Lue keskustelun säännöt.
Raivottiinko sinulle lapsena jos tulit esim kipeäksi tai sattui joku haaveri?
26.02.2023 |
Meillä karjuttiin suoraa kurkkua kun tuli esim korvatulehdus ja alkoi koskemaan yöllä ja itketti. Heikkohermoinen isä ei kestänyt sitä ollenkaan ja äiti pelkäsi isää ja hyssytteli. Että nyt on vaan pakko kestää kipu eikä tehdä itsestään numeroa. Sama juttu jos tuli kuumetta, vatsatauti tai kaatui pyörällä. Ensimmäinen reaktio oli raivo ja syyllistäminen, ei ilmeisesti kiinnostanut lapsen hyvinvointi.
Olenko ainoa jolla on tällaisia kokemuksia?
Kommentit (505)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Särkylääkkeitä oli vähän myynnissä eikä niitä juuri suositeltu alle 12-vuotiaille. Lasten Aspiriini oli erikseen. Lääkkeiden väkevyyttä pelättiin ja lääkäri määräsi suurimman osan.
Lisäksi oli uskomus, että kuumetta ei kannata turhaan laskea. Kuume tappaa pöpön ja jos annetaan lääkettä, kuume ei pääse tekemään tehtäväänsä ja tauti pitkittyy. Puolikkaan Disperinin sai jos kuume nousi korkealle eikä saanut nukuttua.
Vm -74
Onhan se oikeastaan totta, että kuumeen tarkoitus on tehdä kehossa jyllääville viruksille ja bakteereille tukalat oltavat, ne kun eivät viihdy korkeissa lämpötiloissa. En tiedä onko kuumeen rooli kuinka keskeinen paranemisessa, mutta en ainakaan itseltäni lähde sitä tarkoituksella alentamaan. Korkeintaan yöksi voin ottaa särkylääkettä jos on oikein tukala olo. Lapsen hoito täytyy tietysti katsoa erikseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei helkutti miten sadistinen maa. Ei siinä, itsekin olen saanut henkisen ja fyysisen väkivallan alaisen kasvatuksen (vm.-87), mutta kuvittelin sen olevan aika harvinaista nykypäivänä.
Olisi kiva tietää, vihaavatko vain suomalaiset lapsiaan vai onko sama meininki muualla maailmassa.
En usko että me olemme syhämettömiä ja raakoja, että vihaamme lapsiamme. Raamattu ohjasi aikanaan, "joka vitsaa säästää se lastaan vihaa", " kuka ei tahdo työtä tehdä ei hänen syömänkään pidä" Maalla meidän lapset laitettiin paitsi hoitamaan pienempiä, myös osallistumaan kukin kykynsä mukaan kodin töihin, koska oli pakko.
Suomessahan mässytetään, kuinka ei saa ostaa farkkuja ja muista vetimiä maista jossa käytetään lapsityövoimaa ja itse olemme juuri tuosta alhosta nousseet. Mitä kaksinaismoralismia, farkkutehtaissa lapset altistuvat kaikille myrkyllisille kemikaaleille ja täällä ostetaan edullisia muotfarkkuja kilvan. Moniaa maissa lapset ovat kaivoksissa, paimentavat karjaa ja sisaruksiaan joita on paljon kun isillä jopa viisi vaimoa. Lapset, etenkään tytöt eivät kouluun ehdi vaan naitetaan silvottuina lapsina korkeimpaan hintaan.
Kasvatusohjeet, kuten "joka vitsaa säästää", eivät ole tarkoitettu oikeutukseksi huonoon vanhemmuuteen. Lapsi ei kärsi siitä, että oikeasti huonosti käytöksestä tulee johdonmukaisia rangaistuksia. Nykypäivänä ei ehkä vitsaa, vaan nykyaikaisempia rangaistuksia. Suomalaisten vanhempien ongelma on KILAHTELU. Ei noudateta yhtään minkäänlaista kasvatusoppia, vaan pyritään jotenkin selviämään lasten kanssa, ja raivotaan niille, kun vanhemman oma mitta tulee täyteen.
Erittäin hyvin sanottu. Itselläni oli isä, jonka oma isä oli ollut hänelle lapsuudessa ihan hirveä kilahtaja (kuten sain aikuisena kuulla) ja joka oli perinyt tämän taipumuksen. Yritti olla kilahtamatta ja onnistuikin suurimman osan aikaa, mistä näin jälkikäteen olen kiitollinen. Mutta oikeastaan juuri siksi sitten kun se aina joskus kilahti, nimenomaan tämän tapahtuman harvinaisuus kierosti vain pahensi sitä miltä se tuntui, koska olin ehtinyt edellisen kerran jälkeen jo suurin piirtein unohtaa että sellaista edes tapahtuu. Se ei ollut toisin sanoen pelkästään epämiellyttävää sinänsä, vaan epämiellyttävä yllätys.
Esim. kun nyt vitsan säästämisestä puhutaan, meillä todellakin säästettiin sitä, eli sain vitsaa mutta vain kerran, 12-vuotiaana. Ajoin mönkijällä kiveen, jolloin se kaatui, ja kun menin kertomaan isälle, hän tuli hakemaan sen ja pyysi matkalta ottamaan kunnollisen ja taipuisan vitsan. Olin saanut isältä selkään ennenkin, mutta edellinen kerta oli ollut joskus vuosia aikaisemmin pienenä, ja kyseessä oli yleensä ollut ihan muutama läpsy paljaalla kädellä, joka enemmän hävetti kuin sattui. Nyt sen sijaan sain vitsaa, ja olin joitakin viikkoja sen jälkeen ihan masentuneena, en käytännössä ollenkaan itse tapahtumasta joka oli oman tyhmyyteni seurausta, vaan nimenomaan siitä etten ollut osannut varautua siihen että se kilahdus tulee nyt.
