Raivottiinko sinulle lapsena jos tulit esim kipeäksi tai sattui joku haaveri?

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä sen, että tuollaisen käytöksen jälkeen on vain ärsyttänyt, kun äiti on nykyään niin huolissaan kaikesta. Jos laihdun 5 kiloa, niin alkaa selostaa kuinka ei saa pitää itseään nälässä. Jos loukkaan jalkani, niin yrittää huolehtia että lepään ja kyselee vointini perään jatkuvasti. Flunssassakin tyrkyttää ties mitä hoitokeinoja. Mikä siinä on, että kun lapsena olisi tarvinnut tukea ja apua, sitä ei saanut, mutta nyt aikuisena kun sitä en enää tarvitse, tyrkyttää sitä väkisin?

Aikaa kuluu, ihminen kehittyy, alkaa nähdä asiat uudella tavalla. Mennyttä ei voi muuttaa, ehkä yrittää jotenkin paikata jotain mennyttä.

Vierailija kirjoitti:

Isovaari lupasi antaa selkään jos hukumme lampeen. Ei toteutunut. Ei tosin uskallettu hukkuakaan.

Naurahdin hieman ajatukselle, että isovaari antaisi kuolleelle lapselle selkään. Aina vain kummallisempia reaktioita tässä ketjussa.

Vierailija kirjoitti:

Todellakin tuttua. Ei huudettu, mutta moitittiin ja syyllistettiin. Esim lapsena, jos olin sairas niin sain kuulla syyllistystä siitä, kun olen koulusta poissa. Lapsen päässä se kääntyi niin, että olen huono ihminen kun en mene kipeänä kouluun.

Kaikki pienetkin virheet, vaikka se maitolasin kaatuminen, aiheuttivat suhteettoman suuren reaktion varsinkin äidissäni ja opin pelkäämään virheitä kauheasti. Minusta kasvoi supersuorittaja, joka meni opiskelemaan ja töihin vaikka pää kainalossa. Olin jotain 35, kun vihdoin ymmärsin, että on ihan ok jäädä kotiin sairastamaan.

Olen siis syntynyt -73 ja vanhemmat 30-luvulla. Meillä oli iso ikäero, mikä toi myös paljon mutkia matkaan. Osan olen kirjoittanut jo 70-luvun äidit -ketjuun.

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa lienee selitys sille miksi osa ei mene lääkäriin oireiden alkaessa vaan tosiaan vasta sitten kun on se pää kainalossa tai päätyy ambulanssilla ensiapuun kun kunto romahtaa vaikka töissä.

Ja sitten taas syyllistetään kuinka miten muka kukaan voisi olla välittämättä siitä tai tästä oireesta ja kuinka on ihan oma syy, että se syöpä ehti levitä tai joku korkea verenpaine/verensokeri teki sellaiset tuhot ettei niitä korjaa enää mikään hoito tai lääkitys.

Näinhän se on, mutta kun pääset sinne lääkäriin niin lääkäri pitää sinua turhasta valittajana ja huomionhakuisena.  Minulla on ollut esimerkiksi lonkka pois kuopastaan koko ikäni, olen jo keski-iässä. Se vaikuttaa kaikkeen elämässäni. Minulla on aika usein kipuja, mutta olen tottunut siihen, joskus lonkka menee kävellessä pois paikaltaan enempi ja laitan sen paikoilleen. Lonkkani vaikuttaa siihen mitä kenkiä käytän, miten istun, miten liikun ja missä liikun. En ole ikinä puhunut kivuistani kun en meinaa saada hoidetuksi sydänvikaanikaan enkä muita sairauksiani. Lonkan kipuun ei kuole. Lonkan diagnoosi itseasiassa varmistui vahingossa minulle magneettikuvissa ihan sivulöydöksenä ja kuvien tulkitsija oli kirjoittanut huomautuksen "eikö tämä ihminen ole ikinä käynyt tästä lääkärissä"?. En ole käynyt koska minulle on koko ikäni opetettu ja näytetty että olen turhasta vinkuja, uhrituja ja haen vain huomiota. En hae apua koska en saa mitään apua, vain nöyryyttämistä, vttuilua ja laskun kaikesta. Minulle on yli 40 vuotta näytetty joka taholta, että minulla ei ole mitään väliä, on täysin sama olenko edes hengissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isovaari lupasi antaa selkään jos hukumme lampeen. Ei toteutunut. Ei tosin uskallettu hukkuakaan.

