Miksi kouluista puuttuu niin paljon koulupsykologeja?

Vierailija kirjoitti:

Ihan käsittämätöntä, että jotkut opettajatkin olettavat oppilashuollon vain istuvan huoneissaan odottamassa, että jotakin akuuttia tapahtuu ja syöksyvät sitten supersankarin viitta heiluen paikalle, kun jotakuta ahdistaa. Oppilailta vielä ymmärrän sen, että laittavat viestin jossa pyytävät päästä tänään käymään, mutta että opetushenkilöstö. Meillä on siellä käynneillä asiakkaita, joita ei voi hylätä siksi, että joku muukin voi sillä hetkellä huonosti. 

Kysykää rehtoreiltanne ja erkkaopeiltanne, mitä tehdä kun nuori ei pysty olemaan luokassa. Oman kouluni erkat ottavat silloin oppilaan hoiviinsa. Jotkut ovat parikin viikkoa putkeen erkkojen luokassa keräämässä voimia. Jos ongelma on ihan jokapäiväinen, vaaditaan nimenomaan opetuksen järjestämistä jollain eri tavalla, ei kuraattoria tai psykologia toljottamaan sitä kohtausta.

No niin! Sieltähän tuli sitten ehdotus, että kaikki muut erityisen tuen ja tehostetun oppilaat jätetään vailla tukea, kun erkat istuu jatkossa yhden oppilaankanssa pari viikkoa keräämässä voimia.

Jos ongelma on jokapäiväinen, oppilas ei ole silloin koulukuntoinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.

Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.

Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.

Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.

Mutta mitä sitten tehdään?

Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?

Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.

Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?

Eikös tuo ole erityisopettajan työkenttää? Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia ja kouluttautuneet asioiden opettamiseen. Hämmentää aina se, kun joku opettaja haluaisi psykologin kertovan, miten hänen pitäisi _opettaa_ lasta. Sehän on sitä opettajan työn ydinosaamista. 

Merkittävä osa koulupsykologin ydinasiakaskunnasta ei ole millään tavalla opetettavissa. He ovat siihen liian sairaita. Opettaja yrittää ehkä vain esimerkiksi pitää oppilaan luokassa, estää häntä rikkomasta mitään tai vahingoittamasta ketään. Voin kertoa, että ei ole ihan ydinosaamista tämä.

Olen aineenopettaja. Esimerkiksi viime vuonna minulla oli yhdessä ryhmistäni oppilas, joka ei tehnyt tunneillani vuoteen mitään. Yritin syksyllä hänen kanssaan edistyä, mutta lopulta minun oli todettava, että minun on opetettava muuta ryhmää, enkä voi käyttää kaikkea energiaani yhteen poikaan, jonka kanssa työ kuitenkin valuu hukkaan. Tämä narkomaaniäidin lapsi sitten istui tunnit huppu päässä kännykällä muiden opiskellessa. Olin onnekas, että kyseessä ei ollut väkivaltaisesti oirehtiva teinipoika. Mutta koulukuntoinen hän ei todellakaan ollut. Onneksi, nimenomaan hänelle, täksi vuodeksi järjestyi pienryhmäpaikka.

Inkluusion sijaan nämä sairaat lapset tarvitsevat kipeästi hoitoa ja koulussa oman opettajan ja pienryhmän.

Tämä sama problematiikka koskee jo pian kaikkia kasvatusalalla toimivia ihmisiä. Meiltä kaikilta vaaditaan ihmeitä. Me saamme tehtävän, jossa ei voi onnistua. Se on todella uuvuttavaa.

Koulupsykologien puuttuminen näköjään yhteiskunnassa hyväksytään. Ehkäpä pian joudutaan hyväksymään pätevien opettajien puuttuminen kouluista.

Kouluihin tarvitaan apua kautta linjan. Lisää kuraattoreita ja psykologeja, joiden palkkaus ja työolot pitää saada kuntoon. Seinät ja pienryhmät takaisin ja ryhmäkoot kuriin. Lisää resursseja lasten mielenterveysongelmien hoitoon.

Mutta jos lapsi tai nuori ei ole koulukuntoinen, niin ei koulupsykologi ole silloin ollenkaan oikea osoite. Vaan lastenpsykiatria tai nuorisopsykiatria.

Tähän väliin tarvitaan koulupsykologi, joka yhdessä lääkärin kanssa tekee sellaisen lähetteen, ettei nuori tule heti bumerangina takaisin. Ope ei pysty tekemään mitään.

Koulupsykologi ei pysty lähettämään ketään psykiatrialle, lähetteet menevät aina lääkäriltä lääkärille. 

Opettajan kannattaa myös ohjata nuori päivystykseen ja olla yhteydessä lastensuojeluun, jos nuori on vaaraksi itselleen. Se on se oikea osoite akuuteissa tapauksissa, ei oppilashuolto. 

Ilman sitä oppilasta tuntevaa psykologia ei lähetteestä tule hyvä. Ihan liikaa on kuultu lausetta "koulu kyllä kuntouttaa"

Espoossa ei nuorisopsykiatria ottanut lähes vuoteen uusia asiakkaita, ei vaikka olivat miten kipeitä. Vaikka se lähete olisi enkelin kirjoittama, se ei etene. Ja miten se psykologi oppilasta tuntee, jos sillä on 1000 oppilasta piirissään. Aivan poskettomia vaatimuksia.

Uutisten mukaan esim Vantaalla jopa 2000 oppilasta per yksi kouluosykologi.

2000 oppilasta per koulupsykologi ei kuitenkaan tarkoita 2000 asiakasta per psykologi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.

Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.

Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.

Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.

Mutta mitä sitten tehdään?

Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?

Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.

Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?

Eikös tuo ole erityisopettajan työkenttää? Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia ja kouluttautuneet asioiden opettamiseen. Hämmentää aina se, kun joku opettaja haluaisi psykologin kertovan, miten hänen pitäisi _opettaa_ lasta. Sehän on sitä opettajan työn ydinosaamista. 

Merkittävä osa koulupsykologin ydinasiakaskunnasta ei ole millään tavalla opetettavissa. He ovat siihen liian sairaita. Opettaja yrittää ehkä vain esimerkiksi pitää oppilaan luokassa, estää häntä rikkomasta mitään tai vahingoittamasta ketään. Voin kertoa, että ei ole ihan ydinosaamista tämä.

Olen aineenopettaja. Esimerkiksi viime vuonna minulla oli yhdessä ryhmistäni oppilas, joka ei tehnyt tunneillani vuoteen mitään. Yritin syksyllä hänen kanssaan edistyä, mutta lopulta minun oli todettava, että minun on opetettava muuta ryhmää, enkä voi käyttää kaikkea energiaani yhteen poikaan, jonka kanssa työ kuitenkin valuu hukkaan. Tämä narkomaaniäidin lapsi sitten istui tunnit huppu päässä kännykällä muiden opiskellessa. Olin onnekas, että kyseessä ei ollut väkivaltaisesti oirehtiva teinipoika. Mutta koulukuntoinen hän ei todellakaan ollut. Onneksi, nimenomaan hänelle, täksi vuodeksi järjestyi pienryhmäpaikka.

Inkluusion sijaan nämä sairaat lapset tarvitsevat kipeästi hoitoa ja koulussa oman opettajan ja pienryhmän.

Tämä sama problematiikka koskee jo pian kaikkia kasvatusalalla toimivia ihmisiä. Meiltä kaikilta vaaditaan ihmeitä. Me saamme tehtävän, jossa ei voi onnistua. Se on todella uuvuttavaa.

