Raivottiinko sinulle lapsena jos tulit esim kipeäksi tai sattui joku haaveri?

En äkk8ä keksi mitään pahaa vanhemmistani.

Olen rutannut isäni omistaman auton. En edes muista kuulleeni moitteita.

Uskon, että jos suomalaisetkin äidit voisivat tehdä puolipäiväistä työpäivää lasten ollessa pieniä, olisi paljon vähemmän kiirettä, kiukkua ja ahdistusta lasten sairastaessa. Ja tänä tasa-arvon aikana yhtä hyvin mies voisi tehdä osa-aikaista duunia, jos vaimon tienestit riittävät elättämään perheen. 

Suuressa osassa Eurooppaan näin eletään. Uskon, että perheet voivat paljon paremmin, kun ruuhkavuosina vähän hidastetaan elämää.

Ei raivottu vaan päinvastoin, heti kun tuli kipeäksi tai sattui haaveri niin alkoi älytön paapominen ja hellittely. Tuotiin kaupasta hedelmiä, Jaffaa, ym hyvää mitä ei muutoin koskaan saanut ja sai makoilla vällyjen alla ja isäkin jolla ei muutoin ollut ikinä aikaa lapsille kävi sängyn vierellä peittelemässä ja kyselemässä vointia.

Sitten aikuisena tästä seurasi että aina dramatisoin vaivoja ja mies kuskaa minua milloin mihinkin vastaanotolle kun en saa sanottua että kaipaan vain huomiota ja hellyyttä.

Kaksi ystävääni kuolivat autokolarissa ja sain tiedon lukioikäisenä kouluun. Lähdin shokissa kesken päivän kotiin. Äitini sai kuulla tästä ja kerroin syyn. Äitini kysyi, että olinko heti tiedon kuultuani ihan iloinen, että jee, hyvä syy lähteä ja lintsata

Opettaja joskus soitti yläasteella samaiselle vuoden äidilleni, että lapsesi on täällä hirveässä räkäkuumeessa jo kolmatta päivää koulussa (toki kävellyt kouluun ja takaisin sen melkein 4km myös per suunta). Äitini sanoi opettajalle, että hyvin se siellä pärjää ja esittää vain. :D Olin oikeasti tosi kipeä silloin.

Tää on terapeuttisin ketju ikinä.

Raivittiin, tiuskittiin, näytettiin kaikin puolin että väärin "tehty" jos sattui saamaan flunssan tai mahataudin. Alakoulun ekoilta luokilta alkaen yksin kipeenä kylppärin kylmälle lattialle pyyhkeen päälle sairastaa, pois silmistä ja vanhemmat töihin, kun ei voinut ilmottaa töihin poissaoloa niin pienestä syystä, kun mahataudin kourissa viruva 7-8-vuotias. Olin tosi usein kipeenä lapsena, aina ihan hirvee syyllisyys kun pilasin ilmapiirin kaikilta.

Sama juttumatkapahoinvointini kanssa, kun "meni aina kiva matka ihan pilalle kun yks oksentaa". Reittivalinnat AINA mäkisiä ja mutkaisia pikkuteitä rallikuski-isin kyydissä ja takapenkillä koko katras heilumassa kiinni toisissaan. Vasta aikuisena tajusin, että mummila- yms matkat ois kyllä päässyt suoraa, jo tuolloin asfaltoitua valtatietä, matka-aika max 20 min pitempi kun aina käyttämäämmr rallireittiä. Kas kun eivät ikinä vetäneet yhteyttä näiden välillä.

Lasin kaatumisista saati särkymisistä järjetön huuto. Ala-asteikäisten tiskatessa meni väkisinkin välillä rikki, ei siis edes koskaan perseilty keittiössä tahallaan vaan ihan normi kotitöissä tuli välillä vahinkoja.

