"Nykyään hän kohtaa paljon potilaita, jotka haluavat diagnoosin, ja nuoria, jotka eivät tiedä, mitä haluavat. "

Vierailija kirjoitti:

Kokenut ja järkevä psykiatri.

Diagnoosi edellä hoitojärjestelmään tuleminen pahimmillaan sotkee koko pakan, kun masennusta, ahdistuneisuutta ja traumoja lääkitään amfetamiinilla. Moni pilaa myös tulevaisuutensa, kun turvautuu nepsy-diagboosiin. Voi vapaasti lopettaa yrittämisen tai eristäytyä kotiin pelaamaan ja käydä vuodesta toiseen valittamassa mt-palveluissa, kuinka masentaa ja ahdistaa jatkamassa mt-eläkettä.

Tuo on myös totta, että nuorten identiteetin rakentaminen on viivästynyt. Ihmisten identiteettiongelmat tuntuvat vain laajentuneen. Enää ei kipuilla pelkästään ammatillista suuntaa tai seksuaalisuutta, vaan myös sukupuoli, ikä ja kansallisuus tuottavat monille psyykkistä tuskaa ja vakavaa ristiriitaa. Osa jää sitten loppuelämäkseen tuohon vaiheeseen. Kysehän on siitä, ettei kasveja psyykkisesti aikuisiksi. Ei tiedetä millaisia ollaan. Kuinka ollakaan, kun tiktok-vudeoissa ei olla taviksia, vaan milloin mitäkin ihan päivästä ja mielentilasta riippuen.

Mulla auttoi psyykkiseen kasvuun eka työpaikka 30+-ikäisenä. Sitten lopetin identiteettihömpät, kun työn kautta tuli se identiteetti ja vakaus. Sitä ennen oli ollut kaikkia ongelmia joiden takia en ollut töihin kyennyt vaikka opiskelut olin saanut läpi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"On paljon potilaita, jotka tulevat metsästämään tiettyä, etenkin neuropsykiatrista diagnoosia ja ovat kauhean pettyneitä, kun eivät saa sitä."

Suurin osa ei saa, koska nuo ongelmat testataan todella tarkasti. Itse olin sairaalassa neurolla testattavana. Sen lisäksi nykyisin vaaditaan esim autisminkirjossa tuen tarve. Diagnoosia on turha asettaa, jos tukitoimiin ei ole tarvetta.

No minun lapseni sai diagnoosin koulupsykologin muutamalla käynnillä tehdyn testin perusteella, joita lastenneurologi sitten vilkaisi. Tämä siis ihan kunnallisella puolella samalla, kun joillain paikkakunnilla piti olla osastollakin seurannassa, jotta voi saada diagnoosin.

Kun hain apua, en ensimmäiseen pariin vuoteen lukenut ensimmäistäkään lääkärin lausuntoa saati kysellyt diagnooseja. Tiesin kyllä, että minulla on suuria ongelmia. Toista terapiavuotta hakiessa vilkaisin lausuntoa ja en oikein edes osaa kuvailla sitä fiilistä, kun näki sen listan kaikista diagnooseista. Sen jälkeen en ole niihin palannut ja ajattelen ne lähinnä keinona saada sen avun, jota tarvitsen. Niin lääkärissä kuin terapiassa kerron, mikä vaivaa, ja annan muiden tehdä analyysinsä siitä. En koe, että diagnoosien ympärillä pyöriminen auttaisi minua mitenkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"On paljon potilaita, jotka tulevat metsästämään tiettyä, etenkin neuropsykiatrista diagnoosia ja ovat kauhean pettyneitä, kun eivät saa sitä."

Minulla on tuttu joka on tehnyt näin. Hän otti selvää erään diagnoosin kriteereistä ja selitti kokevansa niitä itse niin pitkään että uskoivat häntä. Pääsi hoitoonkin. Vointi ei ole muuttunut miksikään sikäli kuin minä tiedän. Miksihän hoito ei tehoa?