No, tässä oli kanssa varmasti kyse tästä ilmiöstä, josta on ketjussa ollut puhetta. Että on tilanne jossa vanhempi ikään kuin hätääntyy lapsensa puolesta ja lapsensa turvallisuuden puolesta, ja se saa ilmenemismuotoja jotka ei ole kivoja, vaikka kumpuavat ikään kuin "lapsen puolella olemisesta".
Vierailija kirjoitti:
Hämmentyneenä luen näitä juttuja. Itse kasvoin aika erikoisessa perheessä, jossa oli kaikenlaista riitaa ja häiriintyneisyyttä ja epävakautta. Kuitenkin sairastamiseen suhtauduttiin hyvin myötätuntoisesti.
Molemmat vanhemmat tekivät kaikkensa, kun olin kipeä. Kaikki ruokatoiveet toteutettiin, sain haluamani kirjat ja sarjakuvat sun muut aina kipeänä. Äiti antoi jopa sellaisen vellikellon, jolla sai hälyttää, jos tarvitsi jotain. Isä käytti lääkärissä ja haki apteekista lääkkeet. Ihan kuin se lapsen sairastaminen olisi tuonut ryhtiä ja rakennetta heidän muuten kaoottiseen arkeensa. Vanhemmat ilmoittivat kouluun sairastamisesta. Ei tarvinnut murehtia mistään. Tunsin olevani todella hemmoteltu ja turvassa kipeänä, en muulloin.
Yhden kerran isäni epäili minun olevan vain humalassa ja oli ilkeä ja ivallinen. Tämä tapahtui varhaisessa teini-iässä, kun tulin jo alkuillasta kotiin uudenvuodenaattona huonovointisena. En todellakaan ollut siinä vaiheessa elämääni viinaan koskenut vielä, olin vain sairastunut oksennustautiin. Olin isälle todella vihainen ja loukkaantunut ja niin oli onneksi äitinikin, joka ymmärsi minun olevan oikeasti kipeänä.
Muuten on tosi surullista lukea, miten niin moni on joutunut syyllistetyksi sairastamisestaan.
Kiitos että jaoit toisenlaisen kokemuksen täällä kanssamme. Uskon että on paljon vanhempiesi kaltaisia terveitä ihmisiä, eivät kaikki suinkaan olleet kylmiä, kovia ja onnettomia vanhemmuudessaan.
Ei raivottu, mutta isä ärsyyntyi jos yöllä yski. Oli inhottavaa yrittää peiton alla pidätellä yskimistä. Nukuttiin kaikki samassa kamarissa, kun ei ollut kuin huone ja keittiö.
Äitini käytti kaikkea mahdollista tekosyynä raivoamiseen ja käyttää edelleenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ihme, että tällä palstalla on niin paljon mielenvikaista porukkaa, jos geenit ovat tuollaisista vanhemmista.
Taidan olla vähemmistössä, kun minulla oli normaali perhe ja onnellinen lapsuus.Ihan yhtä mielenvikainen olet sinäkin, kun tulet vertaistukiketjuun ilkkumaan muille paremmuuttasi.
Mutta sellaisia te boomerit olette, vähän tyhmiä.
Enpä ole yhtä tyhmä kuin sinä, joka et edes tiedä, mikä boomeri on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei helkutti miten sadistinen maa. Ei siinä, itsekin olen saanut henkisen ja fyysisen väkivallan alaisen kasvatuksen (vm.-87), mutta kuvittelin sen olevan aika harvinaista nykypäivänä.
Olisi kiva tietää, vihaavatko vain suomalaiset lapsiaan vai onko sama meininki muualla maailmassa.
En usko että me olemme syhämettömiä ja raakoja, että vihaamme lapsiamme. Raamattu ohjasi aikanaan, "joka vitsaa säästää se lastaan vihaa", " kuka ei tahdo työtä tehdä ei hänen syömänkään pidä" Maalla meidän lapset laitettiin paitsi hoitamaan pienempiä, myös osallistumaan kukin kykynsä mukaan kodin töihin, koska oli pakko.
Suomessahan mässytetään, kuinka ei saa ostaa farkkuja ja muista vetimiä maista jossa käytetään lapsityövoimaa ja itse olemme juuri tuosta alhosta nousseet. Mitä kaksinaismoralismia, farkkutehtaissa lapset altistuvat kaikille myrkyllisille kemikaaleille ja täällä ostetaan edullisia muotfarkkuja kilvan. Moniaa maissa lapset ovat kaivoksissa, paimentavat karjaa ja sisaruksiaan joita on paljon kun isillä jopa viisi vaimoa. Lapset, etenkään tytöt eivät kouluun ehdi vaan naitetaan silvottuina lapsina korkeimpaan hintaan.
Kasvatusohjeet, kuten "joka vitsaa säästää", eivät ole tarkoitettu oikeutukseksi huonoon vanhemmuuteen. Lapsi ei kärsi siitä, että oikeasti huonosti käytöksestä tulee johdonmukaisia rangaistuksia. Nykypäivänä ei ehkä vitsaa, vaan nykyaikaisempia rangaistuksia. Suomalaisten vanhempien ongelma on KILAHTELU. Ei noudateta yhtään minkäänlaista kasvatusoppia, vaan pyritään jotenkin selviämään lasten kanssa, ja raivotaan niille, kun vanhemman oma mitta tulee täyteen.
