Raivottiinko sinulle lapsena jos tulit esim kipeäksi tai sattui joku haaveri?

Vierailija kirjoitti:

Äitini muuten kerran suuttui minulle, kun annoin tyttärelle Buranaa kuukautiskipuun. Ei ole kuulemma ennenkään tablettia otettu naisten vaivaan ja koukkuunhan siihen vielä jää, nuori ihminen. Voi elämä.

Niin joo kipuun. Ihan vain yhden kerran annoit, ja suuttui? Liioiteltu annos?

Vierailija kirjoitti:

Monen vanhemmat oli hirveitä ihmisiä, koska he valitsi olla sitä. On kahta lajia ihmisiä. Ihmiset jotka kostaa heikoimmilleen kokemansa vääryydet. He näkee ainoaksi keinoksi nousta oman kipunsa yli muiden alistamisen ja polkemisen sekä oman traumansa tartuttamisen muihin. He on kuin tarttuva virus. Sitten on ihmisiä jotka satettuna pitävät huolen että kukaan muu ei enää samaa joudu kohtaamaan ja kokemaan hirveyksiä mitä he koki. He on lääke pahuuteen. Ja jokainen voi valita onko leviävä virus vai helpottava lääke. Pahat on ihmiset on pahoja ilman kipua ja kivulla. Se on heidän luonne. Hyvät ihmiset on hyviä, mitä tahansa heille sattuu.

Ei ole noin mustavalkoista. Jokainen satutettu on jossain määrin sadisti, jossain määrin masokisti. Hyvä ja paha. Kaikki ei vain näy suoraan.

Ei todellakaan,miksi olisi,eihän se lapsen vika ole jos sairastuu.

Ei raivottu, mutta huokailtiin ja syyteltiin. Esim. mulla oli 4-vuotiaana kurkku kipeä ja äiti oli varma että se johtui siitä, että olin ulkona ollessa pureskellut "koirankakkakeppejä". 😅 Ei millään uskonut etten ollut. Kurkkukipuun on lukemattomia eri syitä, eikä sairastuminen ole lapsen omaa syytä. 

Vierailija kirjoitti:

Mä olen juurikin raivolla/vähättelyllä/ignooraamisella kasvatettu ja kauhukseni huomannut, että nyt ikääntyneiden vanhempien koheloinnit (kahvikuppi kaatuu, meinaa kompastua maton reunaan, meinaa tukehtua pullaan) saa aikaan ekana ja ihan välittömästi just tuollaisen raivon.

Ja lisään siis, että jäin lapsettomaksi eli tämä on nyt siinä mielessä uusi tilanne kun eihän aiemmin ollut ketään kenestä olisi huolissaan.

Se huoli kun tietenkin on se oikea/pohjimmainen tunne mutta sen sijaan, että osaisin olla empaattinen ja näyttää sen välittämisen/huolen niin etenkin just säikähtäminen saa aikaan ekana tuon raivon.

Se kaatunut kahvikuppi vaan tympii ja sitä siivotessa huokailen, mutta jos vaikka kaatuu niin sitten tuleekin ihan raivo kun säikähtää, että nonni nyt sillä on sitten lonkka murtunut.. Sitä siis menee ihan asioiden edelle ja ajattelee oitis pahinta mahdollista ennen kuin edes ehtii auttaa toista ylös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiesittekö muuten, että tänne kirjoittaa tai ainakin tätä palstaa lukee myös nämä vanhemmat, jotka ovat kohdelleet lapsiaan törkeästi? Ei täällä pelkkiä uhreja ole. Olisikin mielenkiintoista kuulla heidän näkemyksensä omasta toiminnastaan. Hävettääkö jälkikäteen, tietävätkö olleensa väärässä? Vai onko edelleen kielto päällä?

Jep, esim suurten ikäluokkien edustajia täällä on ja he ovat saaneet lapsensa 70-luvulla. Ja tuohon aikaan oli paljon ongelmia.