Naurahdin hieman ajatukselle, että isovaari antaisi kuolleelle lapselle selkään. Aina vain kummallisempia reaktioita tässä ketjussa.

Taisi olla hänen huumoriaa, jotain samantapaista olen joskus kuullut.

Ei raivottu ääneen mutta lakattiin viemästä tutkimuksiin kun niitä oli tehty vasta vuoden ajan. Tosin erikoissairaala oli pitkän matkan päässä ja säästyin kuukausien vuodelevolta kolmevuotiaana kun jalkaa olisi venytetty, mutta se oli oikeastaan pahempaa, koska en saanut diagnoosia reumasairaudestani ja se vaikuttaa jatkuvan edelleen aina välillä oireillen. Vanhempani valehtelivat koko loppuikänsä, että kävin tutkimuksissa "pelkän väärinkäsityksen" takia. Sain tietää totuuden vasta muutama vuosi sitten, kun tilasin kopion sen aikaisesta lääkärinlausunnossa. Siinä lääkäri toteaa, etteivät vanhemmat suostu enää viemään minua tutkimuksiin sairaalaan ja tilannetta seurataan verikokeilla oman paikkakunnan sairaalassa, missä kävinkin aina pistettävänä 12 -vuotiaaksi saakka.

Melkein toivon että vanhemmat olisivat huutaneet, niin olisin saanut tietää totuuden aiemmin. Kaiken huipuksi vaikka vanhemmat eivät käyttäneet minua tutkimuksissa vuotta kauemmin, äitini aina valitti kuinka muka sairastelin paljon lapsena. Oli vain tuo yksi sairaus, josta en saanut edes diagnoosia. Lisäksi epäilen silloin jo teini-ikäisen siskoni käytöksen vaikuttaneen päätökseen, koska hän oli ilmeisesti aika sekaisin siitä, kun minä "sain huomiota" kun minua vietiin sairaalaan pitkän matkan päähän. Hän muuttuu oudoksi yhä edelleen melkein eläkeikäisenä, jos yritän yhtään ottaa puheeksi mitä hän muistaa siitä ajasta, eikä suostu puhumaan siitä.

On ollut aika rankkaa tietää totuus, minkä verran vanhempani välittivät hyvinvoinnistani, koska pintapuolisesti kaikki vaikutti olleen hyvin. Mutta kun oli vakava tilanne, he eivät välittäneet velvollisuuksistaan ja kuvittelivat kaiken olevan kunnossa, kunhan en vain saisi diagnoosia. Siihen aikaan kukaan ei vielä edes valvonut, että lapsi viedään tutkittavaksi kun lääkäri on tehnyt siihen lähetteen. Ja nykyään ei enää ole edes olemassa kyseisen alan erikoissairaalaa ja diagnoosia on lähes mahdotonta saada, kun lääkärit uskovat, että se olisi tehty jo paljon aikaisemmin tai sitten pelkäävät paljastavansa toistensa virheitä. Ja tuon tyyppisiin sairauksiin on jopa olemassa nykyään tehokkaita lääkkeitä mutta minä en niitä saa, kun ei ole diagnoosiakaan.

Aikuisten päässä kumisi aika,kun isotkin ihmiset olivat lapsen lailla vastuussa ylemmilleen, rikkaammille ja vanhemmille ihmisille. Anopille, työnantajalle. Tämä jatkui lamaan saakka. Jotain hyvää on kriisissä joka puhdistaa pöydän ja hävittää turhat byrokratiat.

Kapinat hyssytettiin hengiltä. Ja henki meni pitkälti 1900-luvulla, jos ei enää muuten niin huonoon työsuojeluun.

Demokratia ja ihmisoikeudet on melko uusi asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa lienee selitys sille miksi osa ei mene lääkäriin oireiden alkaessa vaan tosiaan vasta sitten kun on se pää kainalossa tai päätyy ambulanssilla ensiapuun kun kunto romahtaa vaikka töissä.

Ja sitten taas syyllistetään kuinka miten muka kukaan voisi olla välittämättä siitä tai tästä oireesta ja kuinka on ihan oma syy, että se syöpä ehti levitä tai joku korkea verenpaine/verensokeri teki sellaiset tuhot ettei niitä korjaa enää mikään hoito tai lääkitys.

