Raivottiinko sinulle lapsena jos tulit esim kipeäksi tai sattui joku haaveri?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä suututtiin. Äitini käänsi jokaisen sairastumiseni omaksi tragediakseen ja uhriutui. Sitä syyllistämisen määrää! Siskoni sairastui vakavasti, mutta äitini vaati huomiota itselleen kertomalla kaikille, miten HÄN oli joutunut käyttämään lääkärissä ja sairaalassa ja ottamaan töistä vapaata ja hoitamaan lastaan.

Mun äiti edelleenkin nykyään erimielisyyksien tullen vetoaa siihen kuinka vuosia sitten oli tukenani ja hankki minulle apua kun olin vakavasti sairas. Jos yhtään yritän ilmaista pettymystä jossain asiassa tai hänen toiminnassaan, hän vetoaa tuohon ikään kuin kaikki olisi liitoksissa siihen aikaan eikä nykyään saisi olla tyytymätön mihinkään mitä hän sanoo tai tekee. "Muista kuinka silloin tein sitä ja tätä eteesi, olisit kiitollinen!" No niin todellakin olenkin, mutta se ei tarkoita sitä etteikö nykyään saisi mistään pettyä ja ääneen sen sanoa.

Tutun kuuloisia tarinoita. Itse olen syntynyt -90. Äiti raivosi mulle, kun minun allergialääkkeisiin ja rasvoihin meni niin paljon rahaa.. (tupakkaan ja viiniin oli aina rahaa!)

Sairastuin kerran teininä pahasti ja pyysin äidiltä kyytiä lääkäriin. Ei suostunut viemään, kun oli vieraita tulossa ja piti siivota sauna. Sain onneksi sitten kyydin muualta.

Vierailija kirjoitti:

Mitä ikäluokkaa te olette joiden äiti aina käänsi/kääntää huomion itseensä ja siihen kuinka rankkaa HÄNELLÄ on? Siis tarkoitan kun joku kertoi esim. että sisko sairastui vakavasti ja äiti käänsi vain huomion itseensä kuinka hänen piti ottaa vapaata töistä jne. Äidilläni samaa käytöstä ja haluaisin kyllä kovasti tietää, onko tämä narsismia vai mitä? Itse olen hieman päälle 4-kymppinen.

-81. Liekö lapsuudenkodissa ollutta henkistä väkivaltaa, ikänsä on uhriutunut, tietää kaikesta kaiken lääkäreitäkin paremmin eikä vika ole koskaan hänessä itsessään. Ja kaikki tehdään niinkuin äiti aina teki (40-luvulla).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ikäluokkaa te olette joiden äiti aina käänsi/kääntää huomion itseensä ja siihen kuinka rankkaa HÄNELLÄ on? Siis tarkoitan kun joku kertoi esim. että sisko sairastui vakavasti ja äiti käänsi vain huomion itseensä kuinka hänen piti ottaa vapaata töistä jne. Äidilläni samaa käytöstä ja haluaisin kyllä kovasti tietää, onko tämä narsismia vai mitä? Itse olen hieman päälle 4-kymppinen.

Mielestäni on ihan normia harmitella sitä että joutuu töistä pois mutta se että raivoaa siitä, ei ole. Kyllä lapsen on hyvä nähdä seuraukset mitä siitä tulee jos etenkin pitkän aikaa sairastelee. Joissakin työpaikoissa pitää saada sairastodistus heti ekasta päivästä. Ikävää että lapsi on sairas, tottakai mutta kyllä aikuisen tulisi kontrolloida jo omaa käytöstään vaikka kuinka ottaisi päähän.

Tässä taisi olla kyse lapsen vakavasta sairastumisesta. Löydät kyseisen kommentin ketjun alkupäästä. Jos siis lapsesi sairastuisi esim syöpään niin kerrotko hänelle miten ikäviä seurauksia äidille tästä nyt koitui kun ihan töistä pitää pois olla näiden sädehoitojen takia?

Ahaa, no sitten ymmärrän, pieni väärinkäsitys minulta. Luulin että kyse on vain normista flunssasta...

