. Paha hengenahdistus? Hengität vaan oikein syvään jne jne.
Muista asioista kyllä raivottiin. Aina ei edes tiennyt mistä milloinenkin kilahdus oli tullut.
Minä olen totaali yh ja pakko myöntää, että jos lapsi herättää yöllä jonkun päänsäryn tms kipeyden tai vaan siksi ettei saa unta, niin ensimmäinen tunteeni on ihan hillitön kiukku. En tiedä onko minuun sitten lapsen reagoitu samoin? Vai johtuuko se vain siitä, että teen päiväaikaan kaikkeni lapsen eteen ja työnikin on raskasta ja todella tarvitsisin uneni jotta selviämme?
Siihen herättämisen kiukun tunteeseen liittyy myös huoli siitä, että joutuu soittamaan poissaolon töistä ja jännittää reaktiota siihen.
Ero näihin tarinoihin on se, että minä kuitenkin tajuan että lapselle raivoaminen olisi väärin ja puren huultani, jotta pystyn lempeänä tai vähintäänkin neutraalina viemään särkylääkettä ja vettä. Unen saamisen ongelmaan laitan satukaseti hiljaiselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuttua täälläkin. Poltin käsivarteni pahasti kuumalla vesihöyryllä, en uskaltanut kertoa äidille. Seuraavana päivänä äiti huomasi, että irvistelin ja aristelin kättä ja hirveä huuto siitä, etten kertonut, antoi vielä luunapin. Sitten kovakouraisesti Bacimyciiniä käteen.
On hirveää lukea näitä kertomuksia. Useimmat ovat varmasti totta. Minunkin äitini oli vihainen, kun olin lapsena sairaana. Muistan sen ankean tunteen, kun oli paha olo ja kuumetta ja äiti oli vihainen. Hänen mielestään sairastuminen oli minun syytäni, koska en ollut halunnut päälle villatakkia. Sukulaisten mukaan hän siis puki minulle liian paljon vaatteita lämpimällä säällä. Olin paljon sairaana ja melkein joka kerran tarvittiin penicilliiniä. Päivät makasin kotona yksin, sillä äiti oli työssä. Sieltä ei voinut olla poissa. Hän kielsi minua yskimästä yöllä, jotta hän saisi nukkua. Muistan sen hirveän tunteen, että tukehdun. Yritin yskiä hiljaa peiton alla. Ja nyt, kun olen jo vanha, minua moititaan kaupungin terveysasemalla, jos yritän saada sieltä aikaa. Jopa keuhkokuumeessa on ollut vaikeaa päästä lääkäriin.
Vierailija kirjoitti:
Hieno maa.
Niin, ei todellakaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen totaali yh ja pakko myöntää, että jos lapsi herättää yöllä jonkun päänsäryn tms kipeyden tai vaan siksi ettei saa unta, niin ensimmäinen tunteeni on ihan hillitön kiukku. En tiedä onko minuun sitten lapsen reagoitu samoin? Vai johtuuko se vain siitä, että teen päiväaikaan kaikkeni lapsen eteen ja työnikin on raskasta ja todella tarvitsisin uneni jotta selviämme?
Siihen herättämisen kiukun tunteeseen liittyy myös huoli siitä, että joutuu soittamaan poissaolon töistä ja jännittää reaktiota siihen.Ero näihin tarinoihin on se, että minä kuitenkin tajuan että lapselle raivoaminen olisi väärin ja puren huultani, jotta pystyn lempeänä tai vähintäänkin neutraalina viemään särkylääkettä ja vettä. Unen saamisen ongelmaan laitan satukaseti hiljaiselle.
Triggeri voi olla joku tapahtuma joka laukaisee ihmisessä ahdistavan muiston ja saa toimimaan sen mukaisesti. Olen itsekin tunnistanut tuon, mutta vasta myöhemmin kuulin tai luin tuosta kun se alkoi olla jokaisen huulilla.
Tiesin toki, että ihminen kuljettaa toimintatapoja mukanaan, jos ei käsittele traumojaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa lienee selitys sille miksi osa ei mene lääkäriin oireiden alkaessa vaan tosiaan vasta sitten kun on se pää kainalossa tai päätyy ambulanssilla ensiapuun kun kunto romahtaa vaikka töissä.
