Lue keskustelun säännöt.
Vaikeasti traumatisoituneet: Miten olette hyväksyneet sen, ettette koskaan pysty normaaliin elämään?
22.02.2023 |
Olen käynyt vuosia terapiassa ja siitä on ollut paljon apua. Terapian hyödyistä huolimatta olen joutunut hyväksymään, etten tule ikinä elämään ns normaalia elämää. Minulla ei tule koskaan olemaan parisuhdetta tai perhettä. En tule koskaan kuntoutumaan työkykyiseksi. Opin tulemaan paremmin toimeen haasteideni kanssa, mutta en tule koskaan terveeksi.
Elämässäni on hyviä asioita esim ystäviä ja harrastukset, mutta välillä toivon että olisi mahdolista elää normaalia parisuhde tai perhe-elämää.
Te muut jotka olette liian rikkinäisiä ja joiden elämä on liian sotkuista ja vaikeaa jaettavaksi, miten olette hyväksyneet tilanteenne?
Kommentit (260)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen traumataustalla, mutta en puhu siitä kellekään enkä todellakaan halua leimautua muihin traumatisoituneihin ihmisiin. Päinvastoin kammoan sitä jos joku alkaa puhumaan traumoistaan ja haluan äkkiä muualle. Liian usein he ovat draamaan taipuvia ja epävakaita ihmisiä, jotka hölöttävät kaiken kuin pikkulapset eivätkä kykene aitoon vertaistukeen asiallisella tavalla. Olen kerran ollut tällaisen draamailevan hölösuun kaveri, jota kukaan ei ottanut vakavasti ja joka yritti jotenkin vetää minut mukanaan siihen sontaan. Ja hänellä oli hyvin vakavia ongelmia persoonallisuutensa kanssa, hän oli hyvin itsekeskeinen ja epämiellyttävä kun mentiin vastavuoroisen tuen alueelle. Ei kyennyt siihen.
Nauratti, koska näinhän se on. Näihin trauma- ja terapiatopikkeihin hakeutuu juuri näitä tyyppejä. Heitä vaivaa rajattomuus, eikä he osaa käyttäytyä asiallisesti. Sama koskee irl, esim työelämässä se draamaileva hölösuu alkaa viimeistään toisena päivänä oksentaa niitä aitoja tai keksittyjä traumojaan toisen niskaan. Se on todella raskasta kyllä.
Itse olen törmännyt irl sellaisiin rajattomiin, jotka eivät ole puhuneet mitään traumoistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap miksi annat sinua kaltoin kohdelleille niin suuren vallan elämässäsi, että alistut ajatukseen etteikö jokin olisi mahdollista? Silloinhan he ovat voittaneet ja saaneet tehdyksi juuri sen mitä tahtoivatkin.
Sulla on niin omituinen ajatusmalli että vastaan vaikka en ole ap.
Ajatteletko sinä että kyseessä on jokin jännittävä peli jossa maaliin päästessään on selviytynyt voittajana? Ja voittajana oleminen pyyhkisi pois vuosien hyväksikäytön, väkivallan, lytistämisen ja manipuloinnin? Käsitätkö nyt ollenkaan kuinka typerä kommenttisi on ja luitko yhtään mitä tähän ketjuun on kirjoitettu? Jos et, suosittelen että pistät palstan kiinni ja harjoittelet miten olla vastaamatta sellaisiin asioihin joista et oikeastaan tiedä mitään. Sitten uusi yritys.
No ei en ajattele, että olisi kyse pelistä. Ja arvaapa kahdesti tiedänkö hyvin henkilökohtaisella tasolla mistä traumoissa on kyse. Siksi en aio alistua siihen että, jokin mitä toivoo ja tahtoo ja olisi hyväksi, olisi mahdotonta vain siksi, että on kohdannut huonoja kokemuksia ja kaltoinkohtelua.
Vierailija kirjoitti:
Itselläni mennyt niin monta asiaa pieleen lapsuudesta lähtien...synnyin nepsy-lapseksi ja myös äo:ni on tavallista alhaisempi (nämä psykologin testeissä testattu kahteen kertaan) ja tästä syystä minua kiusattiin koko peruskouluikä. Myös kotona oli ongelmia ja isälläni oli taipumusta väkivaltaan lapsia kohtaan joten opin pelkäämään sekä koulussa että kotona.