Koulupsykologien puuttuminen näköjään yhteiskunnassa hyväksytään. Ehkäpä pian joudutaan hyväksymään pätevien opettajien puuttuminen kouluista.

Kouluihin tarvitaan apua kautta linjan. Lisää kuraattoreita ja psykologeja, joiden palkkaus ja työolot pitää saada kuntoon. Seinät ja pienryhmät takaisin ja ryhmäkoot kuriin. Lisää resursseja lasten mielenterveysongelmien hoitoon.

Mitä sinun mielestä koulupsykologi olisi voinut tai olisi pitänyt tehdä tuon huppupojan suhteen?

Vastasin väitteeseen siitä, että opettaja osaa kyllä näitä opettaa. Emme osaa. Esimerkiksi matematiikkaa pääaineena lukenut ei ole pätevä miettimään, miten tuetaan lasta, joka on psykoosin partaalla, puhumattakaan miten hänelle opetetaan toisen asteen yhtälöitä.

Psykologi ei voi tehdä asialle mitään, koska hänellä ei ole aikaa, eikä ole mitään paikkaa, johon sairas lapsi ohjataan.

Viestini oli tarkoitus valaista sitä, että kouluissa tarvitaan kaikkeen apua.

Olen opettanut yli 20 vuotta isoilla yläkouluilla. En tunnista lainkaan mitään vastakkainasettelua opettajien ja psykologien välillä. Samassa kusessa ollaan kaikki ja kaikki ymmärrämme, että emme monellekaan asialle mitään voi.

No ei kyllä koulupsykologikaan tiedä miten opetetaan matikkaa psykoosin partaalla olevalle. Eikä hänen kuulukaan tietää. Ymmärrän toki opettajan ongelman, mutta ei koulupsykologin tehtävä ole tietää miten.

Eiköhän kysymys ollut lähinnä siinä, että miten sen oppilaan kanssa tunnilla toimitaan, kun oppilas on psykoosin partaalla ja aine ahdistaa niin paljon, että saa kohtauksen. Siinä luulisi psykologilla olevan osaamista tarjota esim sille oppilaalle keinoja ja keskusteluapua, miten helpottaa oppitunnilla oloaan.. Siihen ei opettajalla ole koulutusta eikä osaamista. Sekä tarjota opettajalle keinoja miten tällaisessa tilanteessa toimitaan. Itse oppiaineella ei ole merkitystä, vaan oppilaan saamalla oikealla tuella.

Psykologien ja koulukuraattorien kannattaisi vierailla siellä asiakkaansa oppitunneilla katsomassa, mikä heitä ahdistaa ja miten heitä tukea. Se ei oikein sieltä kopista käsin aukene, koska nuoren on vaikea sanoittaa toimintaansa.

Jos henkilö on psykoosialtis ja sairastumassa psykoosiin niin ei koulupsykologilla ole kyllä antaa yhtään toimivaa kikkakolmosta, joka estäisi psykoosin.

Tosin kommentistasi heräsi kyllä epäilys, että mahdatko edes tietää mikä psykoosi on.

psykoosin partaalla eiole sama kuin psykoosissa oleva. Monet ovat henkisesti niin ahdistuneita, että monet oppitunnit ovat tuskaa. Tähän nyt vaan sattuu olemaan sillä psykologilla ne taitavammat keinot auttaa sekä oppilasta että opettajaa.

Jos paykologi kokee, ettei hänelläkään ole tietotaitoa auttaa tällaista oppilasta ja ongelman kanssa painivaa opettajaa, niin epäilen koko psykologikoulutuksen pätevyyttä toimia saralla.

Mitä oikein tarkoitat tuolla psykoosin partaalla olevalla?

Ihminen, joka oikeasti on psykoosin partaalla on siis sairastumassa psykoosisairauteen. Joskus puhutaan psykoosin prodromaalioireista, jotka on ns. ennakko-oireita, psykoosiin sairastumista edeltäviä ja psykoosiin sairastumisen riskiä indikoivia oireita.

Esimerkiksi skitsofrenia on psykoosisairaus, on niitä muutama muukin. Psykoosisairauksilla on tyypillinen kulkunsa, ja jos joku on oikeasti psykoosin partaalla eli sairastumassa psykoosisairauteen, niin ihan oikeasti koulupsykologilla ei ole mitään taikatemppuja, joilla voisi sairastumisen estää. Ja tämän ymmärtää jokainen, joka ymmärtää psykooseista jotain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan käsittämätöntä, että jotkut opettajatkin olettavat oppilashuollon vain istuvan huoneissaan odottamassa, että jotakin akuuttia tapahtuu ja syöksyvät sitten supersankarin viitta heiluen paikalle, kun jotakuta ahdistaa. Oppilailta vielä ymmärrän sen, että laittavat viestin jossa pyytävät päästä tänään käymään, mutta että opetushenkilöstö. Meillä on siellä käynneillä asiakkaita, joita ei voi hylätä siksi, että joku muukin voi sillä hetkellä huonosti. 

Kysykää rehtoreiltanne ja erkkaopeiltanne, mitä tehdä kun nuori ei pysty olemaan luokassa. Oman kouluni erkat ottavat silloin oppilaan hoiviinsa. Jotkut ovat parikin viikkoa putkeen erkkojen luokassa keräämässä voimia. Jos ongelma on ihan jokapäiväinen, vaaditaan nimenomaan opetuksen järjestämistä jollain eri tavalla, ei kuraattoria tai psykologia toljottamaan sitä kohtausta.

No niin! Sieltähän tuli sitten ehdotus, että kaikki muut erityisen tuen ja tehostetun oppilaat jätetään vailla tukea, kun erkat istuu jatkossa yhden oppilaankanssa pari viikkoa keräämässä voimia.

Jos ongelma on jokapäiväinen, oppilas ei ole silloin koulukuntoinen.

Lääkärihän sen koulukuntoisuuden määrittää ja kirjoittaa tarvittaessa sairaslomaa. Ei psykologi siihen pysty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.

Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.

Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.

Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.

Mutta mitä sitten tehdään?

Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?

Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.

Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?

Jostain syystä suhtaudut aika nihkeästi koulupsykologeihin. Joo ehkä pidät heitä tärkeänä ammattikuntana, mutta silti kommentistasi tihkuu nyreys ja nihkeys heitä kohtaan.

Uskoisin että työssäni kohtaamani psykologit tahtoisivat tehdä parempaa työtä (tällä tarkoitan siis saada suuremman vaikutuksen aikaan. Sen minkä tekevät tekevät varmastikin ihan oikein ja hyvin.). En siis koe että syhtaudun koulupsykologeihin nihkeästi.

Mutta nyreästi ja nihkeästi suhtudun kyllä siihen, miten heidän työnsä on järjestetty. Siihen millaista tukea oppilas ja ope ja koti heiltä kokemukseni mukaan saa. Tämähän voi tietysti vaihdella paljon kunnittain ja henkilönkin mukaan.

Ja varmaan suurelta osin on kyse juuri tuosta resurssin puuttumisesta, jota aloittaja nostaa esiin. Mutta koska en ole koskaan nähnyt koulupsykologia muussa kuin diagnostisessa työssä, en aidosti tiedä, ovatko he se ammattiryhmä, joka diagnoosin jälkeenkin voisi tilannetta olla parantamassa.

Mitä apua toivoisit psykologin voivan konkreettisesti antaa opettajille diagnostisen työn jälkeen?

