Lue keskustelun säännöt.
Raivottiinko sinulle lapsena jos tulit esim kipeäksi tai sattui joku haaveri?
26.02.2023 |
Meillä karjuttiin suoraa kurkkua kun tuli esim korvatulehdus ja alkoi koskemaan yöllä ja itketti. Heikkohermoinen isä ei kestänyt sitä ollenkaan ja äiti pelkäsi isää ja hyssytteli. Että nyt on vaan pakko kestää kipu eikä tehdä itsestään numeroa. Sama juttu jos tuli kuumetta, vatsatauti tai kaatui pyörällä. Ensimmäinen reaktio oli raivo ja syyllistäminen, ei ilmeisesti kiinnostanut lapsen hyvinvointi.
Olenko ainoa jolla on tällaisia kokemuksia?
Kommentit (505)
Kauhistus, muistui mieleeni yhden kaverini adoptioisän sanat, kun kaverini oli polttanut kätensä kuumaan rasvaan leipoessaan: "Kuuma rasva voi olla noin 300 asteista. Kyllä siinä iho palaa". Ei muuta, kun toinen itkee palanutta kättään vesihanan alla. Vanhempansa olivat lääkäreitä kumpikin ja jollain tapaa tunnevammaisia. Tunnistin sen, vaikka olin itsekin tuolloin vielä lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näitä tarinoita lukiessa herää kyllä kysymys, että miksi ovat hankkineet lapsia?! Järkyttävää jos ei voi omaa jälkikasvuaan hoitaa kun ovat sairaana, huutamatta ja raivoamatta.
Silloin se kuului asiaan, että lapsia hankitaan. Eikä kaikki osanneet tai tienneet ehkäisystä vielä 70-luvullakaan. Minut peräti adoptoitiin, koska vanhempani eivät saaneet omaa lasta. Olin siis toivottu ja odotettu ja silti kyyti oli ihan yhtä kylmää kuin mitä tässä ketjussa on kuvattu.
-73
Valitettavasti kyllä olisi mielenkiintoista tietää miksi tuollainen suhtautuminen. Huolenpidon tms. asemesta lähinnä vihastumista. Voi meitä menneen ajan lapsia!
Ei raivottu, kun itkin korvakipua yöllä äiti keinutti keinutuolissa odotettiin aamua ja lääkäriin menoa.
Olin korkeassa kuumeessa ja äitini toi hyvää kotiruokaa sanoen jos et syö tätä mennään lääkäriin. Söin ja tunsin miten se ruoka vahvisti.
Vain kun vahingossa pikkuveljen sormi jäi oven väliin, isä antoi remmiä.
Kirjoitin itkien päiväkirjaan että lupaan palvoa ukkoa läpi elämäni.
En ymmärrä miksi pitäisi raivoa jos sairastuu? Oma lapseni kertoi pienenä että napa pipi. Olikin korvatulehdus.
Toki joskus raivoan heitin maksamakkaravoikkarin pöydälle, sai pyyhkiä sitä katostakin.
Vierailija kirjoitti:
Näitä tarinoita lukiessa herää kyllä kysymys, että miksi ovat hankkineet lapsia?! Järkyttävää jos ei voi omaa jälkikasvuaan hoitaa kun ovat sairaana, huutamatta ja raivoamatta.
"Ei ole olosuhteita, joihin ihminen ei saattaisi tottua, varsinkin, jos hän näkee koko ympäristönsä elävän niissä." (Leo Tolstoi, Anna Karenina)
Sydäntäsärkevimpiä ketjussa ovat juuri nämä "lohduttavaa saada tietää etten sentään ollut ainoa maailmassa jolla oli tällaista" -kommentit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua ja sisaruksiani hoidettiin hyvin jos tulimme kipeiksi eikä meitä rangaistu jos satutimme itsemme esim. leikeissä. Saimme myös jäädä kotiin sairastamaan jos emme kyenneet menemään kouluun. Mutta se psyykkinen puoli - sitä ei ollut. Esim. meitä kiusattiin lapsina todella rajusti mutta vanhempieni mielestä se ei ollut yhtään mitään. Perheessämme oli monta asiaa vialla ja kun niistä yritti puhua äitimme kielsi kaiken. Isän kanssa asioista oli helpompi puhua. Jos yritin keskustella joistain asioista äitini joko löi asian leikiksi tai alkoi huutaa että hänellä se vasta vaikeaa onkin. Missään vaiheessa oikeastaan kukaan ei tajunnut että niin, jos asioista puhuttaisiin edes joskus kaikilla voisi olla helpompaa. Kun vanhempani olivat jo vanhoja he myönsivät joitain asioita joten ehkä hekin kasvoivat edes hiukan henkisesti?
