Lue keskustelun säännöt.
Raivottiinko sinulle lapsena jos tulit esim kipeäksi tai sattui joku haaveri?
26.02.2023 |
Meillä karjuttiin suoraa kurkkua kun tuli esim korvatulehdus ja alkoi koskemaan yöllä ja itketti. Heikkohermoinen isä ei kestänyt sitä ollenkaan ja äiti pelkäsi isää ja hyssytteli. Että nyt on vaan pakko kestää kipu eikä tehdä itsestään numeroa. Sama juttu jos tuli kuumetta, vatsatauti tai kaatui pyörällä. Ensimmäinen reaktio oli raivo ja syyllistäminen, ei ilmeisesti kiinnostanut lapsen hyvinvointi.
Olenko ainoa jolla on tällaisia kokemuksia?
Kommentit (505)
Meillä epäiltiin myös tuota lintsaamista. Jos valitin aamulla huonoa oloa, särkyä, kuumetta tms, kysyttiin heti, onko matikan kokeet. Mikä oli sinänsä tyhmää, koska olin luokan parhaita oppilaita ja tykkäsin koulunkäynnistä. Jossain vaiheessa se vaihtui kysymykseen, onko hammaslääkäriaika. Kerran sitten sattuikin niin, että eräänä aamuna, kun olin kuumeessa, oli tosiaan iltapäiväksi hammaslääkäriaika varattuna. Kouluun vaan aamukahdeksaksi, olin 10- tai 11-vuotias. Aamupäivä meni ihan sumussa, iltapäivällä opettaja lähetti menemään hammaslääkäriin, jonne oli koululta vähän reilu kilometri kävelymatkaa. Kun tulin takaisin, meillä oli liikuntatunti alkamassa. Silloin en enää kestänyt, vaan pyysin itkien liikunnanopettajalta lupaa lähteä kotiin. Muistan vieläkin opettajan kauhistuneen ilmeen, kun hän katsoi minua (näytin siinä vaiheessa varmaan tosi sairaalta) ja sanoi, että mene hyvä lapsi.
Suunnilleen rippikouluikäisenä puhkesi migreeni. Kammottavia, kaiken toiminnan halvaannuttavia päänsärkyjä, joihin ei saanut mitään apua. Teeskentelyä ja tekosyitä nekin, kouluterkkarin mielestä myös, vaikka suvussa oli useita migreeniä sairastavia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei raivottu, mutta toki selkäsaunalla uhkailtiin jos jää auton tai junan alle ja kuolee, no en uskaltanut jäädä.
Olen syntynyt -76 ja onneksi meillä sai kaikissa tilanteissa myötätuntoa ja hoitoa.
Äitini raahasi minut pahan aknen vuoksi jopa ihotautilääkärille. Itse en olisi mennyt nolona teininä, mutta äiti onneksi ajatteli asiaa pidemmälle. Ilman lääkitystä olisi jäänyt tosi arpinen naama loppuiäksi.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä suututtiin sairastumisesta, vaikka en varmaan paria korvatulehdusta ja yhtä hammastulehdusta kummempaa sairastanut, flunssassa tosi vähän eli perusterve lapsi olin. Sairastamisesta on jäänyt sellainen ahdistuskierre että sitä on purettu työterveydessä psykologin avulla ja oman miehen perheen kanssa kun ollaan tästä puhuttu mikä on "normaalia" niin ymmärtänyt että se oli meitä lapsia kohtaan väärin. Omien lasten kanssa otan kyllä ihan eri asenteen enkä esim. valita heidän kuullen siitä että meni joku työprojektin esitys sivu suun sairastumisen takia, kuten minulle aina muistettiin kertoa, että me lapset häiritään aikuisten tärkeitä töitä. Miehen perheessä muuten edelleen aikuisten lasten terveysasioissa äiti ja isä auttaa, tulee mukaan käynneille ja auttaa lastenlasten terveysasioissa myös ja se on ollut tosi eheyttävää seurata vierestä.
Öö, tämä ketju on täynnä hirveitä tarinoita, mutta eikö tuo ole liikaa, jos vanhemnat menee aikuisten lasten mukaan lääkärikäynneille? Itse en haluaisi ketään mukaan ellei hengen hätä ole.
