Lue keskustelun säännöt.
Vaikeasti traumatisoituneet: Miten olette hyväksyneet sen, ettette koskaan pysty normaaliin elämään?
22.02.2023 |
Olen käynyt vuosia terapiassa ja siitä on ollut paljon apua. Terapian hyödyistä huolimatta olen joutunut hyväksymään, etten tule ikinä elämään ns normaalia elämää. Minulla ei tule koskaan olemaan parisuhdetta tai perhettä. En tule koskaan kuntoutumaan työkykyiseksi. Opin tulemaan paremmin toimeen haasteideni kanssa, mutta en tule koskaan terveeksi.
Elämässäni on hyviä asioita esim ystäviä ja harrastukset, mutta välillä toivon että olisi mahdolista elää normaalia parisuhde tai perhe-elämää.
Te muut jotka olette liian rikkinäisiä ja joiden elämä on liian sotkuista ja vaikeaa jaettavaksi, miten olette hyväksyneet tilanteenne?
Kommentit (260)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mene silmänvärve-terapiaan,
Miksi tämä ehdotus sai niin paljon alapeukkuja? Ettekö tosiaan tunne silmänliiketerapiaa, jota nykyään käytetään trauman hoitoon, esim. Irakin sodassa traumatisoituneiden amerikkalaismiesten. Nykyään myös Suomessa sitä saa.
Tällainen aivoihin suoraan osuva terapia voi olla hyödyllisempää kuin puhua loputtomiin juttuja keskusteluterapiassa. Ei älyllinen keskustelu pääse sinne aivoihin niiden toimintaa muuttamaan.
Ottakaa selvää asioista, te ennakkoluuloiset alapeukuttajat! Vai onko teillä tietoa siitä, että tämä terapiamuoto ei toimisi? Linkki?
"Jos traumaattisen tapahtuman seurauksena ilmenee mieleen tunkeutuvia takautumia, voi EMDR -työskentely helpottaa merkittävästi oireita ja neutralisoida häiritsevän tunteen ja kokemuksen. Takaumat voivat olla esimerkiksi mielikuvia, ääniä, hajuja, väsymistä, fyysisiä oireita, ahdistusta, pelkoa paniikkioireita tai jumiutumisen kokemusta esim. pakonomaiseen ei-toivottuun toimintaan."
Ja tässä teille tietämättömille linkki, ja ap:lle tietysti. Tsemppiä sinulle!
https://www.mehilainen.fi/emdr-eli-silmanliiketerapia-ja-trauman-hoito
Ehdotus sai niin paljon alapeukkuja todennäköisesti sen omituisen tokaisevan sävyn takia. Ap kertoi käyneensä jo vuosia terapiassa. Mistä sinä tiedät onko hän käynyt silmänliiketerapiassakin? Eikä sitä noin vaan mennä eri terapioihin niitä testailemaan...
Tokaisu johtui siitä, että kirjoitin tekstin puoli minuuttia vaille klo 23.00, jolloin palsta menee kiinni. En ehtinyt kirjoittaa pidempiä johdatteluja. Pidin tärkeänä laittaa sen koska ajattelin, että ketju saattaa hävitä tai en löydä sitä enää. Ajattelin, että ap voi itse googlata lisää. - Anteeksi kauheasti! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mene silmänvärve-terapiaan,
Miksi tämä ehdotus sai niin paljon alapeukkuja? Ettekö tosiaan tunne silmänliiketerapiaa, jota nykyään käytetään trauman hoitoon, esim. Irakin sodassa traumatisoituneiden amerikkalaismiesten. Nykyään myös Suomessa sitä saa.
Tällainen aivoihin suoraan osuva terapia voi olla hyödyllisempää kuin puhua loputtomiin juttuja keskusteluterapiassa. Ei älyllinen keskustelu pääse sinne aivoihin niiden toimintaa muuttamaan.
Ottakaa selvää asioista, te ennakkoluuloiset alapeukuttajat! Vai onko teillä tietoa siitä, että tämä terapiamuoto ei toimisi? Linkki?
"Jos traumaattisen tapahtuman seurauksena ilmenee mieleen tunkeutuvia takautumia, voi EMDR -työskentely helpottaa merkittävästi oireita ja neutralisoida häiritsevän tunteen ja kokemuksen. Takaumat voivat olla esimerkiksi mielikuvia, ääniä, hajuja, väsymistä, fyysisiä oireita, ahdistusta, pelkoa paniikkioireita tai jumiutumisen kokemusta esim. pakonomaiseen ei-toivottuun toimintaan."
Ja tässä teille tietämättömille linkki, ja ap:lle tietysti. Tsemppiä sinulle!
https://www.mehilainen.fi/emdr-eli-silmanliiketerapia-ja-trauman-hoito
Ehdotus saa alapeukkuja koska kyseessä on ihan humpuukihoito, joka on todettu tieteellisissä tutkimuksissa ihan yhtä tehokkaaksi kuin plasebo.