Myönnän sanoneeni lapsille rumasti, kun satuttavat itsensä vaikka olen varoittanut tai kieltänyt. Esim. älkää juosko ulkoportaissa ja menkää varovasti, kun ne on jäiset, eikä ole ehditty aamulla klo 7 sulattaa. Niin sitten he juoksevat 30 sekunnin päästä sinne portaisiin ja kaatuvat, sitten itketään, ei voi mennä kouluun kun sattuu, lähdetään päivystykseen murtuma-epäilyssä enkä pääse töihin.
Tai laitan ruokaa ja sanon, että varovasti lieden kanssa kun kaikki levyt on kuumia. Niin eikö siihen joku työnnä samantien kätensä tai ainakin sulattaa jonkun muovimukin, kun ei vaan voi kuunnella. Tai kaataa maitolasin kun pitää sitä sentin päästä reunasta, vaikka siitäkin jankutan, että lasi keskemmälle pöytää. Kyllä siinä hermot menee.
Ärsyttävintä on, kun käsiä ei pestä ollenkaan kun tullaan kotiin, ja sitten minulle valitetaan miksi ollaan koko ajan kipeänä. No miksiköhän? Ja kyllä mä saatan sanoa aika kovaakin, että kannattaisko piip niitä käsiä sitten pestä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ex-vaimoni huutaa aina lapsille jos he sairastuvat. Korona jotenkin pahensi tilannetta ja huutaa teineille kurkku suorana käsien pesemisestä ja käsidesistä. Toki kaikki nuhat & kurkkukivut ovat vain sen syytä että käsihyginia on ollut huonoa.
Onneks ollut jo kauan ex, mutta ei se noita meidän lapsia lohduta. No kyllä se muakin syyttää jos lapset tulevat kipeäksi niin olen huono isä joka ei välitä hygieniasta.
Kyllä mua suoraan sanoen v-tutti kun miehen lapsi ei viitsinyt pestä käsiä, käyttää desiä, ja nääppi joka paikkaa samalla yskien kaiken mahdollisen päälle ilman mitään suun suojaamista. Sain sitten helkkarinmoisen taudin tuolta kakaralta, jota poden nyt kolmatta viikkoa. Kaikki siis KAIKKI mitä minun piti tehdä näiden viikkojen aikana piti perua. Koko sinä aikana kun hänen lapset eivät ole meillä sairastaneet, en ole sairastanut yhtään mitään tautia, en edes silloin kun mies on sairastanut, joten kyllä se vaan on siitä lapsen huonosta hygieniasta kiinni se sairastuminen, ja varsinkin toisten sairastuttaminen.
JA tämä lapsi ei todellakaan ole mikään pikkuinen enää.
Nalkutettiin jos lääkäriin meni rahaa sit ei päässyt kesällä huvipuistoon tms. Mikä aivovamma näillä kaikilla vanhemmilla ollut. Ihmekös nuo nyt mätänee laitoksissa eikä ketään kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse varmistin tämän onnettoman kierteen katkeamisen sillä, etten hankkinut lapsia. En halunnut heille vastaavaa lapsuutta.
Täällä toinen samasta syystä lapset tekemättä jättänyt. Huonot sukupolvet ei ansaitse jatkua.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen tavannut vielä ihan 2000-luvun alussa syntyneen nuoren aikuisen jonka vanhemmat olivat kyllä koulutettuja mutta täysin pimeitä. Just vastaavia juttuja kuin tässä ketjussakin kirjoitettu: kaikki negatiivisten tunteiden näyttäminen kiellettyä, isältä saa huutoa ja pelottelua, kaikki sairastaminen on teeskentelyä ja särkylääkkeitä ei mihinkään naistenvaivoihin tarvita!
