Lue keskustelun säännöt.
Raivottiinko sinulle lapsena jos tulit esim kipeäksi tai sattui joku haaveri?
26.02.2023 |
Meillä karjuttiin suoraa kurkkua kun tuli esim korvatulehdus ja alkoi koskemaan yöllä ja itketti. Heikkohermoinen isä ei kestänyt sitä ollenkaan ja äiti pelkäsi isää ja hyssytteli. Että nyt on vaan pakko kestää kipu eikä tehdä itsestään numeroa. Sama juttu jos tuli kuumetta, vatsatauti tai kaatui pyörällä. Ensimmäinen reaktio oli raivo ja syyllistäminen, ei ilmeisesti kiinnostanut lapsen hyvinvointi.
Olenko ainoa jolla on tällaisia kokemuksia?
Kommentit (505)
Etäisän näkökulma: meistä tuli lasten kanssa paljon läheisemmät, kun alettiin tavata vartavasten silloin kun huvittaa. Nähdään lyhyemmin mutta tiheämmin. Jutellaan paljon enemmän asioista. Ennen ne tuli luokseni ja linnoittautui huoneisiinsa, nyt käydään syömässä, kahviloissa jne. ja kohdataan oikeasti. Äitinsä pisti hanttiin myös ja yritti jopa lastensuojeluilmoitusta tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jännä, miten pitkälle sadistiset leikit voi mennä... Tässä sadismia harjoitettiin ryhmänä, ja uhreina olivat lapset.
When A MOTHER Tries To MURDER Her SON But EATS HIM ANYWAY
Äiti hätääntyi aina kun sairastuin. Tämä purkautui harmitteluna, jonka koin syyllistävänä.
Taustalla ehkä, että rahaa oli vähän eikä äiti halunnut jäädä töistä pois viedäkseen lääkäriin, koska se vähensi tuloja entisestään.
Huoli rahasta pilasi monta muutakin asiaa. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt äidin hädän näissä tilanteissa.
Nykyäänkin on lapsiperheköyhyyttä ja se vie äitien voimavaroja ja heijastuu negatiivisesti lapsiin.
Vierailija kirjoitti:
Etäisän näkökulma: meistä tuli lasten kanssa paljon läheisemmät, kun alettiin tavata vartavasten silloin kun huvittaa. Nähdään lyhyemmin mutta tiheämmin. Jutellaan paljon enemmän asioista. Ennen ne tuli luokseni ja linnoittautui huoneisiinsa, nyt käydään syömässä, kahviloissa jne. ja kohdataan oikeasti. Äitinsä pisti hanttiin myös ja yritti jopa lastensuojeluilmoitusta tehdä.
Oikein! 👍
Kuulostaa tutulta. Lisäksi usein ei uskottu, että olen kipeä, tai ainakaan niin kipeä kuin yritin kertoa. Esimerkiksi kerran olin ala-asteaikaan kovassa yskässä, ja menin puhumaan vanhemmilleni, etten kohta pärjää sen kanssa. Sain asiaa selittäessäni niin kovan yskänkohtauksen, että oksensin lattialle. Äiti alkoi raivota ja myös isä suuttui, koska tietenkin tein heidän mielestään tämän tahallani vain dramatisoidakseni hommaa. Lääkäriin ei tietenkään lähdetty, tai mitään yskänlääkettä annettu. Piti vain pärjätä.