Täh? Se on Käypähoidossakin!
Ajatus siitä, että elämä ei voi koskaan muuttua paremmaksi, on masennuksen oire. Se, että et ikinä voisi saavuttaa jotain, mitä haluat, ei ole fakta, vaan ajatus päässäsi.
Vierailija kirjoitti:
Joskus täytyy vaan hyväksyä elämän realiteetit ja yrittää elää mahdollisimman tyydyttävää elämää sen mukaan, mihin omat voimavarat riittää. En esimerkiksi itse enää haaveile lasten teosta, koska pelkään, etten pysty olemaan lapselle riittävän hyvä ja tasapainoinen vanhempi.
Kouluttautunut ja työelämässä olen ja siinä pärjännyt hyvin, olen naimisissa ja hyvä avioliitto on. Olen kuitenkin elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden ja nuoruuden, jonka vuoksi pelkään, etten pystyisi olemaan riittävän tasapainoinen ja jaksava vanhempi. Lapsia olisin tietyissä elämänvaiheissa halunnut tehdä, mutta olen pelännyt liikaa siirtäväni ylisukupolvien ongelmia lapsilleni.
Olen siis omaehtoisesti lapseton. Ja olen sen hyväksynyt. Teen sen osan hyvin yhteiskunnassa, mihin kykenen.
Onneksi ei kukaan ole omaehtoista lapsettomuuttani kyseenalaistanut, ei edes aviomieheni.
Minäkin olen alistunut siihen, että en saanut lapsia. Sen sijaan se tuntuu pahalta ja traumatisoi lisää aikuisuudessakin, kun ei ole parisuhdetta - ei ketään lähiomaista.
Vierailija kirjoitti:
"Itse yritin vuosien ajan pyristellä unelmiani kohti, mutta ei siitä tullut mitään. Vain pettymyksiä pettymysten perään. Yritin edetä elämässäni "normaalissa" tahdissa, mutta en huomioinut sitä, että minulla ei ollut elämässäni mitään samoja resursseja kuin ikätovereillani. Minulla ei ollut vanhempien tukea, ei fyysistä terveyttä, ei rahaa, ei arjen osaamista, ei jaksamista, ei keskittymiskykyä, ei uskallusta eikä taitoa viettää aikaani toisten seurassa. Ja silti yritin puskea eteenpäin niin kuin kaikki muutkin ympärilläni. Ja tästä aiheutui tietysti ihan suunnaton ahdistus ja mielipaha."
Samaistun täysin. Itsekin yritin traumataustalla, köyhissä oloissa kasvaneena, pienellä itsevarmuudella, vähäisellä uskalluksella. Oli kovat paineet, minähän onnistun. Puskin läpi harmaan kiven. Väsytin itseni. Kävin läpi pohjan. Ymmärsin pohjalla että kaikki ei lähde samalta viivalta.
Hyväksyin sen että en tule saamaan asioita mitä muut. Olen kyynistynyt ja ne menetetyt asiat merkkaa yhä vähemmän.
Toisinaan itken miten elämä meni. Ja olen kiitollinen myös siitä mitä on. Niistä pienistäkin jutuista.
Olen tajunnut myös sen miten paljon lapsuuden "ei meillä oo rahaa"-aina toistuva puhe vaikutti siihen että uskaltaako yrittää, mahdollisuuksien tunteeseen ja häpeän tunteeseen. Turhauttaa usein elää köyhyydessä työkyvyttömyyden takia mikä triggeröi vanhoja muistoja kamalasta köyhyydestä.
En väheksy sitä etteikö olisi kurjaa kuulla lapsena että mihinkään ei ole rahaa. Minä kuulin toistuvasti sen että rahaa on mutta ei minulle, lapselle tai nuorelle. Koska olet niin huono, niin tahallaan ilkeä, niin itsekäs, niin anoppisi kaltainen, nimittelet siskoasi, kompuroit kalkkiviivoilla, niin huolimaton, niin välinpitämätön. Koska tämä on sitä hyvää ja vastuullista kasvatusta, että opit että vain me sinua voimme rakastaa ja rakastamme koska olemme armollisia ja hyviä ihmisiä. Kukaan muu ei tuollaista viitsi katsella tai sietää mutta me teemme sen koska olemme perheesi. Ja eihän sitä rahaakaan sitten ollut vaan velkaa ja valheita pilvin pimein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En oikein ymmärrä, miten voisi tietää varmuudella ettei ole mahdollista toipua täysin. On olemassa niin monenlaista hoitoa ja terapiaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joskus täytyy vaan hyväksyä elämän realiteetit ja yrittää elää mahdollisimman tyydyttävää elämää sen mukaan, mihin omat voimavarat riittää. En esimerkiksi itse enää haaveile lasten teosta, koska pelkään, etten pysty olemaan lapselle riittävän hyvä ja tasapainoinen vanhempi.
