Lue keskustelun säännöt.
Miksi kouluista puuttuu niin paljon koulupsykologeja?
19.02.2023 |
Osaako joku sanoa syyn siihen, että miksi niin monesta koulusta puuttuu koulupsykologi, vaikka lain mukaan sellainen pitäisi koulussa olla? Luin uutisista, että monessa pikkukunnassa ei avoimeen virkaan ole vuosiin yhtään hakijaa mutta ilmeisesti jopa jossain Espoossa on niin, että paikkoja on auki, mutta hakijoita niihin pakkoihin ei ole. Mikä juttu tässä pikein on? Lapsilla on oikeus saada tukea. Miksi tätä asiaa ei laiteta kuntoon?
Kommentit (598)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Eikös tuo ole erityisopettajan työkenttää? Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia ja kouluttautuneet asioiden opettamiseen. Hämmentää aina se, kun joku opettaja haluaisi psykologin kertovan, miten hänen pitäisi _opettaa_ lasta. Sehän on sitä opettajan työn ydinosaamista.
Minulle taas on hämmentävää, että miksi se koulupsykologin palvelu = diagnoosi on hyvin tärkeä, jos sinne ohjaudutaan koska ope näkee lukivaikeuspulmaa/keskittymiapulmaa tms. ja lukivaikeus/keskittymis tms. diagnoosin jälkeen open tulee ihan itse osata järjestää opetus oikein, koska se on hänen ydinosaaminen.
Olen valmistunut 2010 aineenopettajaksi. Opintoihini kuului kuusi tuntia opetusta aiheesta, kuinka opetus tulisi järjestää erityisnuorille tai oppimisen ongelmista kärsiville. Minut on koulutettu aineenopettajaksi, ei erityisopettajaksi.
Miksi meillä Suomessa ei muuten järjestetä kuntoutusta esimerkiksi lukivaikeuteen? Aivothan voidaan kouluttaa käyttämään enemmän niitä alueita, joissa vikaa ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Jostain syystä suhtaudut aika nihkeästi koulupsykologeihin. Joo ehkä pidät heitä tärkeänä ammattikuntana, mutta silti kommentistasi tihkuu nyreys ja nihkeys heitä kohtaan.
Uskoisin että työssäni kohtaamani psykologit tahtoisivat tehdä parempaa työtä (tällä tarkoitan siis saada suuremman vaikutuksen aikaan. Sen minkä tekevät tekevät varmastikin ihan oikein ja hyvin.). En siis koe että syhtaudun koulupsykologeihin nihkeästi.
Mutta nyreästi ja nihkeästi suhtudun kyllä siihen, miten heidän työnsä on järjestetty. Siihen millaista tukea oppilas ja ope ja koti heiltä kokemukseni mukaan saa. Tämähän voi tietysti vaihdella paljon kunnittain ja henkilönkin mukaan.
Ja varmaan suurelta osin on kyse juuri tuosta resurssin puuttumisesta, jota aloittaja nostaa esiin. Mutta koska en ole koskaan nähnyt koulupsykologia muussa kuin diagnostisessa työssä, en aidosti tiedä, ovatko he se ammattiryhmä, joka diagnoosin jälkeenkin voisi tilannetta olla parantamassa.
Mitä apua toivoisit psykologin voivan konkreettisesti antaa opettajille diagnostisen työn jälkeen?
Minusta olisi mahtavaa, jos sitten yhdessä mietittäisiin lapselle sopivia tukitoimia. Näin äkkiseltään vaikka:
Että joku toinen ammattilainen (psykologi?) laskeutuisi tarvittaessa luokkaan ja toisi uutta näkökulmaa mahdollisiin tapoihin ja käytänteisiin, joilla tukea juuri tätä lasta ottaen huomioon tutkimuksissakin esiin tulleet pulmat.
Että hän ottaisi kantaa ongelman 'vakavuuden' arviointiin isommassa kuvassa ja auttaisi esimerkiksi saamaan lisäresurssia oppilaalle, jos laajemmassa tuentarpeiden ja resurssien yhteensovittamisessa se olisi oikeudenmukaista.
Että hän voisi antaa kotiin työkaluja lapsen tukemiseen.
Että hän voisi ohjata ja auttaa perhettä tarpeen mukaan eteenpäin oikean tuen piiriin siten, että he sinne myös päätyisivät (=ei vain virke siellä paperissa).
Sitä perhettä voi tukea esim. perheneuvola tai perhetyö, mutta niitä ei saa koulupsykologilta ja se psykologi ei sinne kotiin kyllä repeä perhetyötä tekemään mitenkään. Vaadit täysin kohtuuttomia.
Minä tiedän, ettei se psykologi sinne repeä. Se on juuri se ongelma jota yritän nostaa esiin. Diagnoosi saadaan pitkän jonotuksen jälkeen, mutta kukaan ei repeä kotiin eikä kouluun.
En minä sitä sano, että se on sen meidän psykologi Mattisen syy, vaan että systeemi ei ole kovin toimiva, jos ainoa mitä tästä kalliista koulupsykologijärjestelmästä jää käteen on se paperi. Monistetuna opelle ja huoltajalle. Se minusta on kohtuutonta.
Minusta jonkun pitäisi ottaa koppia siitä, että perhe ja lapsi päätyisi tarvitsemansa tuen piiriin myös silloin, jos he eivät osaa itsenäisesti tukea vaatia paperin saatuaan.
Minusta jonkun pitäisi olla valmis tukemaan myös opettajaa, joka yrittää sitten sen paperin luettuaan miettiä, miten lasta vielä paremmin tukisi.
Minä ymmärrän, ettei psykologi voi. Kun sitä psykologia ei edes ole. Mutta kun minusta jonkun pitäisi voida ja pystyä ja tässä olisi nyt niin kuin se ongelman ydin.
Ja yritän selventää itselleni, että olisiko se joku se psykologi, jos resurssia olisi riittävästi. Vai olisiko se joku muu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Jostain syystä suhtaudut aika nihkeästi koulupsykologeihin. Joo ehkä pidät heitä tärkeänä ammattikuntana, mutta silti kommentistasi tihkuu nyreys ja nihkeys heitä kohtaan.
Uskoisin että työssäni kohtaamani psykologit tahtoisivat tehdä parempaa työtä (tällä tarkoitan siis saada suuremman vaikutuksen aikaan. Sen minkä tekevät tekevät varmastikin ihan oikein ja hyvin.). En siis koe että syhtaudun koulupsykologeihin nihkeästi.
Mutta nyreästi ja nihkeästi suhtudun kyllä siihen, miten heidän työnsä on järjestetty. Siihen millaista tukea oppilas ja ope ja koti heiltä kokemukseni mukaan saa. Tämähän voi tietysti vaihdella paljon kunnittain ja henkilönkin mukaan.
Ja varmaan suurelta osin on kyse juuri tuosta resurssin puuttumisesta, jota aloittaja nostaa esiin. Mutta koska en ole koskaan nähnyt koulupsykologia muussa kuin diagnostisessa työssä, en aidosti tiedä, ovatko he se ammattiryhmä, joka diagnoosin jälkeenkin voisi tilannetta olla parantamassa.