Erittäin hyvin sanottu. Itselläni oli isä, jonka oma isä oli ollut hänelle lapsuudessa ihan hirveä kilahtaja (kuten sain aikuisena kuulla) ja joka oli perinyt tämän taipumuksen. Yritti olla kilahtamatta ja onnistuikin suurimman osan aikaa, mistä näin jälkikäteen olen kiitollinen. Mutta oikeastaan juuri siksi sitten kun se aina joskus kilahti, nimenomaan tämän tapahtuman harvinaisuus kierosti vain pahensi sitä miltä se tuntui, koska olin ehtinyt edellisen kerran jälkeen jo suurin piirtein unohtaa että sellaista edes tapahtuu. Se ei ollut toisin sanoen pelkästään epämiellyttävää sinänsä, vaan epämiellyttävä yllätys.
Esim. kun nyt vitsan säästämisestä puhutaan, meillä todellakin säästettiin sitä, eli sain vitsaa mutta vain kerran, 12-vuotiaana. Ajoin mönkijällä kiveen, jolloin se kaatui, ja kun menin kertomaan isälle, hän tuli hakemaan sen ja pyysi matkalta ottamaan kunnollisen ja taipuisan vitsan. Olin saanut isältä selkään ennenkin, mutta edellinen kerta oli ollut joskus vuosia aikaisemmin pienenä, ja kyseessä oli yleensä ollut ihan muutama läpsy paljaalla kädellä, joka enemmän hävetti kuin sattui. Nyt sen sijaan sain vitsaa, ja olin joitakin viikkoja sen jälkeen ihan masentuneena, en käytännössä ollenkaan itse tapahtumasta joka oli oman tyhmyyteni seurausta, vaan nimenomaan siitä etten ollut osannut varautua siihen että se kilahdus tulee nyt.
No, tässä oli kanssa varmasti kyse tästä ilmiöstä, josta on ketjussa ollut puhetta. Että on tilanne jossa vanhempi ikään kuin hätääntyy lapsensa puolesta ja lapsensa turvallisuuden puolesta, ja se saa ilmenemismuotoja jotka ei ole kivoja, vaikka kumpuavat ikään kuin "lapsen puolella olemisesta".
Olihan tuo aivan järjen vastainen reagointi isältäsi, onneksi olet asian käsitellyt hienosti. Minua surettaa ettei aikannaan kyetty keskustelemaan ja sitämyötä pyytämään anteeksi. Nyt yritän kaikille kohta suvun vanhimpana toitottaa läheisilleni, kaikille sukumme jäsenille, kaikille jotka minua kuuntelevat, puhukaa pyytäkää anteeksi, se vie eteenpäin. Rakkaus on iso voimavara meille kaikille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei ehkä raivottu, mutta näytettiin kyllä tympääntyneisyys.
Olin lapsena todella likinäköinen ja sain lasit jo 7-vuotiaana. Näkö heikkeni joka vuosi ja äitiä se vitutti, koska lasit oli niin kalliita. Kun olin 10-vuotias ja vein äitille allapäin terveystarkastuslapun, jossa oli taas heikentyneet näkötulokset, niin äiti huokaili ääneen, että sokeutuukohan tuo lapsi kokonaan. Tosi kiva lapselle kuunnella tuollaista, kun omat silmät huolettivat itseä valmiiksi jo aivan hemmetisti. Aloin pelkäämään vuosittaisia terveystarkastuksia ja murehdin viikkotolkulla etukäteen niitä.
Ei äitille pystynyt kertomaan kyllä mitään muutakaan. Jos joku koulukirja oli kadoksissa ja yritin sitä kotoa etsiä, niin äiti alkoi vain huutamaan, jos sai tietää. Piti etsiä vaivihkaa.
Kerran sisko oli kaatunut laskettelurinteessä ja loukannut kätensä. Hänkään ei kertonut äitille mitään, ennen kuin vasta kahden päivän päästä. Lääkärissä todettiin kyynärpää murtuneen ja sisko joutui leikkaukseen.
Sama täällä. Että taasko se on kipeänä. Kun meistä lapsista oli niin paljon vaivaa ja kuluja. Pikkusiskoni ajoi autolla kolarin ja katkaisi kätensä, ja isämme hätäili vain, miten autolle kävi.
No joo. Mun serkun kaveri oli joskus aika nuorena autolla liikenteensä jonkun ystävänsä kanssa, joka oli vasta vähän aikaa sitten saanut ajokortin. Ajoivat ojaan tms. mutta onneksi ei kummallekaan käynyt mitään. Toisen vanhemmat oli aika raivoissaan siitä kun auto sai osumaa. Toiset taas olivat helpottuneita, että tytöt olivat kunnossa.
Vierailija kirjoitti:
Hämmentyneenä luen näitä juttuja. Itse kasvoin aika erikoisessa perheessä, jossa oli kaikenlaista riitaa ja häiriintyneisyyttä ja epävakautta. Kuitenkin sairastamiseen suhtauduttiin hyvin myötätuntoisesti.
Molemmat vanhemmat tekivät kaikkensa, kun olin kipeä. Kaikki ruokatoiveet toteutettiin, sain haluamani kirjat ja sarjakuvat sun muut aina kipeänä. Äiti antoi jopa sellaisen vellikellon, jolla sai hälyttää, jos tarvitsi jotain. Isä käytti lääkärissä ja haki apteekista lääkkeet. Ihan kuin se lapsen sairastaminen olisi tuonut ryhtiä ja rakennetta heidän muuten kaoottiseen arkeensa. Vanhemmat ilmoittivat kouluun sairastamisesta. Ei tarvinnut murehtia mistään. Tunsin olevani todella hemmoteltu ja turvassa kipeänä, en muulloin.