Kouluttautunut ja työelämässä olen ja siinä pärjännyt hyvin, olen naimisissa ja hyvä avioliitto on. Olen kuitenkin elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden ja nuoruuden, jonka vuoksi pelkään, etten pystyisi olemaan riittävän tasapainoinen ja jaksava vanhempi. Lapsia olisin tietyissä elämänvaiheissa halunnut tehdä, mutta olen pelännyt liikaa siirtäväni ylisukupolvien ongelmia lapsilleni.
Olen siis omaehtoisesti lapseton. Ja olen sen hyväksynyt. Teen sen osan hyvin yhteiskunnassa, mihin kykenen.
Onneksi ei kukaan ole omaehtoista lapsettomuuttani kyseenalaistanut, ei edes aviomieheni.
Minäkin olen alistunut siihen, että en saanut lapsia. Sen sijaan se tuntuu pahalta ja traumatisoi lisää aikuisuudessakin, kun ei ole parisuhdetta - ei ketään lähiomaista.
Se on tosi surullista, kun on aivan yksin eikä ole ketään arkea jakamassa. Se on ihan kamalaa ja raastavaa, kun ei ole ketään siinä lähellä ja arjessa. Onko sinulla ketään ystäviä tai tuttavia edes? Tuntuu niin pahalta puolestasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole tehnyt traumasta itselleni identiteettiä ja tekosyytä vältellä elämää.
Elämäni on täysin normaalia.
Katkesiko kynsi vai?
Ei. Minut raiskattiin, yritin kolmesti itsemurhaa, lapseni syntyi keskosena ja hänellä todettiin juuri asperger, äitini kuoli nopeaan ja ikävään syöpään.
Eikä siinä vielä kaikki. Mutta tämä on elämää ja aion elää sen kyynistymättä, uhriutumatta ja täysillä. Oliko muuta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joskus täytyy vaan hyväksyä elämän realiteetit ja yrittää elää mahdollisimman tyydyttävää elämää sen mukaan, mihin omat voimavarat riittää. En esimerkiksi itse enää haaveile lasten teosta, koska pelkään, etten pysty olemaan lapselle riittävän hyvä ja tasapainoinen vanhempi.
Kouluttautunut ja työelämässä olen ja siinä pärjännyt hyvin, olen naimisissa ja hyvä avioliitto on. Olen kuitenkin elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden ja nuoruuden, jonka vuoksi pelkään, etten pystyisi olemaan riittävän tasapainoinen ja jaksava vanhempi. Lapsia olisin tietyissä elämänvaiheissa halunnut tehdä, mutta olen pelännyt liikaa siirtäväni ylisukupolvien ongelmia lapsilleni.
Olen siis omaehtoisesti lapseton. Ja olen sen hyväksynyt. Teen sen osan hyvin yhteiskunnassa, mihin kykenen.
Onneksi ei kukaan ole omaehtoista lapsettomuuttani kyseenalaistanut, ei edes aviomieheni.
Minäkin olen alistunut siihen, että en saanut lapsia. Sen sijaan se tuntuu pahalta ja traumatisoi lisää aikuisuudessakin, kun ei ole parisuhdetta - ei ketään lähiomaista.
Se on tosi surullista, kun on aivan yksin eikä ole ketään arkea jakamassa. Se on ihan kamalaa ja raastavaa, kun ei ole ketään siinä lähellä ja arjessa. Onko sinulla ketään ystäviä tai tuttavia edes? Tuntuu niin pahalta puolestasi.
On ystäviä, mutta en ole minkään yksikön jäsen. Olen toisen ihmisen seurassa muutaman tunnin viikossa. Syön yhden tai muutaman aterian/kahvittelun kuukaudessa yhdessä toisen ihmisen kanssa. Teen lähes kaiken ja hoidan lähes kaiken yksin. Ihan kuin lapsenakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En oikein ymmärrä, miten voisi tietää varmuudella ettei ole mahdollista toipua täysin. On olemassa niin monenlaista hoitoa ja terapiaa.
Voi olla olemassa, mutta sen saaminen on sitten eri asia. Itse taistelin vuosia hoidon saamiseen eteen ja välillä en ole varma, oliko se sen arvoista, koska tuossa taistelussa toistui monia niistä asioista, jotka olivat keskeisiä myös traumoissani. Esimerkiksi mielivaltaisuus, täydellinen ennustamattomuus, pomputtelu, joku muu hallitsee elämääsi jne. Välillä tuntui todella siltä, että minua rangaistaan uudestaan.
Sen lisäksi, että ei ole itse tehnyt yhtään mitään oman tilanteen aiheuttaakseen, piti vielä tapella siitä, että saa apua tilanteeseen. Ihan tarpeeksi vuosia meni hukkaan jo itse asioissa ja lähes saman verran hoidossa ja siitä tappelussa. Toki hoidon hakemiseen ja siitä tappeluun uhratut vuodet ovat oma syy, mutta tilanteeseen päätyminen ei. Tuota oli pitkään hankala sulattaa ja tuskin koskaan pystyn hyväksymään asiaa täysin. Ymmärtämään tuskin koskaan.