Ja sitten taas syyllistetään kuinka miten muka kukaan voisi olla välittämättä siitä tai tästä oireesta ja kuinka on ihan oma syy, että se syöpä ehti levitä tai joku korkea verenpaine/verensokeri teki sellaiset tuhot ettei niitä korjaa enää mikään hoito tai lääkitys.
Näinhän se on, mutta kun pääset sinne lääkäriin niin lääkäri pitää sinua turhasta valittajana ja huomionhakuisena. Minulla on ollut esimerkiksi lonkka pois kuopastaan koko ikäni, olen jo keski-iässä. Se vaikuttaa kaikkeen elämässäni. Minulla on aika usein kipuja, mutta olen tottunut siihen, joskus lonkka menee kävellessä pois paikaltaan enempi ja laitan sen paikoilleen. Lonkkani vaikuttaa siihen mitä kenkiä käytän, miten istun, miten liikun ja missä liikun. En ole ikinä puhunut kivuistani kun en meinaa saada hoidetuksi sydänvikaanikaan enkä muita sairauksiani. Lonkan kipuun ei kuole. Lonkan diagnoosi itseasiassa varmistui vahingossa minulle magneettikuvissa ihan sivulöydöksenä ja kuvien tulkitsija oli kirjoittanut huomautuksen "eikö tämä ihminen ole ikinä käynyt tästä lääkärissä"?. En ole käynyt koska minulle on koko ikäni opetettu ja näytetty että olen turhasta vinkuja, uhrituja ja haen vain huomiota. En hae apua koska en saa mitään apua, vain nöyryyttämistä, vttuilua ja laskun kaikesta. Minulle on yli 40 vuotta näytetty joka taholta, että minulla ei ole mitään väliä, on täysin sama olenko edes hengissä.
Onko sinulla joku sidekudossairaus?
Siksi kysyin kun mainitsit lonkan ongelmista ja sydänsairaudesta.
Lääkärit tuntevat sidekudossairauksia kovin heikosti.
Lapsen oireiden kanssa on pitänyt vaatia ja hakea lähetettä yksityisen kautta ja vaikka mitä. Lapsella menee pieniä niveliä pois paikoiltaan ja hän laittaa niitä itse takaisin paikoilleen.
Vasta kun päästiin perinnöllisyyspolille, alkoi löytymään jonkinlaista osaamista, vaikka sielläkin lääkäri lukee tarkasti ohjeet testeihin. Sanoi, että tällaisia tulee kovin harvoin vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ennen vanhemmat raivosivat lapsilleen, nykyään lapset raivoavat vanhemmilleen.
Olen todella pahoillani teidän kaikkien puolesta, ei kukaan lapsi ansaitse tuollaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan järkyttäviä kuvauksia, ja ensin tuntui, että eihän näitä voi edes uskoa. Yön yli nukuttuani tuli kuitenkin yksi asia mieleen. Olette varmaan vähän eri ikäisiä, mutta ehkä olette sodan käyneiden miesten jälkeläisiä toisessa polvessa. Siitähän on paljonkin puhuttu, millaista perhe-elämässä oli, kun nuo miehet palasivat kotiin sodan jälkeen kaikkine vammoineen ja traumoineen. Ei ollut psykologeja ei terapioita, viinalla niitä painajaisia "hoidettiin", ja pinna oli kireällä, Sen arvaa, miesten lasten riehumisiin ym. suhtauduttiin, ja näin se trauma siirtyi eteenpäin. Tarkoitan, ei siellä rintamalla paljon painanut, vaikka olisi ollut influenssassa, piti vain tehdä ja mennä. Mitä kaikkia näytelmiä lie korsuissa näytelty, jos joku yski tautiaan läpi yön, kun kaikki pelkäävät ja pinnat on kireällä. Sitä samaa sitten myöhemmin kotona. Nyt vasta tuli mieleen, että joidenkin työkavereiden osoittama epäily siitä, onko joku oikeasti sairas, saattaa juontaa samasta taustasta. Kolmanteen ja neljänteen polveen, niinpä niin. Säästyköön Suomi sodilta jatkossa, että kansakunnalla on aikaa toipua. Ja tätähän on varmaan monissa muissakin Euroopan maissa. Surullista on.
