Raivottiinko sinulle lapsena jos tulit esim kipeäksi tai sattui joku haaveri?

Raivottiin ja ihan kaikesta. Faija ja broidi otti yhteen välillä ihan nyrkeillä ja mutsi huusi ja haukkui minua ihan kaikesta. Jos tuli kokeesta ysi, niin se oli ihan surkea suoritus, kun ei ollut kymppi. Sitten kun minulla alkoi menkat 12-vuotiaana, niin mutsi sai hirveät kilarit ja haukkui siitäkin ja alkoi kyttäämään, etten vaan olisi hänen sanojensa mukaan huoraamassa ja tuomassa jotain "rääkyvää toukkaa" kotiin.

Sitten kans muistan, kun piti siivota huone ja laitoin tavaroita kaappiin ja yritin laittaa ihan siististi. Mutsi tuli siihen kuin joku Kersantti Ärjylä ja pyyhki kaikki tavarat kaapista lattialle ja sanoi, että aloita alusta.

En ole viime aikoina jaksanut (lue: viitsinyt) käydä kummankaan haudalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Jos piti esim. kuumeessa jäädä kotiin, niin äiti oli äkäinen ja toitotti, että "pleikkaria ei sitten pelata!".

Mitä väärää tässä nyt on? Meillä on myös pleikkari- ja puhelinkielto kun sairastetaan kotona. Silloin on tarkoitus levätä ja toipua, ei ha kata silmät punaisina pleikkaria aamusta iltaan. Jos on jalka paketissa, silloin käydään etäkoulua ja tehdään tehtäviä.

Olen joutunut oman pojan taluttamaan kouluun tällaisen pleikkariloman jälkeen. Ei ollut ollut kuumetta eikä mitään useaan päivään, mutta aina aamulla oli maha kipeä ettei voinut lähteä kouluun, ja jäi pelaamaan pleikkaa. Vein sitten kädestä pitäen koulun pihalle mahakipuineen ja sinne jäi, ei ollut maha enää kipeä. Sen jälkeen ei ole saanut pelailla sairaana eikä "sairaana".

Pleikkarin pelaaminen ei ole niin rasittavaa toimintaa, että se vaikuttaisi toipumiseen. Aina on parempi jos on jotain piristävää tekemistä ajankuluksi. Se on sitten eri asia, jos lapsi alkaa teeskennellä jotta saisi jatkaa "lomailua", sellaista ei meillä ole ilmennyt.

Tuskinpa moni aikuinenkaan sairastaa niin, ettei lue tai katso telkkaria tai tee yhtään mitään, miksi lastenkaan siis pitäisi?

Olin sanomassa ihan samaa. Meillä se että pelikonsoli lähtee pois on päinvastoin rangaistus hölmöilyistä ja sääntöjen rikkomisista. Kun lapsella on sairaana muutenkin paha mieli, niin tuntuisi tosi epäloogiselta oikein tahallaan lisätä sitä pahaa mieltä, ja tulla lähettäneeksi ikään kuin viesti "opitpahan olemaan sairastumatta!"

https://www.hs.fi/perhe/art-2000009382324.html

No eipä ole ihme, että aikuiste katkaisee välejä vanhempiin. Harmillisinta on, että nämä isovanhemmat eivät tajua, mitä ovat tenhneet. Ovat uhreja itsekin, mutta auttaisihan sellainen reipas reflektiokyky.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On täällä ihmiskohtaloita. Ihan helvetissä ovat jotkut lapsuutensa viettäneet. Ei ole ihme että suomessa on vaikka mitä ongelmia. P...le oli pitänyt antaa näille juoppo/hullu/itsekeskeisille vanhemmille pesäpallomailaa että oppivat ihmisten tavoille. Onneksi sain kokea normaalin lapsuuden eikä vanhemmat riehuneet ja syyllistäneet jos vaikka sairastui.

Itse miettisin sitä millainen lapsuus noilla vanhemmilla mahtoi olla ja mikä yhteinen tekijä.

Luterilailuus ehkä uskontona mutta mitä muuta?

Sota. Miehet vaurioituivat siellä Lasten kurittaminen, alistaminen ja nöyryyttäminen oli vanhemmilta aivan normaalia käytöstä. Kasvatukseksi naamioitu väkivalta siirtyi kritiikittömästi sukupolvelta toiselle.