Jonkun traumaattinen lapsuus voi tosiaan olla katkennut kynsi kriittisellä hetkellä ja jollekin se on vanhempien lapseen kohdistama väkivalta tai muu laiminlyönti, seksuaalinen hyväksikäyttö tai päihdeperheessä eläminen.
Mielestäni olisi kuitenkin vähintään kohtuullista, ettei ihmiset edes täällä internetin nimettömässä maailmassa väheksyisi tai kyseenalaistaisi oikeasti kurjia asioita kohdanneita ihmisiä.
Jotkut meistä traumatisoituneista ihmisistä pärjätään elämässä ihan hyvin, kiitos jonkun vahvistavan tekijän, mutta jotkut eivät ole niin onnellisessa asemassa olleet.
Vähintään toivon inhimillistä ymmärrystä kanssaihmisiltä. Tai, että pitäisi edes ilkeät kommentit sanomatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni on isot traumat. Toinen vanhemmistani oli kuritusväkivaltaa harrastava vahvasti narsistisia piirteitä omaava. Ilmeensä oli välillä nauttiva, kun kohdisti minuun fyysistä väkivaltaa ja huusin ja itkin. Sairas ihminen.
Olen myös päätynyt parisuhteisiin ihmisten kanssa, jotka ovat kohdelleet minua todella huonosti. Nuo kokemukset ovat vain lisänneet traumoja. Jostain syystä tavalliset normaalit ihmiset eivät ihastu minuun. Enkä itse osaa nähdä kuka on hyvä ihminen. Olen siis jumissa. Ja koska tuota kaavaa en osaa murtaa, niin päätin luovuttaa. Totesin, että minun on helpointa elää loppuelämä yksin jo olemassa olevien traumojen kanssa kuin kerätä niitä lisää.
Olen nyt ollut lähes kymmenen vuotta yksin. Ja näin aion jatkaa. Olen alistunut siihen, että tämä on minun kohtaloni tässä elämässä. On helpompaa olla yksin ja yrittää pitää oma pää kasassa. Tämä on minun selviytymiskeinoni.
Joo siis lapsuuden lisäksi tämä aikuiselämäkin on ollut yhtä traumaa toisnsa jälkeen. Pelkkiä pettymyksiä ihmissuhteissa, loputonta yksinäisyyttä, köyhyyttä, useita mielisairaalajaksoja, useita mt diagnooseja, toistuvia eläkkeitä nuorella iällä- yksi loppuunsaatettu koulutus jonka jäljiltä psykoottinen masennus ja lisää työkyvyttömyyttä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joskus täytyy vaan hyväksyä elämän realiteetit ja yrittää elää mahdollisimman tyydyttävää elämää sen mukaan, mihin omat voimavarat riittää. En esimerkiksi itse enää haaveile lasten teosta, koska pelkään, etten pysty olemaan lapselle riittävän hyvä ja tasapainoinen vanhempi.
Kouluttautunut ja työelämässä olen ja siinä pärjännyt hyvin, olen naimisissa ja hyvä avioliitto on. Olen kuitenkin elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden ja nuoruuden, jonka vuoksi pelkään, etten pystyisi olemaan riittävän tasapainoinen ja jaksava vanhempi. Lapsia olisin tietyissä elämänvaiheissa halunnut tehdä, mutta olen pelännyt liikaa siirtäväni ylisukupolvien ongelmia lapsilleni.
Olen siis omaehtoisesti lapseton. Ja olen sen hyväksynyt. Teen sen osan hyvin yhteiskunnassa, mihin kykenen.
Onneksi ei kukaan ole omaehtoista lapsettomuuttani kyseenalaistanut, ei edes aviomieheni.
Minäkin olen alistunut siihen, että en saanut lapsia. Sen sijaan se tuntuu pahalta ja traumatisoi lisää aikuisuudessakin, kun ei ole parisuhdetta - ei ketään lähiomaista.
Sama. Jouduin viime vuonna käymään 3 kertaa pienessä leikkauksessa. Lähiomaisen kohtaan laitoin toisella puolella Suomea asuvan siskoni, koska jotain piti täyttää siihen.
Olen (jo) 40, eikä minulla ole kokemusta vakavista parisuhteista. Ei ex-kumppaneita, ei avioeroja tai avoliittoja. Naisellehan kuulemma on miehiä jonoksi oven takana, senkun vain ottaa mieleisensä. LOL!
