Raivottiinko sinulle lapsena jos tulit esim kipeäksi tai sattui joku haaveri?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

juu suututtiin jos olin kipeä. Ja kouluun oli pakko mennä, oli vointi mikä tahansa, koska ei ollut mikään syy jäädä kotiin makaamaan jos on kipeä. 

ei toivoakaan että kotitöitä olisi saanut jättää tekemättä tai koiraa ulkoiluttamatta myöskään, vaikka olisikin kipeänä koska "niin me aikuisetkin joudumme asiat hoitamaan vaikka olisi pää kainalossa". eikä todellakaan kukaan paaponut, hoitanut tai keitellyt mitään lämmintä hunajateetä tarjolle kuten kuulin että kavereille kotona tehtiin jos olivat kipeitä.

Lukiessa näitä, muuten, tuleeko teille muille mieleen, miten usein kuitenkin väitetään, että kaikki suurten ikäluokkien jälkeen on kotona saaneet pelkkää silkkihansikkain hemmottelua ja pään silittelyä, varsinkin millenniaalit, mitä tässäkin varmaan ketjussa on suuri osa. Helpolla päästiin juu, ei kun.

Ehkä joku suurten ikäluokkien ihminen on huomannut ajoissa hakea apua, eikä kaatanut kaikkea pskaa lastensa niskaan suodattamatta. Minun on pitänyt käsitellä sotiamme kaikin mahdollisin keinoin, ymmärtääkseni 6-vuotta sotinutta isääni ja veljensä menettänyttä pikkulotta äitiäni,  ymmärtääkseni itseäni. Ja käsittely vanhempana ja isovanhempana jatkuu. Kykenin aikanaan jonkin verran keskustelemaan edesmenneiden vanhempieni kanssa ja antamaan anteeksi monia asioita, josta olen nyt todella kiitollinen. Koskaan ei ole myöhäistä pyytää anteeksi ja antaa anteeksi. Toivottamasti, anteeksi jeesustelu, kaunis aamu ja eurinko paistaa

Näitä juttuja lukeneena, luojan kiitos omilla vanhemmilla oli maalaisjärkeä, että tilanne on tämä ja se vain pitää hoitaa asianmukaisesti pois, kuin että rähjätä turhaan.

Vierailija kirjoitti:

Äiti raivosi. Muistan kun kerran minä ja veljeni oksensimme molemmat samana yönä ja äitin piti jäädä töistä kotiin kun mummo oli juuri silloin jossain eläkeläisten retkellä. Kauhea huuto ja raivoaminen, että miksi ette voineet oksentaa vasta siellä koulussa. Siihen aikaan ei kipeitä lapsia haettu koulusta kotiin vaan laitettiin sitten jonnekin tyhjään luokkaan lepäämään ja käytiin kysymässä, että joko voit mennä seuraavalle tunnille.

Etkö ole aikuisena ajatellut, että äitisi vain uupui, tunsi itsensä avuttomaksi kaaoksessa. Kun kaikki vuodevaatteet odottavat pesua, puhumattakaan mikä huoli lapsista mikä tauti, ei aikuinen ole kone vaan tunteva ihminen. Mummo ainakin lohdutti, eikö? Osaathan itse toimia toisin lastesi kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti raivosi. Muistan kun kerran minä ja veljeni oksensimme molemmat samana yönä ja äitin piti jäädä töistä kotiin kun mummo oli juuri silloin jossain eläkeläisten retkellä. Kauhea huuto ja raivoaminen, että miksi ette voineet oksentaa vasta siellä koulussa. Siihen aikaan ei kipeitä lapsia haettu koulusta kotiin vaan laitettiin sitten jonnekin tyhjään luokkaan lepäämään ja käytiin kysymässä, että joko voit mennä seuraavalle tunnille.

Etkö ole aikuisena ajatellut, että äitisi vain uupui, tunsi itsensä avuttomaksi kaaoksessa. Kun kaikki vuodevaatteet odottavat pesua, puhumattakaan mikä huoli lapsista mikä tauti, ei aikuinen ole kone vaan tunteva ihminen. Mummo ainakin lohdutti, eikö? Osaathan itse toimia toisin lastesi kanssa.

Ja sekö on siis hyväksyttävä tekosyy raivota lapsille, että miksi te ette perkele oksenna siellä koulussa?