Ei se minusta ole silloinkaan lapsen tehtävä kantaa huolta siitä mitä seurauksia sillä on että tämä on kipeänä, mihin ei voi itse vaikuttaa. Tutkimusten mukaan lapselle ei ole hyväksi esim. se että vanhemmat jakaa rahahuolensa, koska lapsella ei ole vielä sen ikäisenä työkaluja käsitellä asiaa, vaan hyvin herkästi stressaa ja kehittää epäterveitä selviytymiskeinoja, esim. kokee syyllisyyttä, ei halua pyytää mitään, epäterve suhde rahaan.

Vierailija kirjoitti:

Ihan järkyttäviä kuvauksia, ja ensin tuntui, että eihän näitä voi edes uskoa. Yön yli nukuttuani tuli kuitenkin yksi asia mieleen. Olette varmaan vähän eri ikäisiä, mutta ehkä olette sodan käyneiden miesten jälkeläisiä toisessa polvessa. Siitähän on paljonkin puhuttu, millaista perhe-elämässä oli, kun nuo miehet palasivat kotiin sodan jälkeen kaikkine vammoineen ja traumoineen. Ei ollut psykologeja ei terapioita, viinalla niitä painajaisia "hoidettiin", ja pinna oli kireällä, Sen arvaa, miesten lasten riehumisiin ym. suhtauduttiin, ja näin se trauma siirtyi eteenpäin. Tarkoitan, ei siellä rintamalla paljon painanut, vaikka olisi ollut influenssassa, piti vain tehdä  ja mennä. Mitä kaikkia näytelmiä lie korsuissa näytelty, jos joku yski tautiaan läpi yön, kun kaikki pelkäävät ja pinnat on kireällä. Sitä samaa sitten myöhemmin kotona. Nyt vasta tuli mieleen, että joidenkin työkavereiden osoittama epäily siitä, onko joku oikeasti sairas, saattaa juontaa samasta taustasta. Kolmanteen ja neljänteen polveen, niinpä niin. Säästyköön Suomi sodilta jatkossa, että kansakunnalla on aikaa toipua. Ja tätähän on varmaan monissa muissakin Euroopan maissa.  Surullista on.

Erittäin hyvä kirjoitus, tätähän tämä on ja monissa muissakin maissa on ollut erittäin traumaattista. Toivottavasti ukrainalaiset saisivat apua, kun sota päättyy. Terapia pitäisi kuulua jälleenrakennukseen ja minusta meidän muiden maiden tulee heitä auttaa siinäkin.

Mutta erittäin surullisia kirjoituksia tässä ketjussa, mutta silti tämä on hyvä ketju.

Tämä menee nyt vähän ohi mutta miten ulkomaisissa dokumenteissa tai elokuvissa perheenjäsenen ollessa sairaalassa, koko perhe on jopa yötä siellä.

 Itsekin oli pienenä sairaalassa mutta miten ihmeellä äiti ja isä olisivat sinne ennättäneet maatalon töiltään?

Siihen aikaan ei ollut edes maatalouslomittajia. 

Matkaa sairaalaan oli 70 kilometriä.

Kyllä oltiin äkäisiä, jos sattui joku vahinko ja loukkasin itseäni. Varsinkin isä saattoi suuttua kovastikin. Sodankäynyt mies ja huonot hermot. Tänäkin päivänä häpeän kaikenlaisia epäonnistumisia ja heikkouden osoittamista.

Vierailija kirjoitti:

Särkylääkkeitä oli vähän myynnissä eikä niitä juuri suositeltu alle 12-vuotiaille. Lasten Aspiriini oli erikseen. Lääkkeiden väkevyyttä pelättiin ja lääkäri määräsi suurimman osan.

Lisäksi oli uskomus, että kuumetta ei kannata turhaan laskea. Kuume tappaa pöpön ja jos annetaan lääkettä, kuume ei pääse tekemään tehtäväänsä ja tauti pitkittyy. Puolikkaan Disperinin sai jos kuume nousi korkealle eikä saanut nukuttua.

Vm -74

Mun vanhemmat erosivat kun olin 3v. Isä oli väkivaltainen narsisti, joka sai aivan pienistäkin asioista jäätäviä raivokohtauksia. Äiti ei ollut väkivaltainen, mutta melko tunnekylmä ja välinpitämätön. 