Kuvaavaa oli myös se, että edesmennyt veteraani isäni kertoi kuinka heitä kiellettiin puhumasta sodasta lainkaan. Viinalla tosiaan lääkitsivät kuka enemmän kuka vähemmän ja vähän avauuivat joa itkivät. Se ei ollut tarkoitettu meidän lasten korville, mutta pienissä tiloissa emme voineet siltä välttyä.
Isä lääkitsi meidän korvatulehduksia puhaltamalla tupakansavua korvaan. En tiedä oliko se myrkkyä joka turrutti kivun hetkeksi, ehkä lumevaikutusta siitä että isä välitti.
Ohis, mutta mun edesmennyt mummoni kertoi myös, että heillä lääkittiin korvatulehdukset puhaltamalla tupakansavua korvaan. Isovaari ei muuten tupakoinut, mutta korvatulehduksen varalta heillä oli aina tupakka-aski jemmassa. Mummoni oli syntynyt 1920-luvulla ja maalla asuivat.
Vierailija kirjoitti:
Ja sitten halveksutaan veloja ja muita lapsettomuuden valinneita. Ymmärtävätkö ihmiset, että silloin myös ehkä tiedostetaan omat traumat ja jätetään valitsematta omakohtainen kasvattamisen tie jos tiedetään sen olevan ylivoimaista? Esimerkiksi tässä ketjussa kerrottujen vanhempien ei olisi koskaan pitänyt lisääntyä!
Näin. Minä olen jättänyt lisääntymättä traumojeni vuoksi. Haluan, että lapset saavat kypsät, tasapainoiset, reilut ja onnelliset vanhemmat. Traumojen käsittely ei ole mitään nopeaa puuhaa, ja tällä hetkellä näyttää siltä, että minun osaltani lapset jäävät tekemättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä hlvetti ihmisiä vaivaa! Ja miksi ne hankkivat lapsia? Miksi??
Onneksi perheitä ei perusteta ja suoriteta enää muiden ihmisten mieliksi vaan vapaasta tahdosta. Eikä lasten tarvitse olla haaveita täyttäviä orjia!Aika moni lapsi syntyi vahinkona. Ehkäisyvalistus oli huonoa / olematonta ja sitten kituutettiin elämä pilalla huonossa suhteessa.
Näin on. Joillakin vanhemmilla oli taustalla kammottava lapsuus ja heitä oli kohdeltu julmasti pienenä. Jossain vaiheessa lapsia kasvatti joukko isiä, jotka olivat olleet sodassa ja olivat sen takia traumatisoituneita. Noista asioista on vasta 2000-luvulla alettu puhua enemmän ääneen. Jos ihminen ei saa lapsena huolenpitoa ja rakkautta, niin kuinka hän osaisi aikanaan osoittaa sitä omalle lapselleen?
Lapsena jos tuli kipeäksi tai mitään sattui, ensimmäisenä tuli pelko siitä, miten äiti reagoi.