Kerran jäi jossain leikissä tosi pahasti sormi painavan ulko-oven saranoiden väliin, repsotti nivelestä velttona ja sormenpää meni ihan tummanpuhuvaksi, iho tietty rikki ja kipu viimesen päälle hirvee. Mitä tekee lapsenvahti-isi: raivohuutoa, miten piti mennä törttöilemään tuolla lailla. Ei mitään ensiapua saati lohdutusta. Parani sitten omalla painollaan ajan kanssa. Käden pyöräkolarissa katkettuakin pelkäsin eniten, miten kovasti vanhemmat suuttuu.

Koulukiusaamisesta (haukkumista, päälle sylkemistä, risuilla hakkaamista, maahan kaatamista) uudella paikkakunnalla kerrottuani todettiin kotona, et pojat vaan tykkää kun ne härnää ja elä pienistä välitä. Uudelle paikkakunnalle muutettuamme myös pelkäsin ihan kamalasti olla yksin (sisarukset kavereillaan tai päiväkodissa) vieraassa isossa talossa pitkät ja pimeät talvi-iltapäivät, ja piileskelin usein vielä ihan isonakin koululaisena sängyn alla kunnes vanhemmat tuli illalla kotiin. Tähän ei oikein ikinä otettu mitään kantaa ja oltiin kun en olisi ollutkaan.

Jos elämässä tulee nykyäänkin joku isompi vaikeus, mistä oon erehtynyt kertomaan vanhemmille, on vastaus 100% varmasti: "no eihän tuo vielä mitään, et kyllä usko miten kamalaa oli NELJÄN lapsen kanssa (ja tähän viittaamani asia). Vähättelyt mm. meidän vauvan läheltäpiti-kuolemasta ja kokemastani parisuhdeväkivallasta, mitään perusarjen ahdistuksia en edes jaa.

Ihme, kun aikuisena vähän kaikki meinaa ahdistaa ja ajaudun kerta toisensa jälkeen tilanteisiin, joissa mun yli kävellään mennen tullen.

Ps. Oon syntynyt 90-luvun alussa ylempään keskiluokkaan kuuluvaan päihteettömään perheeseen. Vanhempien omat vanhemmat kaikki sodan traumatisoineita tai muutoin pershäiriöisiä. Teen kaikkeni, että ketju katkeaa nyt kasvavaan neljänteen sukupolveen.

Vierailija kirjoitti:

Tiesittekö muuten, että tänne kirjoittaa tai ainakin tätä palstaa lukee myös nämä vanhemmat, jotka ovat kohdelleet lapsiaan törkeästi? Ei täällä pelkkiä uhreja ole. Olisikin mielenkiintoista kuulla heidän näkemyksensä omasta toiminnastaan. Hävettääkö jälkikäteen, tietävätkö olleensa väärässä? Vai onko edelleen kielto päällä?

Minun yli 7-kymppinen äitini väittää tosissaan ettei hän ole mitään tehnyt väärin koskaan. Kuulemma kaikki on minun mielikuvitukseni tuotetta ja hän on ollut juuri  sellainen äiti minkä olen ansainnutkin. Minä olen hänen sanojensa mukaan ollut ihan hirviö ja uhkaillut häntä yms. soopaa. No, se on narsisti...

Kyllä suututtiin. Jos satutin itseni, äiti huusi aina täyttä kurkkua, ja nykyään valitettavasti helposti hermostun myös omille lapsilleni spontaanisti jos he vaikka riehuvat ja satuttavat itsensä.

En uskaltanut kertoa jos oli huono tai kipeä olo. kerran isäni kiukkusi mulle kun tein aamupalaa ja valitin että on heikko olo. Jatkoin leipien voitelua, ja seuraavassa hetkessä pyörryin ja löin pääni uunin luukkuun. Olin usein kovassa nälässä ja se aiheutti heikkoa oloa. Olinkin hyvin laiha.

Meillä ei varsinaisesti suututtu mutta maatalon lapsien työvoimastahan se oli pois, jos joku makasi kipeänä.

 Toiset sai sitten tehdä tämän kipeänä olijan hommat.

Ja mitä isommiksi tultiin, sitä enemmän se keljutti muita, koska työtehtävät voimien ja iän mukaan.

