Kärsin valtavasti lapsuuden/nuoruuden/varhaisaikuisuuden traumoistani, mutta minua rankaistiin lastensuojeluilmoituksella

Uskaltauduin viimein hakemaan keskusteluapua ja sain lähetteen mielenterveyspoliklinikalle. Ikää on 43, ja olen pitänyt asiat sisälläni näin kauan. Olen ihan toimintakykyinen ja työssäkäyvä ihminen, mutta sisälläni painaa nuo menneisyyden pahat asiat. Vanhempieni kuoltua koin että haluan tehdä jonkinlaisen tilinpäätöksen menneestä ja kertoa jollekin kaiken, ja vapautua taakasta.

Tapasin psykiatrista sairaanhoitajaa ja kerroin alusta asti pitkää tarinaa. Minä tyhmä vuodatin myös kyyneliä. Kerkesin käymään parisen kertaa, ja sitten tuli kotiin postia. Lastensuojeluilmoitus. Ilmoittajana tuo psyk. sh. En ymmärtänyt yhtään miksi lapsistani on tehty selvityspyyntö. Ilmoituksessa sitten mainittiin että huoli potilaan voinnista. Ja että olen itkuinen. Siis mitä ihmettä! Onko todella huolestuttavaa itkeä kun purkaa ulos kipeitä asioita? Olen kasvattanut kolme lasta, yhden jo aikuiseksi. En ole ikinä laiminlyönyt lapsiani. He ovat saaneet huolenpitoa, turvaa ja hellyyttä. Meillä on kaikilla lämpimät välit toisiimme.

Eikä tuossa ilmoituksessa kaikki. Selkäni takana lastensuojelu oli pyytänyt terveydenhuollosta kirjauksia sekä minusta että kotona olevista lapsista. Eikä sekään riitä. Koululle meni kysely lasten opettajille. Pisteenä iin päälle ilmoitus terveystietoineni meni EXÄLLE! Siitä syntyi soppa jota hämmentämään liittyi exän äiti ja vaimo. He ovat aiemmin tehneet ilmoituksia jotka olivat perättömiä. Mm. että pahoinpitelen lapsia, heillä ei ole leluja, ei sänkyä. Ja että meillä on niin likaista että eläminen on vaarallista lapsille. He eivät ole meillä koskaan edes käyneet. Päinvastoin olen ollut aina järjestelmällinen ja siisti. Noista ilmoituksista ei seurauksia tullut.

Mutta nyt.. olen aivan murskana ja häpeissäni tietojeni levittämisestä. Olen kertonut hirvittävän henkilökohtaisia asioita. Nyt alkaa lastensuojelun selvitys. En pysty enää menemään juttelemaan. Avunpyyntö muuttui painajaiseksi. En todella ole mikään reppana joka tarvitsisi tätejä istumaan sohvalleni ja juttelemaan joutavia. En kaipaa sääliä, en puuronkeittoapua, en mitään heiltä.

Älkää ikinä koskaan kertoko henkilökohtaisia asioita kenellekään julkisella asioidessanne, saatatte joutua sellaisen nöyryytyksen kohteeksi että alkuperäinen asiasi tuntuu maton alle lakaistavalta pikkuseikalta.