Yhden kerran isäni epäili minun olevan vain humalassa ja oli ilkeä ja ivallinen. Tämä tapahtui varhaisessa teini-iässä, kun tulin jo alkuillasta kotiin uudenvuodenaattona huonovointisena. En todellakaan ollut siinä vaiheessa elämääni viinaan koskenut vielä, olin vain sairastunut oksennustautiin. Olin isälle todella vihainen ja loukkaantunut ja niin oli onneksi äitinikin, joka ymmärsi minun olevan oikeasti kipeänä.
Muuten on tosi surullista lukea, miten niin moni on joutunut syyllistetyksi sairastamisestaan.
Kiitos, juuri tämän vuoksi tämä ketju on ainakin minulle jopa ilmaista terapiaa, koska täällä tuodaan esille niin erilaisia kokemuksia. En ole vielä ymmärtänyt miksi lapsen sairastumiseen suhtauduttiin niin usein kylmästi, juuri silloinhan lapsi kaipaa hoivaa, hoitoa ja turvaa.
Kiitos, jatketaanko
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En muista, että olisi raivottu, mutta korva oli kipeänä korvatulehduksessa joskus 3–5-vuotiaana, enkä uskaltanut kertoa siitä, joten luultavasti ennen tuota on kyllä raivottu, koska en uskaltanut kertoa, että sattuu.
Vierailija kirjoitti:
En muista, että olisi raivottu, mutta korva oli kipeänä korvatulehduksessa joskus 3–5-vuotiaana, enkä uskaltanut kertoa siitä, joten luultavasti ennen tuota on kyllä raivottu, koska en uskaltanut kertoa, että sattuu.
Olen se ketjun alun tyttö, jonka korvaan edesemennyt sotaveteraani-isäni puhalsi tupakasta savua. Koin sen auttavan ja joku kertoikin että jossain päin maailmaa näin tehdään. Isäni joka oli 6-vuotta sotinut mies, olikin hellä, eikö
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi täällä ei saa käyttää emojia, mikä siinäkin nyt on rasismia?
Juu se oli isältä pois äidin huomio, jos mukula 40 asteen kuumeessa ja näkee jo enkeleitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En muista, että olisi raivottu, mutta korva oli kipeänä korvatulehduksessa joskus 3–5-vuotiaana, enkä uskaltanut kertoa siitä, joten luultavasti ennen tuota on kyllä raivottu, koska en uskaltanut kertoa, että sattuu.
Mulla oli viimeinen korvatulehdus joskus noin 5 vuotiaana, ja muistan myös etten uskaltanut kertoa. Mun kohdalla ei kyllä johtunut raivoamisesta, vaan siitä että oli ollut aiemmin krooninen korvatulehdus, ja korvat putkitettu. Tuolloin puudutettiin mutta ei odotettu että puudutus alkaa vaikuttaa, joten putkitus sattui kuulemma hirveästi. Itse en sitä muista, mutta muistan että pelkäsin nimenomaan sitä korvalääkärille menoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiesittekö muuten, että tänne kirjoittaa tai ainakin tätä palstaa lukee myös nämä vanhemmat, jotka ovat kohdelleet lapsiaan törkeästi? Ei täällä pelkkiä uhreja ole. Olisikin mielenkiintoista kuulla heidän näkemyksensä omasta toiminnastaan. Hävettääkö jälkikäteen, tietävätkö olleensa väärässä? Vai onko edelleen kielto päällä?
Jep, esim suurten ikäluokkien edustajia täällä on ja he ovat saaneet lapsensa 70-luvulla. Ja tuohon aikaan oli paljon ongelmia.
Joten sinä, suurten ikäluokkien edustaja; teitkö virheitä kasvatuksessa ja äitiydessäsi aikanaan? Koetko niin? Täällä moni haluaa lukea, kenties oma lapsesikin.
Olen syntynyt 1975 ja isäni oli 1945 syntynyt. Isä oli aina poissa, kireä ja äiti käveli varpaillaan. Hän ei koskaan puhunut asiasta, paitsi kuolinvuoteellaan, koska kaikki oli loppumassa muutaman viikon sisällä. Siinä hän todella vaivautuneesti myönsi, että "kai minä olisi voinut olla parempi isä." Teki mieli sanoa, että niin todellakin olisit voinut olla, sinähän olit ihan paska isä. Mutta sanoin vain, että hyvä isähän sinä olit, vaikka se oli valhe.
Annoin hänelle siis armoa ja hän sai kuolla kuvitelmassa, että oli hyvä isä, vaikka oli ihan paska. No, se kertoo että minä sentään en ole samanlainen kuin hän.
Olet rakkaudellinen ihminen. On upeaa nähdä, että on olemassa ihmisiä jotka pystyvät luopumaan jopa oikeutetusta vihastaan nähdessään sen hyödyttömyyden tilanteessa. Eihän siitä olisi ollut enää hyötyä, pahoittaa isäsi mieltä, ei kuoleva ihminen ehdi enää mitään korjaamaan. Ja noiden ikäluokkien kanssa tuo myönnytys siitä että olisi voinut olla parempi isä, on varmaan se ainoa anteeksipyyntö mihin hän edes kykenee. Olet hyvä ihminen pystyessäsi luopumaan omasta vihastasi ja tuomaan lohtua kuolevalle. Nostan hattua sinulle.
Ihan hirveää paskaa ja itsepetosta. Pääset varmaan taivaaseen. Eivätkä hirviövanhemmat oppineet mitään.