Muistan kun sisko (oli kylläkin jo yli parikymppinen) sairastui yhtäkkiä virtsaputkentulehdukseen/ munuaisaltaan tulehdukseen tjs. 

Kuumetta oli paljon ja kivut kovat.

Muistan kun toinen vanhemmista tuli siskon huoneeseen jä kysyi tyytymättömänä  että eikö hän nyt ihan tosiaan jaksa lähteä tyhjentämään karsinoita....

Toinen oli hyvä jos tajuissaan lääkäristä tullessaan ja pilleripurkkeja yöpöydällä.

Siis kipeänä sai olla, kunhan se ei estänyt kouluunmenoa tai työntekoa.

Se on jännä, että miten kasvatusmetodit on siirtyneet päästä päähän. Molemmat sellaisenaan yhtä paskoja tosin.

Mä oon syntynyt -75, vanhemmat 1950 ja 1954. Minä ja pikkuveli sairastettiin ihan älyttömästi lapsena. Oli vaikeita allergioita, astmaa, tulehdussairauksia, tapaturmia, leikkauksia (korvien putkitusta, kitarisoja, nielurisoja, karsastusta, tyrää jne). Tavanomaisista flunssista, oksennustaudeista tms ei edes ole muistikuvia, mutta ainakin kaikkien noiden muiden sairauksien kohdalta muistan että äiti tai isä oli aina meidän kanssa sairaalassa ja lääkärissä, meille tuotiin sairaalaan kaikenlaisia kivoja tuliaisia ja pidettiin hellästi huolta. Äiti myös huolehti siitä että jos ei jostain syystä itse päässyt sinä päivänä paikalle, joku muu läheinen (isovanhemmat, eno, joku tädeistä, kummit) tuli seuraksi. Ikinä en muista että sairastumisesta tai tapaturmista tms olisi raivottu. 70-luvun lopulla ja 80-luvun alussa oli yleistä vähätellä lasten sairauksia jopa ammattilaisten taholta ja äitini kehittyi todella taitavaksi vaatimaan meille lapsille asianmukaista hoitoa, tarvittaessa vaikka ääntään korottaen.

Vanhemmissani oli huonot puolensa, mutta tämän asian he hoitivat moitteettomasti. Muutenkaan meillä ei raivottu lapsille turhista, toki jos nyt tosissaan oli hölmöilty niin sai siitä moitteet. Myöskään isovanhempani eivät koskaan väheksyneet tai moittineet sairastumisesta tai tapaturmista, ja sieltä varmaan vanhempani ovat hoivaamisen mallinsa saaneet. Äidin vanhemmat olivat sota-aikana lapsia, isän vanhemmat sodan käynyttä sukupolvea ja pakko sanoa että äidin vanhemmat olivat näistä ne enemmän epätasapainossa olevat. Tunnekylmyyttä, alkoholiongelmaa, mielenterveysongelmia Heidän osaltaan varmaan siis lapsuuden turvattomuus ja vanhempien kuormittuminen sota-aikana oli aiheuttanut traumoja. Kuitenkin lapsia hekin suojelivat ja hoivasivat parhaan kykynsä mukaan, erittäin hyvin vieläpä.

Isästäni tunnistan näin aikuisiällä tuon että huolestuessaan suuttuu ja hermostuu, ilmeisesti kun kokee itsensä avuttomaksi. Olen hänelle asiasta joskus huomauttanutkin jolloin havahtuu itse omaan käytökseensä ja sanookin että hermostuttaa kun on niin huolissaan.

Kauhea lukea näitä kokemuksia. Järkyttävää kohtelua ihmiset on lapsuudenkodeissaan saaneet! Samankaltaista tunnistan kyllä kavereideni perheistä ja muistan jo lapsena miettineeni että tuollainen ei ole oikein.

Vierailija kirjoitti:

Ei ihme, että tällä palstalla on niin paljon mielenvikaista porukkaa, jos geenit ovat tuollaisista vanhemmista.