Mitä apua toivoisit psykologin voivan konkreettisesti antaa opettajille diagnostisen työn jälkeen?
Minusta olisi mahtavaa, jos sitten yhdessä mietittäisiin lapselle sopivia tukitoimia. Näin äkkiseltään vaikka:
Että joku toinen ammattilainen (psykologi?) laskeutuisi tarvittaessa luokkaan ja toisi uutta näkökulmaa mahdollisiin tapoihin ja käytänteisiin, joilla tukea juuri tätä lasta ottaen huomioon tutkimuksissakin esiin tulleet pulmat.
Että hän ottaisi kantaa ongelman 'vakavuuden' arviointiin isommassa kuvassa ja auttaisi esimerkiksi saamaan lisäresurssia oppilaalle, jos laajemmassa tuentarpeiden ja resurssien yhteensovittamisessa se olisi oikeudenmukaista.
Että hän voisi antaa kotiin työkaluja lapsen tukemiseen.
Että hän voisi ohjata ja auttaa perhettä tarpeen mukaan eteenpäin oikean tuen piiriin siten, että he sinne myös päätyisivät (=ei vain virke siellä paperissa).
Sitä perhettä voi tukea esim. perheneuvola tai perhetyö, mutta niitä ei saa koulupsykologilta ja se psykologi ei sinne kotiin kyllä repeä perhetyötä tekemään mitenkään. Vaadit täysin kohtuuttomia.
Minä tiedän, ettei se psykologi sinne repeä. Se on juuri se ongelma jota yritän nostaa esiin. Diagnoosi saadaan pitkän jonotuksen jälkeen, mutta kukaan ei repeä kotiin eikä kouluun.
En minä sitä sano, että se on sen meidän psykologi Mattisen syy, vaan että systeemi ei ole kovin toimiva, jos ainoa mitä tästä kalliista koulupsykologijärjestelmästä jää käteen on se paperi. Monistetuna opelle ja huoltajalle. Se minusta on kohtuutonta.
Minusta jonkun pitäisi ottaa koppia siitä, että perhe ja lapsi päätyisi tarvitsemansa tuen piiriin myös silloin, jos he eivät osaa itsenäisesti tukea vaatia paperin saatuaan.
Minusta jonkun pitäisi olla valmis tukemaan myös opettajaa, joka yrittää sitten sen paperin luettuaan miettiä, miten lasta vielä paremmin tukisi.
Minä ymmärrän, ettei psykologi voi. Kun sitä psykologia ei edes ole. Mutta kun minusta jonkun pitäisi voida ja pystyä ja tässä olisi nyt niin kuin se ongelman ydin.
Ja yritän selventää itselleni, että olisiko se joku se psykologi, jos resurssia olisi riittävästi. Vai olisiko se joku muu.
Psykologi on ainoa ammattikuntansa edustaja koululla. Teitä opettajia on paljon, ettekö te voi keskenänne tiimeissä miettiä hyviä keinoja vaikka erkkaopen tuella?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Eikös tuo ole erityisopettajan työkenttää? Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia ja kouluttautuneet asioiden opettamiseen. Hämmentää aina se, kun joku opettaja haluaisi psykologin kertovan, miten hänen pitäisi _opettaa_ lasta. Sehän on sitä opettajan työn ydinosaamista.
Merkittävä osa koulupsykologin ydinasiakaskunnasta ei ole millään tavalla opetettavissa. He ovat siihen liian sairaita. Opettaja yrittää ehkä vain esimerkiksi pitää oppilaan luokassa, estää häntä rikkomasta mitään tai vahingoittamasta ketään. Voin kertoa, että ei ole ihan ydinosaamista tämä.
Olen aineenopettaja. Esimerkiksi viime vuonna minulla oli yhdessä ryhmistäni oppilas, joka ei tehnyt tunneillani vuoteen mitään. Yritin syksyllä hänen kanssaan edistyä, mutta lopulta minun oli todettava, että minun on opetettava muuta ryhmää, enkä voi käyttää kaikkea energiaani yhteen poikaan, jonka kanssa työ kuitenkin valuu hukkaan. Tämä narkomaaniäidin lapsi sitten istui tunnit huppu päässä kännykällä muiden opiskellessa. Olin onnekas, että kyseessä ei ollut väkivaltaisesti oirehtiva teinipoika. Mutta koulukuntoinen hän ei todellakaan ollut. Onneksi, nimenomaan hänelle, täksi vuodeksi järjestyi pienryhmäpaikka.
Inkluusion sijaan nämä sairaat lapset tarvitsevat kipeästi hoitoa ja koulussa oman opettajan ja pienryhmän.
Tämä sama problematiikka koskee jo pian kaikkia kasvatusalalla toimivia ihmisiä. Meiltä kaikilta vaaditaan ihmeitä. Me saamme tehtävän, jossa ei voi onnistua. Se on todella uuvuttavaa.
Koulupsykologien puuttuminen näköjään yhteiskunnassa hyväksytään. Ehkäpä pian joudutaan hyväksymään pätevien opettajien puuttuminen kouluista.
Kouluihin tarvitaan apua kautta linjan. Lisää kuraattoreita ja psykologeja, joiden palkkaus ja työolot pitää saada kuntoon. Seinät ja pienryhmät takaisin ja ryhmäkoot kuriin. Lisää resursseja lasten mielenterveysongelmien hoitoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Jostain syystä suhtaudut aika nihkeästi koulupsykologeihin. Joo ehkä pidät heitä tärkeänä ammattikuntana, mutta silti kommentistasi tihkuu nyreys ja nihkeys heitä kohtaan.
Uskoisin että työssäni kohtaamani psykologit tahtoisivat tehdä parempaa työtä (tällä tarkoitan siis saada suuremman vaikutuksen aikaan. Sen minkä tekevät tekevät varmastikin ihan oikein ja hyvin.). En siis koe että syhtaudun koulupsykologeihin nihkeästi.
Mutta nyreästi ja nihkeästi suhtudun kyllä siihen, miten heidän työnsä on järjestetty. Siihen millaista tukea oppilas ja ope ja koti heiltä kokemukseni mukaan saa. Tämähän voi tietysti vaihdella paljon kunnittain ja henkilönkin mukaan.
Ja varmaan suurelta osin on kyse juuri tuosta resurssin puuttumisesta, jota aloittaja nostaa esiin. Mutta koska en ole koskaan nähnyt koulupsykologia muussa kuin diagnostisessa työssä, en aidosti tiedä, ovatko he se ammattiryhmä, joka diagnoosin jälkeenkin voisi tilannetta olla parantamassa.
Mitä apua toivoisit psykologin voivan konkreettisesti antaa opettajille diagnostisen työn jälkeen?
Minusta olisi mahtavaa, jos sitten yhdessä mietittäisiin lapselle sopivia tukitoimia. Näin äkkiseltään vaikka:
Että joku toinen ammattilainen (psykologi?) laskeutuisi tarvittaessa luokkaan ja toisi uutta näkökulmaa mahdollisiin tapoihin ja käytänteisiin, joilla tukea juuri tätä lasta ottaen huomioon tutkimuksissakin esiin tulleet pulmat.