Kauheeta luettavaa nämä. Omat vanhempani eivät koskaan uskoneet että olin kipeä. Johtui siitä että minua kiusattiin koulussa joskus nelos luokalla ja sain ahdistus ja paniikki kohauksia jotka sitten purkeutuivat migreeninä noin kerran kahdessa viikossa. Kun vaihdoimme koulua ja kasvoin isommaksi eivät uskoneet että voisin olla kipeä makasin kerran 40 asteen kuumeessa melkein kaksi viikkoa kunnes mummo vei sairaalaan että nyt on joku vikana. Kurkunpään tulehdus ja antibiootit kouraan. Menin sitten monesti kuumeessa kouluun koska ei pieni lämpö mitään ole. Koen edelleen huonoa omatuntoa kipeänä olosta ja olen mennyt töihin kun ei olisi pitänyt. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ikäluokkaa te olette joiden äiti aina käänsi/kääntää huomion itseensä ja siihen kuinka rankkaa HÄNELLÄ on? Siis tarkoitan kun joku kertoi esim. että sisko sairastui vakavasti ja äiti käänsi vain huomion itseensä kuinka hänen piti ottaa vapaata töistä jne. Äidilläni samaa käytöstä ja haluaisin kyllä kovasti tietää, onko tämä narsismia vai mitä? Itse olen hieman päälle 4-kymppinen.

Mielestäni on ihan normia harmitella sitä että joutuu töistä pois mutta se että raivoaa siitä, ei ole. Kyllä lapsen on hyvä nähdä seuraukset mitä siitä tulee jos etenkin pitkän aikaa sairastelee. Joissakin työpaikoissa pitää saada sairastodistus heti ekasta päivästä. Ikävää että lapsi on sairas, tottakai mutta kyllä aikuisen tulisi kontrolloida jo omaa käytöstään vaikka kuinka ottaisi päähän.

Tässä taisi olla kyse lapsen vakavasta sairastumisesta. Löydät kyseisen kommentin ketjun alkupäästä. Jos siis lapsesi sairastuisi esim syöpään niin kerrotko hänelle miten ikäviä seurauksia äidille tästä nyt koitui kun ihan töistä pitää pois olla näiden sädehoitojen takia?

Ahaa, no sitten ymmärrän, pieni väärinkäsitys minulta. Luulin että kyse on vain normista flunssasta...

Eikö kuitenkin normaalista flunssasta? 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä todellakin tuli tukkapöllyt ja luunapit tutuiksi minullekin. Joskus pienenä, kun nostin kädet ylös pyytääkseni päästä aidin syliin, hän laittoi peukalot kainaloihini, kun tiesi että kutisen kainaloista. Sillä tavalla pääsi kätevästi eroon syliin pyrkivästä pennusta.

Äitisi oli oksettava tyyppi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiesittekö muuten, että tänne kirjoittaa tai ainakin tätä palstaa lukee myös nämä vanhemmat, jotka ovat kohdelleet lapsiaan törkeästi? Ei täällä pelkkiä uhreja ole. Olisikin mielenkiintoista kuulla heidän näkemyksensä omasta toiminnastaan. Hävettääkö jälkikäteen, tietävätkö olleensa väärässä? Vai onko edelleen kielto päällä?

Jep, esim suurten ikäluokkien edustajia täällä on ja he ovat saaneet lapsensa 70-luvulla. Ja tuohon aikaan oli paljon ongelmia.

Joten sinä, suurten ikäluokkien edustaja; teitkö virheitä kasvatuksessa ja äitiydessäsi aikanaan? Koetko niin? Täällä moni haluaa lukea, kenties oma lapsesikin.

Olen syntynyt 1975 ja isäni oli 1945 syntynyt. Isä oli aina poissa, kireä ja äiti käveli varpaillaan. Hän ei koskaan puhunut asiasta, paitsi kuolinvuoteellaan, koska kaikki oli loppumassa muutaman viikon sisällä. Siinä hän todella vaivautuneesti myönsi, että "kai minä olisi voinut olla parempi isä." Teki mieli sanoa, että niin todellakin olisit voinut olla, sinähän olit ihan paska isä. Mutta sanoin vain, että hyvä isähän sinä olit, vaikka se oli valhe.

Annoin hänelle siis armoa ja hän sai kuolla kuvitelmassa, että oli hyvä isä, vaikka oli ihan paska. No, se kertoo että minä sentään en ole samanlainen kuin hän.