Naiset on olleet ja ovat aivan uupuneita. Kannatelleet miehiä, tätä maata ja toisiaan läpi vuosikymmenten, tehneet kaiken. Ottaneet pilaa vastaan sukupuolestaan ja hävenneet kaikkea. Kärsineet hormoniongelmista, hoitamattomista aborteista, mielenterveysongelmista ja vaihdevuosista. Kärsineet.

Ei ole ollut helppoa. Se suuttuminen lapsen sairastelusta on väärin, mutta se on myös osoitus siitä miten pienikin poikkeava tuuli on kaatanut koko veneen eli äidin tasapainon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiesittekö muuten, että tänne kirjoittaa tai ainakin tätä palstaa lukee myös nämä vanhemmat, jotka ovat kohdelleet lapsiaan törkeästi? Ei täällä pelkkiä uhreja ole. Olisikin mielenkiintoista kuulla heidän näkemyksensä omasta toiminnastaan. Hävettääkö jälkikäteen, tietävätkö olleensa väärässä? Vai onko edelleen kielto päällä?

Jep, esim suurten ikäluokkien edustajia täällä on ja he ovat saaneet lapsensa 70-luvulla. Ja tuohon aikaan oli paljon ongelmia.

Joten sinä, suurten ikäluokkien edustaja; teitkö virheitä kasvatuksessa ja äitiydessäsi aikanaan? Koetko niin? Täällä moni haluaa lukea, kenties oma lapsesikin.

Olen syntynyt 1975 ja isäni oli 1945 syntynyt. Isä oli aina poissa, kireä ja äiti käveli varpaillaan. Hän ei koskaan puhunut asiasta, paitsi kuolinvuoteellaan, koska kaikki oli loppumassa muutaman viikon sisällä. Siinä hän todella vaivautuneesti myönsi, että "kai minä olisi voinut olla parempi isä." Teki mieli sanoa, että niin todellakin olisit voinut olla, sinähän olit ihan paska isä. Mutta sanoin vain, että hyvä isähän sinä olit, vaikka se oli valhe.

Annoin hänelle siis armoa ja hän sai kuolla kuvitelmassa, että oli hyvä isä, vaikka oli ihan paska. No, se kertoo että minä sentään en ole samanlainen kuin hän.

Olet rakkaudellinen ihminen. On upeaa nähdä, että on olemassa ihmisiä jotka pystyvät luopumaan jopa oikeutetusta vihastaan nähdessään sen hyödyttömyyden tilanteessa. Eihän siitä olisi ollut enää hyötyä, pahoittaa isäsi mieltä, ei kuoleva ihminen ehdi enää mitään korjaamaan. Ja noiden ikäluokkien kanssa tuo myönnytys siitä että olisi voinut olla parempi isä, on varmaan se ainoa anteeksipyyntö mihin hän edes kykenee. Olet hyvä ihminen pystyessäsi luopumaan omasta vihastasi ja tuomaan lohtua kuolevalle. Nostan hattua sinulle.

Minusta tuskin olisi tähän. Liikaa katkeruutta.

Vierailija kirjoitti:

Tästä tuli mieleeni... Kärsin matkapahoinoinnista autossa, joka olisi ollut vältettävissä mikäli olisin saanut matkustaa etupenkillä. Tämä kuitenkin oli jostain syystä täysin mahdotonta, vaan lasten piti istua takana, jos oli aikuisia kyydissä. Jokin ihmeellinen arvovaltajuttu, jota en vieläkään oikein ymmärrä.

Myöskin jos oli 1 aikuinen ja loput lapsia, niin vanhin lapsi pääsi eteen, vaikka nuoremmalla lapsella olisi ollut pahoinvointia takana matkustettaessa. 

Yritin sitten sanoa erään kerran 150km päähän ajaessamme, vanhempien ystävän ollessa vänkärin paikalla että minulla on nyt ihan oikeasti todella paha olla, että oksennan kohta. Mitä sanoi isä joka ajoi autoamme? Yritä nyt jaksaa vielä vähän matkaa (eli noin puoli tuntia). Kuka oikeasti pystyy pienenä lapsena pidättämään oksennustaan kun on sullottuna takapenkille misät ei näe eteensä kun aikuisen kaveri istuu siinä? Oksensisn siten tämän kaverin niskaan.