Että hän ottaisi kantaa ongelman 'vakavuuden' arviointiin isommassa kuvassa ja auttaisi esimerkiksi saamaan lisäresurssia oppilaalle, jos laajemmassa tuentarpeiden ja resurssien yhteensovittamisessa se olisi oikeudenmukaista.
Että hän voisi antaa kotiin työkaluja lapsen tukemiseen.
Että hän voisi ohjata ja auttaa perhettä tarpeen mukaan eteenpäin oikean tuen piiriin siten, että he sinne myös päätyisivät (=ei vain virke siellä paperissa).
Sitä perhettä voi tukea esim. perheneuvola tai perhetyö, mutta niitä ei saa koulupsykologilta ja se psykologi ei sinne kotiin kyllä repeä perhetyötä tekemään mitenkään. Vaadit täysin kohtuuttomia.
Jännää!
Olen aina olettanut, että näin ei tapahdu koska resurssit eivät riitä ja psykologi priorisoi ja pyrkii lyhentämään ylipitkiä jonojaan
.
Sinun lähtökohtasi taas on, että nämä eivät ole ollenkaan koulupsykologin työnkuvan kuuluvia asioita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Eikös tuo ole erityisopettajan työkenttää? Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia ja kouluttautuneet asioiden opettamiseen. Hämmentää aina se, kun joku opettaja haluaisi psykologin kertovan, miten hänen pitäisi _opettaa_ lasta. Sehän on sitä opettajan työn ydinosaamista.
Merkittävä osa koulupsykologin ydinasiakaskunnasta ei ole millään tavalla opetettavissa. He ovat siihen liian sairaita. Opettaja yrittää ehkä vain esimerkiksi pitää oppilaan luokassa, estää häntä rikkomasta mitään tai vahingoittamasta ketään. Voin kertoa, että ei ole ihan ydinosaamista tämä.
Olen aineenopettaja. Esimerkiksi viime vuonna minulla oli yhdessä ryhmistäni oppilas, joka ei tehnyt tunneillani vuoteen mitään. Yritin syksyllä hänen kanssaan edistyä, mutta lopulta minun oli todettava, että minun on opetettava muuta ryhmää, enkä voi käyttää kaikkea energiaani yhteen poikaan, jonka kanssa työ kuitenkin valuu hukkaan. Tämä narkomaaniäidin lapsi sitten istui tunnit huppu päässä kännykällä muiden opiskellessa. Olin onnekas, että kyseessä ei ollut väkivaltaisesti oirehtiva teinipoika. Mutta koulukuntoinen hän ei todellakaan ollut. Onneksi, nimenomaan hänelle, täksi vuodeksi järjestyi pienryhmäpaikka.
Inkluusion sijaan nämä sairaat lapset tarvitsevat kipeästi hoitoa ja koulussa oman opettajan ja pienryhmän.
Tämä sama problematiikka koskee jo pian kaikkia kasvatusalalla toimivia ihmisiä. Meiltä kaikilta vaaditaan ihmeitä. Me saamme tehtävän, jossa ei voi onnistua. Se on todella uuvuttavaa.
Koulupsykologien puuttuminen näköjään yhteiskunnassa hyväksytään. Ehkäpä pian joudutaan hyväksymään pätevien opettajien puuttuminen kouluista.
Kouluihin tarvitaan apua kautta linjan. Lisää kuraattoreita ja psykologeja, joiden palkkaus ja työolot pitää saada kuntoon. Seinät ja pienryhmät takaisin ja ryhmäkoot kuriin. Lisää resursseja lasten mielenterveysongelmien hoitoon.
Mitä sinun mielestä koulupsykologi olisi voinut tai olisi pitänyt tehdä tuon huppupojan suhteen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Eikös tuo ole erityisopettajan työkenttää? Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia ja kouluttautuneet asioiden opettamiseen. Hämmentää aina se, kun joku opettaja haluaisi psykologin kertovan, miten hänen pitäisi _opettaa_ lasta. Sehän on sitä opettajan työn ydinosaamista.
Merkittävä osa koulupsykologin ydinasiakaskunnasta ei ole millään tavalla opetettavissa. He ovat siihen liian sairaita. Opettaja yrittää ehkä vain esimerkiksi pitää oppilaan luokassa, estää häntä rikkomasta mitään tai vahingoittamasta ketään. Voin kertoa, että ei ole ihan ydinosaamista tämä.
Olen aineenopettaja. Esimerkiksi viime vuonna minulla oli yhdessä ryhmistäni oppilas, joka ei tehnyt tunneillani vuoteen mitään. Yritin syksyllä hänen kanssaan edistyä, mutta lopulta minun oli todettava, että minun on opetettava muuta ryhmää, enkä voi käyttää kaikkea energiaani yhteen poikaan, jonka kanssa työ kuitenkin valuu hukkaan. Tämä narkomaaniäidin lapsi sitten istui tunnit huppu päässä kännykällä muiden opiskellessa. Olin onnekas, että kyseessä ei ollut väkivaltaisesti oirehtiva teinipoika. Mutta koulukuntoinen hän ei todellakaan ollut. Onneksi, nimenomaan hänelle, täksi vuodeksi järjestyi pienryhmäpaikka.
Inkluusion sijaan nämä sairaat lapset tarvitsevat kipeästi hoitoa ja koulussa oman opettajan ja pienryhmän.
Tämä sama problematiikka koskee jo pian kaikkia kasvatusalalla toimivia ihmisiä. Meiltä kaikilta vaaditaan ihmeitä. Me saamme tehtävän, jossa ei voi onnistua. Se on todella uuvuttavaa.
Koulupsykologien puuttuminen näköjään yhteiskunnassa hyväksytään. Ehkäpä pian joudutaan hyväksymään pätevien opettajien puuttuminen kouluista.
Kouluihin tarvitaan apua kautta linjan. Lisää kuraattoreita ja psykologeja, joiden palkkaus ja työolot pitää saada kuntoon. Seinät ja pienryhmät takaisin ja ryhmäkoot kuriin. Lisää resursseja lasten mielenterveysongelmien hoitoon.
Mutta jos lapsi tai nuori ei ole koulukuntoinen, niin ei koulupsykologi ole silloin ollenkaan oikea osoite. Vaan lastenpsykiatria tai nuorisopsykiatria.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämäkin keskustelu heijastaa aika hyvin sitä, miksi koulupsykologina on niin raskasta. Opettajat yrittävät hädissään sälyttää todella huonosti voivien nuorten tukea koulupsykologille, koska oikeat hoitotahot eivät kykene tekemään hommiaan tarpeeksi tehokkaasti. Jos fyysisesti oireileva lapsi ei vaikka pääsisi kipeästi tarvitsemaansa leikkaukseen, ei hätiin vaadita kouluterveydenhoitajaa tekemään erikoissairaanhoidon hommia. Mutta kaikki psyykkinen oireilu, on se sitten itsetuhoisuus tai käytöshäiriö, sälytetään kuitenkin koulupsykologin niskoille.