Yritin opiskella, huonolla menestyksellä. Sain vaikean sosiaalisten tilanteiden pelon ja koska ymmärrykseni sosiaalisista tilanteista on aika heikko ja en pysty kunnolla tulkitsemaan toisten kasvojen ilmeitä ja sanattomia eleitä, on vuorovaikutus muihin ollut aina haastavaa. Koulu on ollut raskasta, koska muisti on huono ja kärsin myös oppimisvaikeuksista (vaikeat hahmottamisongelmat). Myöhemmin äiti tunnusti, että poltti tupakaa koko raskausaikani ja joikin välillä :(
Yritin käydä terapiassa, joka lopulta keskeytyi. Terapeutti totesi, että psyyken rakenteeni on liian hauras ja traumojani ei pystytä työstämään. Jouduin tk-eläkkeelle alle 40v. Muutama ystävä oli nuorempana, mutta koulun takia (joka jäi kesken) muutin kauas heistä ja nyt olemme vieraantuneet enkä ole nähnyt heitä vuosiin, vain pariin on jonkinlainen yhteys olemassa (tekstiviestit/netti)
En ole koskaan seurustellut, vaikka hyvä parisuhde on ollut ykköstoiveeni jo 13-vuotiaasta. En ole koskaan tuntenut varsinaisesti kuuluvani mihinkään vaan aina tuntenut oloni ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Kaiken lisäksi sain jo nuorena pahat tuki-ja liikuntaelinongelmat ja selkä on aivan pas kana ja syön päivittäin särkylääkkeitä ja paha migreeni myös, minkä takia liikunta on haasteellista eikä muu onnistui kuin lyhyt lenkki kerran, pari viikossa. Siivota en kunnolla jaksa ja asunto on aina sotkussa enemmän tai vähemmän.
Sitten, kaiken kukkuraksi, selvisi että asun homeasunnossa ja ei ole varaa muuttaa tästä pois koska kunnan asunto ja rahani eivät riitä muuttoon eikä yksityisen vuokriin. Vuokranantaja ja isännöitsijä kieltävät homeen olemassaolon. Tuntuu että tämä on viimeinen niitti ja tulen varmaankin kuolemaan pian (en itse murhaan mutta terveys muuten pettää lopullisesti varmasti) ja en jaksa enää uskoa mihinkään parempaan.
Monilla on toivoa, mutta tuntuu että minä kuulun niihin, joilla sitä ei ole vaan asiat menevät aina huonompaan suuntaan. Olen rukoillut jopa Jumalalta apua mutta ei siitäkään mitään tullut
Onko sinulla mahdollisuutta esim. kunnan asuntoon tai tuettuun asumiseen?
Autismiliitto, tai millä nimellä se nykyään on, voisi olla avuksi. Tai sosiaalitoimi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap miksi annat sinua kaltoin kohdelleille niin suuren vallan elämässäsi, että alistut ajatukseen etteikö jokin olisi mahdollista? Silloinhan he ovat voittaneet ja saaneet tehdyksi juuri sen mitä tahtoivatkin.
Sulla on niin omituinen ajatusmalli että vastaan vaikka en ole ap.
Ajatteletko sinä että kyseessä on jokin jännittävä peli jossa maaliin päästessään on selviytynyt voittajana? Ja voittajana oleminen pyyhkisi pois vuosien hyväksikäytön, väkivallan, lytistämisen ja manipuloinnin? Käsitätkö nyt ollenkaan kuinka typerä kommenttisi on ja luitko yhtään mitä tähän ketjuun on kirjoitettu? Jos et, suosittelen että pistät palstan kiinni ja harjoittelet miten olla vastaamatta sellaisiin asioihin joista et oikeastaan tiedä mitään. Sitten uusi yritys.
Ja arvaapa kahdesti tiedänkö hyvin henkilökohtaisella tasolla mistä traumoissa on kyse.
Eipä kyllä millään uskois.
Mitä ovat syyt joiden takia noin kovasti traumatisoidutaan ettei normaalia elämää voi elää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puhutaan myös resilienssistä. Tuolla jo joku kommentoikin myös sitä, miten saa iloa pienistäkin asioista. Traumat ovat vaikuttaneet minuunkin niin, että olen tullut entistä sensitiivisemmäksi. Nautin siis esim. taiteesta aivan suunnattomasti. Myös liikunta tekee itselleni hyvää. Olen minäkin joutunut luopumaan todella paljon; rankin on oman lapseni menehtyminen. Olin monta vuotta aivan hajalla ja uudelleen rakentuminen on vaatinut minulta järjettömän paljon. Ja se lapsen menehtyminen laukasi/aktivoi myös ne aiemmat historiani jo hoidetut traumat. Koen siis olevani jo veteraani tällä uralla.
