Lue keskustelun säännöt.
Raivottiinko sinulle lapsena jos tulit esim kipeäksi tai sattui joku haaveri?
26.02.2023 |
Meillä karjuttiin suoraa kurkkua kun tuli esim korvatulehdus ja alkoi koskemaan yöllä ja itketti. Heikkohermoinen isä ei kestänyt sitä ollenkaan ja äiti pelkäsi isää ja hyssytteli. Että nyt on vaan pakko kestää kipu eikä tehdä itsestään numeroa. Sama juttu jos tuli kuumetta, vatsatauti tai kaatui pyörällä. Ensimmäinen reaktio oli raivo ja syyllistäminen, ei ilmeisesti kiinnostanut lapsen hyvinvointi.
Olenko ainoa jolla on tällaisia kokemuksia?
Kommentit (505)
Vierailija kirjoitti:
Nyt, kaikki te jotka olette kirjoitelleet tänne tästä asiasta ja kokeneet väkivaltaa vanhemmiltanne, kysyn minkä ikäisiä olette? Tästähän saisi tutkimustietoa..
Sota aikana sodassa olleet eivät palautuneet henkisesti.
Kasvattivat sitten omat lapsensakin traumatisoituneina väärin. Perinne jatkuu ellei sitä älyä katkaista.
Vanhemman oma häpeä istutetaan jo pieneen ihmiseen syyllistäen jälkikasvua. Oma katkeruus myös itse tiedostamatta kostetaan omalle jälkikasvulle.
Minun isäni oli syntynyt 1953 ja äitini 1955. Heidän vanhempansa olivat kyllä sotasukupolvea, mutta ei ainakaan minulle jäänyt mielikuvaa että isovanhempani olisivat olleet julmia tai kovia. Vietin lapsena kaikki kesät ja lomat mummolassa ja tunsin heidät hyvin. Niin että kyllä ne oli vanhempani jotka olivat heikkohermoisia rääkyjiä ihan omatoimisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On täällä ihmiskohtaloita. Ihan helvetissä ovat jotkut lapsuutensa viettäneet. Ei ole ihme että suomessa on vaikka mitä ongelmia. P...le oli pitänyt antaa näille juoppo/hullu/itsekeskeisille vanhemmille pesäpallomailaa että oppivat ihmisten tavoille. Onneksi sain kokea normaalin lapsuuden eikä vanhemmat riehuneet ja syyllistäneet jos vaikka sairastui.
Näitä mainitsemiasi huonoja vanhempia on varmast hakattu lapsena. Paljon.
Omassa tapauksessa tiedän ihan varmuudella, että on. Jouduin kokemaan tätä haaverien jälkeistä yksin itkemään jättämistä, ja sairauksien vähättelyä, ja käytöksen ohjauskeinojen valikoima oli tukkapölly, luunappi, koivunoksasta takalistolle. Silti niitä käytettiin ihan murto-osa siitä omat vanhemmat olivat joutuneet kokemaan. Eli koettivat vetää sen niin minimiin kuin pystyivät, mutta aina joskus tuli joku primitiivinen reaktio pintaan jostain syvältä (molemmissa merkityksissä syvältä) ja päätyivät toistamaan lapsuutensa mallia.
Tästä syystä olen yhä ihan väleissä, ei tee mieli vihata sillä tavalla kuin varmasti tekisi mieli jos olisivat toistaneet oman kasvatuksensa minuun sellaisenaan.
Hui, muistan kun olin neuvoton vilkkaan lapseni kanssa ja hain läheiseltä rakennus työmaalta ison koivunoksan ja laitoin se kotona esille. 6-vuotias lapseni pelästyi ja alkoi tottelemaan. Olen pyytänyt anteeksil, olihan se pelottelua ja nöyryyttämistä. Itse selkään saaneena en kuitenkaan hakannut lastani. Mekin olemme väleissä.
Meillä oli kanssa koivunrisu keittiön oven päällä jonnekin listan väliin kiilattuna. Ei sitä koskaan käytetty, mutta sillä peloteltiin. En traumatisoitunut, mulla oli ihan turvallinen lapsuus.