Olet rakkaudellinen ihminen. On upeaa nähdä, että on olemassa ihmisiä jotka pystyvät luopumaan jopa oikeutetusta vihastaan nähdessään sen hyödyttömyyden tilanteessa. Eihän siitä olisi ollut enää hyötyä, pahoittaa isäsi mieltä, ei kuoleva ihminen ehdi enää mitään korjaamaan. Ja noiden ikäluokkien kanssa tuo myönnytys siitä että olisi voinut olla parempi isä, on varmaan se ainoa anteeksipyyntö mihin hän edes kykenee. Olet hyvä ihminen pystyessäsi luopumaan omasta vihastasi ja tuomaan lohtua kuolevalle. Nostan hattua sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiesittekö muuten, että tänne kirjoittaa tai ainakin tätä palstaa lukee myös nämä vanhemmat, jotka ovat kohdelleet lapsiaan törkeästi? Ei täällä pelkkiä uhreja ole. Olisikin mielenkiintoista kuulla heidän näkemyksensä omasta toiminnastaan. Hävettääkö jälkikäteen, tietävätkö olleensa väärässä? Vai onko edelleen kielto päällä?

Jep, esim suurten ikäluokkien edustajia täällä on ja he ovat saaneet lapsensa 70-luvulla. Ja tuohon aikaan oli paljon ongelmia.

Joten sinä, suurten ikäluokkien edustaja; teitkö virheitä kasvatuksessa ja äitiydessäsi aikanaan? Koetko niin? Täällä moni haluaa lukea, kenties oma lapsesikin.

Olen syntynyt 1975 ja isäni oli 1945 syntynyt. Isä oli aina poissa, kireä ja äiti käveli varpaillaan. Hän ei koskaan puhunut asiasta, paitsi kuolinvuoteellaan, koska kaikki oli loppumassa muutaman viikon sisällä. Siinä hän todella vaivautuneesti myönsi, että "kai minä olisi voinut olla parempi isä." Teki mieli sanoa, että niin todellakin olisit voinut olla, sinähän olit ihan paska isä. Mutta sanoin vain, että hyvä isähän sinä olit, vaikka se oli valhe.

Annoin hänelle siis armoa ja hän sai kuolla kuvitelmassa, että oli hyvä isä, vaikka oli ihan paska. No, se kertoo että minä sentään en ole samanlainen kuin hän.

Olet rakkaudellinen ihminen. On upeaa nähdä, että on olemassa ihmisiä jotka pystyvät luopumaan jopa oikeutetusta vihastaan nähdessään sen hyödyttömyyden tilanteessa. Eihän siitä olisi ollut enää hyötyä, pahoittaa isäsi mieltä, ei kuoleva ihminen ehdi enää mitään korjaamaan. Ja noiden ikäluokkien kanssa tuo myönnytys siitä että olisi voinut olla parempi isä, on varmaan se ainoa anteeksipyyntö mihin hän edes kykenee. Olet hyvä ihminen pystyessäsi luopumaan omasta vihastasi ja tuomaan lohtua kuolevalle. Nostan hattua sinulle.

Ihan hirveää paskaa ja itsepetosta. Pääset varmaan taivaaseen. Eivätkä hirviövanhemmat oppineet mitään.

Meillä ei suututtu sairastumisesta, mutta kaikesta muusta kyllä. Isä oli juuri sellainen vajailla tunnetaidoilla kieroon kasvatettu, joka ei voi sietää mitään negatiivisia tunteita tai vastoinkäymisiä. Isäni karjui esimerkiksi veljelle, kun hänen lompakkonsa varastettiin lapsena kaupungilla. Isä karjui myös joka kerta kun tuli laskuja, varmasti ahdisti kun raha oli tiukalla ja äiti käytännössä koko ajan työttömänä. Osa minusta ymmärtää, että vanne on varmasti lama-aikana kahden lapsen perheessä kiristänyt, mutta samalla kasvoin itse siihen, että mistään hinnasta ei saa paljastaa vanhemmille, jos jotain sattuu, koska sieltä ei tule mitään tukea, pelkästään haukut. Edelleenkin liskoaivoni pyrkivät piilottelemaan, jos teen jotain väärin. Veljeni kärsi vuosia vakavasta koulukiusaamisesta ja aikuisena on ilmennyt, että vanhempani eivät olleet huomanneet koko asiaa. Siis vaikka veljelläni ei ollut yhtään kaveria, eikä hän ajoittain halunnut mennä ollenkaan kouluun.

