"Liikunnanopettajani" eivät koskaan opettaneet minulle mitään.

Oppiminen on aina oppijasta kiinni. Opettaja voi parantaa mahdollisuuksia oppia. Erityisesti totta liikunnassa.

Mullakin omat traumat siitä, mutta silti parempi että liikuntaa oli.

Peruskoulu koittaa paikata varsinaista puutetta. Suomesta puuttuu laajemmin tavoite tukea lasten liikunnallista kehitystä. Kunnat voisivat tukea seuroja auttamalla valmennussuunnitelmien laatimisessa tason mukaisesti ja tasapainoisesti. Nykyään pikakoulutetut amatöörit ovat yksin vastuussa lasten liikuntaharrastuksesta. Tiedän ammattivalmentajan, joka kieltäytyy lasten valmentamisesta... koska se on niin paljon vaikeampaa ja vastuullisempaa, kuin aikuisten valmentaminen.

Vierailija kirjoitti:

Sama meillä, 80- ja 90 luvuilla. Ymmärrän tuon vielä ala-asteella, jossa luokanopettajat opetti kaikki aineet, mutta yläasteella ja lukiossa oli sentään liikunnan tuntiopettajat erikseen. Minkäänlaista tekniikkaopetusta ei ollut, ei yksilö- eikä joukkuelajeissa. Kuntoa kyllä testattiin monta kertaa vuodessa.

Olen vasta paljon myöhemmin tajunnut miten älytöntä tuo oli. Mitenköhän sama toimisi vaikka matikassa "Opettaja ei opeta mitään, laskekaa nyt jotain ja kysykää kavereilta jos ette osaa. Mutta kokeet pidetään ja arvosana tulee kokeen perusteella".

Koululiikunnassa kaikki testaus ja vertailu pitäisi heittää roskikseen ja painottaa eri lajien kokeilua ja tekniikkaopetusta näihin.

On ollut ihanaa osallistua eri urheilulajien seurojen opetukseen aikuisena. Esim. karatessa ja uinnissa löytyy erittäin päteviä maallikko-opettajia/valmentajia.

Vierailija kirjoitti:

Tuskin opitte muutenkaan mitään. Tällä palstalla kirjoittelee vain työttömät luuserit.

Tervetuloa vaan luuseri porukkaan. Hyvin esittelit itsesi.

Vierailija kirjoitti:

Tuskin opitte muutenkaan mitään. Tällä palstalla kirjoittelee vain työttömät luuserit.

Kuten sinä?

Vierailija kirjoitti:

Peruskoulu oli kyllä tosi asiantunteva tappamaan kiinnostusta liikuntaan, niin että edelleen kierrän kaiken ryhmäliikunnan kaukaa. Tykkään kyllä yksin lenkkeilystä yms. 

Se ainainen kilpailu ja vastakkainasettelu. Se, ettei mitään edes opetettu kunnolla vaan esim. pallopelit oli tyyliin "2 joukkuetta, pallo/kiekko/mikälie maaliin, GO!" Jalkapallossa potkin ne pallot aina minne sattui, kun ei esim. harjoiteltu toiselle syöttämistä tai ylipäätään mihin kohtaan ja miten sitä palloa kannattaa potkaista. Sitten se ainainen häpeä, kun valittiin joukkuejaossa viimeisenä. Sählyssä puolestaan satuin olemaan luontaisesti hyvä. Silloin juu sitten ylistettiin ja kehuttiin, samalla kun ne, jotka olivat kuin minä jalkapallossa vihasivat koko lajia. Homman nimi oli lähinnä se, että jos et luontaisesti (tai jonkun aiemman kokemuksen perusteella) ollut hyvä jossakin, niin olit siinä sitten ikuisesti huono. Jos satuit olemaan hyvä, niin olit sitten open lellivauva keräämässä kaikki kehut. 

Harvoin kukaan on "luontaisesti hyvä" missään pelissä, kyllä ne pitää yleensä opetella. Ja ihan sama tilannehan on musiikin opetuksessa. Ei niillä tunneilla kukaan opi soittamaan, vaan ne osaavat pääsevät brassailemaan taidoillaan ja loput häpeämään osaamattomuuttaan. 

Kuvaamataidossa olen ihmetellyt samaa, kun mitään ei opeteta, pitää vain piirtää, eikä ole tiedossa millä perusteella arvosana annetaan.

Kun sen pitäisi mennä niin, että tänään on aiheena työ x, johon annetaan ensin opetusta ja ohjeet, ja kaikki, jotka tekevät opetuksen ja ohjeen mukaisen työn, saavat siitä numeroksi vähintään 8. Jos työ on tehty ohjeen mukaan huolellisesti, niin numero on 9. Ja vastaavasti jos ohjetta ei ole noudatettu eikä opetusta selvästikään seurattu, niin numero on 7 tai alempi.

Nykyäänkään lapset eivät tiedä mitä numeron eteen pitää tehdä ja mitä arvioidaan. On outoa, että opettajat eivät osaa tehdä asioita oppilaille selväksi. Liekö ne näille taitoaineiden opettajille itselleenkään selvää.