Siksi, että neurokirjosta ei voi parantua.

Niin ne ovat synnynnäistä neurobiologiaa. Oireisiin voidaan saada lääkinnällistä apua tai antaa keinoja mutta ei adhd ihminen muutu tavikseksi ja hyvä niin.

Loputon oman paikan etsiminen on menetys sekä yhteiskunnalle että ihmiselle itselleen, Kuusi ajattelee.

Samasta syystä meillä on räjähtäneet dysforiat koska pitää miettiä mitäköhän sukupuolta mahtaa tänään olla. Dysforia eli epämukavuus on siis euforian vastakohta. Siitä tietää, ettei tehdä jotain hyödyllistä. Asioita, joita ei ennen tarvinnut miettiä. 

Vierailija kirjoitti:

Sosiaalinen media lisää nuorten pahoinvointia. Enää ei riitä, että olet tavis, vaikka tunnetusti ihmisellä on biologinen tarve voida kokea olevansa osa laumaa tai yhteisöä.

Eniten oireilevat nykyisin syntymässä naiseksi määritellyt henkilöt, joilla on monenlaista ahdistusta, masennusta ja sukupuoli-identiteetin ristiriitaa. Samat ihmiset kokevat usein, etteivät ole samanlaisia kuin muut ja kokevat samaistuvansa paremmin autistisiin yksilöihin tai muihin nepsy-ongelmaisiin. Naisoletetun asema tässä maailmassa on kova, ainakin jos tiktok-videoita katselee ja kokee painetta olla erityinen.

Samaa olen miettinyt. Minulla on kaksi poikaa, toinen teini ja toinen nuori aikuinen. Kyllä voi kärjistäen sanoa, että pojat haistattavat pitkät näille sukupuoli-identiteettivatvonnoille ja ilmastoahdistuksille. Ja tuskin nyt maapalloa enempää tuhoavat kuin tytötkään noin esimerkiksi, mutta se ahdistuksen määrä on pienempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"On paljon potilaita, jotka tulevat metsästämään tiettyä, etenkin neuropsykiatrista diagnoosia ja ovat kauhean pettyneitä, kun eivät saa sitä."

Minulla on tuttu joka on tehnyt näin. Hän otti selvää erään diagnoosin kriteereistä ja selitti kokevansa niitä itse niin pitkään että uskoivat häntä. Pääsi hoitoonkin. Vointi ei ole muuttunut miksikään sikäli kuin minä tiedän. Miksihän hoito ei tehoa?

Minullakin on sellainen tuttu 😑 Ennen käyttäytyi ihan normaalisti, mutta nykyään kaikki hänen elämässään pyörii vain tämän diagnoosin ympärillä, on rakentanut siitä itselleen identiteetin. On ilmeisesti opetellut jostain miten autistit käyttäytyy, ja nykyään käyttäytyy itse juuri niin stereotyyppisesti kuin vain osaa. Ajattelee varmaan että muut eivät tajua tätä. Hävettää puolestaan, someaan mahdoton seurata ja muutenkin yhteydenpito jäänyt ihan tämän takia. En ymmärrä miksi ihminen haluaa rakentaa koko identiteettinsä keksityn diagnoosin varaan?

Voi olla, että filmaa, mutta voi olla, että hän vain lopetti maskaamisen ja itsensä rajoittamisen.