Hirveää yleistämistä parissa kommentissa, kun suurin osa vakavasti traumatisoituneista ei nimenomaan puhu traumoistaan missään mitään eivätkä todellakaan järjestä mitään draamaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Itse yritin vuosien ajan pyristellä unelmiani kohti, mutta ei siitä tullut mitään. Vain pettymyksiä pettymysten perään. Yritin edetä elämässäni "normaalissa" tahdissa, mutta en huomioinut sitä, että minulla ei ollut elämässäni mitään samoja resursseja kuin ikätovereillani. Minulla ei ollut vanhempien tukea, ei fyysistä terveyttä, ei rahaa, ei arjen osaamista, ei jaksamista, ei keskittymiskykyä, ei uskallusta eikä taitoa viettää aikaani toisten seurassa. Ja silti yritin puskea eteenpäin niin kuin kaikki muutkin ympärilläni. Ja tästä aiheutui tietysti ihan suunnaton ahdistus ja mielipaha."
Samaistun täysin. Itsekin yritin traumataustalla, köyhissä oloissa kasvaneena, pienellä itsevarmuudella, vähäisellä uskalluksella. Oli kovat paineet, minähän onnistun. Puskin läpi harmaan kiven. Väsytin itseni. Kävin läpi pohjan. Ymmärsin pohjalla että kaikki ei lähde samalta viivalta.
Hyväksyin sen että en tule saamaan asioita mitä muut. Olen kyynistynyt ja ne menetetyt asiat merkkaa yhä vähemmän.
Toisinaan itken miten elämä meni. Ja olen kiitollinen myös siitä mitä on. Niistä pienistäkin jutuista.
Olen tajunnut myös sen miten paljon lapsuuden "ei meillä oo rahaa"-aina toistuva puhe vaikutti siihen että uskaltaako yrittää, mahdollisuuksien tunteeseen ja häpeän tunteeseen. Turhauttaa usein elää köyhyydessä työkyvyttömyyden takia mikä triggeröi vanhoja muistoja kamalasta köyhyydestä.
Aloittakaa elämä jossain muualla. Maailma on suuri ja kaikenlaisia tapoja elää ja olla, on olemassa. Moni muuttaa Helsinkiin, mutta todellisuudessa monelle tekisi paljon parempaa muuttaa paljon etelämmäksi ja lämpimään sekä aurinkoon. Uudessa maassa häpeän tunne katoaa, kun kukaan ei tiedä millainen se vanha elämän oli. Maailmassa on paljon ihmisiä, jotka ovat todella ystävällisiä. On kaupan kassoja, jotka auttavat laukun pakkaamisessa. Naapureita, jotka antavat kanojensa munia ihan ilmaiseksi, koska heillä niitä nyt on tai vaikka ihan vaan tervehtivät kun tulevat tiellä vastaan.
Valikoikaa maa, jossa elämä on vaatimattomampaa.. Siellä kaikki muut ovat samalla tasolla. Ihmiset ovat silti onnellisia, koska heillä on toisensa. Eikä joku työttömyys ole mikään häpeä.
Vierailija kirjoitti:
Mitä ovat syyt joiden takia noin kovasti traumatisoidutaan ettei normaalia elämää voi elää?
Väkivalta, läheisten kuolemat, pelko esim.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka on traumoja, voi elää jokseenkin normaalia elämää.
Minä, omaksikin yllätyksekseni, löysin fiksun, ymmärtävän, hyvin koulutetun ja todella rakastavan miehen, vaikka itse olen sairaseläkkeellä.
Voin nyt itsekin tosi paljon paremmin kuin ennen .
Ennen minulla ei ollut koskaan ollut ketään luotettavaa ja rakastavaa aikuista ihmistä.