Enkä halua tällä ilkeillä opettajille, heilläkin on iso hätä. Mutta kun kymmenen hukkuvaa tarrautuu siihen pelastusrenkaaseen, niin se pelastusrengas uppoaa itse - ja vaihtaa alaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Eikös tuo ole erityisopettajan työkenttää? Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia ja kouluttautuneet asioiden opettamiseen. Hämmentää aina se, kun joku opettaja haluaisi psykologin kertovan, miten hänen pitäisi _opettaa_ lasta. Sehän on sitä opettajan työn ydinosaamista.
Merkittävä osa koulupsykologin ydinasiakaskunnasta ei ole millään tavalla opetettavissa. He ovat siihen liian sairaita. Opettaja yrittää ehkä vain esimerkiksi pitää oppilaan luokassa, estää häntä rikkomasta mitään tai vahingoittamasta ketään. Voin kertoa, että ei ole ihan ydinosaamista tämä.
Olen aineenopettaja. Esimerkiksi viime vuonna minulla oli yhdessä ryhmistäni oppilas, joka ei tehnyt tunneillani vuoteen mitään. Yritin syksyllä hänen kanssaan edistyä, mutta lopulta minun oli todettava, että minun on opetettava muuta ryhmää, enkä voi käyttää kaikkea energiaani yhteen poikaan, jonka kanssa työ kuitenkin valuu hukkaan. Tämä narkomaaniäidin lapsi sitten istui tunnit huppu päässä kännykällä muiden opiskellessa. Olin onnekas, että kyseessä ei ollut väkivaltaisesti oirehtiva teinipoika. Mutta koulukuntoinen hän ei todellakaan ollut. Onneksi, nimenomaan hänelle, täksi vuodeksi järjestyi pienryhmäpaikka.
Inkluusion sijaan nämä sairaat lapset tarvitsevat kipeästi hoitoa ja koulussa oman opettajan ja pienryhmän.
Tämä sama problematiikka koskee jo pian kaikkia kasvatusalalla toimivia ihmisiä. Meiltä kaikilta vaaditaan ihmeitä. Me saamme tehtävän, jossa ei voi onnistua. Se on todella uuvuttavaa.
Koulupsykologien puuttuminen näköjään yhteiskunnassa hyväksytään. Ehkäpä pian joudutaan hyväksymään pätevien opettajien puuttuminen kouluista.
Kouluihin tarvitaan apua kautta linjan. Lisää kuraattoreita ja psykologeja, joiden palkkaus ja työolot pitää saada kuntoon. Seinät ja pienryhmät takaisin ja ryhmäkoot kuriin. Lisää resursseja lasten mielenterveysongelmien hoitoon.
Mutta jos lapsi tai nuori ei ole koulukuntoinen, niin ei koulupsykologi ole silloin ollenkaan oikea osoite. Vaan lastenpsykiatria tai nuorisopsykiatria.
Tähän väliin tarvitaan koulupsykologi, joka yhdessä lääkärin kanssa tekee sellaisen lähetteen, ettei nuori tule heti bumerangina takaisin. Ope ei pysty tekemään mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Eikös tuo ole erityisopettajan työkenttää? Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia ja kouluttautuneet asioiden opettamiseen. Hämmentää aina se, kun joku opettaja haluaisi psykologin kertovan, miten hänen pitäisi _opettaa_ lasta. Sehän on sitä opettajan työn ydinosaamista.
Merkittävä osa koulupsykologin ydinasiakaskunnasta ei ole millään tavalla opetettavissa. He ovat siihen liian sairaita. Opettaja yrittää ehkä vain esimerkiksi pitää oppilaan luokassa, estää häntä rikkomasta mitään tai vahingoittamasta ketään. Voin kertoa, että ei ole ihan ydinosaamista tämä.
Olen aineenopettaja. Esimerkiksi viime vuonna minulla oli yhdessä ryhmistäni oppilas, joka ei tehnyt tunneillani vuoteen mitään. Yritin syksyllä hänen kanssaan edistyä, mutta lopulta minun oli todettava, että minun on opetettava muuta ryhmää, enkä voi käyttää kaikkea energiaani yhteen poikaan, jonka kanssa työ kuitenkin valuu hukkaan. Tämä narkomaaniäidin lapsi sitten istui tunnit huppu päässä kännykällä muiden opiskellessa. Olin onnekas, että kyseessä ei ollut väkivaltaisesti oirehtiva teinipoika. Mutta koulukuntoinen hän ei todellakaan ollut. Onneksi, nimenomaan hänelle, täksi vuodeksi järjestyi pienryhmäpaikka.
Inkluusion sijaan nämä sairaat lapset tarvitsevat kipeästi hoitoa ja koulussa oman opettajan ja pienryhmän.
Tämä sama problematiikka koskee jo pian kaikkia kasvatusalalla toimivia ihmisiä. Meiltä kaikilta vaaditaan ihmeitä. Me saamme tehtävän, jossa ei voi onnistua. Se on todella uuvuttavaa.
Koulupsykologien puuttuminen näköjään yhteiskunnassa hyväksytään. Ehkäpä pian joudutaan hyväksymään pätevien opettajien puuttuminen kouluista.
Kouluihin tarvitaan apua kautta linjan. Lisää kuraattoreita ja psykologeja, joiden palkkaus ja työolot pitää saada kuntoon. Seinät ja pienryhmät takaisin ja ryhmäkoot kuriin. Lisää resursseja lasten mielenterveysongelmien hoitoon.
Mitä sinun mielestä koulupsykologi olisi voinut tai olisi pitänyt tehdä tuon huppupojan suhteen?
Vastasin väitteeseen siitä, että opettaja osaa kyllä näitä opettaa. Emme osaa. Esimerkiksi matematiikkaa pääaineena lukenut ei ole pätevä miettimään, miten tuetaan lasta, joka on psykoosin partaalla, puhumattakaan miten hänelle opetetaan toisen asteen yhtälöitä.
Psykologi ei voi tehdä asialle mitään, koska hänellä ei ole aikaa, eikä ole mitään paikkaa, johon sairas lapsi ohjataan.
Viestini oli tarkoitus valaista sitä, että kouluissa tarvitaan kaikkeen apua.
Olen opettanut yli 20 vuotta isoilla yläkouluilla. En tunnista lainkaan mitään vastakkainasettelua opettajien ja psykologien välillä. Samassa kusessa ollaan kaikki ja kaikki ymmärrämme, että emme monellekaan asialle mitään voi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Eikös tuo ole erityisopettajan työkenttää? Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia ja kouluttautuneet asioiden opettamiseen. Hämmentää aina se, kun joku opettaja haluaisi psykologin kertovan, miten hänen pitäisi _opettaa_ lasta. Sehän on sitä opettajan työn ydinosaamista.
Merkittävä osa koulupsykologin ydinasiakaskunnasta ei ole millään tavalla opetettavissa. He ovat siihen liian sairaita. Opettaja yrittää ehkä vain esimerkiksi pitää oppilaan luokassa, estää häntä rikkomasta mitään tai vahingoittamasta ketään. Voin kertoa, että ei ole ihan ydinosaamista tämä.