Vierailija kirjoitti:
Nyt, kaikki te jotka olette kirjoitelleet tänne tästä asiasta ja kokeneet väkivaltaa vanhemmiltanne, kysyn minkä ikäisiä olette? Tästähän saisi tutkimustietoa..
Sota aikana sodassa olleet eivät palautuneet henkisesti.
Kasvattivat sitten omat lapsensakin traumatisoituneina väärin. Perinne jatkuu ellei sitä älyä katkaista.
Vanhemman oma häpeä istutetaan jo pieneen ihmiseen syyllistäen jälkikasvua. Oma katkeruus myös itse tiedostamatta kostetaan omalle jälkikasvulle.
Tutkimustietoa tästä väkivallan muodosta kyllä löytyy. Itse ketjun alussa kysylin mielenkkinnosta ikää, koska kuuluun suuriin ikäluokkiin ja elämä oli silloin tosi rankkaa, vasta sodasta selvinnyt maa. Isoisiä, setiä enoja, isiä ja velkiä tuotiin lauta-arkuissa kotimaan multiin.
Lasten ruumiillinen kuritus kiellettiin lailla, sen piti korjata pahin. Lasuja tehdään nyt väliin kuulemma liiankin herkästi, eikä sijaiskoteja ole tarpeeksi.
Suomi on ollut kympin onnellinen maa ja loistanut Pisa-tutkimuksissa vuosia. Siis meistä ainakin osa osasi pahan ketjun katkaista, onneksi.
Syyllisten kaivaminen ja uhoaminen ei nyt auta, mennään eteen päin ja autetaan näitä huonosti voivia lapsia. Rahaa kuulemma on, mutta raha ei tässä mielestäni pelasta ketään. Tarvitaan paljon, paljon muuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menee asian vierestä mutta ex-pomoni on tämmönen. Jos sairastuit niin jäätävät huudot että kukas nyt työt tekee?!? Seuraavat viikot vittuilua ja vain sen takia että sairastuit. Pelotti aina soittaa ja ilmoittaa olevansa kipeä. Työkaverini joutui leikkaukseen ja oli noin kolme viikkoa pois töistä. Kun siitä tokeni niin pomo sanoi että nyt varmaan jaksat tehdä pitkiä päiviä kun oot vaan maannu kolme viikkoa.
Tämä ei nyt todellakaan kuulu tänne. Tämä ketju koskee LAPSIA. Sinä ja työkaverisi olette aikuisia ja teillä on hieman eri tilanne työpaikalla kuin lapsilla vanhempiensa armoilla kodissa jossa rangaistaan sairastumisista.
Mitenköhän tuota pomoa on kohdeltu lapsena sairastaessaan, kun nyt toimii alaisiaan kohtaan noin?
Se on kyllä jännä miten tuo syyllistäminen on toiminut. Olen jo yli 5-kymppinen ja edelleen häpeän sairastumista, tunnen valtavaa morkkista sairaslomasta ja lääkärissä en uskalla oikein rehellisesti kertoa miten kipeä olen. Kerran liukastuin kadulla ja katkaisin koipeni ja kun siihen tuli ihmisiä auttamaan, säikähdin huomiota ja aloin vähättelemään koko asiaa. Mutta murtunuthan se koipi oli.
Lapsena jouduin sairaalaan kun sairastuin kuumeeseen ja menin ihan vetämättömäksi. Äiti kirkui kuin palosireeni, ei huolesta vaan vihasta, koska olin sairastunut. Ensin hän ajatteli että minun pitää vaan olla ja kestää, mutta kun kuume lähti nousemaan yli 40 asteen ja aloin hallusinoida ja oksennella, hän suostui viemään päivystykseen. Siellä hän alkoi motkottamaan minusta sairaanhoitajalle, mutta tämä rankaisi äitiä ja sanoi ihan suoraan että noin kipeän lapsen hoitamatta jättäminen on viranomaisasia (elettiin 80-lukua, eli tämä oli todella kova uhkaus ja varoitus, siihen aikaan lasuja ei tehty kovin herkästi). Ja silloin äitini muuttui mielisteleväksi surkimukseksi ja yritti esittää empatiaa että sairaanhoitajakin saisi sen nähdä. Eihän se kovin hyvin ollut näytelty. Olin onnellinen kun jäin sairaalaan ja olin siellä monta päivää. Siellä oltiin kivoja, varmaan koska olin lapsi, ja hoitajat esim luki minulle jotakin kirjaa tms. En tiedä miten heillä oli siihen aikaa. Äitini ei koskaan olisi tätä tehnyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt, kaikki te jotka olette kirjoitelleet tänne tästä asiasta ja kokeneet väkivaltaa vanhemmiltanne, kysyn minkä ikäisiä olette? Tästähän saisi tutkimustietoa..