Sinuna en menettäisi toivoani, vaikka minäkin juuri ennen tämän miehen tapaamista olin menettänyt toivoni ensimmäistä kertaa koskaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen traumataustalla, mutta en puhu siitä kellekään enkä todellakaan halua leimautua muihin traumatisoituneihin ihmisiin. Päinvastoin kammoan sitä jos joku alkaa puhumaan traumoistaan ja haluan äkkiä muualle. Liian usein he ovat draamaan taipuvia ja epävakaita ihmisiä, jotka hölöttävät kaiken kuin pikkulapset eivätkä kykene aitoon vertaistukeen asiallisella tavalla. Olen kerran ollut tällaisen draamailevan hölösuun kaveri, jota kukaan ei ottanut vakavasti ja joka yritti jotenkin vetää minut mukanaan siihen sontaan. Ja hänellä oli hyvin vakavia ongelmia persoonallisuutensa kanssa, hän oli hyvin itsekeskeinen ja epämiellyttävä kun mentiin vastavuoroisen tuen alueelle. Ei kyennyt siihen.
Nauratti, koska näinhän se on. Näihin trauma- ja terapiatopikkeihin hakeutuu juuri näitä tyyppejä. Heitä vaivaa rajattomuus, eikä he osaa käyttäytyä asiallisesti. Sama koskee irl, esim työelämässä se draamaileva hölösuu alkaa viimeistään toisena päivänä oksentaa niitä aitoja tai keksittyjä traumojaan toisen niskaan. Se on todella raskasta kyllä.
Onkohan nyt näinkään. Vaikuttaa siltä, että kommentti on tullut joltakulta foorumin trolleista, heitähän vaivaa nimenomaan rajattomuus ja tuo on se, johon edellinen ketjuun nauramaan tullut on ensinnä tarttunut. Luultavasti osui siis omaan nilkkaan, kuten sanotaan.
Riittävästi kertoo jo sekin, että tullaan ketjuun ivaamaan ja nauramaan.
Tuohan on sitä paitsi ihan paikkansapitämätöntä, ainakin mitä nyt muiden ketjuun osallistuneiden kommenteista luen ja mikä kokemus itsellänikin on, että tällaiseen ketjuun osallistuminen olisi "draamailua" ja että traumatisoituneet ihmiset olisivatkin "draamailevia hölösuita" ja rasittaisivat muita ihmisiä.
Eiköhän tuossa ollut Jonne 28 v kirjoittamassa nettiin, kun ei ymmärrä, että se ettei hänelle ole ilmeisestikään tapahtunut muuta kuin pleikkarin meneminen tilttiin ja tyttiksettä jäänti, niin se ei tarkoita että muille ihmisille ei olisi oikeasti tapahtunut raskaita asioita ja että ne eivät ole mitään "draamaa" tai keksittyä löpinää. Se että ei usko, kuulostaa siltä että mieli ei kykene käsittämään, että tuollaista voi käydä ja ihan voi käydä tavan ihmisille, elämää ei ole vielä selvästikään nähty pleikkarin takaa kunnolla.
Toivoisin ketjuun asiallisuutta ja fiksuutta, ymmärtämistä ja hienovaraisuutta. Ei tuollaista huomionhakua ja trollaamista.
Mitä tulee siihen, että traumatisoituneet menisivät höpisemään ja avautumaan asioista työpaikoille ja muualle, niin huh huh, enpä ole nähnyt ja kuullut. Kun näes traumatisoituneilla on usein pelko ja stressi siitä, miten asioihin suhtaudutaan ja hän ei halua rasittaa muita eikä se olisi missään nimessä _soveliasta_ esim työpaikalla.
Tiedoksi sinulle, herkistä asioista puhuminen on usein kynnyksen takana, kuten itsellänikin ja niin kirjoitinkin ketjuun, ja että kertominen on kuormittavaa, siinä menee taas stressiin, ne asiat tulevat niin koetusta ja sisältä. En ole tämänaiheisissa ketjuissa rampannut (ja entä sitten he jotka ovat, mitä sitten, jos anonyymisti saavat niin vertaistukea ja jäsentävät ajatuksiaan, se EI tarkoita että he avautuisivat muualla ja kaikkialla, hyvää päivää sentään) , taitaa olla ensimmäinen ketju koskaan, johon olen muiden kanssa jakanut asiaa ja lähdin siihen tänään, kun näin että oli mietinnän kautta tehtyjä postauksia ja itsellä oli semmoinen aika ja paikka tässä, että anonyymisti katsoin jos pystyisin (!) miten kirjoittamaan. Koska se on vaikeaa, ihan kuten kirjoitinkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Puhutaan myös resilienssistä. Tuolla jo joku kommentoikin myös sitä, miten saa iloa pienistäkin asioista. Traumat ovat vaikuttaneet minuunkin niin, että olen tullut entistä sensitiivisemmäksi. Nautin siis esim. taiteesta aivan suunnattomasti. Myös liikunta tekee itselleni hyvää. Olen minäkin joutunut luopumaan todella paljon; rankin on oman lapseni menehtyminen. Olin monta vuotta aivan hajalla ja uudelleen rakentuminen on vaatinut minulta järjettömän paljon. Ja se lapsen menehtyminen laukasi/aktivoi myös ne aiemmat historiani jo hoidetut traumat. Koen siis olevani jo veteraani tällä uralla.