Vierailija kirjoitti:
Ennen vanhemmat raivosivat lapsilleen, nykyään lapset raivoavat vanhemmilleen.
Lopun aikoina poika nousee isäänsä vastaan, vai mitä ne ennen väittivätkään. Maailmanloppu on tullut jo aika kauan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä isä oli vihainen, kun jäin auton alle. Tajusin jo silloin, että vihaisuus oli sitä, että hän pelästyi. Stressaantunut ihminen käyttäytyy kuin nurkkaan ajettu rotta, ensimmäisenä hampaat esillä, tapahtui mitä tapahtui. Uskon, että rauhoituttuaan isä häpesi käytöstään. Emme puhuneet asiasta, koska meillä ei puhuttu mistään. Tunnen kuitenkinki sisimmässäni että näin oli.
Vanhempani olivat tunneasioissa kömpelöitä, koska heidänkin vanhempansa olivat sitä heitä kohtaan. Surkea pelästyneiden, yksin jätettyjen ja turvattomien ja rakkaudettomien ihmisten sakki on molemmat suvut. Siksi en osaa syyttää vanhempiani siitä, että jäin itse vaille rakkautta ja huolenpitoa. Ymmärrän liikaa syitä, jotka siihen johtivat.
Itse varmistin tämän onnettoman kierteen katkeamisen sillä, etten hankkinut lapsia. En halunnut heille vastaavaa lapsuutta. TIedän, että olisin itsekin sellainen stressin, elämän kestäneen ahdistuksen ja turvattomuuden rampauttama vanhempi, jonka ensireaktio on kaikkeen pelosta johtuva suuttumus.
Olen syntynyt 1973, vanhempani 50-luvulla. Minua on haukuttu ja hävetty koko lapsuuteni ajan, kirjoitinkin tuolla aiemmin että äitini soitti viimeisimmän haukkumapuhelun kun olin 40-vuotias enkä halunnut lähteä vanhempieni kanssa eräisiin sukujuhliin.
Omien lasteni kanssa olen toiminut kuitenkin täysin päinvastoin. En missään tapauksessa olisi voinut kohdella omia lapsiani siten kuin minua kohdeltiin. Eli katkaisin tuon kierteen itse koska omat kokemukseni olivat niin ikävät etten missään nimessä halunnut omien lasteni kokevan samaa.
Olen miettinyt myös koulutuksen vaikutusta ihmisen käytökseen ja taustoihin, kukaan isovanhemmistani ei ollut minkäänlaisia kouluja käynyt, omat vanhempani ammattikoulun ja duunariammateissa olivat kumpikin.
Itse olen maisteri. Voisiko olla myös niin että jos ei opiskele niin ei se sydänkään sivisty?
Ei myötätuntoa kouluissa opita. Sinä vain olit lähtökohtaisesti fiksumpi ihminen. Ehkä siksi, että oma kasvatuksesi oli pykälän verran parempaa kuin vanhempiesi, niin pystyit olemaan taas pykälän verran parempi omille lapsillesi. Niin se on minullakin mennyt, vaikka en ole vanhempiani koulutetumpi.
Olenko ainoa, jota tämä ketju alkoi itkettää? Siis niin järkyttäviä tarinoita, mutta valitettavan tutun kuuloisia. Itse olen syntynyt -74, vanhempien vahinkona. Isä oli matkatöissä ja paljon poissa kotoa. Kun oli lomilla, oli maailman paras isä. Tähän päivään mennessä en muista, että hän olisi IKINÄ ollut minulle vihainen, päinvastoin, oli lempeä ja hyväsydäminen mies. Äiti sitten oli juuri näissä tarinoissa kuvatunlainen tunneköyhä nainen. Aina minua sai hävetä, oli tilanne mikä tahansa. Jos sairastuin (mitä itse asiassa tapahtui hyvin harvoin), vedettiin aina just marttyyrivaihe päälle ja huokailtiin, kuinka raskasta HÄNELLÄ on. En uskalla edes ajatella mitä olisi tapahtunut, jos olisi ollut joku vakava tai krooninen sairaus... Kun kuukautiseni alkoivat, syvä huokaus ja tokaisu että niinpä tietysti. Tämä on ainoa asia, jonka äiti on koskaan kuukautisiin liittyen sanonut. Itse aloin jo hyvin nuorena omista taskurahoistani ostamaan siteitä ja tamponeja. Mahtoikohan koskaan ihmetellä, miten pärjäsin?