Eli ei ole aina kyse siitä, että lapsuus olisi eletty 80-luvulla tai vanhemmat kouluttamattomia 40-luvun kasvatteja.
Joo, joissakin perheissä tää meininki on todellakin jatkunut vielä lähimenneisyyteen saakka. Minä ja sisarukset syntyneet -94, -96 ja -99. Silti kaikki itkeminen mistä tahansa asiasta oli turhaa huomion hakemista, kaikki oman tahdon näyttäminen kapinallisuutta ja kiittämättömyyttä, kaikki lasten ajattelemattomuudesta ja lapsellisuudesta tekemät mokat tahallista ilkeyttä. Jos tapeltiin sisarusten kanssa tai muuten käyttäydyttiin levottomasti, niin revittiin tukasta, tai raahattiin vaatteet päällä kylmään suihkuun, tai laitettiin puoleksi tunniksi nurkkaan seisomaan kädet sivuilla. Ja jos tehtiin jotain oikeasti väärää, niin saatiin mennä pihapuusta itse valitsemaan oksa jolla saatiin piiskaa.
Kiva oli sitten yläasteen yhteiskuntaopin tunnilla saada liian myöhään tietää, että tällaista ei kenenkään tarvitse sietää ja että se on Suomessa lailla kielletty jo ennen kuin oltiin synnyttykään. Ei me oltu tiedetty sitä siellä pienen maaseutupaikkakunnan ummehtuneessa kuplassa, jossa kavereitakin pääsi näkemään melkein yksinomaan koulussa, koska välimatkat oli niin pitkiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan järkyttäviä kuvauksia, ja ensin tuntui, että eihän näitä voi edes uskoa. Yön yli nukuttuani tuli kuitenkin yksi asia mieleen. Olette varmaan vähän eri ikäisiä, mutta ehkä olette sodan käyneiden miesten jälkeläisiä toisessa polvessa. Siitähän on paljonkin puhuttu, millaista perhe-elämässä oli, kun nuo miehet palasivat kotiin sodan jälkeen kaikkine vammoineen ja traumoineen. Ei ollut psykologeja ei terapioita, viinalla niitä painajaisia "hoidettiin", ja pinna oli kireällä, Sen arvaa, miesten lasten riehumisiin ym. suhtauduttiin, ja näin se trauma siirtyi eteenpäin. Tarkoitan, ei siellä rintamalla paljon painanut, vaikka olisi ollut influenssassa, piti vain tehdä ja mennä. Mitä kaikkia näytelmiä lie korsuissa näytelty, jos joku yski tautiaan läpi yön, kun kaikki pelkäävät ja pinnat on kireällä. Sitä samaa sitten myöhemmin kotona. Nyt vasta tuli mieleen, että joidenkin työkavereiden osoittama epäily siitä, onko joku oikeasti sairas, saattaa juontaa samasta taustasta. Kolmanteen ja neljänteen polveen, niinpä niin. Säästyköön Suomi sodilta jatkossa, että kansakunnalla on aikaa toipua. Ja tätähän on varmaan monissa muissakin Euroopan maissa. Surullista on.
Täällä näyttäisi olevan lapsia 70-, 80-, mutta myös meitä 90-luvulta. Minun isovanhempani olivat hädintuskin syntyneet sota-aikaan.
Minä olen syntynyt -93, ja ukkini oli sodan käynyt mies, syntynyt 1913. Meillä ainakin vaikuttaa tunnekylmyyteen omien isovanhempieni sotakokemukset ja -traumat. Eivät ne kovin kaukana vielä ole.
Vietiin kyllä välillä lääkäriinkiin. Kuitenkin sairastumisesta seuranneesta silmien pyörittelyistä, tuhahteluista ja painostavasta hiljaisuudesta sai jo hyvinkin pienenä helvetinmoisen häpeän vuosikausiksi niskaansa. "Pennuista on vaan mieliharmia." Pähkinänkuoressa lapsuuteni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä. Jos piti esim. kuumeessa jäädä kotiin, niin äiti oli äkäinen ja toitotti, että "pleikkaria ei sitten pelata!".