Samaan aikaan tietysti ulospäin piti näyttää niille kuuluisille kaikille muille, että olemme normaali perhe, eikä meillä ole mitään ongelmia. Sitten ovien sisäpuolella alkoi se lapsellinen karjunta ja tietysti myös vanhempien keskinäinen tappelu. Onneksi omien lasten kanssa saa elää ihan toisella tavalla.

Ei helkutti miten sadistinen maa. Ei siinä, itsekin olen saanut henkisen ja fyysisen väkivallan alaisen kasvatuksen (vm.-87), mutta kuvittelin sen olevan aika harvinaista nykypäivänä.

Kun sairastuin 15-vuotiaana henkisesti koulukiusaamisen takia ja jouduin psykiatriselle osastolle, niin tehtiin selväksi että olen heikko ja hävettävä ihminen. "Mitähän ne kylällä ajattelee, kun olet ollut pitkään poissa koulusta ja saavat tietää, että oletkin hullu" Vanhemmat eivät suostuneet hyväksymään diagnoosejani ja ottivat mut lopulta pois osastolta ja kokonaan hoidon piiristä. Nykyään ei onnistuisi, tämä 2000-luvun alussa.

En ole ollut töissä päivääkään ja kaikki yliopisto-opinnot ovat jääneet jo alussa kesken.

Tuntuu ihan älyttömältä, että tuohon asti vanhemmat olivat maailman ihanimmat. Heti, kun mielenterveys otti osumaa, hylättiin. Välit heihin ovat tällä hetkellä asiallisen viileät.

Vierailija kirjoitti:

Järkyttävää mutta tuttua. Varmaan jokaisella 1970-luvulla syntyneellä on vähintään joku kaveri, jota kohdeltiin kotona noin, jos omat vanhemmat eivät kuitenkaan toimineet noin. Ja siitä eteenpäin pikkuhiljaa on tavat muuttuneet. Lasten fyysinen "kuritus" tuli rangaistavaksi jne. Mutta hitaasti kulttuuri muuttuu. Ja mistä se sitten tulee tuo lapselle raivoaminen sairastumisesta ja loukkaantumisesta?

Itse luulen että ne juuret ovat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolelta alkaneesta hygieenisyyden ja puhtauden vaatimuksesta. Silloin elinolot olikin usein saastaiset ja valistukselle oli tarve. Oli tuberkuloosia ja muita tauteja, joita vastaan taisteltiin puhtaudella. Kun sitten Suomi itsenäistyi ja ruvettiin rakentamaan kansalaisen ihannetta, siihen liittyi edelleen tuo puhtaus, mutta Arvo Ylppö kumppaneineen lisäsivät siihen myös terveyden, reippauden ja karaistumisen. Raitis ulkoilma paransi kaikki vaivat. Kaikki nuo kietoutuvat yhteen kunnon kansalaisen ihanteeseen. Nuori kansakunta tarvitsi elinvoimaisen kansan. Eli olit kunnon kansalainen kun olit terve. Ja siihen terveyteen pystyi vaikuttamaan siivoamalla ja kuntoilemalla ulkoilmassa.

Kun lapsi sitten sairastuu, hän oli ( ja on vielä nykyäänkin joissain perheissä) merkki siitä, että vanhemmat ovat epäonnistuneet olemaan kunnon kansalaisia. Tilanne tuottaa vanhemmille häpeän tunteita, joita vanhemmat sitten yrittävät tukahduttaa olemalla vihaisia sille lapselle. Tämän sairastuminen on elävä todiste siitä vanhemman epäonnistumisesta. Kun vielä otetaan huomioon II MS ja sen aiheuttama empatiavaje, kyvyttömyys ja resurssien puute tutkailla omia tunteitaan ja miksi toimii kuten toimii, voi hyvin kuvitella miten nämä ääneen puhumattomat vaatimukset ja sosiaalinen paine (oli se kuviteltua tai todellista) siirtyivät sukupolvelta toiselle niin, että se näkyy vielä tänäkin päivänä. Ja kyllähän tämä kaikki näkyy ihan yhteiskunnallisellakin tasolla. Ei saa turhaa mennä lääkäriin ja käyttää vähiä terveydenhuollon resursseja, oma vika kun sairastut jne.