Jotenkin selvisin hengissä aikuisuuteen (tosi vakavia sairauksia ei tullut), mutta yhä tänäkin päivänä kaikki sairauteni ja huono vointini ovat äitini mielestä sitä, että keksin niitä häntä kiusatakseni. Töistä minun on todella vaikea olla pois, en ole esimerkiksi ollut sairauslomalla murtumankaan takia. Minulle nousee selkäytimestä reaktio, että kaikki epäilevät etten ole oikeasti sairaana tai enkö muka pystyisi olemaan töissä, jos vain yrittäisin. Ja pinnistelen itsekin aivan viimeiseen asti omia tuntemuksiani epäillen: esim. miten minulla muka olisi niin huono olo (-> noro), tai mistä tämmöinen kipu muka tulee, kuvittelen nyt vaan kovaksi (-> vyöruusu); kyllä tässä pitää nyt töissä jaksaa, jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Etäisän näkökulma: meistä tuli lasten kanssa paljon läheisemmät, kun alettiin tavata vartavasten silloin kun huvittaa. Nähdään lyhyemmin mutta tiheämmin. Jutellaan paljon enemmän asioista. Ennen ne tuli luokseni ja linnoittautui huoneisiinsa, nyt käydään syömässä, kahviloissa jne. ja kohdataan oikeasti. Äitinsä pisti hanttiin myös ja yritti jopa lastensuojeluilmoitusta tehdä.
Oikein! 👍
Sydämen kuva jäi tosta välistä pois. (Kaikki emojit ei oo nykyään sallittuja.)
Vierailija kirjoitti:
Etäisän näkökulma: meistä tuli lasten kanssa paljon läheisemmät, kun alettiin tavata vartavasten silloin kun huvittaa. Nähdään lyhyemmin mutta tiheämmin. Jutellaan paljon enemmän asioista. Ennen ne tuli luokseni ja linnoittautui huoneisiinsa, nyt käydään syömässä, kahviloissa jne. ja kohdataan oikeasti. Äitinsä pisti hanttiin myös ja yritti jopa lastensuojeluilmoitusta tehdä.
Hienoa, tuo juttelu on liian aliarvostettu nykyään, Usein istutaan tuppisuina ja jokaisella kännykkä naamalla ikäänkuin paetaan johonkin. Ei mikään olen niin ihanaa kun käydä yhdessä kahvilassa tai valmistaa tavallista kotiruokaa, sellaista mieleistä ja vain jutella. Suosittelen, mutta tämäkin pitää opetella, siinä opitaan tuntemaan toinen toisemme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eipä näy mummoja ja papparaisia ketjussa selittämässä käytöstään. Omituista 🤔
Onkohan se pelkoreaktio? Kun huolestuttaa. Tai säikähtää haveria.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä ikäluokkaa te olette joiden äiti aina käänsi/kääntää huomion itseensä ja siihen kuinka rankkaa HÄNELLÄ on? Siis tarkoitan kun joku kertoi esim. että sisko sairastui vakavasti ja äiti käänsi vain huomion itseensä kuinka hänen piti ottaa vapaata töistä jne. Äidilläni samaa käytöstä ja haluaisin kyllä kovasti tietää, onko tämä narsismia vai mitä? Itse olen hieman päälle 4-kymppinen.
Mieheni ei kestä sitä, jos sairastun. Näyttää silloin pitkää naamaa ja huokailee ärsyyntyneenä. Vatsataudissa ollessani ei suostunut hakemaan kaupasta jotain mikä menisi alas vaan käskee syömään mitä kaapista löytyy. Muistelee samalla miten hänen piti yksin lapsena selviytyä sairauksista.
Onkohan hän kokenut vastaavaa kohtelua kuin mistä täällä kerrotaan ?
Itse muistan että vähän isompana sairastuessa sain kyllä sairastaa yksin esim oksentaa tai potea kuumetta erillään muista, mutta todellisessa hädässä kyllä autettiin ja muutenkin huolehdittiin ja toki pienenä lapsena äiti hoivasi ollessani sairas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei ehkä raivottu, mutta näytettiin kyllä tympääntyneisyys.
Olin lapsena todella likinäköinen ja sain lasit jo 7-vuotiaana. Näkö heikkeni joka vuosi ja äitiä se vitutti, koska lasit oli niin kalliita. Kun olin 10-vuotias ja vein äitille allapäin terveystarkastuslapun, jossa oli taas heikentyneet näkötulokset, niin äiti huokaili ääneen, että sokeutuukohan tuo lapsi kokonaan. Tosi kiva lapselle kuunnella tuollaista, kun omat silmät huolettivat itseä valmiiksi jo aivan hemmetisti. Aloin pelkäämään vuosittaisia terveystarkastuksia ja murehdin viikkotolkulla etukäteen niitä.