Olen aineenopettaja. Esimerkiksi viime vuonna minulla oli yhdessä ryhmistäni oppilas, joka ei tehnyt tunneillani vuoteen mitään. Yritin syksyllä hänen kanssaan edistyä, mutta lopulta minun oli todettava, että minun on opetettava muuta ryhmää, enkä voi käyttää kaikkea energiaani yhteen poikaan, jonka kanssa työ kuitenkin valuu hukkaan. Tämä narkomaaniäidin lapsi sitten istui tunnit huppu päässä kännykällä muiden opiskellessa. Olin onnekas, että kyseessä ei ollut väkivaltaisesti oirehtiva teinipoika. Mutta koulukuntoinen hän ei todellakaan ollut. Onneksi, nimenomaan hänelle, täksi vuodeksi järjestyi pienryhmäpaikka.
Inkluusion sijaan nämä sairaat lapset tarvitsevat kipeästi hoitoa ja koulussa oman opettajan ja pienryhmän.
Tämä sama problematiikka koskee jo pian kaikkia kasvatusalalla toimivia ihmisiä. Meiltä kaikilta vaaditaan ihmeitä. Me saamme tehtävän, jossa ei voi onnistua. Se on todella uuvuttavaa.
Koulupsykologien puuttuminen näköjään yhteiskunnassa hyväksytään. Ehkäpä pian joudutaan hyväksymään pätevien opettajien puuttuminen kouluista.
Kouluihin tarvitaan apua kautta linjan. Lisää kuraattoreita ja psykologeja, joiden palkkaus ja työolot pitää saada kuntoon. Seinät ja pienryhmät takaisin ja ryhmäkoot kuriin. Lisää resursseja lasten mielenterveysongelmien hoitoon.
Mutta jos lapsi tai nuori ei ole koulukuntoinen, niin ei koulupsykologi ole silloin ollenkaan oikea osoite. Vaan lastenpsykiatria tai nuorisopsykiatria.
Tähän väliin tarvitaan koulupsykologi, joka yhdessä lääkärin kanssa tekee sellaisen lähetteen, ettei nuori tule heti bumerangina takaisin. Ope ei pysty tekemään mitään.
No ei tarvita. Lääkärin lähete riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Eikös tuo ole erityisopettajan työkenttää? Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia ja kouluttautuneet asioiden opettamiseen. Hämmentää aina se, kun joku opettaja haluaisi psykologin kertovan, miten hänen pitäisi _opettaa_ lasta. Sehän on sitä opettajan työn ydinosaamista.
Merkittävä osa koulupsykologin ydinasiakaskunnasta ei ole millään tavalla opetettavissa. He ovat siihen liian sairaita. Opettaja yrittää ehkä vain esimerkiksi pitää oppilaan luokassa, estää häntä rikkomasta mitään tai vahingoittamasta ketään. Voin kertoa, että ei ole ihan ydinosaamista tämä.
Olen aineenopettaja. Esimerkiksi viime vuonna minulla oli yhdessä ryhmistäni oppilas, joka ei tehnyt tunneillani vuoteen mitään. Yritin syksyllä hänen kanssaan edistyä, mutta lopulta minun oli todettava, että minun on opetettava muuta ryhmää, enkä voi käyttää kaikkea energiaani yhteen poikaan, jonka kanssa työ kuitenkin valuu hukkaan. Tämä narkomaaniäidin lapsi sitten istui tunnit huppu päässä kännykällä muiden opiskellessa. Olin onnekas, että kyseessä ei ollut väkivaltaisesti oirehtiva teinipoika. Mutta koulukuntoinen hän ei todellakaan ollut. Onneksi, nimenomaan hänelle, täksi vuodeksi järjestyi pienryhmäpaikka.
Inkluusion sijaan nämä sairaat lapset tarvitsevat kipeästi hoitoa ja koulussa oman opettajan ja pienryhmän.
Tämä sama problematiikka koskee jo pian kaikkia kasvatusalalla toimivia ihmisiä. Meiltä kaikilta vaaditaan ihmeitä. Me saamme tehtävän, jossa ei voi onnistua. Se on todella uuvuttavaa.
Koulupsykologien puuttuminen näköjään yhteiskunnassa hyväksytään. Ehkäpä pian joudutaan hyväksymään pätevien opettajien puuttuminen kouluista.
Kouluihin tarvitaan apua kautta linjan. Lisää kuraattoreita ja psykologeja, joiden palkkaus ja työolot pitää saada kuntoon. Seinät ja pienryhmät takaisin ja ryhmäkoot kuriin. Lisää resursseja lasten mielenterveysongelmien hoitoon.
Mutta jos lapsi tai nuori ei ole koulukuntoinen, niin ei koulupsykologi ole silloin ollenkaan oikea osoite. Vaan lastenpsykiatria tai nuorisopsykiatria.
Tähän väliin tarvitaan koulupsykologi, joka yhdessä lääkärin kanssa tekee sellaisen lähetteen, ettei nuori tule heti bumerangina takaisin. Ope ei pysty tekemään mitään.
Koulupsykologi ei pysty lähettämään ketään psykiatrialle, lähetteet menevät aina lääkäriltä lääkärille.
Opettajan kannattaa myös ohjata nuori päivystykseen ja olla yhteydessä lastensuojeluun, jos nuori on vaaraksi itselleen. Se on se oikea osoite akuuteissa tapauksissa, ei oppilashuolto.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Eikös tuo ole erityisopettajan työkenttää? Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia ja kouluttautuneet asioiden opettamiseen. Hämmentää aina se, kun joku opettaja haluaisi psykologin kertovan, miten hänen pitäisi _opettaa_ lasta. Sehän on sitä opettajan työn ydinosaamista.
Merkittävä osa koulupsykologin ydinasiakaskunnasta ei ole millään tavalla opetettavissa. He ovat siihen liian sairaita. Opettaja yrittää ehkä vain esimerkiksi pitää oppilaan luokassa, estää häntä rikkomasta mitään tai vahingoittamasta ketään. Voin kertoa, että ei ole ihan ydinosaamista tämä.
Olen aineenopettaja. Esimerkiksi viime vuonna minulla oli yhdessä ryhmistäni oppilas, joka ei tehnyt tunneillani vuoteen mitään. Yritin syksyllä hänen kanssaan edistyä, mutta lopulta minun oli todettava, että minun on opetettava muuta ryhmää, enkä voi käyttää kaikkea energiaani yhteen poikaan, jonka kanssa työ kuitenkin valuu hukkaan. Tämä narkomaaniäidin lapsi sitten istui tunnit huppu päässä kännykällä muiden opiskellessa. Olin onnekas, että kyseessä ei ollut väkivaltaisesti oirehtiva teinipoika. Mutta koulukuntoinen hän ei todellakaan ollut. Onneksi, nimenomaan hänelle, täksi vuodeksi järjestyi pienryhmäpaikka.
Inkluusion sijaan nämä sairaat lapset tarvitsevat kipeästi hoitoa ja koulussa oman opettajan ja pienryhmän.