Mitä hyötyä on opettaa kuolevaa ihmistä? Ei se enää ehdi laittaa oppia käytäntöön, eikä mikään muutu vaikka häntä opettaisikin. Kuolevan ihmisen kohdalla on myöhäistä muuttaa mitään. Pääsee vain kaatamaan oman pahan olon sen kuolevan niskaan. Toki niin saa tehdä, kukin käsittelee asiat kuten itse parhaimmaksi kokee. Minä koen parhaaksi päästää irti menneestä. Näin äidistäni mitä se hänelle teki, kun ei voinut päästää irti. Hän eli ja kuoli onnettomana, katkeroituneena naisena. Siskoni on menossa samaa rataa. En halua itselleni samaa. En yritä jeesustella, vaikka varmasti tämä siltä kuulostaa. Äitini oli ihana ihminen kun olin lapsi, ja se muutos hänessä oli jotain aivan kamalaa, ja johti lopulta välien poikki laittamiseen. En vain halua muuttua äidikseni omilla vanhoilla päivilläni.
Viisaita sanoja. Tai siis, viisas asenne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla alkoi kuukautiset 11-vuotiaana. Luulin aina, että olin "epänormaali" ja mun kuukautiset olisi jotenkin tosi runsaat.
Oikeasti ei edes ollut, vaan äiti ei edes ostanut mulle omia siteitä. Käski vaan käyttää kaapista niitä, mitä hän itsekin käytti. Eli jotain tosi ohuita ja huonoja... Yösiteitä ei ollut ollenkaan. Eikä muutenkaan koskaan tarpeeksi niitä ohuitakaan. Niitä ohkasia luiruja en sitten uskaltanut edes ottaa tarpeeksi tarpeeseeni, vaan vaihdoin uuteen vasta, kun oli ihan pakko :(
Öisin sitten tuli "ylivuotoja" ja äiti oli niistä vihainen, kun tuli pyykkiä! Vei mut kerran lääkäriinkin, kun olen niin "epänormaali". Lääkäri käski antaa ibuprofeenia, koska se vähentää tutkitusti n. 30% vuotoa. Ikinä en mitään Buranaa saanut...
Opin tekemään yöksi itelleni vessapapereista vaipat ja viemään aamuisin paperit reppuun rullattuina ulkoroskiksiin kouluun mennessä. Koska sitä paperimäärää ei uskaltanut kerralla vetää vessasta alas. Eikä vessaan hommattu ikinä edes roskista mua varten...
Omille muutettua ostin monta pakkausta yösiteitä, kunnollisia siivellisiä siteitä ja jättipakkauksen Buranaa. Sekä hienon mattamustan poljinroskiksen.
Ihan sama kokemus, oli kyllä kurjaa yrittää selvitä 11-vuotiasna kuukautisten kanssa ilman tukea, neuvoja ja etenkin ilman kunnon siteitä.
Isälleni kuukautisteni alkaminen oli jotain käsittämättömän inhottavaa. Mihinkään roskikseen ei olisi saanut laittaa siteitä, ei mihinkään, aina oli huutamassa kun 'täälläkin on näitä rättejä haisemassa'. Sitten piilottelin siteitä vessapaperiin käärittyinä ja siitäkin tuli huutoa kun tuhlaan vessapaperia.
Samoin ylivuodoista huudettiin, pyykin määrästä huudettiin, pesulla käymisestä huudettiin.
Mistään kuukautiskivuista en edes uskaltanut puhua.
Omat tyttäreni saavat Buranaa tarvittaessa, on roskikset vessoissa, vessojen kaapeissa on aina valikoima Always-siteitä vuodon eri vaiheisiin, löytyy tamponit ja pikkuhousun suojat, tahranpoisto-aine löytyy pyykkikoneen vierestä, eikä kuukautisia tarvitse sen enempää kommentoida.
Paitsi jos tyttäret itse kommentoivat ja haluavat jotain asiasta puhua, silloin olen herkällä korvalla, asiaan etsitään ratkaisu, joskus riittää myötätuntoiset sanat, kaupasta tuotu suosikkisuklaa, joskus on tilattu aikaa terkkariin tai gynelle.
Äitini muuten kerran suuttui minulle, kun annoin tyttärelle Buranaa kuukautiskipuun. Ei ole kuulemma ennenkään tablettia otettu naisten vaivaan ja koukkuunhan siihen vielä jää, nuori ihminen. Voi elämä.Kommentoin viimeistä kappaletta.
Mitä hoidatte ibuprofeenilla? Nimittäin alkuperäisessä lainauksessa mainitun lääkärin väite överi. Hän kenties hoiti potilaan holhoojan pettymystä ("vika lapsessa, toimintani oikeutettua, enkä muutu!" ? ) vähemmän huonolla vaihtoehdolla. Joka tapauksessa, ko. holhoojan lapsenlapset nyt ironisesti elävät ehkä lääkkeitä ylisyömällä - syömällä niitä mainitun potilaan "puolesta!" Sukupolvien välistä äärimmäisyydestä toiseen menemistä... kaikki ääripäät ovat vaarallisia.
Sinun äitisi mielipiteessä on itua. Normaalia vuotoa ei pidä patologisoida (kuten edellä mainittu holhooja omalla tavallaan teki?) Ibuprofeenin säännöllinen runsas käyttö on riski munuaisten terveydelle jne. Kivusta ei tarvitse kärsiä kun lääkkeitäkin on, mutta täytyy muistaa, että lääkitys ON aina myös riski ja hinta voi näkyä vasta vuosien päästä... Lääkitys on KOMPROMISSI. Täsmälääkkeitä ei ole. Pitkäaikaisvaikutuksia jokaisessa kehossa ei voi etukäteen tietää. On siis hyvä pidättäytyä ylihoitamisesta, hoitamasta omia menneitä kärsimyksiä tyttärissä. Voit vain rajallisesti näyttää, että sinä hoidat asian paremmin. Jos liioittelet, toteutat vain äitisi huonoutta uudessa muodossa. Ja teet sen muiden ihmisten terveydellä. Varo, mitä kaikkea äitisuhteesi pohjalta teet koska siinä voi huomaamattomasti, hyvää tarkoittaen, mennä liian pitkälle.