Sota aikana sodassa olleet eivät palautuneet henkisesti.
Kasvattivat sitten omat lapsensakin traumatisoituneina väärin. Perinne jatkuu ellei sitä älyä katkaista.
Vanhemman oma häpeä istutetaan jo pieneen ihmiseen syyllistäen jälkikasvua. Oma katkeruus myös itse tiedostamatta kostetaan omalle jälkikasvulle.Tutkimustietoa tästä väkivallan muodosta kyllä löytyy. Itse ketjun alussa kysylin mielenkkinnosta ikää, koska kuuluun suuriin ikäluokkiin ja elämä oli silloin tosi rankkaa, vasta sodasta selvinnyt maa. Isoisiä, setiä enoja, isiä ja velkiä tuotiin lauta-arkuissa kotimaan multiin.
Lasten ruumiillinen kuritus kiellettiin lailla, sen piti korjata pahin. Lasuja tehdään nyt väliin kuulemma liiankin herkästi, eikä sijaiskoteja ole tarpeeksi.
Suomi on ollut kympin onnellinen maa ja loistanut Pisa-tutkimuksissa vuosia. Siis meistä ainakin osa osasi pahan ketjun katkaista, onneksi.
Syyllisten kaivaminen ja uhoaminen ei nyt auta, mennään eteen päin ja autetaan näitä huonosti voivia lapsia. Rahaa kuulemma on, mutta raha ei tässä mielestäni pelasta ketään. Tarvitaan paljon, paljon muuta.
Miten kohtelit omia lapsiasi?
Vierailija kirjoitti:
Tiesittekö muuten, että tänne kirjoittaa tai ainakin tätä palstaa lukee myös nämä vanhemmat, jotka ovat kohdelleet lapsiaan törkeästi? Ei täällä pelkkiä uhreja ole. Olisikin mielenkiintoista kuulla heidän näkemyksensä omasta toiminnastaan. Hävettääkö jälkikäteen, tietävätkö olleensa väärässä? Vai onko edelleen kielto päällä?
Jep, esim suurten ikäluokkien edustajia täällä on ja he ovat saaneet lapsensa 70-luvulla. Ja tuohon aikaan oli paljon ongelmia.
Joten sinä, suurten ikäluokkien edustaja; teitkö virheitä kasvatuksessa ja äitiydessäsi aikanaan? Koetko niin? Täällä moni haluaa lukea, kenties oma lapsesikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen myös 70-luvulla syntynyt kiltti perhetyttö, joka on saanut piiskaa "huonoista" koulunumeroista. Ainesta olisi ollut lukioon, mutta en yksinkertaisesti halunnut mennä, sillä lähilukio olisi ollut 2 km päässä, mutta ammattikoulu oli pidempänä ja sinne pääsi muuttamaan asuntolaan ja hulluja vanhempia samalla pakoon. Huonojen numeroiden ohella piiskaa sai, jos jotain rikkoi ihan silkasta vahingosta. Tai kerran esim siitä, että olin 9. lk päästötodistuksen kunniaksi saanut isoäidiltä rahaa ja ostanut uudet lenkkarit. Olin heittänyt pois kenkien mukana tulleen pahvilaatikon, ja siitä tuli elämää suurempi katastrofi vanemmille. Kerran tuli selkään siitä, kun olin ollut kavereiden kanssa koulun jälkeen naapurikaupungissa sijaitsevassa uimahallissa ja bussi oli 15 min myöhässä ja sen vuoksi minäkin.