Itse asiassa tästä ei kuitenkaan jostain syystä oltu minulle vihaisia. Mutta tuli vain mieleen tuosta, että pakkoko niität lapsia on kituuttaa siellä pahoinvoivana takana kun voisi vain siirtää sen lapsen eteen istumaan, Muistan voineeni pahoin monesti jo pari päivää ennen pitkää automatkaa. Ja saatoin voida huonosti kauan sen jälkeenkin. Eli vikl reissut olivat minulta pilalla huonovointisuuden takia joka ikinen kerta. 

Piti vähän aikaa miettiä, olinko jo kirjoittanut tänne. Minulle kävi nimittäin täysin sama juttu, että oksensin perhetutun niskaan kun isä ei suostunut pysähtymään. Kärsin myös matkapahoinvoinnista ja isä vielä poltti tupakkaa autossa. Avasi sentään ikkunan ja kysyi, tuleeko savu sinne taakse. Kerran erehdyin sanomaan joo, niin isä raivostui ja huusi että ei voi tulla sinne kun ikkuna on auki. En sitten uskaltanut sanoa sen jälkeen ikinä joo. Kunhan kyseli lämpimikseen. Nykyään väittää, ettei ikinä polttanut autossa kun siellä oli lapsia. Ei ole ainoa juttu jonka on myöhemmin kääntänyt täysin päinvastoin ja kaasuvalottaa minkä ehtii.

Minua syyllistettiin kipeäksi tulemisesta. Ihan kuin olisin voinut itse päättää, että esim. nyt se flunssavirus tulee.

Vanhempani ajattelivat, että koulusta ei pidä olla koskaan poissa. Pienikin poissaolo rinnastui käytännössä lintsaamiseen. Jo kahden päivän sairausloma saattoi heidän mielestään johtaa siihen, että jää vakavasti jälkeen luokkatovereista.

Lukuisia kertoja minut lykättiin parasetamolin voimalla kouluun. Joskus sain sentään lapun liikunnanopettajalle, että jos minun ei tarvitsisi osallistua kaikkein hengästyttävimpiin aktiviteetteihin sillä olinhan edellisenä päivänä ollut kuumeessa.

Usein sairastuessani minut passitettiin kotiin opettajan toimesta, kun en meinannut pysyä tunneilla hereillä. Olin saattanut jo aamulla valittaa huonoa oloa, mutta vanhempani olivat vain, että kyllä se siitä lähtee kun heräät vähän .

Opettaja sätti vanhempia, että lasta ei saa laittas sairaana kouluun, mutta seuraavan virustaudin iskiessä olin taas koulussa.

Vierailija kirjoitti:

Ei helkutti miten sadistinen maa. Ei siinä, itsekin olen saanut henkisen ja fyysisen väkivallan alaisen kasvatuksen (vm.-87), mutta kuvittelin sen olevan aika harvinaista nykypäivänä.

Olisi kiva tietää, vihaavatko vain suomalaiset lapsiaan vai onko sama meininki muualla maailmassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei helkutti miten sadistinen maa. Ei siinä, itsekin olen saanut henkisen ja fyysisen väkivallan alaisen kasvatuksen (vm.-87), mutta kuvittelin sen olevan aika harvinaista nykypäivänä.

Olisi kiva tietää, vihaavatko vain suomalaiset lapsiaan vai onko sama meininki muualla maailmassa.

Ei sen tarvitse olla mitään vihaa. Siinä voi olla hurjatsi rakkautta, mutta huoli ja uupumus ja pelko ja kyvyttömyys ajavat järjen ja rakkauden yli, varsinkin jos ja kun tunnetaidot ovat olleet huonot. Se rakkaus on osoitettu perinteisesti ruoalla tai polttopuilla tai sellaisilla.

Ei ei edes kun lapsena oli oksennustauti enkä ehtinyt vessaan, käsi vessan ovenkahvalla ja oksensin lattialle, musta näytti että lattia lainehti.

En kasvaessani kokenu ikinä väkivaltaa, mutta sukulaismies harrasti koskettelua että ahdistuin ja luulin naisten tarvitsee miellyttää miehiä. Se alkoi kun olin 7v.

Tuon takia jouduin terapiaan aikuisena, se räjähti kun tuo mies kuoli, jouduin pohjamutiin sain diagnoosin vaikea masennus.