Lapsena vietin vielä jonkin verran aikaa viikonloppuisin isän luona, sillä hyvä ystäväni asui siinä naapurissa.  Muistan sen että yhtenä viikonloppuna siellä sairastuin flunssaan, siis sellaisen aivan normaaliin lievään flunssaan joita varmaan jokaisella lapsella on ties montako vuodessa. Heräsin siis aamulla niin että oli vähän lämpöä ja kurkku kipeä. Isäni sai aivan järkyttävän kohtauksen, en saanut edes aamupalaa syödä tai mitään kun pakotti minut tavaroiden kanssa autoon ja kiikutti takaisin äidin luo. Huvittavinta tässä on se, että isän mielestä hän olisi ansainnut sen päätoimisen huoltajuuden, äiti on p*ska äiti eikä osaa kasvattaa minua, ja sitten kun lapsella on flunssa niin se onkin äidin tehtävä hoitaa:D 

Meillä ei raivottu mutta huokailtiin ja monesti sai sellaisen kuvan että tahallaan sairastui,särkylääkettä yms sai mutta hirveän huokauksen ja hiljaisuuden kera, koetin lapsena olla itkemättä huonoa oloa ja kuumetta etten olisi ollut ns vaivaksi.

Ei.

En juuri sairastellut alle 9-vuotiaana. Osaltaan kai sen takia, että asuin maassa, jossa on leudot talvet. (En tiedä, miten kausiluonteiset tartuntataudit siellä tyypillisesti huipentuu, mutta en huomannut mitään vuosittaisia joukkoilmiöitä kuten Suomessa kerran tai pari vuodessa.) Kukaan meidän 4-henkisestä perheestä ei sairastellut nimeksikään. Isä oli yksityisyrittäjä ja hänen lapsensa kotona vaimon kanssa - ei siis tullut tauteja lastentarhasta tai työpaikoista, jos niitä sielläkään oli.

Mutta...

Yhden kerran 4-vuotiaana valitin flunssan oireita; en ollut kovin kipeä, koska jaksoin leikkiä. Koin, että oireiden kertomisesta seurasi kosto. Sen vuoksi en puhunut oireista moneen vuoteen. Ainakaan viiteen vuoteen.

Toinen kerta kun sairastin pienenä lapsena selvästi oli ruokamyrkytys, silloin isä hoiti minut hyvin. Hän hoiti minut myös, jos esim. nenästäni tuli verta. Suurin piirtein rukoili, ellei ensiapu toiminut. 😅 Jos loukkasin itseni, isä hoiti. Äitikin auttoi. Lääkärissä en koskaan käynyt lapsena sairastumisen tai loukkaamisen vuoksi.

Kun Suomessa sitten alkoi olla muutama flunssa/influenssa tms. joka vuosi (kerran oli vakava), sain pärjätä sairastelut yksin.

Vanhempani kaikkosivat sairastelun ajaksi, tai niin minä sen muistan. Juotavaa hain, jos jaksoin. Rauhassa sain ainakin olla.

Äiti oli kapeasti ylikiinnostunut minusta jostain fyysiseen kuntoon liittyvästä asiasta, ja sitten kun se kiinnostus ei voinut jatkua, hän ei ollut minussa oikein mistään kiinnostunut.

Lukiossa sain silmälasit. Olisi pitänyt saada jo aikaisemmin, mutta olin onnistunut huijaamaan (miksi häpeä?). Ja siitä - ei huijaamisesta, vaan lievästä likinäöstä - isäni oli VIHAINEN. Suvussa ei moista vammaa ollut, joten kuinka minulla oli?! Häpesin koulussa niin paljon, että otin välillä silmälasit pois... Lisäksi pelkäsin, että näköni heikkenee nopeasti ja sokeudun. Äiti ei tähän huoleeni sanonut mitään.

Minulle ei ole koskaan raivottu eikä lyöty. Uskon, että sen takia minä olen menestynyt, kun en ole osannut pelätä ketään. Rakkaus on tärkeintä.