No pakko kai on monen saada joku diagnoosi, että voi pystypäin selittää miksi ei kestä nykyajan maailmaa. Esim. koulu oli ennen niin järjestäytynyt paikka selkeine lukujärjestyksineen ja ennalta arvattavine tunnin kulkuineen, että vähän "erikoisempikin" lapsi pärjäsi. Oikeasti vika ei ole yleensä nuorissa ihmisissä vaan täysin sekopäisessä maailmassa. Annetaan mielikuva, että mikään tavallinen ei enää kelpaa. Ennen oli töitä heillekin, jotka eivät olleet penaalin terävimpiä kyniä, mutta nykyisin täytyy olla lähdeviittaustekniikka ja sujuva supliikki ja itsensä brändäys kunnossa, jotta voi tehdä mitään. Tai joo, on paljon duunarialoja, joilla noita ei tarvita, mutta se työtahti on sitten sellainen, ettei tavallinen pärjää siellä. Omat vanhempani olivat kouluttamattomia duunareita ja aika leppoisa oli työtahti: kaksi siivoojaa siivosi neliluokkaista (+ muut tilat) koulua niin, että heillä oli oma taukotilakin siellä jne. Nykyisin sinne singahtaa ehkä siivooja autolla heilumaan tunniksi ja sitten eteenpäin. On jotenkin surkuhupaisaa, miten me ihmiset olemme tehneet maailmastamme sellaisen, ettei siellä enää ihminen pärjää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"On paljon potilaita, jotka tulevat metsästämään tiettyä, etenkin neuropsykiatrista diagnoosia ja ovat kauhean pettyneitä, kun eivät saa sitä."

Minulla on tuttu joka on tehnyt näin. Hän otti selvää erään diagnoosin kriteereistä ja selitti kokevansa niitä itse niin pitkään että uskoivat häntä. Pääsi hoitoonkin. Vointi ei ole muuttunut miksikään sikäli kuin minä tiedän. Miksihän hoito ei tehoa?

Minullakin on sellainen tuttu 😑 Ennen käyttäytyi ihan normaalisti, mutta nykyään kaikki hänen elämässään pyörii vain tämän diagnoosin ympärillä, on rakentanut siitä itselleen identiteetin. On ilmeisesti opetellut jostain miten autistit käyttäytyy, ja nykyään käyttäytyy itse juuri niin stereotyyppisesti kuin vain osaa. Ajattelee varmaan että muut eivät tajua tätä. Hävettää puolestaan, someaan mahdoton seurata ja muutenkin yhteydenpito jäänyt ihan tämän takia. En ymmärrä miksi ihminen haluaa rakentaa koko identiteettinsä keksityn diagnoosin varaan?

Tai ehkä on vaan lopettanut normaalin esittämisen.

Se esittäminen on hyvin uuvuttavaa. Pitää tietää sopivat reaktiot ja ilmeet jokaiseen eri tilanteeseen. Jos vähän menee väärin, niin siitä saa kyllä kuulla. "Miks sulla on tuollainen ilme, miksi reagoit noin, miks sä oot noin outo?"

Jaksaisi teko itse miettiä joka sekunti, että onhan mulla nyt oikeanlainen ilme ja muistella jokaisessa tilanteessa, että miten nyt kuuluu reagoida ja käyttäytyä, ja toimia siten, vaikka oma keho huutaa toisenlaista toimintaa.

Monet autistit harjoittelevat näitä tilanteita varten katsomalla elokuvia ja sarjoja ja tarkkailemalla ihmisten reaktioita ja ilmeitä, opettelemalla lausahduksia tai yleensäkin sitä miten ihmisille voi puhua. Niitä oppeja sitten toteuttavat oikeassa elämässä. Jotkut hyvällä ja jotkut huonolla menestyksellä.

Ihmiset ovat nykyään huonoja ratkomaan ongelmia. Sitähän suuri osa elämästä on, jotain vastaantulevia ongelmia joita voisi ennemmin haasteiksi nimittää. Ihmisillä on paljon vaikka terveydellisiä ongelmia eli terveydellisiä haasteita.

Itse heräsin tähän omalla kohdallani kun kärsin kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja nivelkivuista. En päässyt enää juoksemaan enkä kävelemään, mutta halusin treenata. No miten treenaan? Lähdin selvittämään mitä sellaista liikuntaa voin harrastaa joka ei kuluta niveliä. Löysin pilateksen, kuntopyörän, lihaskunnon tekemisen kotona painoilla ja vesijuoksun.