Näinhän se on, mutta kun pääset sinne lääkäriin niin lääkäri pitää sinua turhasta valittajana ja huomionhakuisena.  Minulla on ollut esimerkiksi lonkka pois kuopastaan koko ikäni, olen jo keski-iässä. Se vaikuttaa kaikkeen elämässäni. Minulla on aika usein kipuja, mutta olen tottunut siihen, joskus lonkka menee kävellessä pois paikaltaan enempi ja laitan sen paikoilleen. Lonkkani vaikuttaa siihen mitä kenkiä käytän, miten istun, miten liikun ja missä liikun. En ole ikinä puhunut kivuistani kun en meinaa saada hoidetuksi sydänvikaanikaan enkä muita sairauksiani. Lonkan kipuun ei kuole. Lonkan diagnoosi itseasiassa varmistui vahingossa minulle magneettikuvissa ihan sivulöydöksenä ja kuvien tulkitsija oli kirjoittanut huomautuksen "eikö tämä ihminen ole ikinä käynyt tästä lääkärissä"?. En ole käynyt koska minulle on koko ikäni opetettu ja näytetty että olen turhasta vinkuja, uhrituja ja haen vain huomiota. En hae apua koska en saa mitään apua, vain nöyryyttämistä, vttuilua ja laskun kaikesta. Minulle on yli 40 vuotta näytetty joka taholta, että minulla ei ole mitään väliä, on täysin sama olenko edes hengissä.

Siis lääkäri on todennut tuon lonkkavian, eikö sille voi tehdä mitään? Lonkkaleikkaus? Toivottavasti saat apua.

Ei ikinä! Ihan kauheita tarinoita, miten tuollaisia vanhempia voi olla. Mulla vanhemmat hoitivat ja veivät herkästi lääkäriin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa lienee selitys sille miksi osa ei mene lääkäriin oireiden alkaessa vaan tosiaan vasta sitten kun on se pää kainalossa tai päätyy ambulanssilla ensiapuun kun kunto romahtaa vaikka töissä.

Ja sitten taas syyllistetään kuinka miten muka kukaan voisi olla välittämättä siitä tai tästä oireesta ja kuinka on ihan oma syy, että se syöpä ehti levitä tai joku korkea verenpaine/verensokeri teki sellaiset tuhot ettei niitä korjaa enää mikään hoito tai lääkitys.

Näinhän se on, mutta kun pääset sinne lääkäriin niin lääkäri pitää sinua turhasta valittajana ja huomionhakuisena.  Minulla on ollut esimerkiksi lonkka pois kuopastaan koko ikäni, olen jo keski-iässä. Se vaikuttaa kaikkeen elämässäni. Minulla on aika usein kipuja, mutta olen tottunut siihen, joskus lonkka menee kävellessä pois paikaltaan enempi ja laitan sen paikoilleen. Lonkkani vaikuttaa siihen mitä kenkiä käytän, miten istun, miten liikun ja missä liikun. En ole ikinä puhunut kivuistani kun en meinaa saada hoidetuksi sydänvikaanikaan enkä muita sairauksiani. Lonkan kipuun ei kuole. Lonkan diagnoosi itseasiassa varmistui vahingossa minulle magneettikuvissa ihan sivulöydöksenä ja kuvien tulkitsija oli kirjoittanut huomautuksen "eikö tämä ihminen ole ikinä käynyt tästä lääkärissä"?. En ole käynyt koska minulle on koko ikäni opetettu ja näytetty että olen turhasta vinkuja, uhrituja ja haen vain huomiota. En hae apua koska en saa mitään apua, vain nöyryyttämistä, vttuilua ja laskun kaikesta. Minulle on yli 40 vuotta näytetty joka taholta, että minulla ei ole mitään väliä, on täysin sama olenko edes hengissä.

Etähalaus sinulle! Niin tuttua. Juuri eilen juttelin ex-mieheni kanssa, joka ihmetteli tarvettani puolustautua asioissa joista minua syytetään. Sanoin, että ei ole ketään muutakaan pitämässä puoliani, joten minun täytyy itse puolustaa itseäni. Kukaan ei ota minua tosissaan missään asiassa.