Onneksi olen tietoisesti pyrkinyt olemaan siirtämättä traumoja omille lapsilleni. Meillä kyllä saa rauhassa sairastaa ja tyttären kanssa jutellaan kuukautisista kuin mistä tahansa muustakin asiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistan kyllä. Meidän perheessä isä halusi olla "lapsi" ja hoidettava. Haluaa sitä tänäkin päivänä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja sitten halveksutaan veloja ja muita lapsettomuuden valinneita. Ymmärtävätkö ihmiset, että silloin myös ehkä tiedostetaan omat traumat ja jätetään valitsematta omakohtainen kasvattamisen tie jos tiedetään sen olevan ylivoimaista? Esimerkiksi tässä ketjussa kerrottujen vanhempien ei olisi koskaan pitänyt lisääntyä!
No jos vela kertoo että tällainen on taustalla, niin ymmärrän ihan täysin. Mutta monesti tuntuu ettei lapsettomuudelle ole muuta syytä kuin että "lapset on yäk.".
Mitä se sulle kuuluu, miksi joku ei halua lapsia?! Ja oletko oikeasti sitä mieltä että kuvaamasi syy ei olisi pätevä syy olla hankkimatta lapsia? Tai että siihen pitäisi ylipäätään olla jokin syy? Yritä edes vähän ajatella asiaa, niin tajuat. Ennemminkin pitäisi olla erityinen syy ja lupapassi, että lapsen saa hankkia. Suurin osa on täysin epäkelpoja vanhempia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huisii kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja sitten halveksutaan veloja ja muita lapsettomuuden valinneita. Ymmärtävätkö ihmiset, että silloin myös ehkä tiedostetaan omat traumat ja jätetään valitsematta omakohtainen kasvattamisen tie jos tiedetään sen olevan ylivoimaista? Esimerkiksi tässä ketjussa kerrottujen vanhempien ei olisi koskaan pitänyt lisääntyä!
No jos vela kertoo että tällainen on taustalla, niin ymmärrän ihan täysin. Mutta monesti tuntuu ettei lapsettomuudelle ole muuta syytä kuin että "lapset on yäk.".
Mitä se sulle kuuluu, miksi joku ei halua lapsia?! Ja oletko oikeasti sitä mieltä että kuvaamasi syy ei olisi pätevä syy olla hankkimatta lapsia? Tai että siihen pitäisi ylipäätään olla jokin syy? Yritä edes vähän ajatella asiaa, niin tajuat. Ennemminkin pitäisi olla erityinen syy ja lupapassi, että lapsen saa hankkia. Suurin osa on täysin epäkelpoja vanhempia.
Jos tuntuu siltä, että tarvitsee inhimilliseen elämään kuten lapsen hankkimiseen passin siinähän hakee sitten passin. Maltalla saa ostaa kaikenlaisia passeja.
Raukkamaista kääntää tämä hyvä keskustelu inhoksi vanhemmuutta ja lapsia kohtaan. Itselläni oli ihmillinen toive tulla äidiksi, perustaa perhe. Samaan aikaan pelkäsin kuinka selviän, enkä toimi kuten lapsuudessani toimittiin. Suurin toiveeni oli kuitenkin, että kykenen rakastamaan vilpittömästi lastani, koska kaikki me emme ole madonnoja. Lastaan voi myös ajattelemattomuuttaan laimilyödä ja se on murheellista.
Vierailija kirjoitti:
Muistan kyllä. Meidän perheessä isä halusi olla "lapsi" ja hoidettava. Haluaa sitä tänäkin päivänä.
Meillä se hoidettava lapsi oli äiti.