Halutessani saan varmasti kaivettua katkeruuden esiin itsestäni, mutta se nostaa enää harvoin päätään.
Jossain vaiheessa, kun ihmiselle tapahtuu pahoja, sairaita ja aina vain pahempia ja sairaampia asioita lakkaa odottamasta yhtään mitään. Tuohon kun lisää sen, että joka kerta, kun menee paremmin, pian menee huonommin kuin ikinä ennen, sitä ei vain odota enää yhtään mitään.
Oikeastaan kaikista toivottavin tila itselleni on se, jossa ei tapahdu mitään. Ei hyvää eikä pahaa. Tasaista tylsää samaa päivästä toiseen minkään muuttumatta. 10 vuotta elämäni on ollut tuota enkä vieläkään ole kyllästynyt. Elämäni ensimmäisinä 20 vuotena tapahtui aivan liikaa, enemmän kuin monella koko elämässä ja toivon, että loppuelämäni aikana ei tapahdu enää juuri mitään. Ei ole jaksamista eikä mielenkiintoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Halutessani saan varmasti kaivettua katkeruuden esiin itsestäni, mutta se nostaa enää harvoin päätään.
Jossain vaiheessa, kun ihmiselle tapahtuu pahoja, sairaita ja aina vain pahempia ja sairaampia asioita lakkaa odottamasta yhtään mitään. Tuohon kun lisää sen, että joka kerta, kun menee paremmin, pian menee huonommin kuin ikinä ennen, sitä ei vain odota enää yhtään mitään.
Oikeastaan kaikista toivottavin tila itselleni on se, jossa ei tapahdu mitään. Ei hyvää eikä pahaa. Tasaista tylsää samaa päivästä toiseen minkään muuttumatta. 10 vuotta elämäni on ollut tuota enkä vieläkään ole kyllästynyt. Elämäni ensimmäisinä 20 vuotena tapahtui aivan liikaa, enemmän kuin monella koko elämässä ja toivon, että loppuelämäni aikana ei tapahdu enää juuri mitään. Ei ole jaksamista eikä mielenkiintoa.
Täällä sama. Ensimmäiset 20 vuotta elämä höykyytti liikaakin. Nyt elän rauhallisesti, 10 vuotta mennyt ja nautin. Ihanaa olla kotona jossa mielivaltainen despootti ei räyhää aseiden kanssa tai toinen yhtä hulluhko odota erilaisten astaloiden kanssa hakatakseen. Tylsyys ja rauha on siunaus sielulle.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen traumataustalla, mutta en puhu siitä kellekään enkä todellakaan halua leimautua muihin traumatisoituneihin ihmisiin. Päinvastoin kammoan sitä jos joku alkaa puhumaan traumoistaan ja haluan äkkiä muualle. Liian usein he ovat draamaan taipuvia ja epävakaita ihmisiä, jotka hölöttävät kaiken kuin pikkulapset eivätkä kykene aitoon vertaistukeen asiallisella tavalla. Olen kerran ollut tällaisen draamailevan hölösuun kaveri, jota kukaan ei ottanut vakavasti ja joka yritti jotenkin vetää minut mukanaan siihen sontaan. Ja hänellä oli hyvin vakavia ongelmia persoonallisuutensa kanssa, hän oli hyvin itsekeskeinen ja epämiellyttävä kun mentiin vastavuoroisen tuen alueelle. Ei kyennyt siihen.