Joten sinä, suurten ikäluokkien edustaja; teitkö virheitä kasvatuksessa ja äitiydessäsi aikanaan? Koetko niin? Täällä moni haluaa lukea, kenties oma lapsesikin.

Olen syntynyt 1975 ja isäni oli 1945 syntynyt. Isä oli aina poissa, kireä ja äiti käveli varpaillaan. Hän ei koskaan puhunut asiasta, paitsi kuolinvuoteellaan, koska kaikki oli loppumassa muutaman viikon sisällä. Siinä hän todella vaivautuneesti myönsi, että "kai minä olisi voinut olla parempi isä." Teki mieli sanoa, että niin todellakin olisit voinut olla, sinähän olit ihan paska isä. Mutta sanoin vain, että hyvä isähän sinä olit, vaikka se oli valhe.

Annoin hänelle siis armoa ja hän sai kuolla kuvitelmassa, että oli hyvä isä, vaikka oli ihan paska. No, se kertoo että minä sentään en ole samanlainen kuin hän.

Olet rakkaudellinen ihminen. On upeaa nähdä, että on olemassa ihmisiä jotka pystyvät luopumaan jopa oikeutetusta vihastaan nähdessään sen hyödyttömyyden tilanteessa. Eihän siitä olisi ollut enää hyötyä, pahoittaa isäsi mieltä, ei kuoleva ihminen ehdi enää mitään korjaamaan. Ja noiden ikäluokkien kanssa tuo myönnytys siitä että olisi voinut olla parempi isä, on varmaan se ainoa anteeksipyyntö mihin hän edes kykenee. Olet hyvä ihminen pystyessäsi luopumaan omasta vihastasi ja tuomaan lohtua kuolevalle. Nostan hattua sinulle.

Ihan hirveää paskaa ja itsepetosta. Pääset varmaan taivaaseen. Eivätkä hirviövanhemmat oppineet mitään.

Mitä hyötyä on opettaa kuolevaa ihmistä? Ei se enää ehdi laittaa oppia käytäntöön, eikä mikään muutu vaikka häntä opettaisikin. Kuolevan ihmisen kohdalla on myöhäistä muuttaa mitään. Pääsee vain kaatamaan oman pahan olon sen kuolevan niskaan. Toki niin saa tehdä, kukin käsittelee asiat kuten itse parhaimmaksi kokee. Minä koen parhaaksi päästää irti menneestä. Näin äidistäni mitä se hänelle teki, kun ei voinut päästää irti. Hän eli ja kuoli onnettomana, katkeroituneena naisena. Siskoni on menossa samaa rataa. En halua itselleni samaa. En yritä jeesustella, vaikka varmasti tämä siltä kuulostaa. Äitini oli ihana ihminen kun olin lapsi, ja se muutos hänessä oli jotain aivan kamalaa, ja johti lopulta välien poikki laittamiseen. En vain halua muuttua äidikseni omilla vanhoilla päivilläni.

Kärsin jatkuvasti erilaisista suolistovaivoista ja tästä suututtiin. Ilmeisesti kärsin jo lapsena kroonisesta suolistovaivoista, mutta eipä noista 1990-luvulla puhuttu. IBS ja laktoosi-intoleranssikin olivat jotain käsittämätöntä, eikä laktoosittomia tuotteita nykyisellä tavalla ollut. Diagnoosia en ole vieläkään saanut, mutta apua vaivoihin kuitenkin olen löytänyt käyttämällä laktoosittomia tuotteita ja välttelemällä monia tuotteita. Vasta viljojen syönnin vetäminen minimiin näyttää kuitenkin tuoneen parhaan avun. Nyt pitäisi kuitenkin ruveta syömään taas vehnää, jotta voisin mennä vihdoin 3 kuukauden kuluttua keliakiatestiin, siis edes siihen veritestiin.