Kuten tässäkin ketjussa todettu, hirvittävän vaikea kuvitella miksi tuollaiset vanhemmat tekevät lapsia. Tai no, omat vanhempani eivät lapsia erityisemmin edes halunneet, mutta kun "kunnon ihmisellä kuuluu olla lapsia". Lisäksi olivat itsekin lähes lapsia kun saivat minut, vähän päätä parikymppisiä ja kouluttamattomia tehdastyöntekijöitä.
Olen myös 70-luvulla syntynyt ihan liian nuorille, kouluttamattomille duunarivanhemmille.
Vanhempani olivat juuri ja juuri ehtineet täyttää 20 vuotta, kun synnyin, käytännössä olivat teinejä.
Meno olikin sen mukaista, ei minun vanhemmissani ollut naista, eikä miestä, siihen, että olisivat hoitaneet lapsuuteen kuuluvat tartuntataudit, kolhut ja vahingot asiallisesti ja empaattisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiesittekö muuten, että tänne kirjoittaa tai ainakin tätä palstaa lukee myös nämä vanhemmat, jotka ovat kohdelleet lapsiaan törkeästi? Ei täällä pelkkiä uhreja ole. Olisikin mielenkiintoista kuulla heidän näkemyksensä omasta toiminnastaan. Hävettääkö jälkikäteen, tietävätkö olleensa väärässä? Vai onko edelleen kielto päällä?
Jep, esim suurten ikäluokkien edustajia täällä on ja he ovat saaneet lapsensa 70-luvulla. Ja tuohon aikaan oli paljon ongelmia.
Joten sinä, suurten ikäluokkien edustaja; teitkö virheitä kasvatuksessa ja äitiydessäsi aikanaan? Koetko niin? Täällä moni haluaa lukea, kenties oma lapsesikin.
Olen syntynyt 1975 ja isäni oli 1945 syntynyt. Isä oli aina poissa, kireä ja äiti käveli varpaillaan. Hän ei koskaan puhunut asiasta, paitsi kuolinvuoteellaan, koska kaikki oli loppumassa muutaman viikon sisällä. Siinä hän todella vaivautuneesti myönsi, että "kai minä olisi voinut olla parempi isä." Teki mieli sanoa, että niin todellakin olisit voinut olla, sinähän olit ihan paska isä. Mutta sanoin vain, että hyvä isähän sinä olit, vaikka se oli valhe.
Annoin hänelle siis armoa ja hän sai kuolla kuvitelmassa, että oli hyvä isä, vaikka oli ihan paska. No, se kertoo että minä sentään en ole samanlainen kuin hän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Järkyttävää mutta tuttua. Varmaan jokaisella 1970-luvulla syntyneellä on vähintään joku kaveri, jota kohdeltiin kotona noin, jos omat vanhemmat eivät kuitenkaan toimineet noin. Ja siitä eteenpäin pikkuhiljaa on tavat muuttuneet. Lasten fyysinen "kuritus" tuli rangaistavaksi jne. Mutta hitaasti kulttuuri muuttuu. Ja mistä se sitten tulee tuo lapselle raivoaminen sairastumisesta ja loukkaantumisesta?
Itse luulen että ne juuret ovat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolelta alkaneesta hygieenisyyden ja puhtauden vaatimuksesta. Silloin elinolot olikin usein saastaiset ja valistukselle oli tarve. Oli tuberkuloosia ja muita tauteja, joita vastaan taisteltiin puhtaudella. Kun sitten Suomi itsenäistyi ja ruvettiin rakentamaan kansalaisen ihannetta, siihen liittyi edelleen tuo puhtaus, mutta Arvo Ylppö kumppaneineen lisäsivät siihen myös terveyden, reippauden ja karaistumisen. Raitis ulkoilma paransi kaikki vaivat. Kaikki nuo kietoutuvat yhteen kunnon kansalaisen ihanteeseen. Nuori kansakunta tarvitsi elinvoimaisen kansan. Eli olit kunnon kansalainen kun olit terve. Ja siihen terveyteen pystyi vaikuttamaan siivoamalla ja kuntoilemalla ulkoilmassa.
