"Liikunnanopettajani" eivät koskaan opettaneet minulle mitään.

Peruskoulu oli kyllä tosi asiantunteva tappamaan kiinnostusta liikuntaan, niin että edelleen kierrän kaiken ryhmäliikunnan kaukaa. Tykkään kyllä yksin lenkkeilystä yms. 

Se ainainen kilpailu ja vastakkainasettelu. Se, ettei mitään edes opetettu kunnolla vaan esim. pallopelit oli tyyliin "2 joukkuetta, pallo/kiekko/mikälie maaliin, GO!" Jalkapallossa potkin ne pallot aina minne sattui, kun ei esim. harjoiteltu toiselle syöttämistä tai ylipäätään mihin kohtaan ja miten sitä palloa kannattaa potkaista. Sitten se ainainen häpeä, kun valittiin joukkuejaossa viimeisenä. Sählyssä puolestaan satuin olemaan luontaisesti hyvä. Silloin juu sitten ylistettiin ja kehuttiin, samalla kun ne, jotka olivat kuin minä jalkapallossa vihasivat koko lajia. Homman nimi oli lähinnä se, että jos et luontaisesti (tai jonkun aiemman kokemuksen perusteella) ollut hyvä jossakin, niin olit siinä sitten ikuisesti huono. Jos satuit olemaan hyvä, niin olit sitten open lellivauva keräämässä kaikki kehut. 

Minua vieläkin harmittaa kun koko alakoulun ajan liikuntanumeroni oli aina vaan 7. Ja mielestäni aika huono arvosana jos liikunnasta on kyse. Ja sitäpaitsi olin oikeasti hyvä liikunnassa ja edustin tosi monessa lajissa koulujen välisissä urheilukilpailuissa esim olin jo 1. Luokalla juoksussa viestijoukkueessa vaikka muiden koulujen joukkueissa oli lähinnä 5-6 luokkalaisia. Ja vapaa-aikananikin pelasin lentopalloa. Ainut laji, missä en ollut ihan niin hyvä, oli vihaamani laji hiihto. Ja kappas kummaa, ala-asteen opettajapariskunta olivat fanaattisia hiihdonharrastajia, mutta voiko joku yksi laji oikeasti vaikuttaa niin paljon, että sain vain 7 arvosanaksi aina! Heti kun aloitin yläkoulun, niin liikuntanumeroni nousi heti 9 tai 10 ja sielläkin oli hiihtoa!

Vierailija kirjoitti:

Suunnistus alkoi yläasteella. Kaikille jaettiin kompassit ja kartat ja eiku metsään. Kukaan ei osannut tehdä niillä mitään ja porukka liikkui isona laumana, jos joku rasti sattuu tulemaan vastaan. Tätä tehtiin vaikka kuinka paljon. En muista koskaan kokeneeni "liikunnan iloa" koululiikuntatunneilla. 

Tänään kävin pk-lenkillä. Termi ja pk-liikunnan tärkeys opittu täältä av:lta :D Liikunnan ilokin löydetty onneksi vuosikymmeniä koululiikunnan päättymisen jälkeen. 

Haha, mulla taas oli se suunnistus ainoa, josta tykkäsin, koska siinä opetettiin (ja koska saatiin seikkailla metsässä). Kaiken maailman peleissä opettaja meni tyylillä "No se pallo haaviin vaan" ja siinä kaikki. Juoksussa, pituushypyssä yms ei opettanut tekniikkaa tai mitään. Senkus juoksette/hyppäätte menemään. Suunnistuksessa jostain syystä taas opetti kunnolla. Johtuikohan noista välineistä kun piti ne kaikki erikseen selittää eikä voinut vain summata asiaa samoin kuin muissa lajeissa. Tai ehkä se harrasti itse suunnistusta, en tiedä.  

