Raivottiinko sinulle lapsena jos tulit esim kipeäksi tai sattui joku haaveri?

En muista. Muuten kyllä raivoiltiin kaikesta mitättömästä.

Turpaan tuli jos näytti heikolta, ei kannattanut itkeä eikä vinkua leluja.

Alkoholisti-isä jäi yksinhuoltajaksemme onneksi vasta kun olin vähän isompi, joten onneksi ne ihan ekat sairaudet sain nauttia äidin empatiasta. 

Joskus tyyliin 16-vuotiaana olin seurakunnan viikonloppuleirillä, kun mulle nousi yllättäen kuume. Yksi työntekijä oli siellä vain päiväseltään ja tarjoutui viemään mut kotimatkallaan samalla kotiin sairastamaan. Mulla oli kurja ja epävarma olo ja soitin isälle sellaisen "mitä mun kannattais tehdä" -puhelun, ja hän ei edes tajunnut puhelun tarkoitusta vaan karjui vaan että hän ei mua sieltä pääse hakemaan. Oli kännissä tietenkin. Kun lopulta tajusi että mulla oli jo kyyti niin asenne oli että ihan sama. Muistan muutenkin että huusi aina kiukkuisena, jos tuli mikä tahansa mutka matkaan ja hätäännyin siitä ja olisin tarvinnut tukea. Kun ei osannut konkreettisesti ratkaista pulmaa, niin sanoi sen ja jätti mut yksin asian kanssa tajuamatta, että ihan emotionaalinen tuki ja sellainen "yritän parhaani mukaan selvittää tämän" -viesti olisi ollut kiva. 

Raivottiin ja kotona oli pakko tehdä kotitöitä oli kuinka sairas. Se oli vanhemmista kotona laiskottelua sairastaminen.

Nyt vanhempana poden syyllisyyttä kun sairastun. En koskaan ymmärtänyt miten tuostakin voi raivota..

No ei ehkä raivottu, mutta näytettiin kyllä tympääntyneisyys.

Olin lapsena todella likinäköinen ja sain lasit jo 7-vuotiaana. Näkö heikkeni joka vuosi ja äitiä se vitutti, koska lasit oli niin kalliita. Kun olin 10-vuotias ja vein äitille allapäin terveystarkastuslapun, jossa oli taas heikentyneet näkötulokset, niin äiti huokaili ääneen, että sokeutuukohan tuo lapsi kokonaan. Tosi kiva lapselle kuunnella tuollaista, kun omat silmät huolettivat itseä valmiiksi jo aivan hemmetisti. Aloin pelkäämään vuosittaisia terveystarkastuksia ja murehdin viikkotolkulla etukäteen niitä.

Ei äitille pystynyt kertomaan kyllä mitään muutakaan. Jos joku koulukirja oli kadoksissa ja yritin sitä kotoa etsiä, niin äiti alkoi vain huutamaan, jos sai tietää. Piti etsiä vaivihkaa.

Kerran sisko oli kaatunut laskettelurinteessä ja loukannut kätensä. Hänkään ei kertonut äitille mitään, ennen kuin vasta kahden päivän päästä. Lääkärissä todettiin kyynärpää murtuneen ja sisko joutui leikkaukseen.

Juu, selkäsauna oli aina tiedossa. Etenkin isä oli niin lyhytpinnainen, että rankaisi meitä jos "olimme menneet hankkimaan itsellemme kuolemantaudin".

Nyt ymmärrän, miksi niin moni ajattelee, että sairastuminen on oma valinta. Heitä on ihan pienestä asti syyllistetty siitä, että ovat sairastuneet. Tästä seuraa, että alitajuisesti ajattelette, että esim. perinnöllinen sairaus on sen sairaan ihmisen oma henkilökohtainen valintansa. Se johtuu siitä, että teitä on lapsena syyllistetty teidän omista sairauksistanne.

Kyllä suututtiin. Äitini käänsi jokaisen sairastumiseni omaksi tragediakseen ja uhriutui. Sitä syyllistämisen määrää! Siskoni sairastui vakavasti, mutta äitini vaati huomiota itselleen kertomalla kaikille, miten HÄN oli joutunut käyttämään lääkärissä ja sairaalassa ja ottamaan töistä vapaata ja hoitamaan lastaan.

Minun äiti uhkasi heittää minut jokeen kun oli niin raivoissaan sairaudestani jonka takia jouduttiin kerran vuodessa käymään tarkastuksissa eikä lääkäri ollut ollut tyytyväinen hoitoon

Kyllä, ja aina se tilanne kääntyi siihen, miten rankkaa äidilläni oli. Kaikki kääntyi aina siihen.

Vierailija kirjoitti:

No ei ehkä raivottu, mutta näytettiin kyllä tympääntyneisyys.