Nyt olen tehnyt noita jo jonkun aikaa ja suoraan sanottuna juoksu ja kävely eivät kiinnosta enää lainkaan, mutta kunto nousee koko ajan. Jaksan punnertaa paljon paremmin ja voin hyvin. Ratkaisin siis yhden ongelman ja ratkaisu toi paljon hyvinvointia. Tunnen itseni myös itsevarmemmaksi ja koen että tämä on hyvä alku muiden ongelmien ratkaisemisessa.

Ei diagnoosi olekaan mikään pikaratkaisu, joka tuosta vain ratkaisee kaikki ongelmat. Eikä diagnooseja myöskään pidä tehdä tutkimatta hutkien.

Tuskin suurin osa ihmisistä hakee diagnooseja huvikseen. Tällaisista jutuista tulee vaan huono fiilis niiden puolesta, jotka oikeasti tarvitsisivat tukea ja hyötyisivät siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"On paljon potilaita, jotka tulevat metsästämään tiettyä, etenkin neuropsykiatrista diagnoosia ja ovat kauhean pettyneitä, kun eivät saa sitä."

Minulla on tuttu joka on tehnyt näin. Hän otti selvää erään diagnoosin kriteereistä ja selitti kokevansa niitä itse niin pitkään että uskoivat häntä. Pääsi hoitoonkin. Vointi ei ole muuttunut miksikään sikäli kuin minä tiedän. Miksihän hoito ei tehoa?

Minullakin on sellainen tuttu 😑 Ennen käyttäytyi ihan normaalisti, mutta nykyään kaikki hänen elämässään pyörii vain tämän diagnoosin ympärillä, on rakentanut siitä itselleen identiteetin. On ilmeisesti opetellut jostain miten autistit käyttäytyy, ja nykyään käyttäytyy itse juuri niin stereotyyppisesti kuin vain osaa. Ajattelee varmaan että muut eivät tajua tätä. Hävettää puolestaan, someaan mahdoton seurata ja muutenkin yhteydenpito jäänyt ihan tämän takia. En ymmärrä miksi ihminen haluaa rakentaa koko identiteettinsä keksityn diagnoosin varaan?

Keksityn?

Entäpä jos hän ennen maskasi ja käyttäytyi kuin normaali, mikä kuormitti ja ahdisti häntä todella paljon. Sinä vaan satuit tykkäämään tästä näytellystä hahmosta enemmän kuin ystävästäsi oikeasti sellaisena kuin hän on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"On paljon potilaita, jotka tulevat metsästämään tiettyä, etenkin neuropsykiatrista diagnoosia ja ovat kauhean pettyneitä, kun eivät saa sitä."

Minulla on tuttu joka on tehnyt näin. Hän otti selvää erään diagnoosin kriteereistä ja selitti kokevansa niitä itse niin pitkään että uskoivat häntä. Pääsi hoitoonkin. Vointi ei ole muuttunut miksikään sikäli kuin minä tiedän. Miksihän hoito ei tehoa?

Siksi, että neurokirjosta ei voi parantua.

Niin ne ovat synnynnäistä neurobiologiaa. Oireisiin voidaan saada lääkinnällistä apua tai antaa keinoja mutta ei adhd ihminen muutu tavikseksi ja hyvä niin.

Oikeasti oireisiin ei ole mitään lääkinnällistä apua, esim. aistisäätelyhäiriöön.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ovat nykyään huonoja ratkomaan ongelmia. Sitähän suuri osa elämästä on, jotain vastaantulevia ongelmia joita voisi ennemmin haasteiksi nimittää. Ihmisillä on paljon vaikka terveydellisiä ongelmia eli terveydellisiä haasteita.

Itse heräsin tähän omalla kohdallani kun kärsin kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja nivelkivuista. En päässyt enää juoksemaan enkä kävelemään, mutta halusin treenata. No miten treenaan? Lähdin selvittämään mitä sellaista liikuntaa voin harrastaa joka ei kuluta niveliä. Löysin pilateksen, kuntopyörän, lihaskunnon tekemisen kotona painoilla ja vesijuoksun.