Ei liikunnanopettajat ole mitään opettajia. Harvalla varmaan mitään tutkintoakaan on

Sydämeen sattuu nämä aloitukset. Nykyään asiat ovat toisin, ainakin pitäisi olla. Itse lähetän huoltajille ja oppilaille koko vuoden liikuntasuunnitelman heti elokuussa. Liikunnan opetuksen tulee olla monipuolista; fyysisesti kuormittavaa, sosiaalista, taitoja kehittävää ja elämyksellistä. Jokaisella tunnilla ei tule kaikkia näistä, mutta koko vuoden aikana pitää jokaista osa-aluetta olla. Myös oppilaiden toiveilla on sijansa.

Mitä tulee testaamiseen, niin sitä ei ole pakko olla. Opettajan ammattitaitoon kuuluu, että osaa tarkkailla oppilaita tuntien aikana. Osa haluaa teettää testejä siksi, että oppilas huomaa oman kehityksensä. Move-testit pitää teettää 5. ja 8.luokkalaisille. Niitäkin liikkeitä harjoitellaan etukäteen monta kertaa ja niistä on olemassa valtakunnalliset videot, joista voi antaa läksyä lisäksi.

Kun itse olin koulussa, niin olin 8 oppilas liikunnassa. Tosiaan oli niin, että ei opetettu vaan piti vaan osata. Tästä voi sitten ammentaa omaan työhön ja tehdä asiat paremmin.

Toivoisin, että vanhemmat eivät siirtäisi omaa huonoa kokemustaan ja asennettaan koululiikuntaan lapsilleen. Toki, jos opetus on tänäkin päivänä sitä että "huutojaot ja palloa maaliin", niin kannattaa ottaa yhteyttä opettajaan ja vaatia vuosisuunnitelmaa ja pedagogisia perusteluita.

T. Liikunnan ja luokanope /7v. työkokemusta

Vierailija kirjoitti:

Tuskin opitte muutenkaan mitään. Tällä palstalla kirjoittelee vain työttömät luuserit.

Luuserin sinusta tekee vain asenteesi.

Sama.

Kaikkea vain mitattiin ja kellotettiin: juokse, hyppää, heitä, luistele (eli pyöri piruetteja vaikket osaa) ja näistä sitten numero miten osasit.

Kiesus..

Kapinoin tätä systeemiä vastaan kyllä melko tiukasti. Numerossahan tämä näkyi, kyynel.

Ei opetettu minkään pelin sääntöjä teoriassa, sinne vaan kentälle kylmiltään palloilemaan...

Sitten ainakin poikien liikunnassa 80-luvulla oli joitain tosikkoja jääkiekkomöllejä joille häviö oli maailmanloppu, piti haukkua luokkakaverit maanrakoon ja mennä sitten vielä itkemään pukuhuoneeseen sitä kirvelevää tappiota xD

Meillä opetettiin keho/läskivihaa ja äärimmäistä kilpailuhenkeä. Jos et ollut paras, olit luuseri. Kannustettiin kilpailemaan veren maku suussa. Lisäksi olisi pitänyt automaattisesti olla hyvä kaikissa lajeissa, ilman treenaamista. Esimerkkinä juoksu. Nöyryytettiin, jos cooperista tuli huono tulos.

Vierailija kirjoitti:

Meillä yli-innokas naisopettaja pakotti kaikki tytöt telinevoimisteluun ilman mitään perehdytystä. Niimpä yksi tyttö tuli telineeltä alas ja mursi käsivartensa, siihen loppui telinevoimistelu koko ryhmältä. Ei koulu eikä opettaja ottaneet mitään vastuuta tapahtuneesta, vaiettiin hiljaiseksi!!

Minusta tuli aikuisena himoliikkuja, vaikka inhosin koululiikuntaa!

Meidän telinevoimistelussa yksi reväytti tuolla menetelmällä rintalihaksensa.

Eipä siellä liikuntatunneilla juuri opetettu, piti vaan alkaa pelata tai kokeilla milloin mitäkin lajia. Joku lahjakkaampi lapsi sitten näytti esimerkkiä ja muut yritti minkä taisi.