No miksi (ilmeisesti) luulet, että muut traumataustaiset puhuisivat henkikökohtaisista herkistä aiheistaan muille, siis tunnut yleistävän "kaikki muut" traumataustaiset KUIN ITSESI draamaileviksi hölösuiksi väitetyn yhden sellaisen ihmisen/kaverin perusteella. Epäkunnioittava astuminen tähän ketjuun, hei te muut hölöpäät, jee minä -tyyliin. Ikävää että kaverisi ei pystynyt vastavuoroiseen tukemiseen ja että hän oli sinun mukaasi myös epävakaa ja moniongelmainen, mutta toisaalta asennoitumisesi ei kerro sinustakaan ihan hyvää.
Traumataustaisissa on erilaisia ihmisiä, faktisesti on niin, että jotkut ovat vakaita, toiset eivät yhtä vakaita, ja jotkut hyvin epävakaita. Jotkut pystyvät tukemaan ja olemaan empaattisia puolin että toisin, jotkut eivät. Jotkut hakevat enemmän kontaktia, toiset vähemmän, jotkut ovat hyvinkin arkoja.
Traumatisoituminen tekee myös jotkut varovaisemmaksi, aremmiksi, ei ole luottoa niin ihmisiin. Näin itselläni. En todellakaan ole draamailija tai hae huomiota, on kynnyksen takana kuulumistenkin vaihtaminen, rauhallinen eläminen ja turvallisuus on tärkeää, mitään draamaa ja huomiota ei tarvita. Siihen liittyen rajoja on tärkeää kunnioittaa, kirjoitin siitä aiemmin.
Ketjuun on tullut muuten hienoja ajatuksella tehtyjä postauksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei sitä kuule tiedä jos 20 vuoden kuluttua pystyt :)
Pyysin vastauksia siihen miten ihmiset ovat hyväksyneet sen, ettei normaali elämä tai parisuhde tule olemaan mahdollinen. En pyytänyt muka toiveikkaita tsemppiviestejä. En ole enää nuori.
Kaikki kaunis ja kamala tapahtuu ihmisen pään sisällä. Rakkaus, viha, pettymys, ne on vain pään sisältöjä.
Kaikki ovat täällä loppupeleissä yksin. Kukaan ei ole korvaamaton.
Ainoa, kenelle olet korvaamaton, olet sinä itse. Katso surkeaa pientä matoa. Sen elämä on sinun silmissäsi arvoton ja merkityksetön. Kuka tahansa liiskaisi sen jos viitsisi. Mutta juuri sille madolle, sen oma elämä on maailman kallein, se ei vaihtaisi omaa "mitätöntä" elämäänsä ikimaailmassa kaikiin maailman kultaan ja rikkauksiin.
Me luulemme olevamme korvaamattomia. Todellisuudessa, jos jätämme työmme, meidät korvataan jo seuraavana päivänä yhtä etevällä tai etevämmällä. Puolisomme löytää yhtä kauniin ja älykkään meidän jälkeemme.
Ole itsellesi se lähimmäinen mitä kaipaat. Hoivaa ja huolehdi itsestäsi kuin maailman rakkaimmasta ja merkittävimmästä henkilöstä.
Ole itsellesi se rakastava äiti tai isä, mitä sinulla ei koskaan ehkä ollut. Selitä itsellesi elämää ja asioita, mitä selittäisit lapsellesi kun tällä on paha olo. Vie itseäsi paikkoihin, mihin haluaisit ystäväsi sinua vievän.
Varjele "röyhkeän itsekkäästi" itseäsi ihmisiltä, jotka masentavat ja nujertavat sinut ja vievät energiasi, olivatpa he ketätahansa tärkeilijöitä. Muista, että auktoriteetitkin ovat vain ihmisiä, maan matosia.
sinun elämäsi on ehkä erilainen kuin se "ihanne-elämä", mitä meille tyrkytetään mainoksissa ja telkkarisarjoissa.