Ei meillekään mitään suunnistuksesta opetettu, paikkatuntemuksen ja kartan avulla mentiin ja aina joku oli nähnyt näitä rasteja jossain. Kerran rasti oli jekkuna viety suolle, siellä sitten talsittiin ja joku jäi kiinnikin. Oli sentään kumisaappaat kun ne oli aiemmin käsketty ottaa tunnille mukaan.

Pahinta oli tanssiharjoitukset joita oli pakollisena sekä yläasteella että lukiossa. Olin ruma (no edelleen toki) ja syrjitty friikiksi kutsuttu tyttö, jonka kanssa kukaan ei halunnut tanssia. Jäin aina viimeikseksi ja "hyi tuo joutui tuon kanssa"- tyylistä huutelua joutui kuuntelemaan. Lukiossa seisoin ties kuinka kauan ainoana jota ei valittu ja tilannetta oikein korosti kun "kaverit" huutelivat, että menkää nyt joku hakemaan sitä, ei ole niin kamalaa. Lopulta joku alistuneen pakotetusti tuli. Kehtasivat vielä ihmetellä, miksi en osallistunut vanhojen tansseihin :D.

Muutoin liikuntakuvaukset ovat hyvin samanlaiset kuin monilla. Pienellä paikkakunnalla ei uimahallia ollut vaan välillä mentiin toukokuussa jääkylmään veteen uimaan liikuntatunnilla.

Tyttäreni innostui kovasti liikunnasta vasta lukiossa, jossa opettaja perusliikunnan lisäksi tutustutti useisiin uusiin lajeihin. Tämä opettaja oli selvästi pätevä ja opiskelijat pitivät opettajasta.

Meillä opetettiin venyttelemään.

Minulla kaikuu vieläkin korvissa, kun muu luokka (tai ne luokan superurheilijat) karjuu kuorossa "taas me hävitään sun takia". Pallopeleissä meille paskoille luusereille ei edes syötetty. Opettaja ei koskaan puuttunut siihen mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Outoa ettei kiikunnassa koskaan annettu kotiin läksyjä ja ohjeita esim venyttelyyn, lihaskuntoon tai pallopelien ohjeisiin liittyen. Aina vain oletettiin, että kaikki osaa ja hommiin. Ei annettu vinkkejä harrastuksiin tai mitään tietoa mistään.

Eikä opetettu venyttelyä/lämmittelyä edes ennen jotain cooperin testiä tai hiihtämään lähtemistä vaan ihan tuosta noin vaan kylmilteen matkaan.

Eikä tosiaan puhettakaan mistään hyvästä juoksuasennosta saati sitten hiihtotekniikasta (tai asennosta) vaan jokainen sitten eteni miten kukakin eteenpäin.

Näin jälkeenpäin tuntuu, ettei liikunnanopettaja ollut kuullutkaan syvistä lihaksista tai siitä mikä merkitys just esim juoksussa ja hiihdossa on sillä oikealla asennolla ja hengitystekniikalla.

Ennemmin sitä liikunnassa pitäisi opettaa tuollaisia asioita, kuin mitata sitä kuka hyppää pituutta (ilman opastusta tietenkin) parhaiten tai kuka juoksee 60metriä nopeimmin.

Yläasteella liikkamaikka kosketteli luvatta...

Mut laitettiin liikassa yläasteella tukiryhmään, joka siis koostui musta ja toisesta pyöreästä tytöstä. Lähinnä 60v liikunnan opettaja rva kertoi meille kuinka huonoja me ollaan ja sit laittoi juoksemaan ympyrää. Ei siis mitään hyötyä, nyt oon 40v ja ensimmäisiä kertoja oon uskaltautunut salille ja liikkumaan ryhmässä. Sellaista 90luvulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vali vali. Liikuntaa oppii kun menee ja liikkuu. Ei siihen opettajia tarvita. Olitko edes missään urheiluseurassa ja mikset?

Tämäkin, että varsinainen oppiminen pitäisi hoitaa vapaa-ajalla. Ajatella, jos matikkaa, lukemista tai kieliä opetettaisiin samalla tavalla, että menkää kerhoihin - tunnilla laitettaisiin vain punakynää koulukkaiden vihkoihin eikä tukiopetusta saisi.

Mut eikös tuo noin ala ollakin, että tunneilla ei kukaan enää opi mitään koska sen opettajan aika menee yhden/kahden oppilaan paimentamiseen eikä opettamiselle ole aikaa.

Tai sitten jumitetaan koko luokka jossain alkeissa, koska jollakin on "haastavaa" eikä sitten tunneilla voida mennä eteenpäin ja opettaa niitä muita asioita lainkaan vaan ne pitää opetella itsekseen /vanhempien avulla.

Lopputuloksena sitten on, ettei suurin osa enää opi vaadittuja asioita vaan nämä "haastavat" aikaan saa sen, ettei ne keskitason oppilaatkaan ole enää keskitasoa vaan valahtaa sinne alemmalle tasolle. Heilläkään kun ei kaikilla ole kotona sitä ihmistä, joka osaisi näitä asioita opettaa joita varten koulussa on opettajat. 