Heittäytyi muiden kannettavaksi kaikista arkisistakin asioista, kiukutteli kuin uhma-ikäinen jos ei mennyt mielensä mukaan.
Isä taas oli ikuinen teini. Yhdenlainen uhma-ikä, uho, jankkaaminen ja minä ensin-asenne aina päällä.
Ei siinä ollut tilaa lasten olla lapsia, vaan vanhempien kannattelijoiksi, terapeuteiksi ja kotityö-automaateiksihan siinä joutui.
Oli parempi olla sairastumatta, parempi ettei olisi tullut vahinkoja ja kun sitten sairastui tai tuli vahinko, oli parasta pärjätä itse niin kuin parhaiten taisi.
Jouduin koulimaan itseäni äidiksi, tietoisesti muuttamaan toimintaani, että olisin äiti, enkä ikuisesti äitiä vaille jäänyt lapsi. Halusin omia lapsia, mutta olin valmis tähän vasta yli kolmikymppisenä.
Omia vanhempiani en ole tavannut enää vuosiin.
70-luvulla olen syntynyt, vanhemmat 50-luvun alussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika moni lapsi syntyi vahinkona. Ehkäisyvalistus oli huonoa / olematonta ja sitten kituutettiin elämä pilalla huonossa suhteessa.
EI joskus 50-luvulla monikaan tiennyt ehkäisykeinoista. Tiedän tapauksen, että pariskunta sai tietää, että on olemassa sellaisia vehkeitä kuin kondomeja, vasta kun heillä oli jo kolme lasta, kun tuttava sujautti kondomipakkauksen toilettipussiin.
Aikanaan oli tapana ettei asioista puhuta, omaa pesää ei saa liata. Emme saaneet äitiämme koskaan avautumaan, isä jonkin verran muutama vuosi ennen kuolemaansa puhui jopa niistä sodista.
Olen miettinyt, teenkö oikein kun nuorten kanssa lounailla otan asioita esille, kerron meidän suvun historiasta, niistä ikävistäkin asioista. Huomaan kyllä ettei miniä oikein halua puhua oman sukukunsa kipeistä asioista. Onko niin, että kalastelen vain hyäksyntää itselleni ja tekemisilleni ja omille elämäni valinnoille. Poikani kyllä herkästi onneksi huomauttaa jos paasaan liikaa, samoin pikkusiskot pyytävät joskus vaihtamaan puheenaihetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä isä oli vihainen, kun jäin auton alle. Tajusin jo silloin, että vihaisuus oli sitä, että hän pelästyi. Stressaantunut ihminen käyttäytyy kuin nurkkaan ajettu rotta, ensimmäisenä hampaat esillä, tapahtui mitä tapahtui. Uskon, että rauhoituttuaan isä häpesi käytöstään. Emme puhuneet asiasta, koska meillä ei puhuttu mistään. Tunnen kuitenkinki sisimmässäni että näin oli.
Vanhempani olivat tunneasioissa kömpelöitä, koska heidänkin vanhempansa olivat sitä heitä kohtaan. Surkea pelästyneiden, yksin jätettyjen ja turvattomien ja rakkaudettomien ihmisten sakki on molemmat suvut. Siksi en osaa syyttää vanhempiani siitä, että jäin itse vaille rakkautta ja huolenpitoa. Ymmärrän liikaa syitä, jotka siihen johtivat.
Itse varmistin tämän onnettoman kierteen katkeamisen sillä, etten hankkinut lapsia. En halunnut heille vastaavaa lapsuutta. TIedän, että olisin itsekin sellainen stressin, elämän kestäneen ahdistuksen ja turvattomuuden rampauttama vanhempi, jonka ensireaktio on kaikkeen pelosta johtuva suuttumus.
Olen syntynyt 1973, vanhempani 50-luvulla. Minua on haukuttu ja hävetty koko lapsuuteni ajan, kirjoitinkin tuolla aiemmin että äitini soitti viimeisimmän haukkumapuhelun kun olin 40-vuotias enkä halunnut lähteä vanhempieni kanssa eräisiin sukujuhliin.