Mutta nykyään eivät edes kokeile eri lajeja, oma lapsi kutosluokalla ja edelleen pelaavat aina vaan ikuisuuspalloa liikkatunnilla. Uintia 4 kertaa vuodessa, pari kertaa tänä syksynä on suunnistaneet, oli kaksi kertaa luistelua ennen lomaa, sitä ollut jonain vuosina enemmänkin, pulkkailua paristi. Ennen sentään sai monesta eri pallopelistä, yleisurheilusta, tanssista, jumpasta, telinevoimistelusta, talviurheilusta jne jotain näkemystä ja ehkä löytyi jollekin idea mitä voisi harrastaa, ajatuksella jokaiselle jotakin.

Vierailija kirjoitti:

Sama meillä, 80- ja 90 luvuilla. Ymmärrän tuon vielä ala-asteella, jossa luokanopettajat opetti kaikki aineet, mutta yläasteella ja lukiossa oli sentään liikunnan tuntiopettajat erikseen. Minkäänlaista tekniikkaopetusta ei ollut, ei yksilö- eikä joukkuelajeissa. Kuntoa kyllä testattiin monta kertaa vuodessa.

Olen vasta paljon myöhemmin tajunnut miten älytöntä tuo oli. Mitenköhän sama toimisi vaikka matikassa "Opettaja ei opeta mitään, laskekaa nyt jotain ja kysykää kavereilta jos ette osaa. Mutta kokeet pidetään ja arvosana tulee kokeen perusteella".

Koululiikunnassa kaikki testaus ja vertailu pitäisi heittää roskikseen ja painottaa eri lajien kokeilua ja tekniikkaopetusta näihin.

Minä olen ne tekniikkaopit saanut noilta ala-asteen opettajilta, mitä jotain on saanut. Oma luokanopettaja opetti meidät suunnistamaan ja sen miten käytetään kompassia. Yläasteen liikunnanope kävi jonkin suunnistusteoriatunnin, missä kukaan ei oppinut mitään, niin sekavaa se kompassin käytön opetuskin oli. Ala-asteella aloitettiin viuhkasuunnistuksella, saatiin aloituspisteestä suunta ja matka ja sen perusteella sitten osuttiin oikealle rastille koulun pihassa keräten kirjaimia ja takaisin alkuun hakemaan uusi suunta ja etäisyys. Oppi laskemaan omia askelpareja etäisyyden määrittämiseksi ja seuraamaan kompassin nuolta. Olin varmaan ainoita yläasteella kompassia käyttäviä, muut suunnisti pelkällä kartalla.

Avaus on äärettömän hyvä! Siis, en edes ole pariin kymmeneen vuoteen ajatellut, että NIIIIN, oishan ne voineet opettaakkin siellä liikunnassa jotain. Mutta ei, oli vaan peluutusta eri lajeissa, ei mitään opastusta, joukkuejakoa ja koko touhui oli liikunnallisten suosimista.

Miksei liikuntakin voi olla teoriaa osittain, katsotaan eri lajeja ja mitä niissä tarvitaan? Mitä kannattaa treenata mitäkin lajia varten ja missä vaikkapa tämmöisen harrastuksen voisi paikallisesti aloittaa?

Käytäsiin läpi, että missä kukakin on hyvä ja mihin keho pystyy ja mikä innostaa ja tsempattaisiin. Käytäisiin läpi välineitä ja niiden huoltoa, mahdollisesti.

Mutta ei, ainakin mun aikana koko liikuntainnostus vedettiiin koululiikunnassa pohjamutiin. Jos ei ollut tsemppiä ja harrastuneisuutta ennestään, niin ei sitä ainakaan koulusta saanut.

Opin aikoinaan nuotteja ja pianonsoittoa enemmän niiden muutaman minuutin aikana kun piano oli käytössä ennen musiikkituntien aloittamista, kuin varsinaisilla tunneilla.

Urheilu ja musiikki olivat hirveää ajanhukkaa koulussa. En ymmärrä logiikkaa ollenkaan - mihin noilla pyritään?

Niin ja musiikkitunnilla ei tietenkään saanut soittaa koskaan.