Toivottavasti vielä jossain vaiheessa tärppäisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et voi muuttaa mennyttä. Se mitä tapahtui, se tapahtui. Et ollut siihen syyllinen. Sen teki joku muu. Vapauta itsesi syyllisyydestä. Lopeta itsesi piiskaaminen. Sinä olet liian arvokas märehtimään muiden tekemiä virheitä. Sinun elämäsi on vain sinun. Ota vastuu omasta itsestäsi, kukaan muu ei voi - eikä saa tehdä sitä sun puolesta. Vain sinä itse merkitset itsellesi eniten. Rakasta ja kunnioita itseäsi. Sinulla on vain yksi elämä.
No hohhoijaa mitä lässytystä taas. Traumatisoituminen ei ole sitä että yhden kerran joku sanoo pahasti tms, vaan se muuttaa aivojen ja hermoston toimintaa ja voi tehdä täysin työkyvyttömäksi kroonisen masennuksen, ahdistuksen, uupumuksen, pelkojen, psykoottisten oireiden, harhojen, takaumien jne takia. Kyse ei ole siitä että menneisyydessä oli hankaluuksia ja että nykyhetkessä menisi hyvin jos vaan ei miettisi menneitä vaan ihmiset voi olla hyvin monella tapaa sairaita nykyhetkessä. Eikä kaikkea voi parantaa lääkkeillä tai terapialla.
Olen keski-iässä ja menin joku vuosi sitten hierojalle. Niskat tuntuivat olevan vähän jumissa, huimasi. Otettiin hierojan kanssa 60min kokovartalohieronta.
Hieroja järkyttyi. Olin kuulemma vuoden top 3-listalla kaikkein pahimpia tapauksia ja elettiin loppuvuotta. Kehossa ei ollut yhtään rentoa lihasta missään. Kivikovaa massaa päästä varpaisiin. Hierottiin. Hierottiin. Hierottiin säännöllisesti joka viikko 2kk ajan, mutta yksikään jumi ei lähtenyt pois. Tuli vain hetken helpotus ja viikon päästä keho oli taas siinä kunnossa kuin sitä ei olisi hierottu ollenkaan.
Hieroja yritti miettiä, että mistä tämä johtuu, eikä keksinyt mitään syytä. Mikään elintavoissani ei viitannut siihen, että lihasjumit olisivat väärällä tavalla eletyn elämän aikaansaannoksia.
Päätin olla kertomatta hänelle yli 20 vuoden traumatausta ja traumaattisesta lapsuudesta, jossa elin siinä tiedossa, että yksi väärä sana tai katse, ja hautapaikka kutsuu. Totta hitossa se jää kehoon, vaikka muuten olisikin OK olo.
Traumastahan ei koskaan toivu kokonaan, jos ei tule jokin hengellinen suurherääminen tai koe kuolemanrajakokemusta, joka tuntuu nollaavan monien traumaattisten elämien vaikutuksen melkein kertaheitolla.
Eri. Näinhän se on, että trauma vaikuttaa ihan kehollisella tasolla.
Tämä on nyt eri esimerkki kehon ja trauman suhteesta, mutta siis, olen huomannut että vaikka miten pystyisin järjellä _ratifioimaan_ ja koettaisin rauhoitella itseäni _loogisesti_, niin kun ptsd-reaktio tulee päälle, keho reagoi eikä järki pysty pysäyttämään esim tärinää, pulssia ja siis sitä ptsd-stressiä jossa joskus on on ollut sellaista, etten pystynyt syömään, nukkumaan, elin uudestaan traumaa ja sitä että kimppuun käyntiin sieltä ja täältä.
Hengellinen eläminen tai kuolemanrajakokemus ei sekään ainakaan itselläni vienyt traumatisoitumista pois. Vaikka saan turvaa ylhäältä, niin se ei silti vaikuta silloin, kun ptsd tulee päälle eikä stressiäkään saa pois taikka pelkäämistä kun on turvattomissa paikoissa. Triggereitä on ja niihin voi koettaa suhtautua järjellä, ei auta kuin 10%, siltikin ptsd voi tulla päälle. Mulla osa traumoista tai kumuloituneet traumat liittyvät osin ryhmätyyppisiin tilanteisiin osin ei.
Mä myös olen "traumakimppu". Hieroja valitti myös, että lihakseni ovat aivan lukossa. Sitten hän väitti saavansa musta kuin "sähköiskuja".
En hirveästi pitänyt hierojasta ja epäilen että mun keho jotenkin "puolustautui".
Olen päässyt eroon jumeista "joogarullalla" mutta se alkoi tuntua liian pehmeältä niin siirryi ihan vain "puurullaan". Lisäksi joogaan. Sitten luonto on auttanut paljon.
Uskon, että me tosiaan varastoidaan traumamme kehoon ja säännöllisellä liikunnalla, hikoilulla ja hieronnalla niistä pääsee eroon niin että on helpompi elää.
Myös hengitykseen keskittymällä voi rauhoittaa mieltään.