Omien lasteni kanssa olen toiminut kuitenkin täysin päinvastoin. En missään tapauksessa olisi voinut kohdella omia lapsiani siten kuin minua kohdeltiin. Eli katkaisin tuon kierteen itse koska omat kokemukseni olivat niin ikävät etten missään nimessä halunnut omien lasteni kokevan samaa.
Olen miettinyt myös koulutuksen vaikutusta ihmisen käytökseen ja taustoihin, kukaan isovanhemmistani ei ollut minkäänlaisia kouluja käynyt, omat vanhempani ammattikoulun ja duunariammateissa olivat kumpikin.
Itse olen maisteri. Voisiko olla myös niin että jos ei opiskele niin ei se sydänkään sivisty?
On ihan koulutettuja mlqquja, jotka osaavat sen minkä ammatti vaatii. Eivät muuta. Tunnen näitä. Ja taas kouluja käyttämättömiä, fiksuja ja ihania ihmisiä.
On kyllä outoa, että jos ympäristö vaihtuu, tavat eivät. Onhan ymmärrettävämpää jatkaa entisiä tapoja vanhassa ympäristössä. Ehkä raha on antanut valtaa häijyillä.
Eikä ilkeillä vanhemmilla ole aina mennyt kotonaan huonosti. Luonne saattaa periytyä kauempaa. Sotien ym. syyksi on helppo laittaa narsismi tms, jota on suvussa. Perinnöllisyys on ollut arka asia ja helppo lyömäase muillekin ihmisille.
Vierailija kirjoitti:
Aikanaan oli tapana ettei asioista puhuta, omaa pesää ei saa liata. Emme saaneet äitiämme koskaan avautumaan, isä jonkin verran muutama vuosi ennen kuolemaansa puhui jopa niistä sodista.
Olen miettinyt, teenkö oikein kun nuorten kanssa lounailla otan asioita esille, kerron meidän suvun historiasta, niistä ikävistäkin asioista. Huomaan kyllä ettei miniä oikein halua puhua oman sukukunsa kipeistä asioista. Onko niin, että kalastelen vain hyäksyntää itselleni ja tekemisilleni ja omille elämäni valinnoille. Poikani kyllä herkästi onneksi huomauttaa jos paasaan liikaa, samoin pikkusiskot pyytävät joskus vaihtamaan puheenaihetta.
Kirjoita ne ylös. Kyllä niitä vielä tarvitaan.
Vierailija kirjoitti:
Aika moni lapsi syntyi vahinkona. Ehkäisyvalistus oli huonoa / olematonta ja sitten kituutettiin elämä pilalla huonossa suhteessa.
EI joskus 50-luvulla monikaan tiennyt ehkäisykeinoista. Tiedän tapauksen, että pariskunta sai tietää, että on olemassa sellaisia vehkeitä kuin kondomeja, vasta kun heillä oli jo kolme lasta, kun tuttava sujautti kondomipakkauksen toilettipussiin.
Synnyin-72. Äitiyspakkauksessani oli historian ensimmäiset ilmaiset kondomit.
Aiheutti hirveän paheksunnan. Eihän seksi ja äitiys liity mitenkään yhteen...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja sitten halveksutaan veloja ja muita lapsettomuuden valinneita. Ymmärtävätkö ihmiset, että silloin myös ehkä tiedostetaan omat traumat ja jätetään valitsematta omakohtainen kasvattamisen tie jos tiedetään sen olevan ylivoimaista? Esimerkiksi tässä ketjussa kerrottujen vanhempien ei olisi koskaan pitänyt lisääntyä!
No jos vela kertoo että tällainen on taustalla, niin ymmärrän ihan täysin. Mutta monesti tuntuu ettei lapsettomuudelle ole muuta syytä kuin että "lapset on yäk.".
Niin, tässähän on monta sivua tarinoita vanhemmista joilla ei mielestäsi olisi ollut hyvää syytä olla hankkimatta lapsia. Mietipä vielä.
Vierailija kirjoitti:
Huisii kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja sitten halveksutaan veloja ja muita lapsettomuuden valinneita. Ymmärtävätkö ihmiset, että silloin myös ehkä tiedostetaan omat traumat ja jätetään valitsematta omakohtainen kasvattamisen tie jos tiedetään sen olevan ylivoimaista? Esimerkiksi tässä ketjussa kerrottujen vanhempien ei olisi koskaan pitänyt lisääntyä!