Tämä sama problematiikka koskee jo pian kaikkia kasvatusalalla toimivia ihmisiä. Meiltä kaikilta vaaditaan ihmeitä. Me saamme tehtävän, jossa ei voi onnistua. Se on todella uuvuttavaa.
Koulupsykologien puuttuminen näköjään yhteiskunnassa hyväksytään. Ehkäpä pian joudutaan hyväksymään pätevien opettajien puuttuminen kouluista.
Kouluihin tarvitaan apua kautta linjan. Lisää kuraattoreita ja psykologeja, joiden palkkaus ja työolot pitää saada kuntoon. Seinät ja pienryhmät takaisin ja ryhmäkoot kuriin. Lisää resursseja lasten mielenterveysongelmien hoitoon.
Mitä sinun mielestä koulupsykologi olisi voinut tai olisi pitänyt tehdä tuon huppupojan suhteen?
Vastasin väitteeseen siitä, että opettaja osaa kyllä näitä opettaa. Emme osaa. Esimerkiksi matematiikkaa pääaineena lukenut ei ole pätevä miettimään, miten tuetaan lasta, joka on psykoosin partaalla, puhumattakaan miten hänelle opetetaan toisen asteen yhtälöitä.
Psykologi ei voi tehdä asialle mitään, koska hänellä ei ole aikaa, eikä ole mitään paikkaa, johon sairas lapsi ohjataan.
Viestini oli tarkoitus valaista sitä, että kouluissa tarvitaan kaikkeen apua.
Olen opettanut yli 20 vuotta isoilla yläkouluilla. En tunnista lainkaan mitään vastakkainasettelua opettajien ja psykologien välillä. Samassa kusessa ollaan kaikki ja kaikki ymmärrämme, että emme monellekaan asialle mitään voi.
No ei kyllä koulupsykologikaan tiedä miten opetetaan matikkaa psykoosin partaalla olevalle. Eikä hänen kuulukaan tietää. Ymmärrän toki opettajan ongelman, mutta ei koulupsykologin tehtävä ole tietää miten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Eikös tuo ole erityisopettajan työkenttää? Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia ja kouluttautuneet asioiden opettamiseen. Hämmentää aina se, kun joku opettaja haluaisi psykologin kertovan, miten hänen pitäisi _opettaa_ lasta. Sehän on sitä opettajan työn ydinosaamista.
Merkittävä osa koulupsykologin ydinasiakaskunnasta ei ole millään tavalla opetettavissa. He ovat siihen liian sairaita. Opettaja yrittää ehkä vain esimerkiksi pitää oppilaan luokassa, estää häntä rikkomasta mitään tai vahingoittamasta ketään. Voin kertoa, että ei ole ihan ydinosaamista tämä.
Olen aineenopettaja. Esimerkiksi viime vuonna minulla oli yhdessä ryhmistäni oppilas, joka ei tehnyt tunneillani vuoteen mitään. Yritin syksyllä hänen kanssaan edistyä, mutta lopulta minun oli todettava, että minun on opetettava muuta ryhmää, enkä voi käyttää kaikkea energiaani yhteen poikaan, jonka kanssa työ kuitenkin valuu hukkaan. Tämä narkomaaniäidin lapsi sitten istui tunnit huppu päässä kännykällä muiden opiskellessa. Olin onnekas, että kyseessä ei ollut väkivaltaisesti oirehtiva teinipoika. Mutta koulukuntoinen hän ei todellakaan ollut. Onneksi, nimenomaan hänelle, täksi vuodeksi järjestyi pienryhmäpaikka.
Inkluusion sijaan nämä sairaat lapset tarvitsevat kipeästi hoitoa ja koulussa oman opettajan ja pienryhmän.
Tämä sama problematiikka koskee jo pian kaikkia kasvatusalalla toimivia ihmisiä. Meiltä kaikilta vaaditaan ihmeitä. Me saamme tehtävän, jossa ei voi onnistua. Se on todella uuvuttavaa.
Koulupsykologien puuttuminen näköjään yhteiskunnassa hyväksytään. Ehkäpä pian joudutaan hyväksymään pätevien opettajien puuttuminen kouluista.
Kouluihin tarvitaan apua kautta linjan. Lisää kuraattoreita ja psykologeja, joiden palkkaus ja työolot pitää saada kuntoon. Seinät ja pienryhmät takaisin ja ryhmäkoot kuriin. Lisää resursseja lasten mielenterveysongelmien hoitoon.
Mutta jos lapsi tai nuori ei ole koulukuntoinen, niin ei koulupsykologi ole silloin ollenkaan oikea osoite. Vaan lastenpsykiatria tai nuorisopsykiatria.
Kyllä se akuutista kohtauksesta kärsivä oppilas on enemmän sen koulupsykologin tai kuraattorin keskustelutarpeessa sillä hetkellä kuin opettajien eristettävänä, jottei satuta muita. Vaikka aloittamalla joka päivä koulunsa käymällä juttelemassa siellä oppilashuollon luona. Varmasti se lyhytkin hetki on tärkeä ja kalenterista löytyy tilaa järjestellä se kymmenen minuutin vartin aamunaloitus yhdessä näin oirehtivan oppilaan kanssa eikä todeta, että kun hoitokontakti on muualla, asia ei meille kuulu. Keskustella voi ilman hoitokontaktiakin sitä varten kai siellä koulussa ollaan, että hakeutua voi puheille.. vai heitetäänkö jokainen kopista ulos, kun nähdään, että ahaa, hoitokontakti jonnekin?
Vierailija kirjoitti:
Saavat muualla 5000 e / kk
Koulu maksaisi 3000 e /kk ja osa-aikainen joten vielä pienempi palkka käytännössä ja kaikki pisteet eri kouluilla..
.
Tässä on syy
Edelleen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Eikös tuo ole erityisopettajan työkenttää? Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia ja kouluttautuneet asioiden opettamiseen. Hämmentää aina se, kun joku opettaja haluaisi psykologin kertovan, miten hänen pitäisi _opettaa_ lasta. Sehän on sitä opettajan työn ydinosaamista.
Merkittävä osa koulupsykologin ydinasiakaskunnasta ei ole millään tavalla opetettavissa. He ovat siihen liian sairaita. Opettaja yrittää ehkä vain esimerkiksi pitää oppilaan luokassa, estää häntä rikkomasta mitään tai vahingoittamasta ketään. Voin kertoa, että ei ole ihan ydinosaamista tämä.
Olen aineenopettaja. Esimerkiksi viime vuonna minulla oli yhdessä ryhmistäni oppilas, joka ei tehnyt tunneillani vuoteen mitään. Yritin syksyllä hänen kanssaan edistyä, mutta lopulta minun oli todettava, että minun on opetettava muuta ryhmää, enkä voi käyttää kaikkea energiaani yhteen poikaan, jonka kanssa työ kuitenkin valuu hukkaan. Tämä narkomaaniäidin lapsi sitten istui tunnit huppu päässä kännykällä muiden opiskellessa. Olin onnekas, että kyseessä ei ollut väkivaltaisesti oirehtiva teinipoika. Mutta koulukuntoinen hän ei todellakaan ollut. Onneksi, nimenomaan hänelle, täksi vuodeksi järjestyi pienryhmäpaikka.