Ei äitille pystynyt kertomaan kyllä mitään muutakaan. Jos joku koulukirja oli kadoksissa ja yritin sitä kotoa etsiä, niin äiti alkoi vain huutamaan, jos sai tietää. Piti etsiä vaivihkaa.
Kerran sisko oli kaatunut laskettelurinteessä ja loukannut kätensä. Hänkään ei kertonut äitille mitään, ennen kuin vasta kahden päivän päästä. Lääkärissä todettiin kyynärpää murtuneen ja sisko joutui leikkaukseen.
Sama täällä. Että taasko se on kipeänä. Kun meistä lapsista oli niin paljon vaivaa ja kuluja. Pikkusiskoni ajoi autolla kolarin ja katkaisi kätensä, ja isämme hätäili vain, miten autolle kävi.
Pikkusiskosi siis tuhosi tahalleen isänsä auton ja sinä valitat siitä? 99% autokolareista on omaa syytä.
Jaa tämä pikkusisko tuumasi, että ajanpas tämän iskän auton nyt tuohon siirtolohkareeseen, saas nähdä tuleeko huutoa?
99 % autokolareista voi olla omaa syytä mutta ovat useimmiten silti vahinkoja.
Aika harvassa ne tahallaan puuhun ajaneet ovat.
Vierailija kirjoitti:
Eipä näy mummoja ja papparaisia ketjussa selittämässä käytöstään. Omituista 🤔
Kuulehan, niillä mummoilla ja papoilla tai vanhemmillaan on saattanut olla huutolaistaustaa takanaan, nälkää, sotaa, mutta tuskin rakkautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hirveitä nämä tarinat mutta samalla tosi terapeuttista vertaistukea niin monesti sitä ajattelee että on yksin joutunut kokemaan näitä samoja juttuja.
Asuin lapsuuteni 90-luvulla yksinhuoltaja-isän kanssa (alkoholisoitunut jne) ja muistan kerran päivän, jolloin hän ei huutanut minulle kertaakaan. Se oli hieno päivä. Mutta joo tässä muutamia tapauksia tuhansista:
- Astuin naulaan niin että naula läpäisi jalkani kengän lävitse. Olin kuulemma tyhmä, että mitäs astuin.
- Kolautin pääni niin kovaa, että pääni vuosi verta todella paljon. Juoksin hätääntyneenä isäni luo, jonka reaktio oli nauraa minulle: Haha onko joku ampunut sua päähän?. Onneksi meillä oli sattumalta vieras, joka vei minut sairaalaan.
- Fyysinen rangaistus jos tein virheitä esim jokin astia meni rikki tai hävitin jotain Se oli ihan hirveää ja tuntuu että aina pelotti kotona koska ei saanut tehdä mitään inhimillisiä virheitä ilman rangaistusta.
- Perusväkivalta kuten luunapit, tukistaminen, piiskaaminen, nurkassa häpeäminen, kaappiin sulkeminen, nöyryyttäminen ja tietysti ei mitään lempeää tai lohduttamista Muistan 5vuotiaana että rukoilin jumalalta, että isäni kuolisi.
- Vaikka väkivalta ja isän läsnäolo oli pelottavaa ja ristiriitaista, niin silti pahimmat muistot jäi yksinjättämisestä kotiin yöksi kun hän lähti baariin. Silloin huusin öitä yksin kotona ikkunoista ja parvekkeelta ja en koskaan pelännyt niin paljon. Usein lähdin pyjamassa hakemaan isää yöllä barista kotiin. Joskus kumisaappaissa, koska en osanut sitoa nauhoja.