Vierailija kirjoitti:

Nyt, kaikki te jotka olette kirjoitelleet tänne tästä asiasta ja kokeneet väkivaltaa vanhemmiltanne, kysyn minkä ikäisiä olette? Tästähän saisi tutkimustietoa..

Itse syntynyt -89, mutta isän puoleisessa suvussa se väkivaltaisen kasvatuksen perinne selkeästi jotenkin oli kulkenut suvussa sukupolvesta toiseen pidempään kuin monilla muilla. Meillä ja isän kahden sisaruksen perheillä oli tapana viettää kesäisin paljon aikaa yhteisessä mummolassa (josta on sinänsä ihan kivojakin lapsuusmuistoja paljon). Siellä oli aina mukana myös neljä serkkuani, vanhin s. -86 ja nuorin muistaakseni -93. Jos serkkujen kanssa hölmöiltiin yhdessä, niin kaikki asiaan osallisina olleet saivat omilta vanhemmiltaan rangaistuksen, ja sen saama muoto oli poikkeuksetta kivulias. Tukistusta, luunappeja, tai pahimmillaan selkäsauna. Koivusta taitettiin vitsa ja sillä pyllyyn kirpeät punaiset viirut koko loppupäiväksi.

Kaikilla vanhemmilla ne sanankäänteet joilla se kuritus pyrittiin oikeuttamaan oli samat, ikään kuin ulkoa opitut. "Tämä ei minustakaan tunnu mukavalta, mutta sinun täytyy oppia että teoilla on seuraukset" jne. Kiinnostavaa näin jälkikäteen on myös, että sekä isäni että hänen sisaruksensa olivat löytäneet puolisoikseen ihmiset, jotka myös pitivät tätä hyväksyttävänä kasvatuksena, vaikka eivät aktiivisesti itse sitä kannattaneetkaan. Se kuritus ei esim. äitini suvussa ollut enää siinä vaiheessa 90-luvulla ollenkaan yhtä laajalle levinnyttä kuin isän suvussa, mutta äiti ei ilmaissut sitä vastustavansakaan.

Olen 60-luvulla syntynyt. Jos kaaduin, niin polven haavaan tuli harkinnan jälkeen laastari. Mutta vain, jos piti pukea housut. Hameen kanssa sillä ei ollut niin väliä, koska ilma parantaa haavat. Ettei vaan tullut lisää pyykkiä, nääs. Olin typerä valittaja, jos sairastuin johonkin vaikka flunssaan. Kerran kärsin kynnen tulehduksesta viikkokaupalla, kirjoittaminen koulussa oli tosi inhottavaa (ilman laastaria huom.) Kynsi muuttui vihertäväksi, samoin sormi sen ympäriltä. Syy oli se, että olin "kaivellut jotain likaista". En muista kyllä yhtään myötätuntoista sanaa tai tilannetta. Musta itsestäni kasvoi aika kylmä ihminen, itkin kyllä kaikkia sairaita elämiä kun kukaan ei nähnyt. Aikuisena opettelin sitten hiljalleen näyttämään tunteita ja myötätuntoa, samoin ottamaan sitä vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ikäluokkaa te olette joiden äiti aina käänsi/kääntää huomion itseensä ja siihen kuinka rankkaa HÄNELLÄ on? Siis tarkoitan kun joku kertoi esim. että sisko sairastui vakavasti ja äiti käänsi vain huomion itseensä kuinka hänen piti ottaa vapaata töistä jne. Äidilläni samaa käytöstä ja haluaisin kyllä kovasti tietää, onko tämä narsismia vai mitä? Itse olen hieman päälle 4-kymppinen.

-81. Liekö lapsuudenkodissa ollutta henkistä väkivaltaa, ikänsä on uhriutunut, tietää kaikesta kaiken lääkäreitäkin paremmin eikä vika ole koskaan hänessä itsessään. Ja kaikki tehdään niinkuin äiti aina teki (40-luvulla).