Tämän lisäksi Suomessa on ollut kauan vallalla hyvin Luterilainen asenne elämään; nöyränä ja valittamatta puurramme työtä kunnes kuolo meidät korjaa. Sairastuminen sotki kaiken, sen nöyränä työn puurtamisen. Oli huono ihminen kun valitti eikä kyennyt hoitamaan velvollisuuksiaan. Meillä ei sairastamisesta raivottu, mutta hiljaa ja huomaamaton piti olla ja työt piti tehdä. Eli lapsena sairastuminen oli paha asia, koska kouluun ei voinut mennä ja tarvitsi huomiota (vaikka siitä ei raivottu, oli selvää että kouluun mentiin jos ei ollut kuumetta tai oksentanut).

Mä olen juurikin raivolla/vähättelyllä/ignooraamisella kasvatettu ja kauhukseni huomannut, että nyt ikääntyneiden vanhempien koheloinnit (kahvikuppi kaatuu, meinaa kompastua maton reunaan, meinaa tukehtua pullaan) saa aikaan ekana ja ihan välittömästi just tuollaisen raivon.

Monen vanhemmat oli hirveitä ihmisiä, koska he valitsi olla sitä. On kahta lajia ihmisiä. Ihmiset jotka kostaa heikoimmilleen kokemansa vääryydet. He näkee ainoaksi keinoksi nousta oman kipunsa yli muiden alistamisen ja polkemisen sekä oman traumansa tartuttamisen muihin. He on kuin tarttuva virus. Sitten on ihmisiä jotka satettuna pitävät huolen että kukaan muu ei enää samaa joudu kohtaamaan ja kokemaan hirveyksiä mitä he koki. He on lääke pahuuteen. Ja jokainen voi valita onko leviävä virus vai helpottava lääke. Pahat on ihmiset on pahoja ilman kipua ja kivulla. Se on heidän luonne. Hyvät ihmiset on hyviä, mitä tahansa heille sattuu.

En muista, että kipeydestä olisi suututtu, mutta mistään vaivasta minua ei viety lääkäriin ja yksin sai kotona sairastaa jo ekaluokkalaisesta, jos ei jopa eskari-ikäisestä lähtien.

Molemmat vanhempani olivat kyllä itse lääkäreitä, mutta siitä huolimatta esim jatkuvat korvatulehdukset olisi voitu hoitaa putkittamalla tms eikä aina vain kotikonstein. Sitten toinen korva tulehtuikin niin pahasti, että isä päätti sen puhkaisun olevan tarpeen. Puhkaisua varten sitten vietiin vastaanotolle, mutta suhtauduttiin vähätellen toimenpiteestä aiheutuvaa pelkoa ja kipua kohtaan.

Eniten isä suuttui turhan metelin pitämisestä, sotkemisesta ja ihan erityisesti auton sotkemisesta. Tukkapöllyä tai retuutusta sain useamman kerran ja kerran hän läimäytti minua kunnolla kasvoihin, joskin pyysi sitä myöhemmin kyllä anteeksi.

Äiti ei koskaan ollut fyysinen, mutta ei myöskään puuttunut isän raivoamiseen.

Elin lapsuuteni 90-luvulla.

Vierailija kirjoitti:

Kun sairastuin 15-vuotiaana henkisesti koulukiusaamisen takia ja jouduin psykiatriselle osastolle, niin tehtiin selväksi että olen heikko ja hävettävä ihminen. "Mitähän ne kylällä ajattelee, kun olet ollut pitkään poissa koulusta ja saavat tietää, että oletkin hullu" Vanhemmat eivät suostuneet hyväksymään diagnoosejani ja ottivat mut lopulta pois osastolta ja kokonaan hoidon piiristä. Nykyään ei onnistuisi, tämä 2000-luvun alussa.

En ole ollut töissä päivääkään ja kaikki yliopisto-opinnot ovat jääneet jo alussa kesken.

Tuntuu ihan älyttömältä, että tuohon asti vanhemmat olivat maailman ihanimmat. Heti, kun mielenterveys otti osumaa, hylättiin. Välit heihin ovat tällä hetkellä asiallisen viileät.