Kiitos, kun vastasit! Minulla tuntuu auttavan hyvin rauhallinen yin-jooga, jossa ollaan samassa asennossa pitkään ja mukavasti. En tiedä vielä pitkän ajan vaikutuksia tai sitä, että pääsenkö koskaan jumeista eroon lopullisesti - lihaksia särkee 24/7 - mutta ainakin alku on ollut lupaava.
Joogalla on ihan tutkitusti saatu positiivisia tuloksia erittäin vaikeiden traumatapausten hoidossa. Tuossa aiemmin joku vinkkasi Jäljet kehossa kirjaa. Siinä kerrotaan tästä enemmän.
Joo...vaikea sitä on normaalia elämää elää jos kaikki on mennyt pieleen jo syntymästä asti.
Alkoholisti -mt ongelmat oli vahvasti läsnä lapsuudessa.
Olin perheen ainoa ns: normaali jo 10 vuotiaana ..kauhea huoli ja stressi vanhemmista koko aika.
Meillä ei ollut mitään normaalia elämää ei koskaan!!!! Koulukiusattu olin koska lihava ,huonot vaatteet ,vanhemmat oli mitä oli..jatkuvaa kiusaamista.
Aikuisena tai siis 18 v tapasin miehen joka vannoi rakkautta mutta paljastui mustasukkaiseksi narsistiksi..joka
manipuloi joka hetkessä.. luulin että elämä menisi paremmin mutta ei ..Parisuhteista ei oo tullut mitään
en osaa olla enkä suostu toisten sääntöihin.Mulle ei 50 vuotiaana tulla sanomaan että Hei sä syöt väärin ,miksi
teet noin tuon asian jne jne. On ollut raiskausta ,köyhyyttä ,terveys reistailee ,vanhemmat kuoli kukaan ei auttanut surussa
yhteiskuntakin vain kävi päälle hoida sitä tätä ja tota.
Aina kun yksi asia tulisi päässä järjestykseen on seuraava P jo ovella odottamassa....
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joskus täytyy vaan hyväksyä elämän realiteetit ja yrittää elää mahdollisimman tyydyttävää elämää sen mukaan, mihin omat voimavarat riittää. En esimerkiksi itse enää haaveile lasten teosta, koska pelkään, etten pysty olemaan lapselle riittävän hyvä ja tasapainoinen vanhempi.
Kouluttautunut ja työelämässä olen ja siinä pärjännyt hyvin, olen naimisissa ja hyvä avioliitto on. Olen kuitenkin elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden ja nuoruuden, jonka vuoksi pelkään, etten pystyisi olemaan riittävän tasapainoinen ja jaksava vanhempi. Lapsia olisin tietyissä elämänvaiheissa halunnut tehdä, mutta olen pelännyt liikaa siirtäväni ylisukupolvien ongelmia lapsilleni.
Olen siis omaehtoisesti lapseton. Ja olen sen hyväksynyt. Teen sen osan hyvin yhteiskunnassa, mihin kykenen.
Onneksi ei kukaan ole omaehtoista lapsettomuuttani kyseenalaistanut, ei edes aviomieheni.
Minäkin olen alistunut siihen, että en saanut lapsia. Sen sijaan se tuntuu pahalta ja traumatisoi lisää aikuisuudessakin, kun ei ole parisuhdetta - ei ketään lähiomaista.
Se on tosi surullista, kun on aivan yksin eikä ole ketään arkea jakamassa. Se on ihan kamalaa ja raastavaa, kun ei ole ketään siinä lähellä ja arjessa. Onko sinulla ketään ystäviä tai tuttavia edes? Tuntuu niin pahalta puolestasi.
On ystäviä, mutta en ole minkään yksikön jäsen. Olen toisen ihmisen seurassa muutaman tunnin viikossa. Syön yhden tai muutaman aterian/kahvittelun kuukaudessa yhdessä toisen ihmisen kanssa. [strong]Teen lähes kaiken ja hoidan lähes kaiken yksin. Ihan kuin lapsenakin.[/strong]
Tuo viestin loppu. Juuri tuo on se kipein asia. Tunnen että olen ikuisesti jumissa lapsuuden hylkäämiskokemuksissa ja yksin pärjäämisessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et voi muuttaa mennyttä. Se mitä tapahtui, se tapahtui. Et ollut siihen syyllinen. Sen teki joku muu. Vapauta itsesi syyllisyydestä. Lopeta itsesi piiskaaminen. Sinä olet liian arvokas märehtimään muiden tekemiä virheitä. Sinun elämäsi on vain sinun. Ota vastuu omasta itsestäsi, kukaan muu ei voi - eikä saa tehdä sitä sun puolesta. Vain sinä itse merkitset itsellesi eniten. Rakasta ja kunnioita itseäsi. Sinulla on vain yksi elämä.