Vierailija kirjoitti:

Ihan järkyttäviä kuvauksia, ja ensin tuntui, että eihän näitä voi edes uskoa. Yön yli nukuttuani tuli kuitenkin yksi asia mieleen. Olette varmaan vähän eri ikäisiä, mutta ehkä olette sodan käyneiden miesten jälkeläisiä toisessa polvessa. Siitähän on paljonkin puhuttu, millaista perhe-elämässä oli, kun nuo miehet palasivat kotiin sodan jälkeen kaikkine vammoineen ja traumoineen. Ei ollut psykologeja ei terapioita, viinalla niitä painajaisia "hoidettiin", ja pinna oli kireällä, Sen arvaa, miesten lasten riehumisiin ym. suhtauduttiin, ja näin se trauma siirtyi eteenpäin. Tarkoitan, ei siellä rintamalla paljon painanut, vaikka olisi ollut influenssassa, piti vain tehdä  ja mennä. Mitä kaikkia näytelmiä lie korsuissa näytelty, jos joku yski tautiaan läpi yön, kun kaikki pelkäävät ja pinnat on kireällä. Sitä samaa sitten myöhemmin kotona. Nyt vasta tuli mieleen, että joidenkin työkavereiden osoittama epäily siitä, onko joku oikeasti sairas, saattaa juontaa samasta taustasta. Kolmanteen ja neljänteen polveen, niinpä niin. Säästyköön Suomi sodilta jatkossa, että kansakunnalla on aikaa toipua. Ja tätähän on varmaan monissa muissakin Euroopan maissa.  Surullista on.

Kuvaavaa oli myös se, että edesmennyt veteraani isäni kertoi kuinka heitä kiellettiin puhumasta sodasta lainkaan. Viinalla tosiaan lääkitsivät kuka enemmän kuka vähemmän ja vähän avauuivat joa itkivät. Se ei ollut tarkoitettu meidän lasten korville, mutta pienissä tiloissa emme voineet siltä välttyä.

Isä lääkitsi meidän korvatulehduksia puhaltamalla tupakansavua korvaan. En tiedä oliko se myrkkyä joka turrutti kivun hetkeksi,  ehkä lumevaikutusta siitä että isä välitti.

Raivottiin joo välillä. Silloin se taisi olla normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa lienee selitys sille miksi osa ei mene lääkäriin oireiden alkaessa vaan tosiaan vasta sitten kun on se pää kainalossa tai päätyy ambulanssilla ensiapuun kun kunto romahtaa vaikka töissä.

Ja sitten taas syyllistetään kuinka miten muka kukaan voisi olla välittämättä siitä tai tästä oireesta ja kuinka on ihan oma syy, että se syöpä ehti levitä tai joku korkea verenpaine/verensokeri teki sellaiset tuhot ettei niitä korjaa enää mikään hoito tai lääkitys.

Näinhän se on, mutta kun pääset sinne lääkäriin niin lääkäri pitää sinua turhasta valittajana ja huomionhakuisena.  Minulla on ollut esimerkiksi lonkka pois kuopastaan koko ikäni, olen jo keski-iässä. Se vaikuttaa kaikkeen elämässäni. Minulla on aika usein kipuja, mutta olen tottunut siihen, joskus lonkka menee kävellessä pois paikaltaan enempi ja laitan sen paikoilleen. Lonkkani vaikuttaa siihen mitä kenkiä käytän, miten istun, miten liikun ja missä liikun. En ole ikinä puhunut kivuistani kun en meinaa saada hoidetuksi sydänvikaanikaan enkä muita sairauksiani. Lonkan kipuun ei kuole. Lonkan diagnoosi itseasiassa varmistui vahingossa minulle magneettikuvissa ihan sivulöydöksenä ja kuvien tulkitsija oli kirjoittanut huomautuksen "eikö tämä ihminen ole ikinä käynyt tästä lääkärissä"?. En ole käynyt koska minulle on koko ikäni opetettu ja näytetty että olen turhasta vinkuja, uhrituja ja haen vain huomiota. En hae apua koska en saa mitään apua, vain nöyryyttämistä, vttuilua ja laskun kaikesta. Minulle on yli 40 vuotta näytetty joka taholta, että minulla ei ole mitään väliä, on täysin sama olenko edes hengissä.

Siis lääkäri on todennut tuon lonkkavian, eikö sille voi tehdä mitään? Lonkkaleikkaus? Toivottavasti saat apua.

 Lonkan tila kävi selville sivulöydökseni kun minulla oli sisäinen verenvuoto ja sen laajuutta kuvattiin. Asiaan ei ole palattu sen jälkeen. Ei sille tehdä mitään. 