Minusta olisi mahtavaa, jos sitten yhdessä mietittäisiin lapselle sopivia tukitoimia. Näin äkkiseltään vaikka:

Että joku toinen ammattilainen (psykologi?) laskeutuisi tarvittaessa luokkaan ja toisi uutta näkökulmaa mahdollisiin tapoihin ja käytänteisiin, joilla tukea juuri tätä lasta ottaen huomioon tutkimuksissakin esiin tulleet pulmat.

Että hän ottaisi kantaa ongelman 'vakavuuden' arviointiin isommassa kuvassa ja auttaisi esimerkiksi saamaan lisäresurssia oppilaalle, jos laajemmassa tuentarpeiden ja resurssien yhteensovittamisessa se olisi oikeudenmukaista.

Että hän voisi antaa kotiin työkaluja lapsen tukemiseen.

Että hän voisi ohjata ja auttaa perhettä tarpeen mukaan eteenpäin oikean tuen piiriin siten, että he sinne myös päätyisivät (=ei vain virke siellä paperissa).

Sitä perhettä voi tukea esim. perheneuvola tai perhetyö, mutta niitä ei saa koulupsykologilta ja se psykologi ei sinne kotiin kyllä repeä perhetyötä tekemään mitenkään. Vaadit täysin kohtuuttomia.

Jännää!

Olen aina olettanut, että näin ei tapahdu koska resurssit eivät riitä ja psykologi priorisoi ja pyrkii lyhentämään ylipitkiä jonojaan

.

Sinun lähtökohtasi taas on, että nämä eivät ole ollenkaan koulupsykologin työnkuvan kuuluvia asioita?

No ei ne perheeseen vietävät avut ole psykologin hommia. Ei ne ole meidän sosiaalityöntekijöidenkään hommia. Siellä sohvalla vanhempien kanssa käytännön asioita ohjaa ja miettii sellainen väki kuin perhetyön ohjaajat, koulutukseltan sosionomeja. Ei millään akateemisella työntekijällä ole mahdollisuuksia revetä sinne perheiden arkeen.

Ok, entä nuo muut kohdat?

Että joku toinen ammattilainen (psykologi?) laskeutuisi tarvittaessa luokkaan ja toisi uutta näkökulmaa mahdollisiin tapoihin ja käytänteisiin, joilla tukea juuri tätä lasta ottaen huomioon tutkimuksissakin esiin tulleet pulmat.

Että hän ottaisi kantaa ongelman 'vakavuuden' arviointiin isommassa kuvassa ja auttaisi esimerkiksi saamaan lisäresurssia oppilaalle, jos laajemmassa tuentarpeiden ja resurssien yhteensovittamisessa se olisi oikeudenmukaista.

Olettaisin, että se diagnoosin teko on juuri sitä.

- aika useinhan diagnoosipaperissa suositellaan avustajan tukea ja montaa muuta hyvää ja kaunista. Mutta niitä ei silti tule. Ja on tosi vaikea tietää onko oma tarve suurempi kuin sen 4c-luokan oppilaan tarve. Ja sitä ohjaajaa se viisi tuntia jaettavana. Olisi hienoa, jos psykologi ehtisi keskustelemaan resurssienjaosta, kun hänellä olisi tietoa molempien oppilaiden pulmista.

Että hän voisi antaa kotiin työkaluja lapsen tukemiseen.

Perheneuvola tai perhetyö.

-Minusta olisi oivaa, jos psykologi voisi konsultoida kunnolla siinä, kuinka tutkimusten löydösten valossa voitaisiin ajatella että lasta tuettaisiin vaikka keskittymisessä läksyihin tai lukitaidoissa. Perhetyö voisi ottaa sitten koppia jos arjen järjestämiseen sellaista tarvittaisiin.

Että hän voisi ohjata ja auttaa perhettä tarpeen mukaan eteenpäin oikean tuen piiriin siten, että he sinne myös päätyisivät (=ei vain virke siellä paperissa).

Myös opettaja voi kertoa perheneuvolasta.

- voi ja kertoo ja odotinkin koska tämä eteenpäinohjauakin huomataan sujuvan opelta ilman sen suurempaa vaikeutta vaikka sitä psykologilta on aiemman kommenttisi (?) mukaan kohtuutonta odottaa.

Ja tarkoitin nyt ihan sellaista kädestä pitäen johdatusta, jos se on tarpeen. Jotta se lapsi saisi avun, vaikka perhe ei osaisi/jaksaisi/saisi aikaan toimia omista haasteistaan johtuen. Minusta sellainen olisi tarpeen ja sen avun antaja pitäisi jonkun olla.

Alan siis päätymään siihen, että joku ammattiryhmä koulusta puuttuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.

Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.

Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.

Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.

Mutta mitä sitten tehdään?

Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?

Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.

Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?

Eikös tuo ole erityisopettajan työkenttää? Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia ja kouluttautuneet asioiden opettamiseen. Hämmentää aina se, kun joku opettaja haluaisi psykologin kertovan, miten hänen pitäisi _opettaa_ lasta. Sehän on sitä opettajan työn ydinosaamista. 

Merkittävä osa koulupsykologin ydinasiakaskunnasta ei ole millään tavalla opetettavissa. He ovat siihen liian sairaita. Opettaja yrittää ehkä vain esimerkiksi pitää oppilaan luokassa, estää häntä rikkomasta mitään tai vahingoittamasta ketään. Voin kertoa, että ei ole ihan ydinosaamista tämä.

Olen aineenopettaja. Esimerkiksi viime vuonna minulla oli yhdessä ryhmistäni oppilas, joka ei tehnyt tunneillani vuoteen mitään. Yritin syksyllä hänen kanssaan edistyä, mutta lopulta minun oli todettava, että minun on opetettava muuta ryhmää, enkä voi käyttää kaikkea energiaani yhteen poikaan, jonka kanssa työ kuitenkin valuu hukkaan. Tämä narkomaaniäidin lapsi sitten istui tunnit huppu päässä kännykällä muiden opiskellessa. Olin onnekas, että kyseessä ei ollut väkivaltaisesti oirehtiva teinipoika. Mutta koulukuntoinen hän ei todellakaan ollut. Onneksi, nimenomaan hänelle, täksi vuodeksi järjestyi pienryhmäpaikka.

Inkluusion sijaan nämä sairaat lapset tarvitsevat kipeästi hoitoa ja koulussa oman opettajan ja pienryhmän.

Tämä sama problematiikka koskee jo pian kaikkia kasvatusalalla toimivia ihmisiä. Meiltä kaikilta vaaditaan ihmeitä. Me saamme tehtävän, jossa ei voi onnistua. Se on todella uuvuttavaa.

Koulupsykologien puuttuminen näköjään yhteiskunnassa hyväksytään. Ehkäpä pian joudutaan hyväksymään pätevien opettajien puuttuminen kouluista.

Kouluihin tarvitaan apua kautta linjan. Lisää kuraattoreita ja psykologeja, joiden palkkaus ja työolot pitää saada kuntoon. Seinät ja pienryhmät takaisin ja ryhmäkoot kuriin. Lisää resursseja lasten mielenterveysongelmien hoitoon.

Mutta jos lapsi tai nuori ei ole koulukuntoinen, niin ei koulupsykologi ole silloin ollenkaan oikea osoite. Vaan lastenpsykiatria tai nuorisopsykiatria.