Flunssat ja kuumetaudit oli aina itse hankkimalla hankittuja, mikään ei voinut vaan tarttua koulusta, vaan aina oli lapsen ihan oma syy kun on varmasti ollut liian vähissä vaatteissa ulkona tms. Syyllistettiin, että itse hankkiuduttu kipeäksi ja voi voi miten paljon ylimääräistä työtä siitä nyt äidille tulee... en ymmärtänyt tätä lapsenakaan, koska äiti ei todellakaan paaponut vaan korosti miten vaivalloista jonkun mehulasin tuominen on. Se syyllisyyden tunne on minuun syöpynyt syvälle. Muistan ikuisesti, kun olimme kerran tuttavaperheen luona pidempään kylässä, ja tulin viikon aikana kipeäksi. Omat vanhempani ja tuttavaperheen lapset ja isä lähtivät jonnekin, ja jäin yksin perheen äidin kanssa. Olin ihan ällistynyt, kun hän ei raivonnutkaan minulle siitä että joutui jäämään hoitamaan minua, vaan hellitteli minua, toi kuumia juomia sänkyyn ja antoi minun vain katsoa lastenohjelmia peiton alla. Mietin, että tätäkö äidin hellyyden kuuluisi olla. Pelottavan, uhkaavan, arvaamattoman äidin kanssa on raskas kasvaa...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan järkyttäviä kuvauksia, ja ensin tuntui, että eihän näitä voi edes uskoa. Yön yli nukuttuani tuli kuitenkin yksi asia mieleen. Olette varmaan vähän eri ikäisiä, mutta ehkä olette sodan käyneiden miesten jälkeläisiä toisessa polvessa. Siitähän on paljonkin puhuttu, millaista perhe-elämässä oli, kun nuo miehet palasivat kotiin sodan jälkeen kaikkine vammoineen ja traumoineen. Ei ollut psykologeja ei terapioita, viinalla niitä painajaisia "hoidettiin", ja pinna oli kireällä, Sen arvaa, miesten lasten riehumisiin ym. suhtauduttiin, ja näin se trauma siirtyi eteenpäin. Tarkoitan, ei siellä rintamalla paljon painanut, vaikka olisi ollut influenssassa, piti vain tehdä ja mennä. Mitä kaikkia näytelmiä lie korsuissa näytelty, jos joku yski tautiaan läpi yön, kun kaikki pelkäävät ja pinnat on kireällä. Sitä samaa sitten myöhemmin kotona. Nyt vasta tuli mieleen, että joidenkin työkavereiden osoittama epäily siitä, onko joku oikeasti sairas, saattaa juontaa samasta taustasta. Kolmanteen ja neljänteen polveen, niinpä niin. Säästyköön Suomi sodilta jatkossa, että kansakunnalla on aikaa toipua. Ja tätähän on varmaan monissa muissakin Euroopan maissa. Surullista on.
Kuvaavaa oli myös se, että edesmennyt veteraani isäni kertoi kuinka heitä kiellettiin puhumasta sodasta lainkaan. Viinalla tosiaan lääkitsivät kuka enemmän kuka vähemmän ja vähän avauuivat joa itkivät. Se ei ollut tarkoitettu meidän lasten korville, mutta pienissä tiloissa emme voineet siltä välttyä.
Isä lääkitsi meidän korvatulehduksia puhaltamalla tupakansavua korvaan. En tiedä oliko se myrkkyä joka turrutti kivun hetkeksi, ehkä lumevaikutusta siitä että isä välitti.
Ohis, mutta mun edesmennyt mummoni kertoi myös, että heillä lääkittiin korvatulehdukset puhaltamalla tupakansavua korvaan. Isovaari ei muuten tupakoinut, mutta korvatulehduksen varalta heillä oli aina tupakka-aski jemmassa. Mummoni oli syntynyt 1920-luvulla ja maalla asuivat.
Olen jostakin lukenut, että Pohjois-Amerikan intiaanit puhalsivat savua ihmisen sisälle jonkinlaisena hoitomuotona.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen totaali yh ja pakko myöntää, että jos lapsi herättää yöllä jonkun päänsäryn tms kipeyden tai vaan siksi ettei saa unta, niin ensimmäinen tunteeni on ihan hillitön kiukku. En tiedä onko minuun sitten lapsen reagoitu samoin? Vai johtuuko se vain siitä, että teen päiväaikaan kaikkeni lapsen eteen ja työnikin on raskasta ja todella tarvitsisin uneni jotta selviämme?
Siihen herättämisen kiukun tunteeseen liittyy myös huoli siitä, että joutuu soittamaan poissaolon töistä ja jännittää reaktiota siihen.Ero näihin tarinoihin on se, että minä kuitenkin tajuan että lapselle raivoaminen olisi väärin ja puren huultani, jotta pystyn lempeänä tai vähintäänkin neutraalina viemään särkylääkettä ja vettä. Unen saamisen ongelmaan laitan satukaseti hiljaiselle.