Taidan olla vähemmistössä, kun minulla oli normaali perhe ja onnellinen lapsuus.

Ja silti sinäkin, ainoa hyvägeeninen, normaali ihminen, pyörit täällä mielenvikaisten porukoissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ihme, että tällä palstalla on niin paljon mielenvikaista porukkaa, jos geenit ovat tuollaisista vanhemmista.

Taidan olla vähemmistössä, kun minulla oli normaali perhe ja onnellinen lapsuus.

Nauti elämästäsi,  kiitollisuudella. Miksi muuten palloilet tällaisia viestejä lukemassa, autatko niitä joilla oli toisin.  Onnittelen.

Tosiaan, älyätkö olla kiitollinen harvinaisista vanhemmistasi? Meille muille ei niin hyvä tuuri käynyt.

Toivottavasti sinä laitat hyvän kiertämään.

Ei nyt ehkä raivattu eteenpäin jos en samassa haaveissa rikkonut mitään, esim polkupyörää. Mutta ei minua kyllä lohdutettu ja paijattu kuten nykyään lapsia lohdutetaan. Jos rikoin jotain, saatoin saada tukistuksen ja nuhtelun, pikku haavat tai kuhmu otsassa jäi huomiotta.

Jos sattui ja itketti niin menin yksin jonnekin piiloon nyyhkimään ja aikani siellä oltuani tulin vaivihkaa takaisin.

Itseasiassa kun tarkemmin mietin niin olen tainnut toteuttaa ainakin osin tuota samaa kaavaa koko elämäni.....kun elämä kolhii.

Vierailija kirjoitti:

On täällä ihmiskohtaloita. Ihan helvetissä ovat jotkut lapsuutensa viettäneet. Ei ole ihme että suomessa on vaikka mitä ongelmia. P...le oli pitänyt antaa näille juoppo/hullu/itsekeskeisille vanhemmille pesäpallomailaa että oppivat ihmisten tavoille. Onneksi sain kokea normaalin lapsuuden eikä vanhemmat riehuneet ja syyllistäneet jos vaikka sairastui.

Itse miettisin sitä millainen lapsuus noilla vanhemmilla mahtoi olla ja mikä yhteinen tekijä.

Luterilailuus ehkä uskontona mutta mitä muuta?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä suututtiin. Jos satutin itseni, äiti huusi aina täyttä kurkkua, ja nykyään valitettavasti helposti hermostun myös omille lapsilleni spontaanisti jos he vaikka riehuvat ja satuttavat itsensä.

Ihan sama täällä. Viimeksi ihan vähän aikaa sitten kuului juoksuääniä eteisestä, sitten *kups* ja poika kierii kaksin kerroin lattialla itkua pidätellen. Sitten aloin raivoamaan EI SAA JUOSTA SISÄLLÄ MONTAKOSATAAKERTAAONSANOTTUETTEISAAJUOSTASISÄLLÄ KOSKA SILLOINSATTUUJUSTNOIN ONKO NYT KIVA KUN SATTU. Sitten tajusin että olen muuttumassa äidikseni, romahdin ja pyysin henkeäni haukkoen anteeksi. Poika meni aika hiljaiseksi, toivottavasti ei säikähtänyt vielä pahemmin kuin siitä huudosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja sitten halveksutaan veloja ja muita lapsettomuuden valinneita. Ymmärtävätkö ihmiset, että silloin myös ehkä tiedostetaan omat traumat ja jätetään valitsematta omakohtainen kasvattamisen tie jos tiedetään sen olevan ylivoimaista? Esimerkiksi tässä ketjussa kerrottujen vanhempien ei olisi koskaan pitänyt lisääntyä!

No jos vela kertoo että tällainen on taustalla, niin ymmärrän ihan täysin. Mutta monesti tuntuu ettei lapsettomuudelle ole muuta syytä kuin että "lapset on yäk.".