Kun lapsi sitten sairastuu, hän oli ( ja on vielä nykyäänkin joissain perheissä) merkki siitä, että vanhemmat ovat epäonnistuneet olemaan kunnon kansalaisia. Tilanne tuottaa vanhemmille häpeän tunteita, joita vanhemmat sitten yrittävät tukahduttaa olemalla vihaisia sille lapselle. Tämän sairastuminen on elävä todiste siitä vanhemman epäonnistumisesta. Kun vielä otetaan huomioon II MS ja sen aiheuttama empatiavaje, kyvyttömyys ja resurssien puute tutkailla omia tunteitaan ja miksi toimii kuten toimii, voi hyvin kuvitella miten nämä ääneen puhumattomat vaatimukset ja sosiaalinen paine (oli se kuviteltua tai todellista) siirtyivät sukupolvelta toiselle niin, että se näkyy vielä tänäkin päivänä. Ja kyllähän tämä kaikki näkyy ihan yhteiskunnallisellakin tasolla. Ei saa turhaa mennä lääkäriin ja käyttää vähiä terveydenhuollon resursseja, oma vika kun sairastut jne.
Ei ihme, että tällä palstalla on niin paljon mielenvikaista porukkaa, jos geenit ovat tuollaisista vanhemmista.
Taidan olla vähemmistössä, kun minulla oli normaali perhe ja onnellinen lapsuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei ihme, että tällä palstalla on niin paljon mielenvikaista porukkaa, jos geenit ovat tuollaisista vanhemmista.
Taidan olla vähemmistössä, kun minulla oli normaali perhe ja onnellinen lapsuus.
Lisään, että olen syntynyt vuonna 1966.
Vierailija kirjoitti:
En muista, että varsinaisesti olisi huudettu, mutta eihän siitä pidetty ja asia tehtiin myös selväksi ja syyllistettiin.
Faijaa ei moiset kiinnostanut. Äidin työtaakkaa se lisäs entisestään, kun yksi oli kipeenä, niin kohta meitä oli neljä sairasta. Äiti joutu olemaan pois töistä ja silloin siltä meni kaksi työpäivää omasta pussista. Joten se kalvoi muoria ja me saatiin kuulla asiasta.
Tuon syyllistämisen lisäksi myös inhosin sitä, että äiti käytti vapaat järkevästi. Eli siivosi hulluna, kuurasi, putsasi ja teki ruokia, leipoi ja oli pois mun luota ja kiukkunen, kun vaadin huomiota.
Kyllähän mä nyt ymmärrän äidin pointin isohkon perheen työssäkäyvänä äitinä, kun miehestä ei ollut mitään hyötyä. Tietenkin ne vapaat hyödynnetään.
Sitten kun olin teini-ikäinen, niin ei puhettakaan, että mua olisi mihinkään lääkäreihin viety. Piti osata mennä itse ja mahdollisimman vähän vaivata vanhempia. Kahdesti tapaturmaisesti hoidin itseni lääkäriin. Toisella kerralla repes polvesta kierukka yms. Se piti leikata. Ei puhettakaan, että kukaan olisi sairaalassa käynyt yms. Kotiutusvaiheessa äiti tuli ja oli pirun vihainen. Julkisilla mentiin kotiin.
Mä olen lähes tukahduttanut omat lapset, kun ovat kipeitä. Olen läsnä, en todellakaan siivoa tai leivo pakkaseen. Katellaan yhdessä leffoja, pelataan lautapelejä tai pleikkaa, luetaan kirjoja... Mä rupeen niiden leikkikaveriksi.
Lääkäriin en päästä ketään yksin, edes miestäni.
Olet ihana!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli kaksi peruslinjaa:
- jos lapsi satutti itsensä, äiti uhriutui
- jos lapsi teki pienenkin virheen, karjuttiin että mitä minä sanoin
Tämä aiheutti sen että en enää kouluikäisenä kertonut äidilleni yhtään mitään.
Haavereista suututtiin ja sai tukkapöllöä. Matkapahointi oli omaa typeryyttä kuulemma ja kerran piti mennä tarkistaa korva n. 20 km päähän ja isä murisi että auta armias jos sun korvissa ei olekkaan mitään ja hän on turhaan joutunut viemään. Olin jotain 8-vuotias ja lapsena ylipäätään pelkäsin enemmän isän reaktiota kuin haavereita. Ja rangaistukset tuntuivat ylimitoitetuilta: jos maitolasi tippui pöydälle, en saanut vaan hakea rättiä ja pestä jälkiäni, vaan ensin huudettiin ja revittiin tukasta ja sitten lopuksi piti siivota jäljet. Pahinta oli kun isä aloitti mykkäkoulun rangaistuksena: hän ei puhunut ja oli kuin mua ei olisi ollut olemassa.