En edes jaksa tai halua muistella, millaista oli kuukautisten kanssa. Tilanne kuitenkin muuttui parempaan heti kun uskalsin alkaa itse ostamaan suojia. Sain kyllä viikkorahaa lapsena ja teininä, joten rahaa olisi kyllä ollut, mutta ei uskallusta.

Vierailija kirjoitti:

Minunkin lapsiudessa varmaan äidin huoli ja pelko muuttui kiukuksi. Ilmeisesti ei tätä itse ymmärtänyt eikä osannut pukea sanoiksi. Nyt jos itse säikähdän tapaturmaa ja hermostun ensimmäiseksi, selitän sen reaktion lapselle myöhemmin. Ja se menee itselläkin nopeasti ohi kun sen tunnistaa, ja tunne muuttuu vaan myötätunnoksi ja haluksi hoivata ja suojella lasta.

Vähän tästä ketjusta tuli huono omatunto, että välittyykö lapsille harmitus siitä jos joutuu olemaan lapsen sairauden takia pois töistä. Se ois kamalaa, kun lapsi ei sitä kokonaisuutta voikaan ymmärtää eikä tarvi, vaan kokee vain itse olevansa huono. Täytyy kiinnittää siihen huomiota.

Tunneasioissa on menty paljon eteenpäin omasta 80-luvun lapsuudesta ja todella hyvä niin.

Kyllä se välittyy. Ja toinen tosi ikävä juttu on jos lapsi kuulee vanhempien ihan normaaliakin keskustelua vaikka just siitä, että töissä olisi ollut jotain tärkeää joka jäi kun piti jäädä lapsen kanssa kotiin. Siis nuo sanamuodot on lapsen korviin ihan hurjan syyllistäviä, että vanhemman PITI jäädä kotiin tai oli PAKKO vaikka pestä petivaatteet keskellä yötä.

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei suututtu sairastumisesta, mutta kaikesta muusta kyllä. Isä oli juuri sellainen vajailla tunnetaidoilla kieroon kasvatettu, joka ei voi sietää mitään negatiivisia tunteita tai vastoinkäymisiä. Isäni karjui esimerkiksi veljelle, kun hänen lompakkonsa varastettiin lapsena kaupungilla. Isä karjui myös joka kerta kun tuli laskuja, varmasti ahdisti kun raha oli tiukalla ja äiti käytännössä koko ajan työttömänä. Osa minusta ymmärtää, että vanne on varmasti lama-aikana kahden lapsen perheessä kiristänyt, mutta samalla kasvoin itse siihen, että mistään hinnasta ei saa paljastaa vanhemmille, jos jotain sattuu, koska sieltä ei tule mitään tukea, pelkästään haukut. Edelleenkin liskoaivoni pyrkivät piilottelemaan, jos teen jotain väärin. Veljeni kärsi vuosia vakavasta koulukiusaamisesta ja aikuisena on ilmennyt, että vanhempani eivät olleet huomanneet koko asiaa. Siis vaikka veljelläni ei ollut yhtään kaveria, eikä hän ajoittain halunnut mennä ollenkaan kouluun.

Samaan aikaan tietysti ulospäin piti näyttää niille kuuluisille kaikille muille, että olemme normaali perhe, eikä meillä ole mitään ongelmia. Sitten ovien sisäpuolella alkoi se lapsellinen karjunta ja tietysti myös vanhempien keskinäinen tappelu. Onneksi omien lasten kanssa saa elää ihan toisella tavalla.

Minä myös en voinut kertoa huolistani ja peloistani, jos yritin niin kaikki käännettiin minun itseni aiheuttamiksi, tai äidille ja isälle puhkesi niin iso riita että se alkuperäinen käsittelyä vaativa huoli jäi taka-alalle. Kerran jopa yrittäessäni puolustaa äitiä jo väkivallaksi muuttuneessa tilanteessa, hän raivosi että pitäisin turpani kiinni enkä sekaantuisi! Äitini myös haukkui isän puolen suvun mennen tullen, jäi niin ikävät muistot ja paniikkihäiriö kaikesta. En vieläkään ole luontevasti tekemisissä kummankaan sukuun kuuluvan kanssa.