Inkluusion sijaan nämä sairaat lapset tarvitsevat kipeästi hoitoa ja koulussa oman opettajan ja pienryhmän.
Tämä sama problematiikka koskee jo pian kaikkia kasvatusalalla toimivia ihmisiä. Meiltä kaikilta vaaditaan ihmeitä. Me saamme tehtävän, jossa ei voi onnistua. Se on todella uuvuttavaa.
Koulupsykologien puuttuminen näköjään yhteiskunnassa hyväksytään. Ehkäpä pian joudutaan hyväksymään pätevien opettajien puuttuminen kouluista.
Kouluihin tarvitaan apua kautta linjan. Lisää kuraattoreita ja psykologeja, joiden palkkaus ja työolot pitää saada kuntoon. Seinät ja pienryhmät takaisin ja ryhmäkoot kuriin. Lisää resursseja lasten mielenterveysongelmien hoitoon.
Mutta jos lapsi tai nuori ei ole koulukuntoinen, niin ei koulupsykologi ole silloin ollenkaan oikea osoite. Vaan lastenpsykiatria tai nuorisopsykiatria.
Tähän väliin tarvitaan koulupsykologi, joka yhdessä lääkärin kanssa tekee sellaisen lähetteen, ettei nuori tule heti bumerangina takaisin. Ope ei pysty tekemään mitään.
Koulupsykologi ei pysty lähettämään ketään psykiatrialle, lähetteet menevät aina lääkäriltä lääkärille.
Opettajan kannattaa myös ohjata nuori päivystykseen ja olla yhteydessä lastensuojeluun, jos nuori on vaaraksi itselleen. Se on se oikea osoite akuuteissa tapauksissa, ei oppilashuolto.
Ilman sitä oppilasta tuntevaa psykologia ei lähetteestä tule hyvä. Ihan liikaa on kuultu lausetta "koulu kyllä kuntouttaa"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Eikös tuo ole erityisopettajan työkenttää? Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia ja kouluttautuneet asioiden opettamiseen. Hämmentää aina se, kun joku opettaja haluaisi psykologin kertovan, miten hänen pitäisi _opettaa_ lasta. Sehän on sitä opettajan työn ydinosaamista.
Merkittävä osa koulupsykologin ydinasiakaskunnasta ei ole millään tavalla opetettavissa. He ovat siihen liian sairaita. Opettaja yrittää ehkä vain esimerkiksi pitää oppilaan luokassa, estää häntä rikkomasta mitään tai vahingoittamasta ketään. Voin kertoa, että ei ole ihan ydinosaamista tämä.
Olen aineenopettaja. Esimerkiksi viime vuonna minulla oli yhdessä ryhmistäni oppilas, joka ei tehnyt tunneillani vuoteen mitään. Yritin syksyllä hänen kanssaan edistyä, mutta lopulta minun oli todettava, että minun on opetettava muuta ryhmää, enkä voi käyttää kaikkea energiaani yhteen poikaan, jonka kanssa työ kuitenkin valuu hukkaan. Tämä narkomaaniäidin lapsi sitten istui tunnit huppu päässä kännykällä muiden opiskellessa. Olin onnekas, että kyseessä ei ollut väkivaltaisesti oirehtiva teinipoika. Mutta koulukuntoinen hän ei todellakaan ollut. Onneksi, nimenomaan hänelle, täksi vuodeksi järjestyi pienryhmäpaikka.
Inkluusion sijaan nämä sairaat lapset tarvitsevat kipeästi hoitoa ja koulussa oman opettajan ja pienryhmän.
Tämä sama problematiikka koskee jo pian kaikkia kasvatusalalla toimivia ihmisiä. Meiltä kaikilta vaaditaan ihmeitä. Me saamme tehtävän, jossa ei voi onnistua. Se on todella uuvuttavaa.
Koulupsykologien puuttuminen näköjään yhteiskunnassa hyväksytään. Ehkäpä pian joudutaan hyväksymään pätevien opettajien puuttuminen kouluista.
Kouluihin tarvitaan apua kautta linjan. Lisää kuraattoreita ja psykologeja, joiden palkkaus ja työolot pitää saada kuntoon. Seinät ja pienryhmät takaisin ja ryhmäkoot kuriin. Lisää resursseja lasten mielenterveysongelmien hoitoon.
Mutta jos lapsi tai nuori ei ole koulukuntoinen, niin ei koulupsykologi ole silloin ollenkaan oikea osoite. Vaan lastenpsykiatria tai nuorisopsykiatria.
Kyllä se akuutista kohtauksesta kärsivä oppilas on enemmän sen koulupsykologin tai kuraattorin keskustelutarpeessa sillä hetkellä kuin opettajien eristettävänä, jottei satuta muita. Vaikka aloittamalla joka päivä koulunsa käymällä juttelemassa siellä oppilashuollon luona. Varmasti se lyhytkin hetki on tärkeä ja kalenterista löytyy tilaa järjestellä se kymmenen minuutin vartin aamunaloitus yhdessä näin oirehtivan oppilaan kanssa eikä todeta, että kun hoitokontakti on muualla, asia ei meille kuulu. Keskustella voi ilman hoitokontaktiakin sitä varten kai siellä koulussa ollaan, että hakeutua voi puheille.. vai heitetäänkö jokainen kopista ulos, kun nähdään, että ahaa, hoitokontakti jonnekin?
Yhden kopsyn vastuualue on 700-2000 oppilasta. Ei hän voi tavata aamulla vartin verran akuutisti oirehtivaa, sillä niitä on niin monta tuossa joukossa.
Eikä koulupsykologit hoida akuutteja kriisejä, ei kuulu työnkuvaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Eikös tuo ole erityisopettajan työkenttää? Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia ja kouluttautuneet asioiden opettamiseen. Hämmentää aina se, kun joku opettaja haluaisi psykologin kertovan, miten hänen pitäisi _opettaa_ lasta. Sehän on sitä opettajan työn ydinosaamista.
Merkittävä osa koulupsykologin ydinasiakaskunnasta ei ole millään tavalla opetettavissa. He ovat siihen liian sairaita. Opettaja yrittää ehkä vain esimerkiksi pitää oppilaan luokassa, estää häntä rikkomasta mitään tai vahingoittamasta ketään. Voin kertoa, että ei ole ihan ydinosaamista tämä.
Olen aineenopettaja. Esimerkiksi viime vuonna minulla oli yhdessä ryhmistäni oppilas, joka ei tehnyt tunneillani vuoteen mitään. Yritin syksyllä hänen kanssaan edistyä, mutta lopulta minun oli todettava, että minun on opetettava muuta ryhmää, enkä voi käyttää kaikkea energiaani yhteen poikaan, jonka kanssa työ kuitenkin valuu hukkaan. Tämä narkomaaniäidin lapsi sitten istui tunnit huppu päässä kännykällä muiden opiskellessa. Olin onnekas, että kyseessä ei ollut väkivaltaisesti oirehtiva teinipoika. Mutta koulukuntoinen hän ei todellakaan ollut. Onneksi, nimenomaan hänelle, täksi vuodeksi järjestyi pienryhmäpaikka.