Sama, paitsi meillä tehtiin siten kuin maalla tehtiin 50 luvulla. Olen autistinen joten siitä on ollut tuplasti elämässä vaikeuksia kun on kasvatettu sellaiseen maailmaan jota ei ole ollut kymmeniin vuosiin ennen syntymääni. Ihan käsittämättömistä asioista piti olla jatkuvasti kiitollinen, kuten siitä että en joudu elämään jääkylmässä asunnossa tai saan käyttää sähkövaloa ja ylipäätään SAAN asua kotona.  Boomer marttyyri sukupolvelle jopa se absoluuttinen minimi minkä he viitsii vaivautua tekemään tuntuu olleen suurikin saavutus josta lapsen olisi pitänyt olla kiitollinen.  

Vierailija kirjoitti:

juu suututtiin jos olin kipeä. Ja kouluun oli pakko mennä, oli vointi mikä tahansa, koska ei ollut mikään syy jäädä kotiin makaamaan jos on kipeä. 

ei toivoakaan että kotitöitä olisi saanut jättää tekemättä tai koiraa ulkoiluttamatta myöskään, vaikka olisikin kipeänä koska "niin me aikuisetkin joudumme asiat hoitamaan vaikka olisi pää kainalossa". eikä todellakaan kukaan paaponut, hoitanut tai keitellyt mitään lämmintä hunajateetä tarjolle kuten kuulin että kavereille kotona tehtiin jos olivat kipeitä.

Lukiessa näitä, muuten, tuleeko teille muille mieleen, miten usein kuitenkin väitetään, että kaikki suurten ikäluokkien jälkeen on kotona saaneet pelkkää silkkihansikkain hemmottelua ja pään silittelyä, varsinkin millenniaalit, mitä tässäkin varmaan ketjussa on suuri osa. Helpolla päästiin juu, ei kun.

Mistähän tämä lapsen sairastumisesta vihastuminen viestii, itse taas olen ollut pikkasen vauhko. Lapsella pikkasen korvakierre ja olen öisin lähtenyt taksilla sairaalaan ja yöapteekin kautta koitiin. Aikuinen lapseni on myöhemmin tokaissut, että mikäli oikein muistaa olen syöttänyt hänelle usein antibiottikuureja. Lapsen kirjassa niistä toki raportoin ja olemme sisarusten kesken neuvoneet toisiamme ja puhuneet paljon lapsistamme. 80-90 -luvulla tungettiin helposti antibiootteja, sittemmin on tyyli muuttunut.

Valistuneet meillä töissä tukeutuivat homeopaattisiin hoitoihin,  samoin sairaanhoitaja sisareni. Minä en niistä silloin älynnyt mitään, enkä olisi uskaltanut ottaa riskiä. Kuulo on tärkeä.

Äiti raivosi. Muistan kun kerran minä ja veljeni oksensimme molemmat samana yönä ja äitin piti jäädä töistä kotiin kun mummo oli juuri silloin jossain eläkeläisten retkellä. Kauhea huuto ja raivoaminen, että miksi ette voineet oksentaa vasta siellä koulussa. Siihen aikaan ei kipeitä lapsia haettu koulusta kotiin vaan laitettiin sitten jonnekin tyhjään luokkaan lepäämään ja käytiin kysymässä, että joko voit mennä seuraavalle tunnille.

Minunkin lapsiudessa varmaan äidin huoli ja pelko muuttui kiukuksi. Ilmeisesti ei tätä itse ymmärtänyt eikä osannut pukea sanoiksi. Nyt jos itse säikähdän tapaturmaa ja hermostun ensimmäiseksi, selitän sen reaktion lapselle myöhemmin. Ja se menee itselläkin nopeasti ohi kun sen tunnistaa, ja tunne muuttuu vaan myötätunnoksi ja haluksi hoivata ja suojella lasta.

Vähän tästä ketjusta tuli huono omatunto, että välittyykö lapsille harmitus siitä jos joutuu olemaan lapsen sairauden takia pois töistä. Se ois kamalaa, kun lapsi ei sitä kokonaisuutta voikaan ymmärtää eikä tarvi, vaan kokee vain itse olevansa huono. Täytyy kiinnittää siihen huomiota.

Tunneasioissa on menty paljon eteenpäin omasta 80-luvun lapsuudesta ja todella hyvä niin.