Hyvä keskustelu. Ei tosiaan opetettu mitään, tai ainakaan opettaja ei opettanut - jos joku oppilas osasi jotain, niin laitettiin opettamaan muita. Jumppaakin veti aina joku oppilas, ja en tiedä mitä opettaja sillä aikaa puuhasi. Tärkeintä tuntui olevan, että on liikuntavaatteet mukana, tuli hiki tai ei.

Eikö asiassa ole mitään muutosta sitten ollut?

Kyllä sitä välillä miettii, että olisiko sitä elämänsä varrella ollut parempikuntoisempi jos olisi koululiikunta ollut oikeasti kivaa ja kannustavaa sen sijaan, että se oli yhtä vastakkainasettelua, arvostelua ja hampaiden yhteen puremista kun kaikki epäsuoritukset näköjään johtuivat omasta synnynnäisestä surkeudesta sen sijaan, että oltaisiin opetettu mitä tehtiin väärin. Itselle kehittyi hyvin negatiivinen suhtautuminen varsinkin ryhmäliikuntaan, jolloin tuli kaiken maailman myöhempiä harrastusmahdollisuuksia välteltyä. Olisi voinut tehdä oivaa kropalle ja mielelle harrastaa vaikka tanssia, mutta ei kyllä tuolla kokemuspohjalla tullut mielenkään ja yhä edelleen välttelen kaikkea ryhmäliikuntaa ja liian "urheilumaista" (ts. suorittavaa) aktiviteettia. Lähinnä vain yksinäinen metsälenkki inspiroi.

Opetti ne inhon liikuntaa kohtaan. Meni vuosikymmeniä toipua

Todella hyvä ketju, olen miettinyt jo kauan samaa. Olen ihan varma, että syy sille, miksi ihmiset liikkuvat nykyään liian vähän, löytyy osittain koululiikunnasta. Itsekin on pitänyt ihan opetella ajattelutapaa että "liikunta on minullekin", vaikka koululiikunnassa en koskaan loistanutkaan, ja että se ei vain ole sellainen juttu jota nyt en osaa/en ole liikunnallinen (sama tuossa musiikissa, jossa kyllä sitten pärjäsin, mutta voisin kuvitella, että osalle jäänyt vain kuva että "en ole musikaalinen" tai kuviksesta "en ole taiteellinen"). Ja puhumattakaan kaikista huonoista kokemuksista, jotka ovat varmasti osalla tappaneet kaiken kiinnostuksen liikuntaan (juuri vaikka nuo joukkueiden huutojaot - en käsitä miten opettajat ovat voineet ohjeistaa ja katsoa vierestä noin sadistista ja nöyryyttävää toimintaa?)

Ja se ainainen mittaaminen ja kilpailu! Paljon järkevämpää minusta olisi juuri vaikka mennä niiden lihaskuntotestien sijaan jokin tunti vaikka metsään kävelylle, meditoida siellä hetki kannon nokassa ja kertoa oppilaille, että hikiliikunta on tärkeää, mutta myös tällainen liikkuminen on - ihan kävely tekee hyvää, vaikka ei nyt juoksulenkille saisi aina lähdettyä! Jotenkin koululiikunnasta jäänyt sellainen kuva, että liikunnan pitäisi olla jotakin erityistä "urheilua", jota varten pitää vaihtaa erityiset liikuntavaatteet ja liikkua hiki virraten. Mikä siis myös on tärkeää, mutta että ei olisi vain se malli, että hyödyllinen liikkuminen on aina vain jotakin tuloksellista urheilemista.

Mielestäni liikunnassa, musiikissa ja kuviksessa voitaisiin luopua numeroarvostelusta kokonaan. Jos osallistuu tunneille ja tekee annetut tehtävät, saa hyväksytyn kurssista/oppiaineesta, ja jos on selvittämättömiä poissaoloja tai muuta epäaktiivisuutta, annettaisiin vaikka lisätehtäviä sen hyväksytyn saamiseksi.