Olet kokenut ehkä sellaisia asioita, joita hyvin harva on kokenut. Olet ehkä nähnyt yhteiskunnan kulissien toiselle puolelle, tiedät ehkä asioita mistä muilla ei ole hajuakaan. Olet ehkä katsonut silmästä silmään asioita, jotka saisi monet jähmettymään kauhusta, ja olet selvinnyt hengissä. Tiedät ehkä paljon enemmän elämästä kuin sellainen, jonka kohtalona on kulkea tasaista, muiden tallaamaa polkua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen traumataustalla, mutta en puhu siitä kellekään enkä todellakaan halua leimautua muihin traumatisoituneihin ihmisiin. Päinvastoin kammoan sitä jos joku alkaa puhumaan traumoistaan ja haluan äkkiä muualle. Liian usein he ovat draamaan taipuvia ja epävakaita ihmisiä, jotka hölöttävät kaiken kuin pikkulapset eivätkä kykene aitoon vertaistukeen asiallisella tavalla. Olen kerran ollut tällaisen draamailevan hölösuun kaveri, jota kukaan ei ottanut vakavasti ja joka yritti jotenkin vetää minut mukanaan siihen sontaan. Ja hänellä oli hyvin vakavia ongelmia persoonallisuutensa kanssa, hän oli hyvin itsekeskeinen ja epämiellyttävä kun mentiin vastavuoroisen tuen alueelle. Ei kyennyt siihen.
No miksi (ilmeisesti) luulet, että muut traumataustaiset puhuisivat henkikökohtaisista herkistä aiheistaan muille, siis tunnut yleistävän "kaikki muut" traumataustaiset KUIN ITSESI draamaileviksi hölösuiksi väitetyn yhden sellaisen ihmisen/kaverin perusteella. Epäkunnioittava astuminen tähän ketjuun, hei te muut hölöpäät, jee minä -tyyliin. Ikävää että kaverisi ei pystynyt vastavuoroiseen tukemiseen ja että hän oli sinun mukaasi myös epävakaa ja moniongelmainen, mutta toisaalta asennoitumisesi ei kerro sinustakaan ihan hyvää.
Traumataustaisissa on erilaisia ihmisiä, faktisesti on niin, että jotkut ovat vakaita, toiset eivät yhtä vakaita, ja jotkut hyvin epävakaita. Jotkut pystyvät tukemaan ja olemaan empaattisia puolin että toisin, jotkut eivät. Jotkut hakevat enemmän kontaktia, toiset vähemmän, jotkut ovat hyvinkin arkoja.
Traumatisoituminen tekee myös jotkut varovaisemmaksi, aremmiksi, ei ole luottoa niin ihmisiin. Näin itselläni. En todellakaan ole draamailija tai hae huomiota, on kynnyksen takana kuulumistenkin vaihtaminen, rauhallinen eläminen ja turvallisuus on tärkeää, mitään draamaa ja huomiota ei tarvita. Siihen liittyen rajoja on tärkeää kunnioittaa, kirjoitin siitä aiemmin.
Ketjuun on tullut muuten hienoja ajatuksella tehtyjä postauksia.
Allekirjoitan tämän. Minusta ei saisi irti mitään menneisyyteeni liittyvää, saati sitten valjastaisin koko työryhmän töissä puimaan traumojani. Pikemminkin koko asia hävettää, ahdistaa ja olo tuntuu likaiselta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et voi muuttaa mennyttä. Se mitä tapahtui, se tapahtui. Et ollut siihen syyllinen. Sen teki joku muu. Vapauta itsesi syyllisyydestä. Lopeta itsesi piiskaaminen. Sinä olet liian arvokas märehtimään muiden tekemiä virheitä. Sinun elämäsi on vain sinun. Ota vastuu omasta itsestäsi, kukaan muu ei voi - eikä saa tehdä sitä sun puolesta. Vain sinä itse merkitset itsellesi eniten. Rakasta ja kunnioita itseäsi. Sinulla on vain yksi elämä.
No hohhoijaa mitä lässytystä taas. Traumatisoituminen ei ole sitä että yhden kerran joku sanoo pahasti tms, vaan se muuttaa aivojen ja hermoston toimintaa ja voi tehdä täysin työkyvyttömäksi kroonisen masennuksen, ahdistuksen, uupumuksen, pelkojen, psykoottisten oireiden, harhojen, takaumien jne takia. Kyse ei ole siitä että menneisyydessä oli hankaluuksia ja että nykyhetkessä menisi hyvin jos vaan ei miettisi menneitä vaan ihmiset voi olla hyvin monella tapaa sairaita nykyhetkessä. Eikä kaikkea voi parantaa lääkkeillä tai terapialla.
Olen keski-iässä ja menin joku vuosi sitten hierojalle. Niskat tuntuivat olevan vähän jumissa, huimasi. Otettiin hierojan kanssa 60min kokovartalohieronta.