Kyllä se akuutista kohtauksesta kärsivä oppilas on enemmän sen koulupsykologin tai kuraattorin keskustelutarpeessa sillä hetkellä kuin opettajien eristettävänä, jottei satuta muita. Vaikka aloittamalla joka päivä koulunsa käymällä juttelemassa siellä oppilashuollon luona. Varmasti se lyhytkin hetki on tärkeä ja kalenterista löytyy tilaa järjestellä se kymmenen minuutin vartin aamunaloitus yhdessä näin oirehtivan oppilaan kanssa eikä todeta, että kun hoitokontakti on muualla, asia ei meille kuulu. Keskustella voi ilman hoitokontaktiakin sitä varten kai siellä koulussa ollaan, että hakeutua voi puheille.. vai heitetäänkö jokainen kopista ulos, kun nähdään, että ahaa, hoitokontakti jonnekin?

Yhden kopsyn vastuualue on 700-2000 oppilasta. Ei hän voi tavata aamulla vartin verran akuutisti oirehtivaa, sillä niitä on niin monta tuossa joukossa.

Eikä koulupsykologit hoida akuutteja kriisejä, ei kuulu työnkuvaan.

Ainakin meillä on ihan psykologi ja kuraattori omassa koulussa ja heillä yhteisesti koulun oppilaat.

Jos akuutisti oirehtivaa ei ehdi kukaan oppilashuorltoryhmästä näkemään aamulla edes sen verran, että kyselee kuulumiset ja voinnin, niin mikä virka koko oppilashuollolla koulussa edes on, kun akuuteillekaan tapauksille ei järjestetä aikaa?

Miten kukaan oppilas pääsee keskustelemaan, jos aina näytetään ovea ja kalenteria? Voisiko työnsä järjewtää niin, että tapaamiset alkaa vaikka 15minuuttia myöhemmin kuin koulupäivä, niin kaikki joilla on akuutti tarve keskustelulle, pääsee käymään heti aamusta ja silloin voi katsoa kalenteristaan milloin on aikaa pitemmälle keskustelulle tai ohjata suoraan eteenpäin tarvittaessa?

Ei voi olla näin kaavoihin kangistunutta toimintaa.

Oletetaan, että koulupsykologi tapaisi aamulla vartin verran akuutisti oirehtivaa teiniä ja kysyisi kuulumiset. Teini ehtii juuri alkaa kertomaan miten ahdistaa ja v i tuttaa kaikki, että mietti itsemurhaa viikonloppuna ja äiti ja isä kännäsi koko viikonlopun. Ja alkaa itkeä. Sitten vartti on ohi ja koulupsykologi ehtii sanoa että okei, hyvä kun kerroit mutta vartti loppui menehän luokkaan. Tästä on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Niin, tällainen asia käsitellään sillä hetkellä vai mikä on ohjeesi? Ei tavata ollenkaan ja annetaan pahan olon olla koko ajan?

Tässä kyllä lähestymistapana on matalankynnyksen puuttuminen ja saavutettavuus, josta koko ajan puhutaan. Jos em. nuori ei pääse kerrotmaan näistä asioista kellekään, niin ei ihme, että asiat ovat viturallaan

Ihan sama vaikka oltaisiin aika varattu ja kerrottu niitä näitä ja juuri ennen kuin aika päättyy, nuori kertoo jotain järkyttävää elämästään, niin meinaatko, että psykologi, kuraattori sanoo, että heihei, aika päättyi!? Miten se eroaa siinä, että järjestäisi aikaa aamusta näille karkeimmille tapauksille, että saa aloittaa koulupäivän kertomalla kuulumiset ja joku sama aikuinen kuuntelee? Oli ne sitten hyviä tai huonoja uutisia

Itse uudistaisin koko systeemin niin, että aamulla on kaikille oppashuoltoryhmän jäsenillä vaikka 30minuutin tapaamisaika, jonne kuka tahansa nuori voi tulla kertomaan asiansa.

Erikoissairaanhoidossa kuten esim. HYKS:n lastenpsykiatriassa ei pidetä tarpeellisena kouluun ja kotiin tehtävää työtä. Itä-Uudenmaan alueella toimi vuosia moniammatillinen lastenpsykiatrian tiimi vahvalla osaamisella. Tiimi jalkautui sinne, missä oli kriisiytynyt tilanne. Organisaatiomuutoksen myötä HYKS lakkautti tämän tiimin, koska linjajohtaja ym. eivät nähneet sille tarvetta. Tämä siis vuonna 2018.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan käsittämätöntä, että jotkut opettajatkin olettavat oppilashuollon vain istuvan huoneissaan odottamassa, että jotakin akuuttia tapahtuu ja syöksyvät sitten supersankarin viitta heiluen paikalle, kun jotakuta ahdistaa. Oppilailta vielä ymmärrän sen, että laittavat viestin jossa pyytävät päästä tänään käymään, mutta että opetushenkilöstö. Meillä on siellä käynneillä asiakkaita, joita ei voi hylätä siksi, että joku muukin voi sillä hetkellä huonosti. 

Kysykää rehtoreiltanne ja erkkaopeiltanne, mitä tehdä kun nuori ei pysty olemaan luokassa. Oman kouluni erkat ottavat silloin oppilaan hoiviinsa. Jotkut ovat parikin viikkoa putkeen erkkojen luokassa keräämässä voimia. Jos ongelma on ihan jokapäiväinen, vaaditaan nimenomaan opetuksen järjestämistä jollain eri tavalla, ei kuraattoria tai psykologia toljottamaan sitä kohtausta.

No niin! Sieltähän tuli sitten ehdotus, että kaikki muut erityisen tuen ja tehostetun oppilaat jätetään vailla tukea, kun erkat istuu jatkossa yhden oppilaankanssa pari viikkoa keräämässä voimia.

Jos ongelma on jokapäiväinen, oppilas ei ole silloin koulukuntoinen.

Erkkaopeja on varmasti erilaisia. Omani pystyvät opettamaan pienryhmää, vaikka luokassa olisi myös joku toinen oppilas, joka ei isossa ryhmässä kykene olemaan. Kaikilla kouluilla ei varmasti ole tähän resurssia, mutta se taas ei ole koulupsykologin vika.

Jos oppilas ei ole koulukuntoinen, ei koulupsykologi siihen auta mitään. Vaikka ottaisi sen ahdistuneen oppilaan sillä sekunnilla käynnille, niin se ahdistus ei katoa millään taikasauvan heilautuksella. Kuukauden-parin päästä voikin olla jo selkeämpi muutos tilanteessa. Suurella osalla ei. Psyykkisesti sairas nuori tarvitsee hoitotiimin ja lääkityksen ja säännöllisen tuen.

Pienluokilla ei ole riittävästi paikkoja, sairaalakoulu on täynnä ja nuorisopsykiatria ei pysty hoitamaan nuoria. Tuossa on se pyhä kolminaisuus, joka oppilaiden tukemiseen oikeasti tarvittaisiin. Kun nämä eivät kykene hoitamaan omaa hommaansa, suunnataan ne vaatimukset ja viha koulupsykologiin, jonka pitäisi taikoa pois opettajalle raskas ongelmaoppilas.

Oma kouluyhteisöni on onneksi mukava ja rehtori, erkat ja opettajat ymmärtävät, että koulunkäynnin järjestämisestä vastuu on koululla - silloinkin kun ovat epäreilun suurien vaatimusten edessä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan käsittämätöntä, että jotkut opettajatkin olettavat oppilashuollon vain istuvan huoneissaan odottamassa, että jotakin akuuttia tapahtuu ja syöksyvät sitten supersankarin viitta heiluen paikalle, kun jotakuta ahdistaa. Oppilailta vielä ymmärrän sen, että laittavat viestin jossa pyytävät päästä tänään käymään, mutta että opetushenkilöstö. Meillä on siellä käynneillä asiakkaita, joita ei voi hylätä siksi, että joku muukin voi sillä hetkellä huonosti. 