Lopulta ainoastaan harvat ja valitut menestyy opinnoissaan ja tämä määräytyy todellakin sen perhetaustan mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei meillekään mitään suunnistuksesta opetettu, paikkatuntemuksen ja kartan avulla mentiin ja aina joku oli nähnyt näitä rasteja jossain. Kerran rasti oli jekkuna viety suolle, siellä sitten talsittiin ja joku jäi kiinnikin. Oli sentään kumisaappaat kun ne oli aiemmin käsketty ottaa tunnille mukaan.

Pahinta oli tanssiharjoitukset joita oli pakollisena sekä yläasteella että lukiossa. Olin ruma (no edelleen toki) ja syrjitty friikiksi kutsuttu tyttö, jonka kanssa kukaan ei halunnut tanssia. Jäin aina viimeikseksi ja "hyi tuo joutui tuon kanssa"- tyylistä huutelua joutui kuuntelemaan. Lukiossa seisoin ties kuinka kauan ainoana jota ei valittu ja tilannetta oikein korosti kun "kaverit" huutelivat, että menkää nyt joku hakemaan sitä, ei ole niin kamalaa. Lopulta joku alistuneen pakotetusti tuli. Kehtasivat vielä ihmetellä, miksi en osallistunut vanhojen tansseihin :D

Kuulostaa hirveältä. Itsellä myös poikalapsena vähän samanlaisia kokemuksia, ja ne vanhojen tanssit jäivät myös minulta väliin. Itseluottamus oli niin murskattu, että en olisi ikimaailmassa uskaltautunut pyytämään ketään parikseni. Ja vähemmän yllättäen minuakaan ei kukaan pyytänyt. Tuollaiset voivat olla oikeasti traumatisoivia kokemuksia. 

Täällä myös yksi, kenelle varsinkin kaikki pakolliset tanssisessiot olivat todellakin traumatisoivia.

Olin teini-ikäisenä ruma, lihava ja epäsuosittu (no, rehellisyyden nimissä olen näitä kaikkia vieläkin :D), ja oli tuskaa seistä minuuttitolkulla viimeisenä jonossa kun kukaan pojista ei suostunut hakemaan. Pojat yökkäilivät, olivat oksentelevinaan ja nälvivät kunnes opettaja lopulta pakotti jonkun raukan hakemaan minua.

Ja voi sitä kärsimystä. Poika ei suostunut ottamaan minusta kiinni tanssiotteella (häntä ällötti niin paljon) ja hetken päästä hän menikin liikuntasalin laidalle murjottamaan. Lopulta olin sitten ilman paria.

Tämä näytelmä toistettiin kaksi kertaa vuodessa, läpi yläasteen.

Muuten meillä pelattiinkin aina joko pesäpalloa tai koripalloa eikä mitään sääntöjä tai tekniikkaa tietenkään koskaan käyty läpi. Ja olin luonnollisesti aina viimeinen huutojaossa.

Huh! Ei meillä liikunnanopettaja huutanut kenellekään, saattoi toki kannustavasti kirittää. Tosin en muista että olisi tekniikkaa opettanut. Muistan elävästi että tulin ykkösluokalle ja piti pelata futista ja en osannut, mitä opettaja tuolloin ihmetteli, kun "kaikkihan osaa futista".

Lukiossa sai liikuntatunneilla valita parista kolmesta vaihtoehdosta, mitä tekee. Valitsin pyöräilyn, opettaja lähti käskeä minun itsekseni pyöräilemään sinne suuntaan kaupunkia ja taajaman ulkopuolelle. Kun sanoin, etten oikein tohdi lähteä etten eksy, totesi opettaja, että huomaa, ettet ole koskaan pyöräillyt. Pyöräilin kuitenkin 7 km koulumatkat molempiin suuntiin ja kesäisin mökille 25 km ja takaisin.

Liikuntanumero oli aina seiska paitsi lukion päästötodistuksessa 8. Tämä siksi, että liikunnanopettaja näki minut laulavan kirkossa  seurakunnan nuorisokuorossa jotain jouluoratoriota.

Olin melkein kolmekymppinen, kun aloitin käymään jumpassa ja aerobicissa. Nyt 5-kymppisenä uimahallissa useamman kerran viikossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaihtoaskel, hyppy, PUM PUM PUM

Vaihtoaskel, hyppy, PUM PUM PUM

Vaihtoaskel, hyppy, PUM PUM PUM

Kehärumpu paukkuu. Mistähän nuokin opit saatu? Nsseajan saksasta?

Aloitin ekaluokan 1972 ja hyvin tuttua eka- ja tokaluokalla. Toisessa kolussa mentiin vielä neljännellä ja viidennelläkin luokalla kehärummun tahtiin.

Vaihtoaskel, hyppy, vaihtoaskel, hyppy. Hyppy, hyppy, hyppy, hyppy.