Ole ketjua lukiessani miettinyt, että omien vanhempieni kohdalla se syyllistäminen ja raivoaminen lapsen sairastumisesta, vahingoista ja pienistä hölmöilyistä liittyi olemattomaan empatiakykyyn ja huonoon stressin sietokykyyn.

Päivittäinen arki ilman että mitään erikoisempia tapahtui oli kaiketi vanhemmilleni juuri se minimi johon pystyivät. Siinä elämisessä ja olemisessa lasten piti olla helppoja, vaivattomia, lähes näkymättömiä.

Molemmat olivat kouluja käymättömiä, peräkylistä pohjoisesta kaupunkiin työn perässä tulleita ja kovin nuoria kun lapsensa tekivät. Isäni oli kirjaimellisesti tiettömän taipaleen takana kasvanut, eikä koskaan sopeutunut kaupunkiin.

Tajusin myös jossain vaiheessa teininä, että isäni osasi lukea todella huonosti.

Kaipa se nykyaika, eli 80-luku, jolloin olin lapsi, ja vieläpä käsittämätön kaupunkielämä, oli vanhemmilleni niin kova koitos, että päivittäinen selviäminen vei kaikki paukut.

Vanhemmat syntyneet 50-luvun lopussa, minä 70-luvun lopussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla alkoi kuukautiset 11-vuotiaana. Luulin aina, että olin "epänormaali" ja mun kuukautiset olisi jotenkin tosi runsaat.

Oikeasti ei edes ollut, vaan äiti ei edes ostanut mulle omia siteitä. Käski vaan käyttää kaapista niitä, mitä hän itsekin käytti. Eli jotain tosi ohuita ja huonoja... Yösiteitä ei ollut ollenkaan. Eikä muutenkaan koskaan tarpeeksi niitä ohuitakaan. Niitä ohkasia luiruja en sitten uskaltanut edes ottaa tarpeeksi tarpeeseeni, vaan vaihdoin uuteen vasta, kun oli ihan pakko :(

Öisin sitten tuli "ylivuotoja" ja äiti oli niistä vihainen, kun tuli pyykkiä! Vei mut kerran lääkäriinkin, kun olen niin "epänormaali". Lääkäri käski antaa ibuprofeenia, koska se vähentää tutkitusti n. 30% vuotoa. Ikinä en mitään Buranaa saanut...

Opin tekemään yöksi itelleni vessapapereista vaipat ja viemään aamuisin paperit reppuun rullattuina ulkoroskiksiin kouluun mennessä. Koska sitä paperimäärää ei uskaltanut kerralla vetää vessasta alas. Eikä vessaan hommattu ikinä edes roskista mua varten...

Omille muutettua ostin monta pakkausta yösiteitä, kunnollisia siivellisiä siteitä ja jättipakkauksen Buranaa. Sekä hienon mattamustan poljinroskiksen.

Ihan sama kokemus, oli kyllä kurjaa yrittää selvitä 11-vuotiasna kuukautisten kanssa ilman tukea, neuvoja ja etenkin ilman kunnon siteitä.

Isälleni kuukautisteni alkaminen oli jotain käsittämättömän inhottavaa. Mihinkään roskikseen ei olisi saanut laittaa siteitä, ei mihinkään, aina oli huutamassa kun 'täälläkin on näitä rättejä haisemassa'. Sitten piilottelin siteitä vessapaperiin käärittyinä ja siitäkin tuli huutoa kun tuhlaan vessapaperia.

Samoin ylivuodoista huudettiin, pyykin määrästä huudettiin, pesulla käymisestä huudettiin.

Mistään kuukautiskivuista en edes uskaltanut puhua.