Kysykää rehtoreiltanne ja erkkaopeiltanne, mitä tehdä kun nuori ei pysty olemaan luokassa. Oman kouluni erkat ottavat silloin oppilaan hoiviinsa. Jotkut ovat parikin viikkoa putkeen erkkojen luokassa keräämässä voimia. Jos ongelma on ihan jokapäiväinen, vaaditaan nimenomaan opetuksen järjestämistä jollain eri tavalla, ei kuraattoria tai psykologia toljottamaan sitä kohtausta.

No niin! Sieltähän tuli sitten ehdotus, että kaikki muut erityisen tuen ja tehostetun oppilaat jätetään vailla tukea, kun erkat istuu jatkossa yhden oppilaankanssa pari viikkoa keräämässä voimia.

Jos ongelma on jokapäiväinen, oppilas ei ole silloin koulukuntoinen.

Lääkärihän sen koulukuntoisuuden määrittää ja kirjoittaa tarvittaessa sairaslomaa. Ei psykologi siihen pysty.

Ei tässä psykologia pyydetty mitään sairaslomaa kirjoittamaan eikä määrittämään koulukuntoisuutta.

Joo, ja surullisintahan tässä on se, että ratkaisuksi on siirrytty enenevimmissä määriin etävastaanottoihin. Itse käyn lukion viimeistä vuotta ja stressin määrä sekä perheongelmat ovat vieneet mielen välillä hyvinkin pimeisiin paikkoihin.

Kun viimein sain kerättyä rohkeuden - näin introverttina ja sulkeutuneena suomalaisena tämäkin aivan saatanan vaikeaa - laittaa psykologille viestiä, hän kertoi, että ei ole lukiolla ollenkaan fyysisesti paikalla, vaan vaihtoehtoina ovat a.) whatsapp -viestittely tai b.) videopuhelu. Minulle ehdotettiin, että voin mennä koulun SIIVOUSKOMEROON puhumaan tätä videopuhelua.

Joku voisi sanoa, että hyvä kun edes jotakin olisi ollut tarjolla. Minä sanoin, että ei kiitos. Fakta on, että suurin osa tarvitsisi sitä toisen ihmisen läsnoloa ja sitä ei mikään videopuhelu korvaa.

Syitä koulupsykologipulaan:

- Työnkuvan vaativuus ja laaja-alaisuus. Pitäisi hallita eri-ikäisillä lapsilla ja nuorilla mm. oppimisvaikeuksien tutkimukset, tuen tarpeen suunnittelu, mielenterveysongelmien hoito, koulun yhteisöllinen työ jne. Vaatimuksia tulee erikoissairaanhoidosta, koululta ja vanhemmilta. Lisäksi paljon erilaista sälähommaa

- Hirveä työn määrä varsinkin, kun kukaan ei ole ollut koululla pitkään aikaan ja jonoa on kertynyr. Yleensä ollaan yksin koululla ja vastuulla yli 1000 oppilasta. Työ nykyään on lähinnä tulipalojen sammuttelua

- Heikko palkka vaativuuteen nähden n. 3500-3700 e Etelä-Suomessa. Palkka on kyllä yleensäkin julkisella puolella heikko psykologeilla. Nämä 5000 e tienaavat psykologit eivät kyllä ole julkisella töissä

- Itseäni ei kiinnosta myöskään lasten parissa työskentely

Palkkoja pitäisi nostaa reilusti ja työn määrää vähentää niin hakijoita tulisi, jos työ lasten ja nuorten kanssa kiinnostaa

T. Psykologi

Luin koko ketjun mitä tähän mennessä on kommenttena tullut. Enkä yhtään ihmettele, että kukaan ei halua koulupsykologiksi, ja ne jotka sinne vahingossa päätyy ottaa äkkiä jalat alleen. Ja syy on opettajien (ja muun kouluyhteisön) täysin kohtuuttomat vaatimukset siitä, että koulupsykologi on joku velho, taikuri ja kriisityöntekijä, joka estää psykoosit, hoitaa perheistä vanhemmuuden kuntoon ja hoitaa taikasauvallaan kaikki akuutisti oirehtivat lapset ja nuoret kuntoon tai ainakin pois luokista opettajia häiritsemästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.

Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.

Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.

Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.

Mutta mitä sitten tehdään?

Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?

Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.

Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?

Eikös tuo ole erityisopettajan työkenttää? Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia ja kouluttautuneet asioiden opettamiseen. Hämmentää aina se, kun joku opettaja haluaisi psykologin kertovan, miten hänen pitäisi _opettaa_ lasta. Sehän on sitä opettajan työn ydinosaamista. 

Merkittävä osa koulupsykologin ydinasiakaskunnasta ei ole millään tavalla opetettavissa. He ovat siihen liian sairaita. Opettaja yrittää ehkä vain esimerkiksi pitää oppilaan luokassa, estää häntä rikkomasta mitään tai vahingoittamasta ketään. Voin kertoa, että ei ole ihan ydinosaamista tämä.

Olen aineenopettaja. Esimerkiksi viime vuonna minulla oli yhdessä ryhmistäni oppilas, joka ei tehnyt tunneillani vuoteen mitään. Yritin syksyllä hänen kanssaan edistyä, mutta lopulta minun oli todettava, että minun on opetettava muuta ryhmää, enkä voi käyttää kaikkea energiaani yhteen poikaan, jonka kanssa työ kuitenkin valuu hukkaan. Tämä narkomaaniäidin lapsi sitten istui tunnit huppu päässä kännykällä muiden opiskellessa. Olin onnekas, että kyseessä ei ollut väkivaltaisesti oirehtiva teinipoika. Mutta koulukuntoinen hän ei todellakaan ollut. Onneksi, nimenomaan hänelle, täksi vuodeksi järjestyi pienryhmäpaikka.

Inkluusion sijaan nämä sairaat lapset tarvitsevat kipeästi hoitoa ja koulussa oman opettajan ja pienryhmän.

Tämä sama problematiikka koskee jo pian kaikkia kasvatusalalla toimivia ihmisiä. Meiltä kaikilta vaaditaan ihmeitä. Me saamme tehtävän, jossa ei voi onnistua. Se on todella uuvuttavaa.

Koulupsykologien puuttuminen näköjään yhteiskunnassa hyväksytään. Ehkäpä pian joudutaan hyväksymään pätevien opettajien puuttuminen kouluista.

Kouluihin tarvitaan apua kautta linjan. Lisää kuraattoreita ja psykologeja, joiden palkkaus ja työolot pitää saada kuntoon. Seinät ja pienryhmät takaisin ja ryhmäkoot kuriin. Lisää resursseja lasten mielenterveysongelmien hoitoon.

Mutta jos lapsi tai nuori ei ole koulukuntoinen, niin ei koulupsykologi ole silloin ollenkaan oikea osoite. Vaan lastenpsykiatria tai nuorisopsykiatria.

Kyllä se akuutista kohtauksesta kärsivä oppilas on enemmän sen koulupsykologin tai kuraattorin keskustelutarpeessa sillä hetkellä kuin opettajien eristettävänä, jottei satuta muita. Vaikka aloittamalla joka päivä koulunsa käymällä juttelemassa siellä oppilashuollon luona. Varmasti se lyhytkin hetki on tärkeä ja kalenterista löytyy tilaa järjestellä se kymmenen minuutin vartin aamunaloitus yhdessä näin oirehtivan oppilaan kanssa eikä todeta, että kun hoitokontakti on muualla, asia ei meille kuulu. Keskustella voi ilman hoitokontaktiakin sitä varten kai siellä koulussa ollaan, että hakeutua voi puheille.. vai heitetäänkö jokainen kopista ulos, kun nähdään, että ahaa, hoitokontakti jonnekin?