Niin sinusta tuntuu. Olen vela, mutta en ole avannut lapsettomuuteni syitä kenellekään, eikä kukaan ole kysynytkään. Luulkoot sitten, että mielestäni "lapset on yäk". Aika ohutta elämänkokemusta, jos todella joku ajattelee, että tuo on se yleisin syy. Oikeat syyt lienee paljon syvemmällä ja monitahoisempia, ei niitä tarvitse joka tilanteessa ja jokaiselle selitellä. Aina niitä ei osaa itsekään kovin monisanaisesti sanoittaa. Ja kyllä se lapset on yäk-ajatus on myös ihan pätevä syy olla niitä hankkimatta, jos siltä tuntuu.

Itse aiheeseen; tutulta kuulostaa. Lääkäriin kyllä vietiin, mutta jo 10 v menin yksin vastaanotolle. Oli se aika ontto tunne, kun ekaa kertaa käveli yksin vastaanottohuoneeseen, kun siihen ei valmisteltu mitenkään. Tapaturmista huudettiin vähintään, piiskaakin tuli. Jos oli flunssaa, niin yöllä ei saanut yskiä, koska isä hermostui. Yritä siinä sitten 4 v pidätellä räkää nenässä, limaa keuhkoissa ja itkua aisoissa. Lääkkeisiin meneviä rahoja kauhisteltiin, vaikka mulla oli vakuutus josta ne sai takaisin. Mitään särkylääkkeitä en muista saaneeni. Nyt kun aikuisena sairastan, niin aina ihmettelen, kun mies jaksaa huolehtia, tuo juotavaa yms. Kun lapsena ei sillä tavalla hoidettu, itse sai hoitaa omat yrjönsä, ja muistan hoitaneeni siskonkin. Äiti oli vaan hyvillään, kun hänen ei tarvinnut. Lapsuus 80 luvulla.

Särkylääkkeitä oli vähän myynnissä eikä niitä juuri suositeltu alle 12-vuotiaille. Lasten Aspiriini oli erikseen. Lääkkeiden väkevyyttä pelättiin ja lääkäri määräsi suurimman osan.

Tämä on fakta. Apteekit olivat hyvin erilaisia kuin nykyään. Eniten myytiin juuri Aspiriinia ja Disperiniä, jota uskalsi lapsikin ottaa. Ehkä oli Buranaakin. Ja ilman reseptiä ostettavat lääkkeet olivat harvassa.

Aika karmeaa sekin, että ihmisillä on voinut olla hyvä tarkoitus. Se on käsitetty niin, ettei voi tehdä hyvää suoraan. Se pitää ymmärtää rangaistuksen kautta.

Ei otsikoissa mainituissa asioissa mutta isäni raivosi minulle aina kun piti opetella matikkaa kotona. Minulla on aina ollut ongelmia sen suhteen (jouduin ihan tukiopetukseen asian tiimoilta). Ahdistuneena aina odotin milloin saan taas huudot niskaani kun en laskuja heti ymmärtänyt. Nykyäänkin piikittelee että 'et varmaan tuota vieläkään osaa'. Kiitos hänen matematiikan opettelun motivaatio laski vielä entisestään :(. Pelottavaa kun raavas mies raivoaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On täällä ihmiskohtaloita. Ihan helvetissä ovat jotkut lapsuutensa viettäneet. Ei ole ihme että suomessa on vaikka mitä ongelmia. P...le oli pitänyt antaa näille juoppo/hullu/itsekeskeisille vanhemmille pesäpallomailaa että oppivat ihmisten tavoille. Onneksi sain kokea normaalin lapsuuden eikä vanhemmat riehuneet ja syyllistäneet jos vaikka sairastui.

Itse miettisin sitä millainen lapsuus noilla vanhemmilla mahtoi olla ja mikä yhteinen tekijä.

Luterilailuus ehkä uskontona mutta mitä muuta?

Sota. Miehet vaurioituivat siellä Lasten kurittaminen, alistaminen ja nöyryyttäminen oli vanhemmilta aivan normaalia käytöstä. Kasvatukseksi naamioitu väkivalta siirtyi kritiikittömästi sukupolvelta toiselle.