Omat tyttäreni saavat Buranaa tarvittaessa, on roskikset vessoissa, vessojen kaapeissa on aina valikoima Always-siteitä vuodon eri vaiheisiin, löytyy tamponit ja pikkuhousun suojat, tahranpoisto-aine löytyy pyykkikoneen vierestä, eikä kuukautisia tarvitse sen enempää kommentoida.

Paitsi jos tyttäret itse kommentoivat ja haluavat jotain asiasta puhua, silloin olen herkällä korvalla, asiaan etsitään ratkaisu, joskus riittää myötätuntoiset sanat, kaupasta tuotu suosikkisuklaa, joskus on tilattu aikaa terkkariin tai gynelle.

Äitini muuten kerran suuttui minulle, kun annoin tyttärelle Buranaa kuukautiskipuun. Ei ole kuulemma ennenkään tablettia otettu naisten vaivaan ja koukkuunhan siihen vielä jää, nuori ihminen. Voi elämä.

Kommentoin viimeistä kappaletta.

Mitä hoidatte ibuprofeenilla? Nimittäin alkuperäisessä lainauksessa mainitun lääkärin väite överi. Hän kenties hoiti potilaan holhoojan pettymystä ("vika lapsessa, toimintani oikeutettua, enkä muutu!" ? ) vähemmän huonolla vaihtoehdolla. Joka tapauksessa, ko. holhoojan lapsenlapset nyt ironisesti elävät ehkä lääkkeitä ylisyömällä - syömällä niitä mainitun potilaan "puolesta!" Sukupolvien välistä äärimmäisyydestä toiseen menemistä... kaikki ääripäät ovat vaarallisia.

Sinun äitisi mielipiteessä on itua. Normaalia vuotoa ei pidä patologisoida (kuten edellä mainittu holhooja omalla tavallaan teki?) Ibuprofeenin säännöllinen runsas käyttö on riski munuaisten terveydelle jne. Kivusta ei tarvitse kärsiä kun lääkkeitäkin on, mutta täytyy muistaa, että lääkitys ON aina myös riski ja hinta voi näkyä vasta vuosien päästä... Lääkitys on KOMPROMISSI. Täsmälääkkeitä ei ole. Pitkäaikaisvaikutuksia jokaisessa kehossa ei voi etukäteen tietää. On siis hyvä pidättäytyä ylihoitamisesta, hoitamasta omia menneitä kärsimyksiä tyttärissä. Voit vain rajallisesti näyttää, että sinä hoidat asian paremmin. Jos liioittelet, toteutat vain äitisi huonoutta uudessa muodossa. Ja teet sen muiden ihmisten terveydellä. Varo, mitä kaikkea äitisuhteesi pohjalta teet koska siinä voi huomaamattomasti, hyvää tarkoittaen, mennä liian pitkälle.

 

Olen lukenut tästä, kuinka myöskään lasten kipua ei tule vähätellä. Usein se aikuinen ottaa lääkkeen vaivoihinsa mutta lapsille tarjotaan joko liian pientä lääkitystä tai ei ollenkaan, jolloin se kipu saattaa kroonistua ja kudoksiin tulee vaurioita. Lääketieteen Professori kehoitti antamaan sen suurimman sallitun lääkemäärän, jotta kipu ei pitkittyisi turhaan.

Oi kauhea, mitä lapsuusmuistoja nousee mieleen tätä lukiessa.

Äitini varsinkin syyllisti minua kaikesta ja muistaa syyllistää edelleen kaikesta vaivasta ja rahanmenosta, jota olemme lapsina aiheuttaneet. Meitä joutui ihan kuskaamaankin joskus jonnekin!

Omasta toiminnastaan äitinä hän on sitä mieltä, että "kaikkeni annoin ja palkaksi sain kiittämättömät kakarat". 

Välit eivät ole hyvät ja se on hänen mielestään kummallista. Kyllä nyt oman äidin kanssa pitäisi olla ylimmät ystävät!