Olen lukenut tästä, kuinka myöskään lasten kipua ei tule vähätellä. Usein se aikuinen ottaa lääkkeen vaivoihinsa mutta lapsille tarjotaan joko liian pientä lääkitystä tai ei ollenkaan, jolloin se kipu saattaa kroonistua ja kudoksiin tulee vaurioita. Lääketieteen Professori kehoitti antamaan sen suurimman sallitun lääkemäärän, jotta kipu ei pitkittyisi turhaan.
Hm. Jos kivunhoito olisi viivästynyttä ja kipu ehtinyt voimistua, tai kipu olisi syntynyt nopeasti eikä sitä pystyisi kylmällä hoitamaan, antaisin minäkin korkeimman sallitun määrän ibuprofeenia.
Mutta kun kyse on tavan opettaminen jopa vuosikymmenien ajaksi, kuten lainauksessa, lähtisin pienimmästä annoksesta, jonka on todettu voivan riittää (esim. 200 mg ibuprofeenia). Jos 20 min:n kuluttua on vielä vähän kipua ja pahoinointia, ottaisin vielä toisen samansuuruisen annoksen. Ei niin, että vetäisin heti jotain maksimiannoksia - en edes lapselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla alkoi kuukautiset 11-vuotiaana. Luulin aina, että olin "epänormaali" ja mun kuukautiset olisi jotenkin tosi runsaat.
Oikeasti ei edes ollut, vaan äiti ei edes ostanut mulle omia siteitä. Käski vaan käyttää kaapista niitä, mitä hän itsekin käytti. Eli jotain tosi ohuita ja huonoja... Yösiteitä ei ollut ollenkaan. Eikä muutenkaan koskaan tarpeeksi niitä ohuitakaan. Niitä ohkasia luiruja en sitten uskaltanut edes ottaa tarpeeksi tarpeeseeni, vaan vaihdoin uuteen vasta, kun oli ihan pakko :(
Öisin sitten tuli "ylivuotoja" ja äiti oli niistä vihainen, kun tuli pyykkiä! Vei mut kerran lääkäriinkin, kun olen niin "epänormaali". Lääkäri käski antaa ibuprofeenia, koska se vähentää tutkitusti n. 30% vuotoa. Ikinä en mitään Buranaa saanut...
Opin tekemään yöksi itelleni vessapapereista vaipat ja viemään aamuisin paperit reppuun rullattuina ulkoroskiksiin kouluun mennessä. Koska sitä paperimäärää ei uskaltanut kerralla vetää vessasta alas. Eikä vessaan hommattu ikinä edes roskista mua varten...
Omille muutettua ostin monta pakkausta yösiteitä, kunnollisia siivellisiä siteitä ja jättipakkauksen Buranaa. Sekä hienon mattamustan poljinroskiksen.
Ihan sama kokemus, oli kyllä kurjaa yrittää selvitä 11-vuotiasna kuukautisten kanssa ilman tukea, neuvoja ja etenkin ilman kunnon siteitä.
Isälleni kuukautisteni alkaminen oli jotain käsittämättömän inhottavaa. Mihinkään roskikseen ei olisi saanut laittaa siteitä, ei mihinkään, aina oli huutamassa kun 'täälläkin on näitä rättejä haisemassa'. Sitten piilottelin siteitä vessapaperiin käärittyinä ja siitäkin tuli huutoa kun tuhlaan vessapaperia.
Samoin ylivuodoista huudettiin, pyykin määrästä huudettiin, pesulla käymisestä huudettiin.
Mistään kuukautiskivuista en edes uskaltanut puhua.
Omat tyttäreni saavat Buranaa tarvittaessa, on roskikset vessoissa, vessojen kaapeissa on aina valikoima Always-siteitä vuodon eri vaiheisiin, löytyy tamponit ja pikkuhousun suojat, tahranpoisto-aine löytyy pyykkikoneen vierestä, eikä kuukautisia tarvitse sen enempää kommentoida.
Paitsi jos tyttäret itse kommentoivat ja haluavat jotain asiasta puhua, silloin olen herkällä korvalla, asiaan etsitään ratkaisu, joskus riittää myötätuntoiset sanat, kaupasta tuotu suosikkisuklaa, joskus on tilattu aikaa terkkariin tai gynelle.
Äitini muuten kerran suuttui minulle, kun annoin tyttärelle Buranaa kuukautiskipuun. Ei ole kuulemma ennenkään tablettia otettu naisten vaivaan ja koukkuunhan siihen vielä jää, nuori ihminen. Voi elämä.Kommentoin viimeistä kappaletta.
Mitä hoidatte ibuprofeenilla? Nimittäin alkuperäisessä lainauksessa mainitun lääkärin väite överi. Hän kenties hoiti potilaan holhoojan pettymystä ("vika lapsessa, toimintani oikeutettua, enkä muutu!" ? ) vähemmän huonolla vaihtoehdolla. Joka tapauksessa, ko. holhoojan lapsenlapset nyt ironisesti elävät ehkä lääkkeitä ylisyömällä - syömällä niitä mainitun potilaan "puolesta!" Sukupolvien välistä äärimmäisyydestä toiseen menemistä... kaikki ääripäät ovat vaarallisia.