God bless you all jotka ootte selvinnyt noista kokemuksista <3 Sä oot tärkeä, nyt ja aina <3
Vierailija kirjoitti:
Mitä ikäluokkaa te olette joiden äiti aina käänsi/kääntää huomion itseensä ja siihen kuinka rankkaa HÄNELLÄ on? Siis tarkoitan kun joku kertoi esim. että sisko sairastui vakavasti ja äiti käänsi vain huomion itseensä kuinka hänen piti ottaa vapaata töistä jne. Äidilläni samaa käytöstä ja haluaisin kyllä kovasti tietää, onko tämä narsismia vai mitä? Itse olen hieman päälle 4-kymppinen.
Mielestäni on ihan normia harmitella sitä että joutuu töistä pois mutta se että raivoaa siitä, ei ole. Kyllä lapsen on hyvä nähdä seuraukset mitä siitä tulee jos etenkin pitkän aikaa sairastelee. Joissakin työpaikoissa pitää saada sairastodistus heti ekasta päivästä. Ikävää että lapsi on sairas, tottakai mutta kyllä aikuisen tulisi kontrolloida jo omaa käytöstään vaikka kuinka ottaisi päähän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei ehkä raivottu, mutta näytettiin kyllä tympääntyneisyys.
Olin lapsena todella likinäköinen ja sain lasit jo 7-vuotiaana. Näkö heikkeni joka vuosi ja äitiä se vitutti, koska lasit oli niin kalliita. Kun olin 10-vuotias ja vein äitille allapäin terveystarkastuslapun, jossa oli taas heikentyneet näkötulokset, niin äiti huokaili ääneen, että sokeutuukohan tuo lapsi kokonaan. Tosi kiva lapselle kuunnella tuollaista, kun omat silmät huolettivat itseä valmiiksi jo aivan hemmetisti. Aloin pelkäämään vuosittaisia terveystarkastuksia ja murehdin viikkotolkulla etukäteen niitä.
Ei äitille pystynyt kertomaan kyllä mitään muutakaan. Jos joku koulukirja oli kadoksissa ja yritin sitä kotoa etsiä, niin äiti alkoi vain huutamaan, jos sai tietää. Piti etsiä vaivihkaa.
Kerran sisko oli kaatunut laskettelurinteessä ja loukannut kätensä. Hänkään ei kertonut äitille mitään, ennen kuin vasta kahden päivän päästä. Lääkärissä todettiin kyynärpää murtuneen ja sisko joutui leikkaukseen.
Sama täällä. Että taasko se on kipeänä. Kun meistä lapsista oli niin paljon vaivaa ja kuluja. Pikkusiskoni ajoi autolla kolarin ja katkaisi kätensä, ja isämme hätäili vain, miten autolle kävi.
Pikkusiskosi siis tuhosi tahalleen isänsä auton ja sinä valitat siitä? 99% autokolareista on omaa syytä.
Jaa tämä pikkusisko tuumasi, että ajanpas tämän iskän auton nyt tuohon siirtolohkareeseen, saas nähdä tuleeko huutoa?
99 % autokolareista voi olla omaa syytä mutta ovat useimmiten silti vahinkoja.
Aika harvassa ne tahallaan puuhun ajaneet ovat.
Tuo "99 % autokolareista on omaa syytä" on siitäkin omituinen väite, että kolareissa usein on kaksi osapuolta. Jos 99 % autokolareista olisi omaa syytä täsmentämättä kummasta osapuolesta puhutaan, niin silloin melkein kaikkien kolarien, joissa on kaksi osapuolta, olisi matemaattisten tosiasioiden nojalla oltava molempien osapuolten syytä.
- ohis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ikäluokkaa te olette joiden äiti aina käänsi/kääntää huomion itseensä ja siihen kuinka rankkaa HÄNELLÄ on? Siis tarkoitan kun joku kertoi esim. että sisko sairastui vakavasti ja äiti käänsi vain huomion itseensä kuinka hänen piti ottaa vapaata töistä jne. Äidilläni samaa käytöstä ja haluaisin kyllä kovasti tietää, onko tämä narsismia vai mitä? Itse olen hieman päälle 4-kymppinen.