No hohhoijaa mitä lässytystä taas. Traumatisoituminen ei ole sitä että yhden kerran joku sanoo pahasti tms, vaan se muuttaa aivojen ja hermoston toimintaa ja voi tehdä täysin työkyvyttömäksi kroonisen masennuksen, ahdistuksen, uupumuksen, pelkojen, psykoottisten oireiden, harhojen, takaumien jne takia. Kyse ei ole siitä että menneisyydessä oli hankaluuksia ja että nykyhetkessä menisi hyvin jos vaan ei miettisi menneitä vaan ihmiset voi olla hyvin monella tapaa sairaita nykyhetkessä. Eikä kaikkea voi parantaa lääkkeillä tai terapialla.
Olen keski-iässä ja menin joku vuosi sitten hierojalle. Niskat tuntuivat olevan vähän jumissa, huimasi. Otettiin hierojan kanssa 60min kokovartalohieronta.
Hieroja järkyttyi. Olin kuulemma vuoden top 3-listalla kaikkein pahimpia tapauksia ja elettiin loppuvuotta. Kehossa ei ollut yhtään rentoa lihasta missään. Kivikovaa massaa päästä varpaisiin. Hierottiin. Hierottiin. Hierottiin säännöllisesti joka viikko 2kk ajan, mutta yksikään jumi ei lähtenyt pois. Tuli vain hetken helpotus ja viikon päästä keho oli taas siinä kunnossa kuin sitä ei olisi hierottu ollenkaan.
Hieroja yritti miettiä, että mistä tämä johtuu, eikä keksinyt mitään syytä. Mikään elintavoissani ei viitannut siihen, että lihasjumit olisivat väärällä tavalla eletyn elämän aikaansaannoksia.
Päätin olla kertomatta hänelle yli 20 vuoden traumatausta ja traumaattisesta lapsuudesta, jossa elin siinä tiedossa, että yksi väärä sana tai katse, ja hautapaikka kutsuu. Totta hitossa se jää kehoon, vaikka muuten olisikin OK olo.
Traumastahan ei koskaan toivu kokonaan, jos ei tule jokin hengellinen suurherääminen tai koe kuolemanrajakokemusta, joka tuntuu nollaavan monien traumaattisten elämien vaikutuksen melkein kertaheitolla.
Eri. Näinhän se on, että trauma vaikuttaa ihan kehollisella tasolla.
Tämä on nyt eri esimerkki kehon ja trauman suhteesta, mutta siis, olen huomannut että vaikka miten pystyisin järjellä _ratifioimaan_ ja koettaisin rauhoitella itseäni _loogisesti_, niin kun ptsd-reaktio tulee päälle, keho reagoi eikä järki pysty pysäyttämään esim tärinää, pulssia ja siis sitä ptsd-stressiä jossa joskus on on ollut sellaista, etten pystynyt syömään, nukkumaan, elin uudestaan traumaa ja sitä että kimppuun käyntiin sieltä ja täältä.
Hengellinen eläminen tai kuolemanrajakokemus ei sekään ainakaan itselläni vienyt traumatisoitumista pois. Vaikka saan turvaa ylhäältä, niin se ei silti vaikuta silloin, kun ptsd tulee päälle eikä stressiäkään saa pois taikka pelkäämistä kun on turvattomissa paikoissa. Triggereitä on ja niihin voi koettaa suhtautua järjellä, ei auta kuin 10%, siltikin ptsd voi tulla päälle. Mulla osa traumoista tai kumuloituneet traumat liittyvät osin ryhmätyyppisiin tilanteisiin osin ei.
Mä myös olen "traumakimppu". Hieroja valitti myös, että lihakseni ovat aivan lukossa. Sitten hän väitti saavansa musta kuin "sähköiskuja".
En hirveästi pitänyt hierojasta ja epäilen että mun keho jotenkin "puolustautui".
Olen päässyt eroon jumeista "joogarullalla" mutta se alkoi tuntua liian pehmeältä niin siirryi ihan vain "puurullaan". Lisäksi joogaan. Sitten luonto on auttanut paljon.
Uskon, että me tosiaan varastoidaan traumamme kehoon ja säännöllisellä liikunnalla, hikoilulla ja hieronnalla niistä pääsee eroon niin että on helpompi elää.
Myös hengitykseen keskittymällä voi rauhoittaa mieltään.Kiitos, kun vastasit! Minulla tuntuu auttavan hyvin rauhallinen yin-jooga, jossa ollaan samassa asennossa pitkään ja mukavasti. En tiedä vielä pitkän ajan vaikutuksia tai sitä, että pääsenkö koskaan jumeista eroon lopullisesti - lihaksia särkee 24/7 - mutta ainakin alku on ollut lupaava.
Joogalla on ihan tutkitusti saatu positiivisia tuloksia erittäin vaikeiden traumatapausten hoidossa. Tuossa aiemmin joku vinkkasi Jäljet kehossa kirjaa. Siinä kerrotaan tästä enemmän.