Sinun äitisi mielipiteessä on itua. Normaalia vuotoa ei pidä patologisoida (kuten edellä mainittu holhooja omalla tavallaan teki?) Ibuprofeenin säännöllinen runsas käyttö on riski munuaisten terveydelle jne. Kivusta ei tarvitse kärsiä kun lääkkeitäkin on, mutta täytyy muistaa, että lääkitys ON aina myös riski ja hinta voi näkyä vasta vuosien päästä... Lääkitys on KOMPROMISSI. Täsmälääkkeitä ei ole. Pitkäaikaisvaikutuksia jokaisessa kehossa ei voi etukäteen tietää. On siis hyvä pidättäytyä ylihoitamisesta, hoitamasta omia menneitä kärsimyksiä tyttärissä. Voit vain rajallisesti näyttää, että sinä hoidat asian paremmin. Jos liioittelet, toteutat vain äitisi huonoutta uudessa muodossa. Ja teet sen muiden ihmisten terveydellä. Varo, mitä kaikkea äitisuhteesi pohjalta teet koska siinä voi huomaamattomasti, hyvää tarkoittaen, mennä liian pitkälle.
Olen lukenut tästä, kuinka myöskään lasten kipua ei tule vähätellä. Usein se aikuinen ottaa lääkkeen vaivoihinsa mutta lapsille tarjotaan joko liian pientä lääkitystä tai ei ollenkaan, jolloin se kipu saattaa kroonistua ja kudoksiin tulee vaurioita. Lääketieteen Professori kehoitti antamaan sen suurimman sallitun lääkemäärän, jotta kipu ei pitkittyisi turhaan.
Hm. Jos kivunhoito olisi viivästynyttä ja kipu ehtinyt voimistua, tai kipu olisi syntynyt nopeasti eikä sitä pystyisi kylmällä hoitamaan, antaisin minäkin korkeimman sallitun määrän ibuprofeenia.
Mutta kun kyse on tavan opettaminen jopa vuosikymmenien ajaksi, kuten lainauksessa, lähtisin pienimmästä annoksesta, jonka on todettu voivan riittää (esim. 200 mg ibuprofeenia). Jos 20 min:n kuluttua on vielä vähän kipua ja pahoinointia, ottaisin vielä toisen samansuuruisen annoksen. Ei niin, että vetäisin heti jotain maksimiannoksia - en edes lapselle.
Ajatelkaa, jos esim. 40 vuoden ajan söisi joka kuukausi 3 x 800 mg ibua, vaikka 25% tuosta riittäisi.
(Käytännössä monien kivut päättyvät synnytykseen tms. mutta noin teoriassa.)
Monien vanhempi ei ole ollut hanakas antamaan lapselle lääkettä tai muutenkaan helpottamaan lapsen oloa, sitten on toinenkin ääripää. Tulee aina mieleen se yksi tapaus, jossa vanhemmat tuhosivat lapsen maksan Panadol-yliannostuksella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla alkoi kuukautiset 11-vuotiaana. Luulin aina, että olin "epänormaali" ja mun kuukautiset olisi jotenkin tosi runsaat.
Oikeasti ei edes ollut, vaan äiti ei edes ostanut mulle omia siteitä. Käski vaan käyttää kaapista niitä, mitä hän itsekin käytti. Eli jotain tosi ohuita ja huonoja... Yösiteitä ei ollut ollenkaan. Eikä muutenkaan koskaan tarpeeksi niitä ohuitakaan. Niitä ohkasia luiruja en sitten uskaltanut edes ottaa tarpeeksi tarpeeseeni, vaan vaihdoin uuteen vasta, kun oli ihan pakko :(
Öisin sitten tuli "ylivuotoja" ja äiti oli niistä vihainen, kun tuli pyykkiä! Vei mut kerran lääkäriinkin, kun olen niin "epänormaali". Lääkäri käski antaa ibuprofeenia, koska se vähentää tutkitusti n. 30% vuotoa. Ikinä en mitään Buranaa saanut...
Opin tekemään yöksi itelleni vessapapereista vaipat ja viemään aamuisin paperit reppuun rullattuina ulkoroskiksiin kouluun mennessä. Koska sitä paperimäärää ei uskaltanut kerralla vetää vessasta alas. Eikä vessaan hommattu ikinä edes roskista mua varten...
Omille muutettua ostin monta pakkausta yösiteitä, kunnollisia siivellisiä siteitä ja jättipakkauksen Buranaa. Sekä hienon mattamustan poljinroskiksen.
Ihan sama kokemus, oli kyllä kurjaa yrittää selvitä 11-vuotiasna kuukautisten kanssa ilman tukea, neuvoja ja etenkin ilman kunnon siteitä.
Isälleni kuukautisteni alkaminen oli jotain käsittämättömän inhottavaa. Mihinkään roskikseen ei olisi saanut laittaa siteitä, ei mihinkään, aina oli huutamassa kun 'täälläkin on näitä rättejä haisemassa'. Sitten piilottelin siteitä vessapaperiin käärittyinä ja siitäkin tuli huutoa kun tuhlaan vessapaperia.
Samoin ylivuodoista huudettiin, pyykin määrästä huudettiin, pesulla käymisestä huudettiin.
Mistään kuukautiskivuista en edes uskaltanut puhua.
Omat tyttäreni saavat Buranaa tarvittaessa, on roskikset vessoissa, vessojen kaapeissa on aina valikoima Always-siteitä vuodon eri vaiheisiin, löytyy tamponit ja pikkuhousun suojat, tahranpoisto-aine löytyy pyykkikoneen vierestä, eikä kuukautisia tarvitse sen enempää kommentoida.
Paitsi jos tyttäret itse kommentoivat ja haluavat jotain asiasta puhua, silloin olen herkällä korvalla, asiaan etsitään ratkaisu, joskus riittää myötätuntoiset sanat, kaupasta tuotu suosikkisuklaa, joskus on tilattu aikaa terkkariin tai gynelle.