Nyt olen tehnyt noita jo jonkun aikaa ja suoraan sanottuna juoksu ja kävely eivät kiinnosta enää lainkaan, mutta kunto nousee koko ajan. Jaksan punnertaa paljon paremmin ja voin hyvin. Ratkaisin siis yhden ongelman ja ratkaisu toi paljon hyvinvointia. Tunnen itseni myös itsevarmemmaksi ja koen että tämä on hyvä alku muiden ongelmien ratkaisemisessa.

Ratkaisepa vielä yhtä helposti adhd tai autismi, mielenterveysongelmat. Käytettävissä on 0€.

Vierailija kirjoitti:

Taas kusta lorotetaan oikeasti sairaiden niskaan.

Näin juuri. Ja kun on pari huomionhakuista hullua, niin voidaankin kätevästi leimata kaikki potilaat sellaisiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"On paljon potilaita, jotka tulevat metsästämään tiettyä, etenkin neuropsykiatrista diagnoosia ja ovat kauhean pettyneitä, kun eivät saa sitä."

Minulla on tuttu joka on tehnyt näin. Hän otti selvää erään diagnoosin kriteereistä ja selitti kokevansa niitä itse niin pitkään että uskoivat häntä. Pääsi hoitoonkin. Vointi ei ole muuttunut miksikään sikäli kuin minä tiedän. Miksihän hoito ei tehoa?

Siksi, että neurokirjosta ei voi parantua.

Niin ne ovat synnynnäistä neurobiologiaa. Oireisiin voidaan saada lääkinnällistä apua tai antaa keinoja mutta ei adhd ihminen muutu tavikseksi ja hyvä niin.

Oikeasti oireisiin ei ole mitään lääkinnällistä apua, esim. aistisäätelyhäiriöön.

Nepsypiirteistä ei voi lopullisesti parantua, mutta niiden kanssa voi oppia tulemaan toimeen.

Adhd-lääkkeet auttavat ennen kaikkea levottomuuteen ja keskittymisvaikeuksiin ja voivat oikeasti helpottaa elämää.

Autismin kirjoon ei ole mitään täsmälääkettä, mutta piirteiden tiedostamisesta on jo paljon hyötyä. Näin voi esim. tunnistaa sosiaaliset haasteet ja kuormittavat asiat.

Sairas yhteiskunta tuottaa sairaita ihmisiä.

Julkiselta diagnoosin saaminen on varmasti vaikeampaa kuin yksityiseltä. Erinäisissä keskusteluissa netissä on suosituksia milloin minkäkin alan lääkäreistä, jotka ymmärtävät mitäkin ongelmaa. Itsekin olen saanut muutaman diagnoosimerkinnän (psykoterapiaan hakemiseksi) 1-2 käynnillä psykiatrilla. En väitä, että ne olisivat väärin, mutta helposti ne sinne tulivat ja toki seuraavat mua Kannassa loppuiän. Toki terapiaan halusin, sitä tarvitsin ja sainkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ovat nykyään huonoja ratkomaan ongelmia. Sitähän suuri osa elämästä on, jotain vastaantulevia ongelmia joita voisi ennemmin haasteiksi nimittää. Ihmisillä on paljon vaikka terveydellisiä ongelmia eli terveydellisiä haasteita.

Itse heräsin tähän omalla kohdallani kun kärsin kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja nivelkivuista. En päässyt enää juoksemaan enkä kävelemään, mutta halusin treenata. No miten treenaan? Lähdin selvittämään mitä sellaista liikuntaa voin harrastaa joka ei kuluta niveliä. Löysin pilateksen, kuntopyörän, lihaskunnon tekemisen kotona painoilla ja vesijuoksun.