Ihanaa huomata miten moni täällä kirjoittaa trauman jäämisestä kehoon ja kaikista kehollisista keinoista purkaa traumaa. Tämä on oikeasti tosi lohdullista. Kehon kautta käy tie kohti vapautumista. Kaiken tuskan kerrostuman ja jumisuuden läpi! On hienoa että ihmiset jakavat näitä asioita ja traumatietoisuus yhteiskunnassa lisääntyy. Uskon että tulevaisuudessa traumoja osataan tunnistaa ja hoitaa paremmin. Keholliset hoitomuodot ja psykedeeliavusteinen psykoterapia tulevat yleistymään. Psykiatrinen hoitojärjestelmä on epäonnistunut ja pettänyt monet, mutta muutos kohti parempaa tulee vielä tapahtumaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen traumataustalla, mutta en puhu siitä kellekään enkä todellakaan halua leimautua muihin traumatisoituneihin ihmisiin. Päinvastoin kammoan sitä jos joku alkaa puhumaan traumoistaan ja haluan äkkiä muualle. Liian usein he ovat draamaan taipuvia ja epävakaita ihmisiä, jotka hölöttävät kaiken kuin pikkulapset eivätkä kykene aitoon vertaistukeen asiallisella tavalla. Olen kerran ollut tällaisen draamailevan hölösuun kaveri, jota kukaan ei ottanut vakavasti ja joka yritti jotenkin vetää minut mukanaan siihen sontaan. Ja hänellä oli hyvin vakavia ongelmia persoonallisuutensa kanssa, hän oli hyvin itsekeskeinen ja epämiellyttävä kun mentiin vastavuoroisen tuen alueelle. Ei kyennyt siihen.
Nauratti, koska näinhän se on. Näihin trauma- ja terapiatopikkeihin hakeutuu juuri näitä tyyppejä. Heitä vaivaa rajattomuus, eikä he osaa käyttäytyä asiallisesti. Sama koskee irl, esim työelämässä se draamaileva hölösuu alkaa viimeistään toisena päivänä oksentaa niitä aitoja tai keksittyjä traumojaan toisen niskaan. Se on todella raskasta kyllä.
Itse olen törmännyt irl sellaisiin rajattomiin, jotka eivät ole puhuneet mitään traumoistaan.
Jälkimmäinen vaikuttaa aidosti traumatisoituneelta. Usein traumaan liittyy toiminnalla kompensointi, toistamispakko. Voi olla addiktio joka peittää trauman tai jokin käytösmalli joka toistaa traumaa, esim seksuaalisesti hyväksikäytetyt lapset/nuoret ovat yliseksuaalisia aikuisempina ja ajautuvat sado/masokistisiin ja/tai muuten vahingollisiin seksisuhteisiin, joihin voivat kehittää ikäänkuin addiktion koska eivät ymmärrä tai muista alkuperäistä kokemusta. Voivat tietää mutteivät saa mitään tunneyhteyttä varhaiseen kaltoinkohteluun.
MItä nuorempana on joutunut jäämään yksin vaikeiden tunnekokemusten ja rajojen rikkomisten kanssa, sitä varmempaa ja vaikea-asteisempaa traumaperäisen oireilu usein käytöksen tasolla on. Syömishäiriöt myös hyvin yleisiä. Siksi kärsivällinen, riittävän pitkäjänteinen ja ehdottoman eettisesti ammattitaitoinen psykoterapia olisi tärkeää näile, jotka muuten jäädät trauma-ansaan usein loppuiäkseen, jos eivät saa tukea ja apua menneisyytensä työstöön ja arkensa hallintaan. Usein voi mennä kauan jo päästä addiktiokäytöksestä jos ei irti niin ainakin muuntaa sitä vähemmän arkista pärjäämistä rampauttavaksi. Itsekseen tehtävää työtä ei voi välttää eli terapeutilla ei ole nopeita ratkaisuja, mikä usein turhauttaa.
Joskus täytyy vaan hyväksyä elämän realiteetit ja yrittää elää mahdollisimman tyydyttävää elämää sen mukaan, mihin omat voimavarat riittää. En esimerkiksi itse enää haaveile lasten teosta, koska pelkään, etten pysty olemaan lapselle riittävän hyvä ja tasapainoinen vanhempi.
Kouluttautunut ja työelämässä olen ja siinä pärjännyt hyvin, olen naimisissa ja hyvä avioliitto on. Olen kuitenkin elänyt hyvin traumaattisen lapsuuden ja nuoruuden, jonka vuoksi pelkään, etten pystyisi olemaan riittävän tasapainoinen ja jaksava vanhempi. Lapsia olisin tietyissä elämänvaiheissa halunnut tehdä, mutta olen pelännyt liikaa siirtäväni ylisukupolvien ongelmia lapsilleni.
Olen siis omaehtoisesti lapseton. Ja olen sen hyväksynyt. Teen sen osan hyvin yhteiskunnassa, mihin kykenen.
Onneksi ei kukaan ole omaehtoista lapsettomuuttani kyseenalaistanut, ei edes aviomieheni.