Äitini muuten kerran suuttui minulle, kun annoin tyttärelle Buranaa kuukautiskipuun. Ei ole kuulemma ennenkään tablettia otettu naisten vaivaan ja koukkuunhan siihen vielä jää, nuori ihminen. Voi elämä.Kommentoin viimeistä kappaletta.
Mitä hoidatte ibuprofeenilla? Nimittäin alkuperäisessä lainauksessa mainitun lääkärin väite överi. Hän kenties hoiti potilaan holhoojan pettymystä ("vika lapsessa, toimintani oikeutettua, enkä muutu!" ? ) vähemmän huonolla vaihtoehdolla. Joka tapauksessa, ko. holhoojan lapsenlapset nyt ironisesti elävät ehkä lääkkeitä ylisyömällä - syömällä niitä mainitun potilaan "puolesta!" Sukupolvien välistä äärimmäisyydestä toiseen menemistä... kaikki ääripäät ovat vaarallisia.
Sinun äitisi mielipiteessä on itua. Normaalia vuotoa ei pidä patologisoida (kuten edellä mainittu holhooja omalla tavallaan teki?) Ibuprofeenin säännöllinen runsas käyttö on riski munuaisten terveydelle jne. Kivusta ei tarvitse kärsiä kun lääkkeitäkin on, mutta täytyy muistaa, että lääkitys ON aina myös riski ja hinta voi näkyä vasta vuosien päästä... Lääkitys on KOMPROMISSI. Täsmälääkkeitä ei ole. Pitkäaikaisvaikutuksia jokaisessa kehossa ei voi etukäteen tietää. On siis hyvä pidättäytyä ylihoitamisesta, hoitamasta omia menneitä kärsimyksiä tyttärissä. Voit vain rajallisesti näyttää, että sinä hoidat asian paremmin. Jos liioittelet, toteutat vain äitisi huonoutta uudessa muodossa. Ja teet sen muiden ihmisten terveydellä. Varo, mitä kaikkea äitisuhteesi pohjalta teet koska siinä voi huomaamattomasti, hyvää tarkoittaen, mennä liian pitkälle.
Olen lukenut tästä, kuinka myöskään lasten kipua ei tule vähätellä. Usein se aikuinen ottaa lääkkeen vaivoihinsa mutta lapsille tarjotaan joko liian pientä lääkitystä tai ei ollenkaan, jolloin se kipu saattaa kroonistua ja kudoksiin tulee vaurioita. Lääketieteen Professori kehoitti antamaan sen suurimman sallitun lääkemäärän, jotta kipu ei pitkittyisi turhaan.
Hm. Jos kivunhoito olisi viivästynyttä ja kipu ehtinyt voimistua, tai kipu olisi syntynyt nopeasti eikä sitä pystyisi kylmällä hoitamaan, antaisin minäkin korkeimman sallitun määrän ibuprofeenia.
Mutta kun kyse on tavan opettaminen jopa vuosikymmenien ajaksi, kuten lainauksessa, lähtisin pienimmästä annoksesta, jonka on todettu voivan riittää (esim. 200 mg ibuprofeenia). Jos 20 min:n kuluttua on vielä vähän kipua ja pahoinointia, ottaisin vielä toisen samansuuruisen annoksen. Ei niin, että vetäisin heti jotain maksimiannoksia - en edes lapselle.
Ajatelkaa, jos esim. 40 vuoden ajan söisi joka kuukausi 3 x 800 mg ibua, vaikka 25% tuosta riittäisi.
(Käytännössä monien kivut päättyvät synnytykseen tms. mutta noin teoriassa.).
Se tarkoittaisi lähes kolmanneskiloa puhdasta ibuprofeenia - turhaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä. Jos piti esim. kuumeessa jäädä kotiin, niin äiti oli äkäinen ja toitotti, että "pleikkaria ei sitten pelata!".
Mitä väärää tässä nyt on? Meillä on myös pleikkari- ja puhelinkielto kun sairastetaan kotona. Silloin on tarkoitus levätä ja toipua, ei ha kata silmät punaisina pleikkaria aamusta iltaan. Jos on jalka paketissa, silloin käydään etäkoulua ja tehdään tehtäviä.
Olen joutunut oman pojan taluttamaan kouluun tällaisen pleikkariloman jälkeen. Ei ollut ollut kuumetta eikä mitään useaan päivään, mutta aina aamulla oli maha kipeä ettei voinut lähteä kouluun, ja jäi pelaamaan pleikkaa. Vein sitten kädestä pitäen koulun pihalle mahakipuineen ja sinne jäi, ei ollut maha enää kipeä. Sen jälkeen ei ole saanut pelailla sairaana eikä "sairaana".
Pleikkarin pelaaminen ei ole niin rasittavaa toimintaa, että se vaikuttaisi toipumiseen. Aina on parempi jos on jotain piristävää tekemistä ajankuluksi. Se on sitten eri asia, jos lapsi alkaa teeskennellä jotta saisi jatkaa "lomailua", sellaista ei meillä ole ilmennyt.
Tuskinpa moni aikuinenkaan sairastaa niin, ettei lue tai katso telkkaria tai tee yhtään mitään, miksi lastenkaan siis pitäisi?
Sairastaessa nimenomaan pitää keskittyä vain toipumiseen ja paranemiseen. Ei silloin voi videopelejä pelata tai televisioa katsella. Ennen oli jopa kirjat ja sanomalehdet kielletty sairaaloissa.
Vaikuttaisit itse jääneesi lapsen tasolle. Maailma ei ole mustavalkoinen.