Lopputulos sama kuin useilla. Pelkään virheitä lähes neuroottisesti ja kitkuttelen kipeänä. Mutta yritän opetella näistä pois. Hyvää kai vanhemmat tarkoittivat, mutta lähinnä he kasvattivat lapsen, joka aikuisena alistuu helposti, sietää huonoa kohtelua ja ei uskalla käyttää taitojaan, koska "äläpäs nyt kuvittele"- mantra kuuluu vieläkin pään sisällä.
Onneksi vuodet ja pitkä välimatka helpottavat oman tilan ottamista.
Vierailija kirjoitti:
Huudettiin, äiti lähinnä. Eikä hän todellakaan ollut mikään ihmishirviö eikä huono äiti edes. En koskaan ymmärtänyt tuota reaktiota ennen kuin luin eräästä psykologiaa käsittelevästä kirjasta, että usein se alkuperäinen tunne peittyy jonkun sekundäärisen tunteen alle, jos primääritunne on kovin vaikea kestää. Ymmärsin heti, että minun äidin tapauksessa pelästyminen ja huoli peittyi vihaisuuden alle. Hänelle kauhein kauhu oli että lapsille sattuisi jotain, ja hän ei pystynyt käsittelemään sitä että oli lähellä tai on vaarassa sattua jotain vakavaa.
Fiksu huomio! Myönnän, että joskus ruuhkavuosina, kun töistä ei olisi mitenkään voinut olla pois, ensimmäinen reaktio lapsen kuumeen nousuun tai oksentamiseen oli harmistuminen. En muista näytinkö sitä lapsille, mutta sen ahdistavan tunteen, että miten selviydyn kaikesta, muistan elävästi. Toki meillä sitten hemmoteltiin sairaita aina ja pidettiin hyvää huolta.
Omista vanhemmistani muistan, sen, että koulusta ei saanut olla pois, kuin pää kainalossa. Olenkin erittäin harvoin pois töistä, lapsuudesta jäänyt takaraivoon, ettei lorvailla. Mutta kyllä meillä 70-luvulla hemmoteltiinkin, jos oikein olimme sairaina. Äitini oli rohkea nainen, häntä ei ahdistanut meidän lasten sairaudet tai ei ainakaan näyttänyt sitä meille. Kovia hekin olivat kokeneet lapsuudessaan, jokainen meistä on aikansa lapsi ja niillä eväillä sitten yritetään parhaansa.
Vierailija kirjoitti:
Ei ihme, että tällä palstalla on niin paljon mielenvikaista porukkaa, jos geenit ovat tuollaisista vanhemmista.
Taidan olla vähemmistössä, kun minulla oli normaali perhe ja onnellinen lapsuus.
Ihan yhtä mielenvikainen olet sinäkin, kun tulet vertaistukiketjuun ilkkumaan muille paremmuuttasi.
Mutta sellaisia te boomerit olette, vähän tyhmiä.
Vierailija kirjoitti:
Tiesittekö muuten, että tänne kirjoittaa tai ainakin tätä palstaa lukee myös nämä vanhemmat, jotka ovat kohdelleet lapsiaan törkeästi? Ei täällä pelkkiä uhreja ole. Olisikin mielenkiintoista kuulla heidän näkemyksensä omasta toiminnastaan. Hävettääkö jälkikäteen, tietävätkö olleensa väärässä? Vai onko edelleen kielto päällä?
Olen puhunut omien vanhempien kanssa, kun on tullut puheeksi että omia lapsiakin olisi kiva saada ja tulen jossain vaiheessa varmaan saamaankin. Äiti kysyi oma-aloitteisesti, että aionko tehdä samoin kuin hän teki minulle. Sanoin että olen kiitollinen kaikesta hyvästä mitä olen saanut, koska sitäkin lapsuudessa oli paljon, mutta (tähän kohtaan pitkäksi venynyt luettelo hampaankoloon jääneistä asioista - juuri näitä tässä ketjussa käsiteltyjä, selkäsaunoista aina sairauksien koulustapinnaamisverukkeiksi epäilemiseen).