Hieroja järkyttyi. Olin kuulemma vuoden top 3-listalla kaikkein pahimpia tapauksia ja elettiin loppuvuotta. Kehossa ei ollut yhtään rentoa lihasta missään. Kivikovaa massaa päästä varpaisiin. Hierottiin. Hierottiin. Hierottiin säännöllisesti joka viikko 2kk ajan, mutta yksikään jumi ei lähtenyt pois. Tuli vain hetken helpotus ja viikon päästä keho oli taas siinä kunnossa kuin sitä ei olisi hierottu ollenkaan.
Hieroja yritti miettiä, että mistä tämä johtuu, eikä keksinyt mitään syytä. Mikään elintavoissani ei viitannut siihen, että lihasjumit olisivat väärällä tavalla eletyn elämän aikaansaannoksia.
Päätin olla kertomatta hänelle yli 20 vuoden traumatausta ja traumaattisesta lapsuudesta, jossa elin siinä tiedossa, että yksi väärä sana tai katse, ja hautapaikka kutsuu. Totta hitossa se jää kehoon, vaikka muuten olisikin OK olo.
Traumastahan ei koskaan toivu kokonaan, jos ei tule jokin hengellinen suurherääminen tai koe kuolemanrajakokemusta, joka tuntuu nollaavan monien traumaattisten elämien vaikutuksen melkein kertaheitolla.
Eri. Näinhän se on, että trauma vaikuttaa ihan kehollisella tasolla.
Tämä on nyt eri esimerkki kehon ja trauman suhteesta, mutta siis, olen huomannut että vaikka miten pystyisin järjellä _ratifioimaan_ ja koettaisin rauhoitella itseäni _loogisesti_, niin kun ptsd-reaktio tulee päälle, keho reagoi eikä järki pysty pysäyttämään esim tärinää, pulssia ja siis sitä ptsd-stressiä jossa joskus on on ollut sellaista, etten pystynyt syömään, nukkumaan, elin uudestaan traumaa ja sitä että kimppuun käyntiin sieltä ja täältä.
Hengellinen eläminen tai kuolemanrajakokemus ei sekään ainakaan itselläni vienyt traumatisoitumista pois. Vaikka saan turvaa ylhäältä, niin se ei silti vaikuta silloin, kun ptsd tulee päälle eikä stressiäkään saa pois taikka pelkäämistä kun on turvattomissa paikoissa. Triggereitä on ja niihin voi koettaa suhtautua järjellä, ei auta kuin 10%, siltikin ptsd voi tulla päälle. Mulla osa traumoista tai kumuloituneet traumat liittyvät osin ryhmätyyppisiin tilanteisiin osin ei.
Mä myös olen "traumakimppu". Hieroja valitti myös, että lihakseni ovat aivan lukossa. Sitten hän väitti saavansa musta kuin "sähköiskuja".
En hirveästi pitänyt hierojasta ja epäilen että mun keho jotenkin "puolustautui".
Olen päässyt eroon jumeista "joogarullalla" mutta se alkoi tuntua liian pehmeältä niin siirryi ihan vain "puurullaan". Lisäksi joogaan. Sitten luonto on auttanut paljon.
Uskon, että me tosiaan varastoidaan traumamme kehoon ja säännöllisellä liikunnalla, hikoilulla ja hieronnalla niistä pääsee eroon niin että on helpompi elää.
Myös hengitykseen keskittymällä voi rauhoittaa mieltään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, mitä nyt sitten on normaali elämä? Aika erilaisia on kuitenkin ihmisten elämät riippumatta siitä, onko traumoja vai ei.
Freudin määritelmän mukaan mieleltään terve ihminen pystyy tekemään työtä ja rakastamaan. Työn tilalla voisi olla mikä tahansa elämään sisältöä ja merkitystä tuova toiminta.
No sittenhän mä olen tuon Freudin luokituksen mukaan normaali ihminen kun käyn töissä ja rakastan elämänkumppaniani. Seksi vaan on pirun vaikeaa ja lähes olematonta kummankin vakavien traumojen vuoksi.
Tuo ei ole lainkaan säälittävää, päinvastoin. Juuri tuohon pitäisi pyrkiä: että tarttuu hetkeen ja nauttii siitä mitä on. Huomaa ne pienet hyvät asiat.