Kyllä suututtiin sairastumisesta, vaikka en varmaan paria korvatulehdusta ja yhtä hammastulehdusta kummempaa sairastanut, flunssassa tosi vähän eli perusterve lapsi olin. Sairastamisesta on jäänyt sellainen ahdistuskierre että sitä on purettu työterveydessä psykologin avulla ja oman miehen perheen kanssa kun ollaan tästä puhuttu mikä on "normaalia" niin ymmärtänyt että se oli meitä lapsia kohtaan väärin. Omien lasten kanssa otan kyllä ihan eri asenteen enkä esim. valita heidän kuullen siitä että meni joku työprojektin esitys sivu suun sairastumisen takia, kuten minulle aina muistettiin kertoa, että me lapset häiritään aikuisten tärkeitä töitä. Miehen perheessä muuten edelleen aikuisten lasten terveysasioissa äiti ja isä auttaa, tulee mukaan käynneille ja auttaa lastenlasten terveysasioissa myös ja se on ollut tosi eheyttävää seurata vierestä.

No ei raivottu, mutta kyllä lapsena muutaman kerran tukistettiin hiuksista tai annettiin luunappi kalloon, kun en muuten totellut. Ei ole jäänyt traumoja eikä kaunoja.

Ihan sairasta käytöstä. Taitaa monella vanhemman sukupolven ihmisellä olla ajatus, että ongelmia ei saa olla, lapset ovat vaativia ja huonosti voivat ihmiset ovat turhanvalittajia. Jos ongelmia tuo esiin, olipa se vaikka haava sääressä, niin ne vaimennetaan joko henkisellä tai fyysisellä väkivallalla. "Kehtaat sinäkin kakara häiritä minua turhanpäiväisillä asioillasi!"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa lienee selitys sille miksi osa ei mene lääkäriin oireiden alkaessa vaan tosiaan vasta sitten kun on se pää kainalossa tai päätyy ambulanssilla ensiapuun kun kunto romahtaa vaikka töissä.

Ja sitten taas syyllistetään kuinka miten muka kukaan voisi olla välittämättä siitä tai tästä oireesta ja kuinka on ihan oma syy, että se syöpä ehti levitä tai joku korkea verenpaine/verensokeri teki sellaiset tuhot ettei niitä korjaa enää mikään hoito tai lääkitys.

Näinhän se on, mutta kun pääset sinne lääkäriin niin lääkäri pitää sinua turhasta valittajana ja huomionhakuisena.  Minulla on ollut esimerkiksi lonkka pois kuopastaan koko ikäni, olen jo keski-iässä. Se vaikuttaa kaikkeen elämässäni. Minulla on aika usein kipuja, mutta olen tottunut siihen, joskus lonkka menee kävellessä pois paikaltaan enempi ja laitan sen paikoilleen. Lonkkani vaikuttaa siihen mitä kenkiä käytän, miten istun, miten liikun ja missä liikun. En ole ikinä puhunut kivuistani kun en meinaa saada hoidetuksi sydänvikaanikaan enkä muita sairauksiani. Lonkan kipuun ei kuole. Lonkan diagnoosi itseasiassa varmistui vahingossa minulle magneettikuvissa ihan sivulöydöksenä ja kuvien tulkitsija oli kirjoittanut huomautuksen "eikö tämä ihminen ole ikinä käynyt tästä lääkärissä"?. En ole käynyt koska minulle on koko ikäni opetettu ja näytetty että olen turhasta vinkuja, uhrituja ja haen vain huomiota. En hae apua koska en saa mitään apua, vain nöyryyttämistä, vttuilua ja laskun kaikesta. Minulle on yli 40 vuotta näytetty joka taholta, että minulla ei ole mitään väliä, on täysin sama olenko edes hengissä.

Etähalaus sinulle! Niin tuttua. Juuri eilen juttelin ex-mieheni kanssa, joka ihmetteli tarvettani puolustautua asioissa joista minua syytetään. Sanoin, että ei ole ketään muutakaan pitämässä puoliani, joten minun täytyy itse puolustaa itseäni. Kukaan ei ota minua tosissaan missään asiassa.

Eikö ole raskasta? Pitää valita taistelunsa koska muuten ei voimat riitä. Valitettavasti se hetken herpaantuminen tuntuu tulevan vastaan aina lopulta. Ei voi voittaa. 

Vierailija kirjoitti:

Ei ikinä! Ihan kauheita tarinoita, miten tuollaisia vanhempia voi olla. Mulla vanhemmat hoitivat ja veivät herkästi lääkäriin.