Yhden kopsyn vastuualue on 700-2000 oppilasta. Ei hän voi tavata aamulla vartin verran akuutisti oirehtivaa, sillä niitä on niin monta tuossa joukossa.

Eikä koulupsykologit hoida akuutteja kriisejä, ei kuulu työnkuvaan.

Ainakin meillä on ihan psykologi ja kuraattori omassa koulussa ja heillä yhteisesti koulun oppilaat.

Jos akuutisti oirehtivaa ei ehdi kukaan oppilashuorltoryhmästä näkemään aamulla edes sen verran, että kyselee kuulumiset ja voinnin, niin mikä virka koko oppilashuollolla koulussa edes on, kun akuuteillekaan tapauksille ei järjestetä aikaa?

Miten kukaan oppilas pääsee keskustelemaan, jos aina näytetään ovea ja kalenteria? Voisiko työnsä järjewtää niin, että tapaamiset alkaa vaikka 15minuuttia myöhemmin kuin koulupäivä, niin kaikki joilla on akuutti tarve keskustelulle, pääsee käymään heti aamusta ja silloin voi katsoa kalenteristaan milloin on aikaa pitemmälle keskustelulle tai ohjata suoraan eteenpäin tarvittaessa?

Ei voi olla näin kaavoihin kangistunutta toimintaa.

Oletetaan, että koulupsykologi tapaisi aamulla vartin verran akuutisti oirehtivaa teiniä ja kysyisi kuulumiset. Teini ehtii juuri alkaa kertomaan miten ahdistaa ja v i tuttaa kaikki, että mietti itsemurhaa viikonloppuna ja äiti ja isä kännäsi koko viikonlopun. Ja alkaa itkeä. Sitten vartti on ohi ja koulupsykologi ehtii sanoa että okei, hyvä kun kerroit mutta vartti loppui menehän luokkaan. Tästä on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Niin, tällainen asia käsitellään sillä hetkellä vai mikä on ohjeesi? Ei tavata ollenkaan ja annetaan pahan olon olla koko ajan?

Tässä kyllä lähestymistapana on matalankynnyksen puuttuminen ja saavutettavuus, josta koko ajan puhutaan. Jos em. nuori ei pääse kerrotmaan näistä asioista kellekään, niin ei ihme, että asiat ovat viturallaan

Ihan sama vaikka oltaisiin aika varattu ja kerrottu niitä näitä ja juuri ennen kuin aika päättyy, nuori kertoo jotain järkyttävää elämästään, niin meinaatko, että psykologi, kuraattori sanoo, että heihei, aika päättyi!? Miten se eroaa siinä, että järjestäisi aikaa aamusta näille karkeimmille tapauksille, että saa aloittaa koulupäivän kertomalla kuulumiset ja joku sama aikuinen kuuntelee? Oli ne sitten hyviä tai huonoja uutisia

Itse uudistaisin koko systeemin niin, että aamulla on kaikille oppashuoltoryhmän jäsenillä vaikka 30minuutin tapaamisaika, jonne kuka tahansa nuori voi tulla kertomaan asiansa.

Koulu ei kuitenkaan ole mikään hoitopaikka, jossa aamu aloitetaan "terapialla". Ymmärrätkö yhtään, kuinka paljon lapsia rynnisi juttelemaan aikuisille?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.

Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.

Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.

Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.

Mutta mitä sitten tehdään?

Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?

Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.

Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?

Jostain syystä suhtaudut aika nihkeästi koulupsykologeihin. Joo ehkä pidät heitä tärkeänä ammattikuntana, mutta silti kommentistasi tihkuu nyreys ja nihkeys heitä kohtaan.

Uskoisin että työssäni kohtaamani psykologit tahtoisivat tehdä parempaa työtä (tällä tarkoitan siis saada suuremman vaikutuksen aikaan. Sen minkä tekevät tekevät varmastikin ihan oikein ja hyvin.). En siis koe että syhtaudun koulupsykologeihin nihkeästi.

Mutta nyreästi ja nihkeästi suhtudun kyllä siihen, miten heidän työnsä on järjestetty. Siihen millaista tukea oppilas ja ope ja koti heiltä kokemukseni mukaan saa. Tämähän voi tietysti vaihdella paljon kunnittain ja henkilönkin mukaan.

Ja varmaan suurelta osin on kyse juuri tuosta resurssin puuttumisesta, jota aloittaja nostaa esiin. Mutta koska en ole koskaan nähnyt koulupsykologia muussa kuin diagnostisessa työssä, en aidosti tiedä, ovatko he se ammattiryhmä, joka diagnoosin jälkeenkin voisi tilannetta olla parantamassa.

Mitä apua toivoisit psykologin voivan konkreettisesti antaa opettajille diagnostisen työn jälkeen?

Minusta olisi mahtavaa, jos sitten yhdessä mietittäisiin lapselle sopivia tukitoimia. Näin äkkiseltään vaikka:

Että joku toinen ammattilainen (psykologi?) laskeutuisi tarvittaessa luokkaan ja toisi uutta näkökulmaa mahdollisiin tapoihin ja käytänteisiin, joilla tukea juuri tätä lasta ottaen huomioon tutkimuksissakin esiin tulleet pulmat.

Että hän ottaisi kantaa ongelman 'vakavuuden' arviointiin isommassa kuvassa ja auttaisi esimerkiksi saamaan lisäresurssia oppilaalle, jos laajemmassa tuentarpeiden ja resurssien yhteensovittamisessa se olisi oikeudenmukaista.

Että hän voisi antaa kotiin työkaluja lapsen tukemiseen.

Että hän voisi ohjata ja auttaa perhettä tarpeen mukaan eteenpäin oikean tuen piiriin siten, että he sinne myös päätyisivät (=ei vain virke siellä paperissa).

Sitä perhettä voi tukea esim. perheneuvola tai perhetyö, mutta niitä ei saa koulupsykologilta ja se psykologi ei sinne kotiin kyllä repeä perhetyötä tekemään mitenkään. Vaadit täysin kohtuuttomia.

Jännää!

Olen aina olettanut, että näin ei tapahdu koska resurssit eivät riitä ja psykologi priorisoi ja pyrkii lyhentämään ylipitkiä jonojaan

.

Sinun lähtökohtasi taas on, että nämä eivät ole ollenkaan koulupsykologin työnkuvan kuuluvia asioita?

No ei ne perheeseen vietävät avut ole psykologin hommia. Ei ne ole meidän sosiaalityöntekijöidenkään hommia. Siellä sohvalla vanhempien kanssa käytännön asioita ohjaa ja miettii sellainen väki kuin perhetyön ohjaajat, koulutukseltan sosionomeja. Ei millään akateemisella työntekijällä ole mahdollisuuksia revetä sinne perheiden arkeen.

Ok, entä nuo muut kohdat?

Että joku toinen ammattilainen (psykologi?) laskeutuisi tarvittaessa luokkaan ja toisi uutta näkökulmaa mahdollisiin tapoihin ja käytänteisiin, joilla tukea juuri tätä lasta ottaen huomioon tutkimuksissakin esiin tulleet pulmat.

Että hän ottaisi kantaa ongelman 'vakavuuden' arviointiin isommassa kuvassa ja auttaisi esimerkiksi saamaan lisäresurssia oppilaalle, jos laajemmassa tuentarpeiden ja resurssien yhteensovittamisessa se olisi oikeudenmukaista.