Olin lapsena todella likinäköinen ja sain lasit jo 7-vuotiaana. Näkö heikkeni joka vuosi ja äitiä se vitutti, koska lasit oli niin kalliita. Kun olin 10-vuotias ja vein äitille allapäin terveystarkastuslapun, jossa oli taas heikentyneet näkötulokset, niin äiti huokaili ääneen, että sokeutuukohan tuo lapsi kokonaan. Tosi kiva lapselle kuunnella tuollaista, kun omat silmät huolettivat itseä valmiiksi jo aivan hemmetisti. Aloin pelkäämään vuosittaisia terveystarkastuksia ja murehdin viikkotolkulla etukäteen niitä.

Ei äitille pystynyt kertomaan kyllä mitään muutakaan. Jos joku koulukirja oli kadoksissa ja yritin sitä kotoa etsiä, niin äiti alkoi vain huutamaan, jos sai tietää. Piti etsiä vaivihkaa.

Kerran sisko oli kaatunut laskettelurinteessä ja loukannut kätensä. Hänkään ei kertonut äitille mitään, ennen kuin vasta kahden päivän päästä. Lääkärissä todettiin kyynärpää murtuneen ja sisko joutui leikkaukseen.

Sama täällä. Että taasko se on kipeänä. Kun meistä lapsista oli niin paljon vaivaa ja kuluja. Pikkusiskoni ajoi autolla kolarin ja katkaisi kätensä, ja isämme hätäili vain, miten autolle kävi.

Ystävälleni raivottiin:

"Aina sinua saa hävetä!"

Vierailija kirjoitti:

Kyllä suututtiin. Äitini käänsi jokaisen sairastumiseni omaksi tragediakseen ja uhriutui. Sitä syyllistämisen määrää! Siskoni sairastui vakavasti, mutta äitini vaati huomiota itselleen kertomalla kaikille, miten HÄN oli joutunut käyttämään lääkärissä ja sairaalassa ja ottamaan töistä vapaata ja hoitamaan lastaan.

Joo, voi hemmetti tuo syyllistämis-uhriutumisreaktio on niin tuttua. Kerran olin menossa oksennustaudissa kouluun (kun en uskaltanut kertoa äitille aamulla huonosta olosta), niin oksensin sitten koulumatkalla äitin autoon. Äiti alkoi huutamaan, tietenkin. Iltapäivällä motkotti vielä, että kun hän joutui pesemään auton ja vielä päivällä katsastuksessakin auto haisi oksennukselta ja hän joutui katsastajalle selittelemään.

Kiva tietää, ettei äitini ollut ainoa narsistinen marttyyriäiti. Hän antoi kaikki ne vuodet ha vuosikymmenet ymmärtää, että lasten saaminen on pilannut hänen elämänsä, mutta enhän minä pyytänyt syntyä hänen lapsekseen. Arvatkaa, välitänkö hänestä nyt kun hän on vanhus.

Mun lapsuudessani molemmat vanhemmat vetivät röökiä kotona ja autossa, ja olimme usein automatkoilla. Silloin ei ollut asvaltoituja teitä, nopeusrajoituksia eikä turvavyöpakkoa, ja isäni kaahasi kuin rallikuski. Me lapset poukkoiltiin takapenkillä, oksenneltiin ja saatiin rangaistuksia siitä kun auto sotkeutui.

Syyllisyys, häpeä. Virtahepo olohuoneessa..

edelleen

Vierailija kirjoitti:

Raivottiin ja kotona oli pakko tehdä kotitöitä oli kuinka sairas. Se oli vanhemmista kotona laiskottelua sairastaminen.

Nyt vanhempana poden syyllisyyttä kun sairastun. En koskaan ymmärtänyt miten tuostakin voi raivota..

Mulla lähes sama. Olin murros-teini-ikäisenä maalla kesällä, iski joku ihme tauti jota ei ollut muilla. Ei siis mikään flunssa, noro tai ruokamyrkytys. Olivat sitä mieltä, että tuo on vaan laiskuutta vaikka kuumetta oli varmaan lähes 39. 

Sen jälkeen menin aina sairaanakin töihin vaikkei olisi pitänyt. Itseasiassa olin 45v. kun eka kerran olin omalla ilmoituksella 2pv. töistä poissa (se oli sikalentsu se).

juu suututtiin jos olin kipeä. Ja kouluun oli pakko mennä, oli vointi mikä tahansa, koska ei ollut mikään syy jäädä kotiin makaamaan jos on kipeä. 

ei toivoakaan että kotitöitä olisi saanut jättää tekemättä tai koiraa ulkoiluttamatta myöskään, vaikka olisikin kipeänä koska "niin me aikuisetkin joudumme asiat hoitamaan vaikka olisi pää kainalossa". eikä todellakaan kukaan paaponut, hoitanut tai keitellyt mitään lämmintä hunajateetä tarjolle kuten kuulin että kavereille kotona tehtiin jos olivat kipeitä.

Vierailija kirjoitti:

Olet yksin, et kuulu porukkaan.

Spontaani naurahdus, kun tällä kommentilla on ylä- ja alapeukutukset tällä hetkellä 1-20.

Aina ensimmäisenä epäiltiin että halutaan lintsata koulusta kun sairastui.