Hienoa, saa kai tänne laittaa myös onnellisia muistoja, kertoa onnellisesta lapsuudesta

 Ei kaikkea voi yleistää, tästä on hyvä jokaisen vanhemman ja isovanhemman lähteä eteenpäin, kääntää suuntaa, eikä toistaa virheitä.

Ei raivottu, mutta kipua vähäteltiin, naurettiin ja tehtiin selväksi, että minulla on todella matala kipukynnys. Tätä pidettiin ihan yleisenä vitsinä, kuten myös itkemistä jos sattui. Muistan erään kerran, kun äitini kertoi kovaan ääneen sukulaisille naureskellen, etten tule ikinä selviämään synnytyskivuista. Kivun kokemustani pidettiin naurettavana, heikkona ja typeränä. En kehdannut pyytää särkylääkettä edes kuukautiskipuihin. Vasta aikuisena ymmärsin, että kipukynnykseni on ihan normaali ja pystyn selviämään todella haastavistakin tilanteista. En vieläkään ymmärrä, miksi lapsen tunteita täytyy vähätellä.

Surullisen tuttuja tarinoita täällä.

Olen 70-luvun lopulla syntynyt ja minunkin vanhempani noudattivat ketjussa mainittuja käytäntöjä sairastumisiin ja vahinkoihin.

Isä oli todella räjähdysherkkä ja väkivaltainen. Vatsataudissa raahasi 4-vuotiasta minua hiuksista vessaan, niin että jalat eivät maahan yltäneet, pää kolahti wc-pytyn reunaan ja siinä sitten itken ja oksennan ja aikuinen mies huutaa pää punaisena vieressä.

Äiti taas sai aina hirveän marttyyrikohtauksen, jos sattui jotain tai sairastuin. Itsesäälin sekaista voivottelua, päivittelyä, huokailua, huomion piti ehdottomasti olla äidissä, hänellehän sitä tässä huolta ja vaivaa on eniten.

Tämän jälkeen olikin sitten kaksi vaihtoehtoa, miten tilanne eteni, äiti joko kielsi tilanteen kokonaan: ei sulla mitään oo, ei sulla kyllä tollasta voi olla, eihän mullakaan ikinä oo ollut.

Tai sitten suurieleisesti lähdettiin lääkäriin, mieluiten jollekin erikoislääkärille tai päivystykseen johonkin erikoiseen kellonaikaan, tämähän pitää hoitaa kunnolla! Ja samalla äiti keuhkosi kuinka hänen lapsi pitää hoitaa, koska hän ei jätä huolehtimatta ja hän on ihan erityisen hyvä äiti.

Näissä ollut mitään logiikkaa, johdonmukaisuutta tai rationaalisuutta, kaikki oli kiinni ihan vain äidin mielialasta, kiinnostuksen tasosta ja mikä milloinkin huvitti. Tietyllä tasolla tunnistin käytöksen jo lapsena ja välttelin kertomasta äidille yhtään mitään.

Niinpä minäkin hoidin tulehtuneita haavoja itse, piilottelin kuhmuja ja huonoa vointia, koska ei ikinä tiennyt miten siihen suhtaudutaan (äiti) ja toisaalta tiesi, että tulee huutoa ja pahempaa (isä).

Sairaalareissu tuli keuhkokuumeesta, kun en kertonut oireistani, joita esiteininä pidin vain nuhana. Vointi romahti koulussa ja terkkari lähetti minut kotiin. Kävelin vielä kotiin ja isä puhisten vei minut päivystykseen, josta jäinkin suoraan osastolle. Äiti piti marttyyrikohtauksensa osastolla ja oli mielinkielin lääkärille ja lääkärin mentyä huokaili omaa kovaa osaansa.

Aikuisena hoidan muita, huolehdin ja hoivaan. Itsessäni taas en ole tunnistanut omia tarpeitani.

Sinnittelen edelleen liian pitkään vaivojen kanssa, vihaan lääkärissä käyntiä. Olen kokenut kaksi burn out'ia ja toisesta olen nyt toipumassa. Suoritan ja suoritan. Toisaalta taas jokin pikkuvaiva, näppylä, vino varpaankynsi tai mitätön ohimenevä tuntemus voi saada minut kauhun valtaan, olen varma että se on syöpä tai aids tai vähintäänkin kuppa...no ei ole, ja olen oppinut ajattelemaan, että nämä ovat stressioireita, traumat lapsuudesta ottavat tälläisenkin muodon.