Inkluusion sijaan nämä sairaat lapset tarvitsevat kipeästi hoitoa ja koulussa oman opettajan ja pienryhmän.
Tämä sama problematiikka koskee jo pian kaikkia kasvatusalalla toimivia ihmisiä. Meiltä kaikilta vaaditaan ihmeitä. Me saamme tehtävän, jossa ei voi onnistua. Se on todella uuvuttavaa.
Koulupsykologien puuttuminen näköjään yhteiskunnassa hyväksytään. Ehkäpä pian joudutaan hyväksymään pätevien opettajien puuttuminen kouluista.
Kouluihin tarvitaan apua kautta linjan. Lisää kuraattoreita ja psykologeja, joiden palkkaus ja työolot pitää saada kuntoon. Seinät ja pienryhmät takaisin ja ryhmäkoot kuriin. Lisää resursseja lasten mielenterveysongelmien hoitoon.
Mutta jos lapsi tai nuori ei ole koulukuntoinen, niin ei koulupsykologi ole silloin ollenkaan oikea osoite. Vaan lastenpsykiatria tai nuorisopsykiatria.
Tähän väliin tarvitaan koulupsykologi, joka yhdessä lääkärin kanssa tekee sellaisen lähetteen, ettei nuori tule heti bumerangina takaisin. Ope ei pysty tekemään mitään.
Koulupsykologi ei pysty lähettämään ketään psykiatrialle, lähetteet menevät aina lääkäriltä lääkärille.
Opettajan kannattaa myös ohjata nuori päivystykseen ja olla yhteydessä lastensuojeluun, jos nuori on vaaraksi itselleen. Se on se oikea osoite akuuteissa tapauksissa, ei oppilashuolto.
Ilman sitä oppilasta tuntevaa psykologia ei lähetteestä tule hyvä. Ihan liikaa on kuultu lausetta "koulu kyllä kuntouttaa"
Lähetteiden tekeminen on lääkärien työsarkaa. Ei psykologin tehtävä ole paikata lääkärin heikkoa ammattitaitoa, jos lääkäri ei kerran osaa hyvää lähetettä tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Eikös tuo ole erityisopettajan työkenttää? Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia ja kouluttautuneet asioiden opettamiseen. Hämmentää aina se, kun joku opettaja haluaisi psykologin kertovan, miten hänen pitäisi _opettaa_ lasta. Sehän on sitä opettajan työn ydinosaamista.
Merkittävä osa koulupsykologin ydinasiakaskunnasta ei ole millään tavalla opetettavissa. He ovat siihen liian sairaita. Opettaja yrittää ehkä vain esimerkiksi pitää oppilaan luokassa, estää häntä rikkomasta mitään tai vahingoittamasta ketään. Voin kertoa, että ei ole ihan ydinosaamista tämä.
Olen aineenopettaja. Esimerkiksi viime vuonna minulla oli yhdessä ryhmistäni oppilas, joka ei tehnyt tunneillani vuoteen mitään. Yritin syksyllä hänen kanssaan edistyä, mutta lopulta minun oli todettava, että minun on opetettava muuta ryhmää, enkä voi käyttää kaikkea energiaani yhteen poikaan, jonka kanssa työ kuitenkin valuu hukkaan. Tämä narkomaaniäidin lapsi sitten istui tunnit huppu päässä kännykällä muiden opiskellessa. Olin onnekas, että kyseessä ei ollut väkivaltaisesti oirehtiva teinipoika. Mutta koulukuntoinen hän ei todellakaan ollut. Onneksi, nimenomaan hänelle, täksi vuodeksi järjestyi pienryhmäpaikka.
Inkluusion sijaan nämä sairaat lapset tarvitsevat kipeästi hoitoa ja koulussa oman opettajan ja pienryhmän.
Tämä sama problematiikka koskee jo pian kaikkia kasvatusalalla toimivia ihmisiä. Meiltä kaikilta vaaditaan ihmeitä. Me saamme tehtävän, jossa ei voi onnistua. Se on todella uuvuttavaa.
Koulupsykologien puuttuminen näköjään yhteiskunnassa hyväksytään. Ehkäpä pian joudutaan hyväksymään pätevien opettajien puuttuminen kouluista.
Kouluihin tarvitaan apua kautta linjan. Lisää kuraattoreita ja psykologeja, joiden palkkaus ja työolot pitää saada kuntoon. Seinät ja pienryhmät takaisin ja ryhmäkoot kuriin. Lisää resursseja lasten mielenterveysongelmien hoitoon.
Mitä sinun mielestä koulupsykologi olisi voinut tai olisi pitänyt tehdä tuon huppupojan suhteen?
Vastasin väitteeseen siitä, että opettaja osaa kyllä näitä opettaa. Emme osaa. Esimerkiksi matematiikkaa pääaineena lukenut ei ole pätevä miettimään, miten tuetaan lasta, joka on psykoosin partaalla, puhumattakaan miten hänelle opetetaan toisen asteen yhtälöitä.
Psykologi ei voi tehdä asialle mitään, koska hänellä ei ole aikaa, eikä ole mitään paikkaa, johon sairas lapsi ohjataan.
Viestini oli tarkoitus valaista sitä, että kouluissa tarvitaan kaikkeen apua.
Olen opettanut yli 20 vuotta isoilla yläkouluilla. En tunnista lainkaan mitään vastakkainasettelua opettajien ja psykologien välillä. Samassa kusessa ollaan kaikki ja kaikki ymmärrämme, että emme monellekaan asialle mitään voi.
No ei kyllä koulupsykologikaan tiedä miten opetetaan matikkaa psykoosin partaalla olevalle. Eikä hänen kuulukaan tietää. Ymmärrän toki opettajan ongelman, mutta ei koulupsykologin tehtävä ole tietää miten.
Eiköhän kysymys ollut lähinnä siinä, että miten sen oppilaan kanssa tunnilla toimitaan, kun oppilas on psykoosin partaalla ja aine ahdistaa niin paljon, että saa kohtauksen. Siinä luulisi psykologilla olevan osaamista tarjota esim sille oppilaalle keinoja ja keskusteluapua, miten helpottaa oppitunnilla oloaan.. Siihen ei opettajalla ole koulutusta eikä osaamista. Sekä tarjota opettajalle keinoja miten tällaisessa tilanteessa toimitaan. Itse oppiaineella ei ole merkitystä, vaan oppilaan saamalla oikealla tuella.
Psykologien ja koulukuraattorien kannattaisi vierailla siellä asiakkaansa oppitunneilla katsomassa, mikä heitä ahdistaa ja miten heitä tukea. Se ei oikein sieltä kopista käsin aukene, koska nuoren on vaikea sanoittaa toimintaansa.
Sitä perhettä voi tukea esim. perheneuvola tai perhetyö, mutta niitä ei saa koulupsykologilta ja se psykologi ei sinne kotiin kyllä repeä perhetyötä tekemään mitenkään. Vaadit täysin kohtuuttomia.