Terapia on loppunut. 

Olen seurannut äitini elämää, ja tiedän miten raskasta on ollutkin, alkoholistifaijani hakkasi ja petti, erohan siitä tuli ja minä kärsin siitäkin. Olin 12v isäntyttö-isänikin on kuollut yllättäen hän raitistui ensin.

Käyn terapiassa,koska lapsuuteni oli aika kamala. Voin samaistua niin moneen tekstiin täällä, että se surettaa, koska en ajatellut tuollaisen vanhemmuuden olevan näin yleistä.

Samalla tajusin,että mieheni on asenteeltaan aivan kuin omat vanhempani ja mm. haukkuu sairastumisesta ja kohtelee kuin riesaa,jos osoitan jollain tavalla olevani olemassa. Onneksi meillä ei ole lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei helkutti miten sadistinen maa. Ei siinä, itsekin olen saanut henkisen ja fyysisen väkivallan alaisen kasvatuksen (vm.-87), mutta kuvittelin sen olevan aika harvinaista nykypäivänä.

Olisi kiva tietää, vihaavatko vain suomalaiset lapsiaan vai onko sama meininki muualla maailmassa.

Ei sen tarvitse olla mitään vihaa. Siinä voi olla hurjatsi rakkautta, mutta huoli ja uupumus ja pelko ja kyvyttömyys ajavat järjen ja rakkauden yli, varsinkin jos ja kun tunnetaidot ovat olleet huonot. Se rakkaus on osoitettu perinteisesti ruoalla tai polttopuilla tai sellaisilla.

Ainakaan itse en halua tässä ketjussa kerrottua rakkautta, kiitos vain. Olen saanut sellaista tarpeeksi ja päivittäiset lyömiset, huutamiset ja saatanan sikiöksi haukkumiset ovat minusta kyllä ihan aitoa vihaa, ei rakkautta.

Eli älähän jauha paskaa.

Huudettiin useasti erityisesti koulussa koska minulla oli aspenger ja käyttäydyin huonosti.

Kyllä. Isäpuolen seinällä roikkui metallinen tai joku vastaava johdonpätkä. Muistan kun kaaduin pyörällä 6-7-vuotiaana ja leikkimökissä paniikissa painoin haavaa nuken mekolla että verenvuoto lakkaisi. Sen jälkeen lainasin salaa äidin meikkivoidetta ja puuteria peittääkseni haavan olemassaolon. Toisen kerran minun käskettiin kuvata serkun syntymäpäiväjuhlat ja pudotin vahingossa videokameran joka meni rikki. Olin toisella luokalla ja asuimme ranskassa. En osannut kunnolla kieltä. Yritin kertoa terveydenhoitajalle mitä kävi muttei hän ymmärtänyt tai ainakaan tehnyt asialle mitään.

Meillä oli sairastumiseen ihmeellisen ristiriitainen suhtautuminen. Pääsääntöisesti alle 12-vuotiaaksi asti sairastuminen oli sallittua ja joka köhässä laukattiin tarkistamaan korvia. Äidille korvatulehdus oli hirveä mörkö ja pienikin punoitus oli aivan kamalaa. Myöhemmin huoli siirtyi poskionteloihin. Tosin tulehtunut umpilisäke oli muka ummetusta ja sitä ihmeteltiin monta päivää. Kipulääkettä pihdattiin, vaikka kuume oli yli 40 asteen. Vanhempana sitten sairastuminen olikin sitten teeskentelyä ja yritys lintsata. Oli kauheassa yskässä ja kouluun vaan ilman lääkkeitä. Muistan erään flunssan, joka aiheutti hengenahdistusta. Pidin kuulemma jotain suun edessä, niin en saanut happea (aikuisena sain astmadg:n). Joten voi sanoa, että yli 12-vuotiaana piti olla suunnilleen pää kainalossa, että jotain kiinnosti. Auta armias, jos äiti sairastui itse pieneen köhään, niin suurempaa draamakuningatarta sai hakea. Sama linja on muuten jatkunut edelleen ja on varsin hankalan maineessa palvelutalojen hoitajien keskuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Ei suututtu, mutta isä suhtautui tylysti. Äiti lähti aikaisemmin töihin, joten isä oli se jolle tuli kerrottua jos oli kipeänä. Jännitti, koska suhtautuminen oli "jaaha... no, jää sitten kotiin" tai "no et sinä nyt niin kipeältä vaikuta... Lähdet kouluun ja tulet kotiin sitten jos olo pahenee". Ja siinä missä kaverit sai istua vaikka tietokoneella ollessaan kipeinä, niin ei meillä. Muistan muutamankin kerran juuri isän sanoneen, kuinka jos jaksaa istua tietokoneella/soittamassa pianoa, niin sitten jaksaisi olla koulussakin.