Nyt olen tehnyt noita jo jonkun aikaa ja suoraan sanottuna juoksu ja kävely eivät kiinnosta enää lainkaan, mutta kunto nousee koko ajan. Jaksan punnertaa paljon paremmin ja voin hyvin. Ratkaisin siis yhden ongelman ja ratkaisu toi paljon hyvinvointia. Tunnen itseni myös itsevarmemmaksi ja koen että tämä on hyvä alku muiden ongelmien ratkaisemisessa.

Ratkaisepa vielä yhtä helposti adhd tai autismi, mielenterveysongelmat. Käytettävissä on 0€.

Jos on oikea nepsyongelma niin se täytyy ratkoa olemassaolevin lääketieteen ja psykiatrian keinoin. Tunnen tällaisia tapauksia. Jos taas kyse ei ole mistään oikeasta neuropsykiatrian ongelmasta tai mielenterveydellisestä haasteesta niin se tulee ratkaista toisin.

Esim. tuohon kilpirauhasongelmaani liittyy myös mt-puolen ongelmia kuten masennus sekä kognitiivisia hankaluuksia kun ne ovat osa taudinkuvaa itselläni. Eikä se nautittu lääke poista niitä.

Mutta kuten sanoin niin ratkon näitä ongelmia omassa elämässäni ja tuo liikunta edesauttaa myös psyykkistä vointiani. Ongelmahan on juuri, että ei mietitä ratkaisuja joita voitaisiin itse tehdä oman hyvinvoinnin eteen jo NYT ohi sen mitä joku auktoriteetti sanoo.

Jos lääkäristä ei saa nepsydiagnoosia niin voisiko se kertoa, että väärin perustein ollaan sitä nyt hakemassa ja ongelma ratkaisuineen on nyt jotain muuta? Tai voisiko esim. keskittymiskyvyttömyyden muuttaa voimavaraksi eli tavan suhtautua asioihin projektilähtöiseksi jossa ei ole tarkoituskaan sitoutua johonkin asiaan kovin pitkäksi ajaksi. On monenlaisia ratkaisuja olemassa moniin tilanteisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ovat nykyään huonoja ratkomaan ongelmia. Sitähän suuri osa elämästä on, jotain vastaantulevia ongelmia joita voisi ennemmin haasteiksi nimittää. Ihmisillä on paljon vaikka terveydellisiä ongelmia eli terveydellisiä haasteita.

Itse heräsin tähän omalla kohdallani kun kärsin kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja nivelkivuista. En päässyt enää juoksemaan enkä kävelemään, mutta halusin treenata. No miten treenaan? Lähdin selvittämään mitä sellaista liikuntaa voin harrastaa joka ei kuluta niveliä. Löysin pilateksen, kuntopyörän, lihaskunnon tekemisen kotona painoilla ja vesijuoksun.

Nyt olen tehnyt noita jo jonkun aikaa ja suoraan sanottuna juoksu ja kävely eivät kiinnosta enää lainkaan, mutta kunto nousee koko ajan. Jaksan punnertaa paljon paremmin ja voin hyvin. Ratkaisin siis yhden ongelman ja ratkaisu toi paljon hyvinvointia. Tunnen itseni myös itsevarmemmaksi ja koen että tämä on hyvä alku muiden ongelmien ratkaisemisessa.

Ratkaisepa vielä yhtä helposti adhd tai autismi, mielenterveysongelmat. Käytettävissä on 0€.

Niin ja ratkaisun löytäminen ei ollut muuten edes helppoa. Kun jalassa on vaiva jonka takia ei voi kunnolla kävellä ja varastorauta on alhaalla johon täytyy syödä lisärautaa niin siinä on aika rankkaa lähteä kuntouttamaan itseään liikunnalla. Mulla on myös kipuja molemmissa polvissa ja usein nivelkipuja ympäri kehoa. Olen aina ollut urheilullinen joten siitä ei ole kiinni.

Masennusta olen myös sairastanut 20 vuotta ja ahdistuskin on tuttu asia. Mä en suoraan sanottuna edes tiedä mitä tässä nyt tarkoitetaan "helpolla". Mutta en lannistu.