Vanhemmat sanoivat olevansa aidosti pahoillaan, ja sanoivat etteivät olleet tienneet että muistan edes koko kyseisiä asioita näin yksityiskohtaisesti näin pitkän ajan jälkeen, tai olisivat halunneet selvittää asiat jo paljon aikaisemminkin. Lähinnä päällimmäiseksi siinä keskustelussa nousi se, että "ei me tiedetty että toisinkin voi toimia". Pelkäsivät niin paljon etteivät osaa kasvattaa, että ottivat mallia siitä kasvatuksesta jonka olivat itse saaneet. Vaikka eivät itse olleet siihen edes kaikilta osin tyytyväisiä, niin kuitenkin pelkäsivät että jos jotain lähtee muuttamaan niin se voi jotenkin pilata kaiken.
Sitten toisaalta taas kun puhuin tästä parhaan kaverini kanssa (olemme molemmat miehiä), niin hän kertoi yrittäneensä puhua samankaltaisista kokemuksista omien vanhempiensa kanssa. Mutta kaikki oli kiistetty, ja sieltä oli alkanut kuulua se sama takakireä uhriutumisvuodatus joka oli lapsuudesta tuttua. :\ Eli näissä huonoissa vanhemmissakin on eroja sen suhteen, miten paljon ne ovat jälkikäteen lapsen aikuistuttua valmiita menemään itseensä. Minulla kävi arvonnassa parempi onni kuin kaverillani.
Vaikka katkeroittaa se että kaverini vanhempien kaltaisia vanhempia on olemassa, niin olen kuitenkin koettanut painottaa (ja tämän omien vanhempieni kanssa käymäni keskustelun jälkeen entistäkin enemmän), että monet asiat jotka nykyään on yhä enemmän rajoittuneita pieneen määrään ongelmaperheitä, oli todellakin vaan valitettavasti ihan normaaleja ja hyvään, lapsille hyvää haluavaan vanhemmuuteen kuuluviksi miellettyjä vielä äskettäin. Koettiin esim. että koska elämä tulee välillä olemaan kovaa, niin on totutettava kestämään kovia kokemuksia jo lapsena, omaksi parhaakseen.
Täällä nyt on peräänkuulutettu jo hurjimmillaan jotain saunan taakse ja niskalaukaus -tyyppistä kohtaloa huonoille vanhemmille. Mutta jos tosiaan, kuten tuolla todettiin, esim. nykyisistä viisikymppisistä kaksi kolmannesta on saanut fyysistä kuritusta lapsena, niin aikamoinen verilöyly tulisi jos niiden kaikkien elossa olevat vanhemmat pistettäisiin kuopan reunalle riviin. Ja sanon tämän tosiaan ihmisenä jolla itsellään on niin pahoja muistoja vanhemmistaan, että ne tulevat pahimmillaan jopa uniinkin. Se on hirveää, mutta olen huomannut että sitä hirveyttä lievittää sen ajatteleminen, että omat lapseni ja heidän sukupolvensa lapset yleisemminkin tulevat säästymään samoilta kokemuksilta.
Vierailija kirjoitti:
Ei ihme, että tällä palstalla on niin paljon mielenvikaista porukkaa, jos geenit ovat tuollaisista vanhemmista.
Taidan olla vähemmistössä, kun minulla oli normaali perhe ja onnellinen lapsuus.
Nauti elämästäsi, kiitollisuudella. Miksi muuten palloilet tällaisia viestejä lukemassa, autatko niitä joilla oli toisin. Onnittelen.
Tiesittekö muuten, että tänne kirjoittaa tai ainakin tätä palstaa lukee myös nämä vanhemmat, jotka ovat kohdelleet lapsiaan törkeästi? Ei täällä pelkkiä uhreja ole. Olisikin mielenkiintoista kuulla heidän näkemyksensä omasta toiminnastaan. Hävettääkö jälkikäteen, tietävätkö olleensa väärässä? Vai onko edelleen kielto päällä?