Vielä näin aikuisiälläkin on tästä vähättelystä kokemusta. Olimme joitakin vuosia sitten isän ja silloisen avomieheni kanssa ulkomailla, kun viimeisenä aamuna aamupalan jälkeen tulin tosi huonovointiseksi. Makasin hotellihuoneen sängyssä ja valittelin että kylläpä oksettaa, niin sieltä se tympeä "vai niin" taas tuli.

Ette varmaan ylläty kun sanon, että silloin harvoin kun pitää saikulle jäädä, niin kyllä jännittää soittaa pomolle!

Ei nyt liity oikeaan sairastamiseen tämä, mutta miehen palselle jouduttiin kyllä sanoa että koulusta jos on pois, niin ei ole tv:lle, koneelle, tabletille, puhelimelle eikä pelikoneelle mitään asiaa. Sillä loppui yhden päivän maanantai"sairastamiset", milloin oli pää kipeä milloin maha, kun ei vain viitsinyt mennä kouluun. 

Toki sitten kun on todistettavasti sairas, on saanut pelailla, mutta jotkut lapset ovat tällaisia että aina yrittävät vedättää. Silloin käy varmasti välillä myös niin että vaikka olisi oikeasti kipeä, jää kännykkä silti saamatta. Jokainen varmaan muistaa vanhan tarinan pojasta joka huusi sutta turhaan.

Vierailija kirjoitti:

Ennen  ajateltiin että hemmotellusta ja liikaa ymmärretystä lapsesta tulee heikkopäisiä, eikä ne kestä elämän kolhuja.

Mutta sen sijaan kun lapselle suututtiin kaikesta mahdollisesta, niin sellainen  kasvattaa lapselle sisua, eikä lapsi välitä pienistä elämän kolhuista ja  pärjää paremmin maailmassa.

Onko näin? (Miten toista ihmistä voi liikaa ymmärtää? Entä hemmotella, kokonaisuutta ajatellen?)

Ehkä joku sekoitti syyn ja seurauksen... (Mitä ne edes tarkoittaa.)

Kuinka pitkää uskomus oli muodissa? Vai onko edelleen, kuinka yleistä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei suututtu, mutta isä suhtautui tylysti. Äiti lähti aikaisemmin töihin, joten isä oli se jolle tuli kerrottua jos oli kipeänä. Jännitti, koska suhtautuminen oli "jaaha... no, jää sitten kotiin" tai "no et sinä nyt niin kipeältä vaikuta... Lähdet kouluun ja tulet kotiin sitten jos olo pahenee". Ja siinä missä kaverit sai istua vaikka tietokoneella ollessaan kipeinä, niin ei meillä. Muistan muutamankin kerran juuri isän sanoneen, kuinka jos jaksaa istua tietokoneella/soittamassa pianoa, niin sitten jaksaisi olla koulussakin.

Vielä näin aikuisiälläkin on tästä vähättelystä kokemusta. Olimme joitakin vuosia sitten isän ja silloisen avomieheni kanssa ulkomailla, kun viimeisenä aamuna aamupalan jälkeen tulin tosi huonovointiseksi. Makasin hotellihuoneen sängyssä ja valittelin että kylläpä oksettaa, niin sieltä se tympeä "vai niin" taas tuli.

Ette varmaan ylläty kun sanon, että silloin harvoin kun pitää saikulle jäädä, niin kyllä jännittää soittaa pomolle!

Ei nyt liity oikeaan sairastamiseen tämä, mutta miehen palselle jouduttiin kyllä sanoa että koulusta jos on pois, niin ei ole tv:lle, koneelle, tabletille, puhelimelle eikä pelikoneelle mitään asiaa. Sillä loppui yhden päivän maanantai"sairastamiset", milloin oli pää kipeä milloin maha, kun ei vain viitsinyt mennä kouluun. 