Olen vuonna -72 syntynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monen vanhemmat oli hirveitä ihmisiä, koska he valitsi olla sitä. On kahta lajia ihmisiä. Ihmiset jotka kostaa heikoimmilleen kokemansa vääryydet. He näkee ainoaksi keinoksi nousta oman kipunsa yli muiden alistamisen ja polkemisen sekä oman traumansa tartuttamisen muihin. He on kuin tarttuva virus. Sitten on ihmisiä jotka satettuna pitävät huolen että kukaan muu ei enää samaa joudu kohtaamaan ja kokemaan hirveyksiä mitä he koki. He on lääke pahuuteen. Ja jokainen voi valita onko leviävä virus vai helpottava lääke. Pahat on ihmiset on pahoja ilman kipua ja kivulla. Se on heidän luonne. Hyvät ihmiset on hyviä, mitä tahansa heille sattuu.

Kauniisti kirjoitettu. Jumala siunatkoon sinua <3

Paholaisen kiitos <3

Onko ketään hoidettu lapsena luontaistuotteilla? Itse olen 70-luvun lapsi ja kun 80-luvulla alkoi saada mm. A.Vogelin erilaisia tippoja luontaistuotekaupoista äitini osti näitä. Mm. lachesista eli käärmeenmyrkkyä. Meitä lapsia lääkittiin näillä tipoilla aika useinkin - sain ekan kerran juuri lachesista varmaan noin 10-vuotiaana. Luontaistuotekaupan täditkin olivat sitä mieltä että kyllä näitä voi antaa lapselle. Tipat toimivat kyllä ja jos tauti ei mennyt näillä ohi pääsin lääkäriin. Auringonhattu-uutekin oli kova sana jo tuolloin.

Huisii kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja sitten halveksutaan veloja ja muita lapsettomuuden valinneita. Ymmärtävätkö ihmiset, että silloin myös ehkä tiedostetaan omat traumat ja jätetään valitsematta omakohtainen kasvattamisen tie jos tiedetään sen olevan ylivoimaista? Esimerkiksi tässä ketjussa kerrottujen vanhempien ei olisi koskaan pitänyt lisääntyä!

No jos vela kertoo että tällainen on taustalla, niin ymmärrän ihan täysin. Mutta monesti tuntuu ettei lapsettomuudelle ole muuta syytä kuin että "lapset on yäk.".

Mitä se sulle kuuluu, miksi joku ei halua lapsia?! Ja oletko oikeasti sitä mieltä että kuvaamasi syy ei olisi pätevä syy olla hankkimatta lapsia? Tai että siihen pitäisi ylipäätään olla jokin syy? Yritä edes vähän ajatella asiaa, niin tajuat. Ennemminkin pitäisi olla erityinen syy ja lupapassi, että lapsen saa hankkia. Suurin osa on täysin epäkelpoja vanhempia.

Lisääntyminen on niin perustavalaatuinen toiminto biologiselle olennolle, että kyllä minä jonkinlaista syytä aina haen sille että miksi joku siitä kieltäytyy, ihan mielenkiinnosta, vaikkei minulle kukaan olekaan selitystä velkaa. Syitä on hyviä ja huonoja ja jos se on "yäk", niin se kertoo henkilön äärimmäisen lapsellisesta maailmankuvasta tai siitä, että on itse jäänyt lapsen asteelle. Toisaalta, kuten sanoit niin ehkä tuollaisessa tapauksessa on tosiaan parempi että jättää lapset tekemättä. Siinä olet ihan oikeassa, että epäkelpoja vanhempia on ihan liikaa.

Mitä ihmettä mä luen, siis ei todellakaan suututtu.

Vierailija kirjoitti:

Raivottiin ja kotona oli pakko tehdä kotitöitä oli kuinka sairas. Se oli vanhemmista kotona laiskottelua sairastaminen.

Nyt vanhempana poden syyllisyyttä kun sairastun. En koskaan ymmärtänyt miten tuostakin voi raivota..