Olettaisin, että se diagnoosin teko on juuri sitä.

- aika useinhan diagnoosipaperissa suositellaan avustajan tukea ja montaa muuta hyvää ja kaunista. Mutta niitä ei silti tule. Ja on tosi vaikea tietää onko oma tarve suurempi kuin sen 4c-luokan oppilaan tarve. Ja sitä ohjaajaa se viisi tuntia jaettavana. Olisi hienoa, jos psykologi ehtisi keskustelemaan resurssienjaosta, kun hänellä olisi tietoa molempien oppilaiden pulmista.

Että hän voisi antaa kotiin työkaluja lapsen tukemiseen.

Perheneuvola tai perhetyö.

-Minusta olisi oivaa, jos psykologi voisi konsultoida kunnolla siinä, kuinka tutkimusten löydösten valossa voitaisiin ajatella että lasta tuettaisiin vaikka keskittymisessä läksyihin tai lukitaidoissa. Perhetyö voisi ottaa sitten koppia jos arjen järjestämiseen sellaista tarvittaisiin.

Että hän voisi ohjata ja auttaa perhettä tarpeen mukaan eteenpäin oikean tuen piiriin siten, että he sinne myös päätyisivät (=ei vain virke siellä paperissa).

Myös opettaja voi kertoa perheneuvolasta.

- voi ja kertoo ja odotinkin koska tämä eteenpäinohjauakin huomataan sujuvan opelta ilman sen suurempaa vaikeutta vaikka sitä psykologilta on aiemman kommenttisi (?) mukaan kohtuutonta odottaa.

Ja tarkoitin nyt ihan sellaista kädestä pitäen johdatusta, jos se on tarpeen. Jotta se lapsi saisi avun, vaikka perhe ei osaisi/jaksaisi/saisi aikaan toimia omista haasteistaan johtuen. Minusta sellainen olisi tarpeen ja sen avun antaja pitäisi jonkun olla.

Alan siis päätymään siihen, että joku ammattiryhmä koulusta puuttuu.

Opettaja tapaa säännöllisesti vanhempia jo nyt ja voi ottaa perheneuvolan puheeksi. Psykologi ei tapaa oppilaita säännöllisesti ja psykologille saa ajan ehkä pitkällekin kalenterissa. On tarpeetonta odottaa viikkokausia, jos ohjataan vain eteenpäin. Mitä tarkoitat kädestä pitäen johdatteluna? Että yhdessä soitetaan perheneuvolan ajanvaraukseen ja varataan aika? Talutetaan perhe sinne asioimaan? Tämä funktio lienee lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnilla, jossa ohjataan myös sosiaalihuoltolain mukaisiin palveluihin eikä vain lastensuojelun asiakkuuteen. Valitettavasti tämäkin on ruuhkautunut ja täynnä esim. narkkariperheitä tai kovaa väkivaltaa. Esim. Vantaalla arviointiin on voitu jonottaa kuukausikaupalla.

Onhan se tietysti rahakysymys. En tiedä miksi psykologeja ei kouluteta enempää.

Eiköhän saada paikkaan kuin paikkaan tekijät, jos on hyvä palkka ja hyvät työolosuhteet.

On kai se kivempi olla vaikka uraohjauspsykologina 4000/ kk pohtimassa sopivia ammetteja kuin pienemmällä palkalla auttamassa huonokuntoisia teinejä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan käsittämätöntä, että jotkut opettajatkin olettavat oppilashuollon vain istuvan huoneissaan odottamassa, että jotakin akuuttia tapahtuu ja syöksyvät sitten supersankarin viitta heiluen paikalle, kun jotakuta ahdistaa. Oppilailta vielä ymmärrän sen, että laittavat viestin jossa pyytävät päästä tänään käymään, mutta että opetushenkilöstö. Meillä on siellä käynneillä asiakkaita, joita ei voi hylätä siksi, että joku muukin voi sillä hetkellä huonosti. 

Kysykää rehtoreiltanne ja erkkaopeiltanne, mitä tehdä kun nuori ei pysty olemaan luokassa. Oman kouluni erkat ottavat silloin oppilaan hoiviinsa. Jotkut ovat parikin viikkoa putkeen erkkojen luokassa keräämässä voimia. Jos ongelma on ihan jokapäiväinen, vaaditaan nimenomaan opetuksen järjestämistä jollain eri tavalla, ei kuraattoria tai psykologia toljottamaan sitä kohtausta.

No niin! Sieltähän tuli sitten ehdotus, että kaikki muut erityisen tuen ja tehostetun oppilaat jätetään vailla tukea, kun erkat istuu jatkossa yhden oppilaankanssa pari viikkoa keräämässä voimia.

Jos ongelma on jokapäiväinen, oppilas ei ole silloin koulukuntoinen.

Erkkaopeja on varmasti erilaisia. Omani pystyvät opettamaan pienryhmää, vaikka luokassa olisi myös joku toinen oppilas, joka ei isossa ryhmässä kykene olemaan. Kaikilla kouluilla ei varmasti ole tähän resurssia, mutta se taas ei ole koulupsykologin vika.

Jos oppilas ei ole koulukuntoinen, ei koulupsykologi siihen auta mitään. Vaikka ottaisi sen ahdistuneen oppilaan sillä sekunnilla käynnille, niin se ahdistus ei katoa millään taikasauvan heilautuksella. Kuukauden-parin päästä voikin olla jo selkeämpi muutos tilanteessa. Suurella osalla ei. Psyykkisesti sairas nuori tarvitsee hoitotiimin ja lääkityksen ja säännöllisen tuen.

Pienluokilla ei ole riittävästi paikkoja, sairaalakoulu on täynnä ja nuorisopsykiatria ei pysty hoitamaan nuoria. Tuossa on se pyhä kolminaisuus, joka oppilaiden tukemiseen oikeasti tarvittaisiin. Kun nämä eivät kykene hoitamaan omaa hommaansa, suunnataan ne vaatimukset ja viha koulupsykologiin, jonka pitäisi taikoa pois opettajalle raskas ongelmaoppilas.

Oma kouluyhteisöni on onneksi mukava ja rehtori, erkat ja opettajat ymmärtävät, että koulunkäynnin järjestämisestä vastuu on koululla - silloinkin kun ovat epäreilun suurien vaatimusten edessä. 

meillä ainakin erkat on siellä yleisopetuksen ryhmissä eivät erillisissä tiloissa. Luokassa kun on niitä tukea tarvitsijoita kourallinen, ei erkalla ole mahdollisuutta yksittäisiä oppilaita tukea ottamalla niitä eri tilaan. Jos teillä on asiat noin hyvin, onnea! Meillä erkkaa kohti on vajaa 300 oppilasta.

Vierailija kirjoitti:

Erikoissairaanhoidossa kuten esim. HYKS:n lastenpsykiatriassa ei pidetä tarpeellisena kouluun ja kotiin tehtävää työtä. Itä-Uudenmaan alueella toimi vuosia moniammatillinen lastenpsykiatrian tiimi vahvalla osaamisella. Tiimi jalkautui sinne, missä oli kriisiytynyt tilanne. Organisaatiomuutoksen myötä HYKS lakkautti tämän tiimin, koska linjajohtaja ym. eivät nähneet sille tarvetta. Tämä siis vuonna 2018.

Kyllähän tätä intensiivistä avohoitoa on ollut HUS Lastenpsykiatriassa ihan kauttaaltaan ihan koko pääkaupunkiseudun alueella.