Mielestäni on ihan normia harmitella sitä että joutuu töistä pois mutta se että raivoaa siitä, ei ole. Kyllä lapsen on hyvä nähdä seuraukset mitä siitä tulee jos etenkin pitkän aikaa sairastelee. Joissakin työpaikoissa pitää saada sairastodistus heti ekasta päivästä. Ikävää että lapsi on sairas, tottakai mutta kyllä aikuisen tulisi kontrolloida jo omaa käytöstään vaikka kuinka ottaisi päähän.
Tässä taisi olla kyse lapsen vakavasta sairastumisesta. Löydät kyseisen kommentin ketjun alkupäästä. Jos siis lapsesi sairastuisi esim syöpään niin kerrotko hänelle miten ikäviä seurauksia äidille tästä nyt koitui kun ihan töistä pitää pois olla näiden sädehoitojen takia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ikäluokkaa te olette joiden äiti aina käänsi/kääntää huomion itseensä ja siihen kuinka rankkaa HÄNELLÄ on? Siis tarkoitan kun joku kertoi esim. että sisko sairastui vakavasti ja äiti käänsi vain huomion itseensä kuinka hänen piti ottaa vapaata töistä jne. Äidilläni samaa käytöstä ja haluaisin kyllä kovasti tietää, onko tämä narsismia vai mitä? Itse olen hieman päälle 4-kymppinen.
Mielestäni on ihan normia harmitella sitä että joutuu töistä pois mutta se että raivoaa siitä, ei ole. Kyllä lapsen on hyvä nähdä seuraukset mitä siitä tulee jos etenkin pitkän aikaa sairastelee. Joissakin työpaikoissa pitää saada sairastodistus heti ekasta päivästä. Ikävää että lapsi on sairas, tottakai mutta kyllä aikuisen tulisi kontrolloida jo omaa käytöstään vaikka kuinka ottaisi päähän.
Tässä taisi olla kyse lapsen vakavasta sairastumisesta. Löydät kyseisen kommentin ketjun alkupäästä. Jos siis lapsesi sairastuisi esim syöpään niin kerrotko hänelle miten ikäviä seurauksia äidille tästä nyt koitui kun ihan töistä pitää pois olla näiden sädehoitojen takia?
Ahaa, no sitten ymmärrän, pieni väärinkäsitys minulta. Luulin että kyse on vain normista flunssasta...
En muista lapsuudestani oikein mitään, mutta en kovin hyvällä äitiäni muista. Hän oli perinteinen suomalainen marttyyriuhrautujaäiti. Kerran hän hoiti 7v tytärtäni jolla oli kuumetta. Sain sitten myöhemmin kuulla tyttäreltäni mitä äitini oli sanonut.
"Ootko oikeasti sairas vai valehteletko?"
"Sut pitää viedä nyt ambulanssilla tuonne lähimpään sairaalaan jos kerran oot oikeasti sairas" (lähimpään sairaalaan on yli 200km, tyttäreni oli parin tunnin ajan pelännyt että mummo pistää hänet ambulanssiin kertomatta minulle.)
"Jos kerran pystyt tablettia käyttämään, niin olet varmasti valehdellut ja siitä äiti kyllä suuttuu"
Huh, en ole tajunnut, että niin monilla on ollut tuollaista. Todella surullista. Tämäkin on niitä ketjuja, joka saa minut arvostamaan yhä enemmän sitä, miten minun äitini on minua kasvattanut. Meillä ei ole ollut sellaista, mitä käsittämättömän monet tälläkin palstalla omista vanhemmistaan kertovat, enkä ole ennen nettikeskustelujen lukemista tajunnut miten yleistä sellainen tunnekylmä kasvatus mistä moni kertoo, on ollut.
Muistan kyllä kun ala-asteella eräs koulukaverini kertoi, että hänellä on selkä niin kipeänä. Ei oltu viety lääkäriin, oli sanottu, että se johtuu siitä, että hän _laiskottelee_ liikaa. Ja tämä tyttö joutui tekemään tekemään paljon kotitöitä, esimerkiksi siivousta, mutta ilmeisesti se ei vanhemmille riittänyt vaan selkäkipukin johtui heidän mielestään laiskottelusta.