Ylisukupolvista traumaa tuossakin on käsitelty. 

Toivottavasti ihmiset tiedostavat mahdolliset traumansa ja ovat siirtämättä niitä eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti raivosi. Muistan kun kerran minä ja veljeni oksensimme molemmat samana yönä ja äitin piti jäädä töistä kotiin kun mummo oli juuri silloin jossain eläkeläisten retkellä. Kauhea huuto ja raivoaminen, että miksi ette voineet oksentaa vasta siellä koulussa. Siihen aikaan ei kipeitä lapsia haettu koulusta kotiin vaan laitettiin sitten jonnekin tyhjään luokkaan lepäämään ja käytiin kysymässä, että joko voit mennä seuraavalle tunnille.

Etkö ole aikuisena ajatellut, että äitisi vain uupui, tunsi itsensä avuttomaksi kaaoksessa. Kun kaikki vuodevaatteet odottavat pesua, puhumattakaan mikä huoli lapsista mikä tauti, ei aikuinen ole kone vaan tunteva ihminen. Mummo ainakin lohdutti, eikö? Osaathan itse toimia toisin lastesi kanssa.

Ja sekö on siis hyväksyttävä tekosyy raivota lapsille, että miksi te ette perkele oksenna siellä koulussa?

Ei tietenkään :)

Tuossa vain selitettiin, syy-seuraus-akselia, ei se tarkoita mitään asian hyväksymistä. Minäkin ymmärrän erittäin hyvin MIKSI joku t4pp44 jonkun, mutta en tietenkään hyväksy sellaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Jos piti esim. kuumeessa jäädä kotiin, niin äiti oli äkäinen ja toitotti, että "pleikkaria ei sitten pelata!".

Mitä väärää tässä nyt on? Meillä on myös pleikkari- ja puhelinkielto kun sairastetaan kotona. Silloin on tarkoitus levätä ja toipua, ei ha kata silmät punaisina pleikkaria aamusta iltaan. Jos on jalka paketissa, silloin käydään etäkoulua ja tehdään tehtäviä.

Olen joutunut oman pojan taluttamaan kouluun tällaisen pleikkariloman jälkeen. Ei ollut ollut kuumetta eikä mitään useaan päivään, mutta aina aamulla oli maha kipeä ettei voinut lähteä kouluun, ja jäi pelaamaan pleikkaa. Vein sitten kädestä pitäen koulun pihalle mahakipuineen ja sinne jäi, ei ollut maha enää kipeä. Sen jälkeen ei ole saanut pelailla sairaana eikä "sairaana".

Pleikkarin pelaaminen ei ole niin rasittavaa toimintaa, että se vaikuttaisi toipumiseen. Aina on parempi jos on jotain piristävää tekemistä ajankuluksi. Se on sitten eri asia, jos lapsi alkaa teeskennellä jotta saisi jatkaa "lomailua", sellaista ei meillä ole ilmennyt.

Tuskinpa moni aikuinenkaan sairastaa niin, ettei lue tai katso telkkaria tai tee yhtään mitään, miksi lastenkaan siis pitäisi?

Vierailija kirjoitti:

Ei otsikoissa mainituissa asioissa mutta isäni raivosi minulle aina kun piti opetella matikkaa kotona. Minulla on aina ollut ongelmia sen suhteen (jouduin ihan tukiopetukseen asian tiimoilta). Ahdistuneena aina odotin milloin saan taas huudot niskaani kun en laskuja heti ymmärtänyt. Nykyäänkin piikittelee että 'et varmaan tuota vieläkään osaa'. Kiitos hänen matematiikan opettelun motivaatio laski vielä entisestään :(. Pelottavaa kun raavas mies raivoaa.

Ei tainnut itsekään osata edes yhteenlaskuja, kun tuollaisesta pitää vittuilla. Reppanat ne usein eniten vittuilee muille ihmisille.