Mitä väärää tässä nyt on? Meillä on myös pleikkari- ja puhelinkielto kun sairastetaan kotona. Silloin on tarkoitus levätä ja toipua, ei ha kata silmät punaisina pleikkaria aamusta iltaan. Jos on jalka paketissa, silloin käydään etäkoulua ja tehdään tehtäviä.
Olen joutunut oman pojan taluttamaan kouluun tällaisen pleikkariloman jälkeen. Ei ollut ollut kuumetta eikä mitään useaan päivään, mutta aina aamulla oli maha kipeä ettei voinut lähteä kouluun, ja jäi pelaamaan pleikkaa. Vein sitten kädestä pitäen koulun pihalle mahakipuineen ja sinne jäi, ei ollut maha enää kipeä. Sen jälkeen ei ole saanut pelailla sairaana eikä "sairaana".
Mulla oli onneksi kasarilla normaali lapsuus 40-luvulla syntyneiden vanhempien kanssa tämän aihepiirin suhteen, mutta yksi ajatus tuli mieleen. Muistan joskus jutelleeni isäni kanssa, olin varmaan yläasteikäinen. Puhuessa tuli ilmi että isäni kuvitteli että sormet ja varpaat ovat kylmät koska veri jäähtyy. Ei lainkaan ymmärtänyt kun sanoon ettei ihmisen veri jäähdy, ihmiset eivät ole vaihtolämpöisiä, vaan verisuonet kylmässä supistuvat jotta tärkeille paikoille eli kehon keskiosalle riittää mahdollisimman pitkään lämpöä (koulussa oltiin nämä asiat opiskeltu jo siinä vaiheessa). Lisäksi isäni oli sitä mieltä, että pitää ulkoilla paljon jotta saa riittävästi vitamiineja ja hivenaineita.
Tämä herätti ajatuksen myös siitä, että tuohon aikaan ei varmaan kaikki ihan ymmärtäneet biologiasta, ravitsemuksesta, ja bakteereista sun muista pöpöistä kovinkaan paljoa. Siksi kai sairaudet hankittiin esimerkiksi kylmettämällä itsensä, ja näkökin saatiin tahallaan heikkenemään lukemalla paljon ja liian hämärässä. Siitä sitten sai olla vihainen, kun ihan tahallaan hankkii terveysongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse varmistin tämän onnettoman kierteen katkeamisen sillä, etten hankkinut lapsia. En halunnut heille vastaavaa lapsuutta.
Täällä toinen samasta syystä lapset tekemättä jättänyt. Huonot sukupolvet ei ansaitse jatkua.
Perustakaa vela ketju. Taas pilattiin tämänkin ketjun hyvä ja asiallinen henki, sääli.
Huudettiin, äiti lähinnä. Eikä hän todellakaan ollut mikään ihmishirviö eikä huono äiti edes. En koskaan ymmärtänyt tuota reaktiota ennen kuin luin eräästä psykologiaa käsittelevästä kirjasta, että usein se alkuperäinen tunne peittyy jonkun sekundäärisen tunteen alle, jos primääritunne on kovin vaikea kestää. Ymmärsin heti, että minun äidin tapauksessa pelästyminen ja huoli peittyi vihaisuuden alle. Hänelle kauhein kauhu oli että lapsille sattuisi jotain, ja hän ei pystynyt käsittelemään sitä että oli lähellä tai on vaarassa sattua jotain vakavaa.
Mulla jäi kerran iskän peruuttaessa autolla jalan ulkosyrjä renkaan alle. En uskaltanut sanoa kenellekään. Ja äiti oli joskus vihainen kuin join yskänlääkkeen, ja oisko noin minuutti sen jälkeen tullut ylös. Nää tuntuu sairaalle kun miettii jälkikäteen.
Vierailija kirjoitti:
Aina ensimmäisenä epäiltiin että halutaan lintsata koulusta kun sairastui.
Onkohan Kelan asenne osa samaa ilmiötä yrittäjän hakiessa sairauspäivärahaa? Oletusarvona on ollut ettei rehellistä kansalaista ole olemassa.
Näitä tarinoita lukiessa herää kyllä kysymys, että miksi ovat hankkineet lapsia?! Järkyttävää jos ei voi omaa jälkikasvuaan hoitaa kun ovat sairaana, huutamatta ja raivoamatta.