No jos vela kertoo että tällainen on taustalla, niin ymmärrän ihan täysin. Mutta monesti tuntuu ettei lapsettomuudelle ole muuta syytä kuin että "lapset on yäk.".
Mitä se sulle kuuluu, miksi joku ei halua lapsia?! Ja oletko oikeasti sitä mieltä että kuvaamasi syy ei olisi pätevä syy olla hankkimatta lapsia? Tai että siihen pitäisi ylipäätään olla jokin syy? Yritä edes vähän ajatella asiaa, niin tajuat. Ennemminkin pitäisi olla erityinen syy ja lupapassi, että lapsen saa hankkia. Suurin osa on täysin epäkelpoja vanhempia.
Jos tuntuu siltä, että tarvitsee inhimilliseen elämään kuten lapsen hankkimiseen passin siinähän hakee sitten passin. Maltalla saa ostaa kaikenlaisia passeja.
Raukkamaista kääntää tämä hyvä keskustelu inhoksi vanhemmuutta ja lapsia kohtaan. Itselläni oli ihmillinen toive tulla äidiksi, perustaa perhe. Samaan aikaan pelkäsin kuinka selviän, enkä toimi kuten lapsuudessani toimittiin. Suurin toiveeni oli kuitenkin, että kykenen rakastamaan vilpittömästi lastani, koska kaikki me emme ole madonnoja. Lastaan voi myös ajattelemattomuuttaan laimilyödä ja se on murheellista.
En minä sitä passia tarvi kun en lasta halua muutenkaan. Mutta suurin osa tämän ketjun lasta vihaavista olisi tarvinnut ja suurin osa ihmisistä tarvitsisi. Mun puolesta sinä ja muut saatte haluta elämässänne mitä haluatte, mutta ei tarvi muilta vaatia syitä olla jotain asiaa tekemättä. Tämän ketjun pointti on just se, miten huonosti lapsia kohdellaan ellet sattunut huomaamaan.
Ei raivottu, ihan kauheaa tuollainen mistä ap kertoo, täyttä itsekkyyttä ja empatiakyvyttömyyttä. Lämmin halaus sinne!
Mut vietiin lääkärille tai soitettiin lääkäri paikalle, siihen aikaan 70-luvulla lääkäri tuli vielä kotiinkin. Tarvittaessa joko ukki tai mummi vei lääkäriin ja sitten kun tulin siihen ikään, ettei äiti tai isä voinut jäädä kotiin, niin ruokatunnilla ukki tuli moikkaamaan ja äiti soitti puhelimella vointia. Kerran kun oli keuhkokuume, isän äiti tuli 500 km päästä pariksi viikoksi hoitamaan.
Mun ukilla oli sellainen isä, jonka mielestä lapsia ei viedä lääkäriin kuin äärimmäisessä hädässä. Niitä lapsia mun ukin kertoman mukaan sitten kuoli.
Olen syntynyt 1973, vanhempani 50-luvulla. Minua on haukuttu ja hävetty koko lapsuuteni ajan, kirjoitinkin tuolla aiemmin että äitini soitti viimeisimmän haukkumapuhelun kun olin 40-vuotias enkä halunnut lähteä vanhempieni kanssa eräisiin sukujuhliin.
Omien lasteni kanssa olen toiminut kuitenkin täysin päinvastoin. En missään tapauksessa olisi voinut kohdella omia lapsiani siten kuin minua kohdeltiin. Eli katkaisin tuon kierteen itse koska omat kokemukseni olivat niin ikävät etten missään nimessä halunnut omien lasteni kokevan samaa.
Olen miettinyt myös koulutuksen vaikutusta ihmisen käytökseen ja taustoihin, kukaan isovanhemmistani ei ollut minkäänlaisia kouluja käynyt, omat vanhempani ammattikoulun ja duunariammateissa olivat kumpikin.
Itse olen maisteri. Voisiko olla myös niin että jos ei opiskele niin ei se sydänkään sivisty?