Vierailija kirjoitti:

Minun tytön koululta puuttuu kokonaan koulupsykologi. Ei pääse ADHD-tutkimuksiin.  Voiko tästä tehdä valituksen aluehallintovirastoon ja hyödyttääkö se?  Tämähän rikkoo lakia, kun koulupsykologille pitäisi päästä seitsemän vuorokauden kuluessa.

Ei tuo aika koske tutkimuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.

Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.

Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.

Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.

Mutta mitä sitten tehdään?

Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?

Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.

Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?

Eikös tuo ole erityisopettajan työkenttää? Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia ja kouluttautuneet asioiden opettamiseen. Hämmentää aina se, kun joku opettaja haluaisi psykologin kertovan, miten hänen pitäisi _opettaa_ lasta. Sehän on sitä opettajan työn ydinosaamista. 

Merkittävä osa koulupsykologin ydinasiakaskunnasta ei ole millään tavalla opetettavissa. He ovat siihen liian sairaita. Opettaja yrittää ehkä vain esimerkiksi pitää oppilaan luokassa, estää häntä rikkomasta mitään tai vahingoittamasta ketään. Voin kertoa, että ei ole ihan ydinosaamista tämä.

Olen aineenopettaja. Esimerkiksi viime vuonna minulla oli yhdessä ryhmistäni oppilas, joka ei tehnyt tunneillani vuoteen mitään. Yritin syksyllä hänen kanssaan edistyä, mutta lopulta minun oli todettava, että minun on opetettava muuta ryhmää, enkä voi käyttää kaikkea energiaani yhteen poikaan, jonka kanssa työ kuitenkin valuu hukkaan. Tämä narkomaaniäidin lapsi sitten istui tunnit huppu päässä kännykällä muiden opiskellessa. Olin onnekas, että kyseessä ei ollut väkivaltaisesti oirehtiva teinipoika. Mutta koulukuntoinen hän ei todellakaan ollut. Onneksi, nimenomaan hänelle, täksi vuodeksi järjestyi pienryhmäpaikka.

Inkluusion sijaan nämä sairaat lapset tarvitsevat kipeästi hoitoa ja koulussa oman opettajan ja pienryhmän.

Tämä sama problematiikka koskee jo pian kaikkia kasvatusalalla toimivia ihmisiä. Meiltä kaikilta vaaditaan ihmeitä. Me saamme tehtävän, jossa ei voi onnistua. Se on todella uuvuttavaa.

Koulupsykologien puuttuminen näköjään yhteiskunnassa hyväksytään. Ehkäpä pian joudutaan hyväksymään pätevien opettajien puuttuminen kouluista.

Kouluihin tarvitaan apua kautta linjan. Lisää kuraattoreita ja psykologeja, joiden palkkaus ja työolot pitää saada kuntoon. Seinät ja pienryhmät takaisin ja ryhmäkoot kuriin. Lisää resursseja lasten mielenterveysongelmien hoitoon.

Mutta jos lapsi tai nuori ei ole koulukuntoinen, niin ei koulupsykologi ole silloin ollenkaan oikea osoite. Vaan lastenpsykiatria tai nuorisopsykiatria.

Kyllä se akuutista kohtauksesta kärsivä oppilas on enemmän sen koulupsykologin tai kuraattorin keskustelutarpeessa sillä hetkellä kuin opettajien eristettävänä, jottei satuta muita. Vaikka aloittamalla joka päivä koulunsa käymällä juttelemassa siellä oppilashuollon luona. Varmasti se lyhytkin hetki on tärkeä ja kalenterista löytyy tilaa järjestellä se kymmenen minuutin vartin aamunaloitus yhdessä näin oirehtivan oppilaan kanssa eikä todeta, että kun hoitokontakti on muualla, asia ei meille kuulu. Keskustella voi ilman hoitokontaktiakin sitä varten kai siellä koulussa ollaan, että hakeutua voi puheille.. vai heitetäänkö jokainen kopista ulos, kun nähdään, että ahaa, hoitokontakti jonnekin?

Yhden kopsyn vastuualue on 700-2000 oppilasta. Ei hän voi tavata aamulla vartin verran akuutisti oirehtivaa, sillä niitä on niin monta tuossa joukossa.

Eikä koulupsykologit hoida akuutteja kriisejä, ei kuulu työnkuvaan.

Ainakin meillä on ihan psykologi ja kuraattori omassa koulussa ja heillä yhteisesti koulun oppilaat.

Jos akuutisti oirehtivaa ei ehdi kukaan oppilashuorltoryhmästä näkemään aamulla edes sen verran, että kyselee kuulumiset ja voinnin, niin mikä virka koko oppilashuollolla koulussa edes on, kun akuuteillekaan tapauksille ei järjestetä aikaa?

Miten kukaan oppilas pääsee keskustelemaan, jos aina näytetään ovea ja kalenteria? Voisiko työnsä järjewtää niin, että tapaamiset alkaa vaikka 15minuuttia myöhemmin kuin koulupäivä, niin kaikki joilla on akuutti tarve keskustelulle, pääsee käymään heti aamusta ja silloin voi katsoa kalenteristaan milloin on aikaa pitemmälle keskustelulle tai ohjata suoraan eteenpäin tarvittaessa?

Ei voi olla näin kaavoihin kangistunutta toimintaa.

Oletetaan, että koulupsykologi tapaisi aamulla vartin verran akuutisti oirehtivaa teiniä ja kysyisi kuulumiset. Teini ehtii juuri alkaa kertomaan miten ahdistaa ja v i tuttaa kaikki, että mietti itsemurhaa viikonloppuna ja äiti ja isä kännäsi koko viikonlopun. Ja alkaa itkeä. Sitten vartti on ohi ja koulupsykologi ehtii sanoa että okei, hyvä kun kerroit mutta vartti loppui menehän luokkaan. Tästä on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Niin, tällainen asia käsitellään sillä hetkellä vai mikä on ohjeesi? Ei tavata ollenkaan ja annetaan pahan olon olla koko ajan?

Tässä kyllä lähestymistapana on matalankynnyksen puuttuminen ja saavutettavuus, josta koko ajan puhutaan. Jos em. nuori ei pääse kerrotmaan näistä asioista kellekään, niin ei ihme, että asiat ovat viturallaan

Ihan sama vaikka oltaisiin aika varattu ja kerrottu niitä näitä ja juuri ennen kuin aika päättyy, nuori kertoo jotain järkyttävää elämästään, niin meinaatko, että psykologi, kuraattori sanoo, että heihei, aika päättyi!? Miten se eroaa siinä, että järjestäisi aikaa aamusta näille karkeimmille tapauksille, että saa aloittaa koulupäivän kertomalla kuulumiset ja joku sama aikuinen kuuntelee? Oli ne sitten hyviä tai huonoja uutisia

Itse uudistaisin koko systeemin niin, että aamulla on kaikille oppashuoltoryhmän jäsenillä vaikka 30minuutin tapaamisaika, jonne kuka tahansa nuori voi tulla kertomaan asiansa.

Koulu ei kuitenkaan ole mikään hoitopaikka, jossa aamu aloitetaan "terapialla". Ymmärrätkö yhtään, kuinka paljon lapsia rynnisi juttelemaan aikuisille?

Mitä ihmettä selität? Onhan kouluissa nytkin varattu aikoja tavata joku oppilashuoltoryhmän edustaja ns. vapaalla ajalla. Miksi se ei voisi olla se siellä aamussa, jolloin pääsee heti purkamaan pahanolonsa kuin patoa sitä iltapäivään?