Yleistä monissa perheissä, joissa vanhemmat syntyneet ennen 70-lukua. Aika harva vanhemman sukupolven ihminen halusi oikeasti lapsia, mutta yhteiskunnan painostuksesta niitä sitten tehtiin. Vielä 90-luvulla elettiin  vahvasti suomettunutta yhtenäiskulttuuria, jossa tehtiin selväksi että kaikki normista poikkeava on suorastaan perverssiä. "Mitähän ne meistä ajattelee..." oli meilläkin äitimme yleisimmin sanoma lause.

Syntyvyyden lasku näkyy lasten hyvinvoinnissa. Lapset syntyvät perheisiin oikeasti haluttuina ja heidän eteensä halutaan tehdä kaikki. Sen vuoksi mm. nepsy-diagnoosien määrä on räjähtänyt ja lasten alkoholinkäyttö on harvinaista. Me ryypättiin jo ala-asteella ja se oli lama-aikana ihan normaalia. Ei meitä rakastanut kukaan aikuinen ja meilläkin jos sairastui vaikkapa flunssaan tai mahatautiin, niin äiti raivosi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla alkoi kuukautiset 11-vuotiaana. Luulin aina, että olin "epänormaali" ja mun kuukautiset olisi jotenkin tosi runsaat.

Oikeasti ei edes ollut, vaan äiti ei edes ostanut mulle omia siteitä. Käski vaan käyttää kaapista niitä, mitä hän itsekin käytti. Eli jotain tosi ohuita ja huonoja... Yösiteitä ei ollut ollenkaan. Eikä muutenkaan koskaan tarpeeksi niitä ohuitakaan. Niitä ohkasia luiruja en sitten uskaltanut edes ottaa tarpeeksi tarpeeseeni, vaan vaihdoin uuteen vasta, kun oli ihan pakko :(

Öisin sitten tuli "ylivuotoja" ja äiti oli niistä vihainen, kun tuli pyykkiä! Vei mut kerran lääkäriinkin, kun olen niin "epänormaali". Lääkäri käski antaa ibuprofeenia, koska se vähentää tutkitusti n. 30% vuotoa. Ikinä en mitään Buranaa saanut...

Opin tekemään yöksi itelleni vessapapereista vaipat ja viemään aamuisin paperit reppuun rullattuina ulkoroskiksiin kouluun mennessä. Koska sitä paperimäärää ei uskaltanut kerralla vetää vessasta alas. Eikä vessaan hommattu ikinä edes roskista mua varten...

Omille muutettua ostin monta pakkausta yösiteitä, kunnollisia siivellisiä siteitä ja jättipakkauksen Buranaa. Sekä hienon mattamustan poljinroskiksen.

Ihan sama kokemus, oli kyllä kurjaa yrittää selvitä 11-vuotiasna kuukautisten kanssa ilman tukea, neuvoja ja etenkin ilman kunnon siteitä.

Isälleni kuukautisteni alkaminen oli jotain käsittämättömän inhottavaa. Mihinkään roskikseen ei olisi saanut laittaa siteitä, ei mihinkään, aina oli huutamassa kun 'täälläkin on näitä rättejä haisemassa'. Sitten piilottelin siteitä vessapaperiin käärittyinä ja siitäkin tuli huutoa kun tuhlaan vessapaperia.

Samoin ylivuodoista huudettiin, pyykin määrästä huudettiin, pesulla käymisestä huudettiin.

Mistään kuukautiskivuista en edes uskaltanut puhua.

Omat tyttäreni saavat Buranaa tarvittaessa, on roskikset vessoissa, vessojen kaapeissa on aina valikoima Always-siteitä vuodon eri vaiheisiin, löytyy tamponit ja pikkuhousun suojat, tahranpoisto-aine löytyy pyykkikoneen vierestä, eikä kuukautisia tarvitse sen enempää kommentoida.

Paitsi jos tyttäret itse kommentoivat ja haluavat jotain asiasta puhua, silloin olen herkällä korvalla, asiaan etsitään ratkaisu, joskus riittää myötätuntoiset sanat, kaupasta tuotu suosikkisuklaa, joskus on tilattu aikaa terkkariin tai gynelle.

Äitini muuten kerran suuttui minulle, kun annoin tyttärelle Buranaa kuukautiskipuun. Ei ole kuulemma ennenkään tablettia otettu naisten vaivaan ja koukkuunhan siihen vielä jää, nuori ihminen. Voi elämä.

Kommentoin viimeistä kappaletta.