Toki sitten kun on todistettavasti sairas, on saanut pelailla, mutta jotkut lapset ovat tällaisia että aina yrittävät vedättää. Silloin käy varmasti välillä myös niin että vaikka olisi oikeasti kipeä, jää kännykkä silti saamatta. Jokainen varmaan muistaa vanhan tarinan pojasta joka huusi sutta turhaan.

Ei tuollainen epäilyn ja rankaisun mentaliteetti ole tervettä.

Olkoot maanantait pois koulusta, jos siitä huolimatta menestyy.

Vierailija kirjoitti:

On tuttua. Ikinä en päässyt lääkäriin - vasta yläasteiässä kaveri opetti käymään terveyskeskuksessa, kun oli selvää, että tarvitsen lääkettä! Monet keuhkoputkentulehdukset ym. ihan itse hoidettu. Meillä äiti oli paljon pahempi, hän ei narsistina sietänyt, että sain esimerkiksi isältä tai muilta läheisiltä huomiota ja vähätteli oloani eikä eläessään osoittanut minkäänlaista huolta voinnistani. Ei edes tilanteissa, joissa olisi pitänyt. Edelleen jos olen kipeä ja en pysty toimimaan normaalisti niin minusta tuntuu kuin kerjäisin huomiota tai teeskentelisin. Olen kuitenkin aina ajatellut, että tämä on oman perheeni erikoisuus, sillä perheemme elo oli muutenkin niin outoa. Nyt kuitenkin alkoi mietityttämään, että onko tämä myös osa suomalaisuutta.

Tämä myös laittaa yhden ystäväni toiminnan uuteen valoon. He ulkoilevat satoi tai paistoi, terveinä tai ei-terveinä. Olen aina ihmetellyt, että miten heillä ei tule koskaan kuumetta/kuume kestä kauaa, mutta nyt tajusin että todennäköisesti ulkoilevat myös kuumeessa. Oksennustaudissakin ovat menneet ulkoilemaan samana päivänä ja olen ajatellut, että kai he sitten sairastavat sen todella lievänä. Kaverini ei ole koskaan antanut lapsilleen esim. särkylääkettä ja olen ajatellut, että ovat vain poikkeuksellisen terveitä lapsia sitten ja kaveri ihan pienestä halua lääkitä. Nyt kuitenkin ymmärrän, että kaveri on varmaan ihan samaa kokenut kuin minä itsekin lapsena, hän ei vaan sitä ole käsitellyt ja toistaa samaa ilman huutoa ja häpäisyä. Tämän kaverin olen nähnyt myös suuttuvan lapselleen kun hän on ollut kömpelö tai ihan vaan lapsi eikä pikkuaikuinen. Kyseiselle kaverille on aina ollut todella tärkeää, että hänen lapsi oppii taidot ennen muita lapsia ja nyt jotenkin näen hänet enemmän sukupolvi trauman osana kuin vain hieman erikoisena tapauksena.

Mun kaveri on ihan päinvastainen, eli hän antoi jo ihan pienelle vauvalle kuumelääkettä suppona monta kertaa viikossa jos lapsi ei lopettanut itkua heti kun vaippa oli vaihdettu ja syötetty. Vanhempana jatkui sama. Lapsi ei myöskään saanut tehdä sitä tai tätä koska loukkaantumisen riski oli niin iso. Jokainen pieni naarmu oli itkun, koulupoissaolon, ja herkkukarkkipäivän paikka kun lapsella on varmaan niiiin paha mieli.

Meillä on aina ollut tyylinä että lääkettä otetaan kuumeeseen sitten kun tiedetään mikä tauti on kyseessä, tai jos kuume on diagnoosia tietämättä korkea. 

Tuo kaverini siirtlei kerran lapsensa kuumetta ja omaansa myös lääkkeillä niin kauan että tila meni pahaksi, kun ei tiennyt mikä tauti oli. LApsellaan oli keuhkokuume, ja itsellään lopulta verenmyrkytys.

Sain remmistä (70-lukua elettiin), jos en syönyt esim. sieniruokia, kumimaisen sitkeää itse graavattua kirjolohta tai tillilihaa. Eipä tarvitse edelleenkään näitä syödä.