Hyvä että tiedostat ongelman. Minä olen kroonisesti sairas, jota on kaltoinkohdeltu lapsena, ja on ollut jännä huomata miten sitä suhtautuu lapsen kärsimykseen ihan eri tavalla kuin terve ihminen. Minulla ei ole omia lapsia, mutta ex-miehelläni on 2. Kun jompikumpi lapsista sairastui keskellä yötä, riensin paikan päälle, otin syliin ja lohdutin, annoin lääkettä ja autoin lasta nukahtamaan uudelleen. Mieheni reaktio oli väsyneen turhautunut "Aijaa se on oksentanut sänkyyn, no kai sitä on pakko nousta ylös ja vaihtaa lakanat, ja tossa on ämpäri, hyvää yötä jos sitä nyt saa enää uudestaan unen päästä kiinni". Ei mitään lohdutuksen sanaa tai halausta, vaikka kyseessä hänen oma lapsi. Pelkkää kettuilua. :(
Vierailija kirjoitti:
Järkyttävää lukea tätä ketjua, luulin että kaikki tuo kaameus kuului meidän suurten ikäluokkien lapsuuteen, jossa sodan traumatisoineet isä ja äiti purkivat ymmätämättömyyttään tuskaansa lapsiinsa.
"Joka vitsaa säästää se lastaan vihaa", sanotaan isossa kirjassa joka on kauheaa.
Jossakin vaiheessa tuli laki ettei lasta saa pahoinpidellä!
Maitolasin kaatuminen oli tosiaan maailman loppu, tai itsensä telominen oma syy ja syy jopa rangaista lisää.
Pieksäminen, isä erityisesti hakatessaan sanoi että jos itket hakkaan lisää, siis remmillä jossa iso solki, paljaalle pyllylle. Tuota minä en koskaan ole ymmärtänyt, vaikka isäni pyysi vanhana joitakin asioita anteeksi en uskaltanut kysyä, miksi kiellettiin itkemästä, kun satutetaan.
Sehän oli sadistista kidutusta, samoin toki kohdeltiin eläimiä, hevosta hakattiin samoin lehmiä. Koira oli tosiaan pelkkä koira, ulkona ketjussa.
Itse päätin hakea apua, etten lastani hakkaa että osaisin edes jotain tehdä oikein. Apua on pitänyt haalia kirjoista, terapiasta kaikesta mahdollisesta niin hukassa sitä oli. Taidan olla vieläkin.
Nyt puhutaan paljon jopa turhista lasuista, toivon että ne sittenkin pelastavat lapsia edes hiukan, se varhaislapsuus, ekavuodet ovat ne tärkeimmät. Niitä on paha paikata oikeastaan millään, näin pelkään.
Tässä oli varmaan tarkoitus lukea: "sodan traumatisoimat isä ja äiti" (isä ja äiti, jotka olivat saaneet traumoja sodasta).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kipeäksi tulemisesta raivostuttu. Äiti kyllä vahti että mittari oli kainalossa 10 min ja tarkisti että varmasti on kuumetta. Haavereista raivostuttiin useinkin Sain koulun kevätjuhlaan uuden mekon josta olin ylpeä. Loman alkupäivinä kaaduin pyörällä mekko päällä. Siihen tuli ainakin polven kohdalle reikä. Kotiin mentyä itkuisena äiti raivostui siitä. Mekko revittiin päältäni. Isän antoi selkään vyöllä.
Anteeksi jos olen törkeä, mutta kertokaa suunnilleen mitä ikäluokkaa olette, itse kuulun suuriin ikäluokkiin ja toivon että oltaisiin menty eteenpäin.
Olen -76 syntynyt.
Tämä toisen kivusta nautiskelu ja sen olemassaolon kieltäminen on yksi kauheimmistä primitiivijäänteistä. Viimeksi tapeltiin siitä, saako viikon päästä syöpään kuoleva ihminen kipulääkkeen josta voi tulla riippuvaiseksi.
Synnytyskivut kärsittiin urheasti melko äskettäin. Ja nimenomaan sairaaloissa, joissa pitäisi lievittää tuskaa. Kotisynnyttäjät saivat aikoinaan edes liikkua. Laitoksissa se oli kauan kiellettyä.