Mitä hoidatte ibuprofeenilla? Nimittäin alkuperäisessä lainauksessa mainitun lääkärin väite överi. Hän kenties hoiti potilaan holhoojan pettymystä ("vika lapsessa, toimintani oikeutettua, enkä muutu!" ? ) vähemmän huonolla vaihtoehdolla. Joka tapauksessa, ko. holhoojan lapsenlapset nyt ironisesti elävät ehkä lääkkeitä ylisyömällä - syömällä niitä mainitun potilaan "puolesta!" Sukupolvien välistä äärimmäisyydestä toiseen menemistä... kaikki ääripäät ovat vaarallisia.

Sinun äitisi mielipiteessä on itua. Normaalia vuotoa ei pidä patologisoida (kuten edellä mainittu holhooja omalla tavallaan teki?) Ibuprofeenin säännöllinen runsas käyttö on riski munuaisten terveydelle jne. Kivusta ei tarvitse kärsiä kun lääkkeitäkin on, mutta täytyy muistaa, että lääkitys ON aina myös riski ja hinta voi näkyä vasta vuosien päästä... Lääkitys on KOMPROMISSI. Täsmälääkkeitä ei ole. Pitkäaikaisvaikutuksia jokaisessa kehossa ei voi etukäteen tietää. On siis hyvä pidättäytyä ylihoitamisesta, hoitamasta omia menneitä kärsimyksiä tyttärissä. Voit vain rajallisesti näyttää, että sinä hoidat asian paremmin. Jos liioittelet, toteutat vain äitisi huonoutta uudessa muodossa. Ja teet sen muiden ihmisten terveydellä. Varo, mitä kaikkea äitisuhteesi pohjalta teet koska siinä voi huomaamattomasti, hyvää tarkoittaen, mennä liian pitkälle.

 

Vierailija kirjoitti:

Monen vanhemmat oli hirveitä ihmisiä, koska he valitsi olla sitä. On kahta lajia ihmisiä. Ihmiset jotka kostaa heikoimmilleen kokemansa vääryydet. He näkee ainoaksi keinoksi nousta oman kipunsa yli muiden alistamisen ja polkemisen sekä oman traumansa tartuttamisen muihin. He on kuin tarttuva virus. Sitten on ihmisiä jotka satettuna pitävät huolen että kukaan muu ei enää samaa joudu kohtaamaan ja kokemaan hirveyksiä mitä he koki. He on lääke pahuuteen. Ja jokainen voi valita onko leviävä virus vai helpottava lääke. Pahat on ihmiset on pahoja ilman kipua ja kivulla. Se on heidän luonne. Hyvät ihmiset on hyviä, mitä tahansa heille sattuu.

Kauniisti kirjoitettu. Jumala siunatkoon sinua

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt aikuisena kun miettii omien vanhempien reagointeja ja lukee näitä tarinoita, niin tuntuuhan nuo ihan älyttömiltä. Miksi ihmeessä sitä lapsen oloa piti vielä entisestäänkin kurjistaa? Ei se nyt ihan hirveästi tunneälyä vaadi, että yrittäisi edes tukea ja rauhoittaa kipeää lasta.

Ei mikään ihme, että vielä aikuisenakin jättää menemättä lääkäriin tai kokee ahdistusta siitä, että pitäisi pomolle ilmoittaa sairaslomasta.

Mulla on aina olo että mua ei uskota jos ilmoitan töihin olevani sairaana.

Sama. Lisäksi miltei aina on järkky syyllisyydentunto, että olisinko kuitenkin ollut työkykyinen ja olisiko pitänyt vaan olla ottamatta sitä lääkärin kirjoittamaan saitsua (omalla ilmoituksella en tähän päivään mennessä ole edes ollut pois) tai olisiko jopa pitänyt olla menemättä lääkäriin ja ottaa vaan buranaa.

Ja siis näin oli silläkin kertaa kun tulehdusarvo (siis se mikä otetaan veripisarasta sormenpäästä) oli 400 ja jotain päälle ja lääkäri katseli kummissaan, että ei hän kyllä ymmärrä yhtään kuinka mä siinä olen tolpillani ja täysissä järjissä (!) ja kirjoitti lähetteen sairaalaan. Olisi siis pistänyt osastolle suoraan, mutta kun en suostunut niin kirjoitti sitten paperit että voin antaa ne jos/kun joudun ambulanssilla ensiapuun..

Oli siis oikein kunnon keuhkokuume ja kuumetta se 40 astetta.