Lue keskustelun säännöt.
Miksi kouluista puuttuu niin paljon koulupsykologeja?
19.02.2023 |
Osaako joku sanoa syyn siihen, että miksi niin monesta koulusta puuttuu koulupsykologi, vaikka lain mukaan sellainen pitäisi koulussa olla? Luin uutisista, että monessa pikkukunnassa ei avoimeen virkaan ole vuosiin yhtään hakijaa mutta ilmeisesti jopa jossain Espoossa on niin, että paikkoja on auki, mutta hakijoita niihin pakkoihin ei ole. Mikä juttu tässä pikein on? Lapsilla on oikeus saada tukea. Miksi tätä asiaa ei laiteta kuntoon?
Kommentit (598)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Eikös tuo ole erityisopettajan työkenttää? Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia ja kouluttautuneet asioiden opettamiseen. Hämmentää aina se, kun joku opettaja haluaisi psykologin kertovan, miten hänen pitäisi _opettaa_ lasta. Sehän on sitä opettajan työn ydinosaamista.
Merkittävä osa koulupsykologin ydinasiakaskunnasta ei ole millään tavalla opetettavissa. He ovat siihen liian sairaita. Opettaja yrittää ehkä vain esimerkiksi pitää oppilaan luokassa, estää häntä rikkomasta mitään tai vahingoittamasta ketään. Voin kertoa, että ei ole ihan ydinosaamista tämä.
Olen aineenopettaja. Esimerkiksi viime vuonna minulla oli yhdessä ryhmistäni oppilas, joka ei tehnyt tunneillani vuoteen mitään. Yritin syksyllä hänen kanssaan edistyä, mutta lopulta minun oli todettava, että minun on opetettava muuta ryhmää, enkä voi käyttää kaikkea energiaani yhteen poikaan, jonka kanssa työ kuitenkin valuu hukkaan. Tämä narkomaaniäidin lapsi sitten istui tunnit huppu päässä kännykällä muiden opiskellessa. Olin onnekas, että kyseessä ei ollut väkivaltaisesti oirehtiva teinipoika. Mutta koulukuntoinen hän ei todellakaan ollut. Onneksi, nimenomaan hänelle, täksi vuodeksi järjestyi pienryhmäpaikka.
Inkluusion sijaan nämä sairaat lapset tarvitsevat kipeästi hoitoa ja koulussa oman opettajan ja pienryhmän.
Tämä sama problematiikka koskee jo pian kaikkia kasvatusalalla toimivia ihmisiä. Meiltä kaikilta vaaditaan ihmeitä. Me saamme tehtävän, jossa ei voi onnistua. Se on todella uuvuttavaa.
Koulupsykologien puuttuminen näköjään yhteiskunnassa hyväksytään. Ehkäpä pian joudutaan hyväksymään pätevien opettajien puuttuminen kouluista.
Kouluihin tarvitaan apua kautta linjan. Lisää kuraattoreita ja psykologeja, joiden palkkaus ja työolot pitää saada kuntoon. Seinät ja pienryhmät takaisin ja ryhmäkoot kuriin. Lisää resursseja lasten mielenterveysongelmien hoitoon.
Mutta jos lapsi tai nuori ei ole koulukuntoinen, niin ei koulupsykologi ole silloin ollenkaan oikea osoite. Vaan lastenpsykiatria tai nuorisopsykiatria.
Kyllä se akuutista kohtauksesta kärsivä oppilas on enemmän sen koulupsykologin tai kuraattorin keskustelutarpeessa sillä hetkellä kuin opettajien eristettävänä, jottei satuta muita. Vaikka aloittamalla joka päivä koulunsa käymällä juttelemassa siellä oppilashuollon luona. Varmasti se lyhytkin hetki on tärkeä ja kalenterista löytyy tilaa järjestellä se kymmenen minuutin vartin aamunaloitus yhdessä näin oirehtivan oppilaan kanssa eikä todeta, että kun hoitokontakti on muualla, asia ei meille kuulu. Keskustella voi ilman hoitokontaktiakin sitä varten kai siellä koulussa ollaan, että hakeutua voi puheille.. vai heitetäänkö jokainen kopista ulos, kun nähdään, että ahaa, hoitokontakti jonnekin?
Mikä kumma on akuutti kohtaus?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Eikös tuo ole erityisopettajan työkenttää? Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia ja kouluttautuneet asioiden opettamiseen. Hämmentää aina se, kun joku opettaja haluaisi psykologin kertovan, miten hänen pitäisi _opettaa_ lasta. Sehän on sitä opettajan työn ydinosaamista.
Merkittävä osa koulupsykologin ydinasiakaskunnasta ei ole millään tavalla opetettavissa. He ovat siihen liian sairaita. Opettaja yrittää ehkä vain esimerkiksi pitää oppilaan luokassa, estää häntä rikkomasta mitään tai vahingoittamasta ketään. Voin kertoa, että ei ole ihan ydinosaamista tämä.
Olen aineenopettaja. Esimerkiksi viime vuonna minulla oli yhdessä ryhmistäni oppilas, joka ei tehnyt tunneillani vuoteen mitään. Yritin syksyllä hänen kanssaan edistyä, mutta lopulta minun oli todettava, että minun on opetettava muuta ryhmää, enkä voi käyttää kaikkea energiaani yhteen poikaan, jonka kanssa työ kuitenkin valuu hukkaan. Tämä narkomaaniäidin lapsi sitten istui tunnit huppu päässä kännykällä muiden opiskellessa. Olin onnekas, että kyseessä ei ollut väkivaltaisesti oirehtiva teinipoika. Mutta koulukuntoinen hän ei todellakaan ollut. Onneksi, nimenomaan hänelle, täksi vuodeksi järjestyi pienryhmäpaikka.
Inkluusion sijaan nämä sairaat lapset tarvitsevat kipeästi hoitoa ja koulussa oman opettajan ja pienryhmän.
Tämä sama problematiikka koskee jo pian kaikkia kasvatusalalla toimivia ihmisiä. Meiltä kaikilta vaaditaan ihmeitä. Me saamme tehtävän, jossa ei voi onnistua. Se on todella uuvuttavaa.
Koulupsykologien puuttuminen näköjään yhteiskunnassa hyväksytään. Ehkäpä pian joudutaan hyväksymään pätevien opettajien puuttuminen kouluista.
Kouluihin tarvitaan apua kautta linjan. Lisää kuraattoreita ja psykologeja, joiden palkkaus ja työolot pitää saada kuntoon. Seinät ja pienryhmät takaisin ja ryhmäkoot kuriin. Lisää resursseja lasten mielenterveysongelmien hoitoon.
Mutta jos lapsi tai nuori ei ole koulukuntoinen, niin ei koulupsykologi ole silloin ollenkaan oikea osoite. Vaan lastenpsykiatria tai nuorisopsykiatria.
Tähän väliin tarvitaan koulupsykologi, joka yhdessä lääkärin kanssa tekee sellaisen lähetteen, ettei nuori tule heti bumerangina takaisin. Ope ei pysty tekemään mitään.
Koulupsykologi ei pysty lähettämään ketään psykiatrialle, lähetteet menevät aina lääkäriltä lääkärille.
Opettajan kannattaa myös ohjata nuori päivystykseen ja olla yhteydessä lastensuojeluun, jos nuori on vaaraksi itselleen. Se on se oikea osoite akuuteissa tapauksissa, ei oppilashuolto.
Ilman sitä oppilasta tuntevaa psykologia ei lähetteestä tule hyvä. Ihan liikaa on kuultu lausetta "koulu kyllä kuntouttaa"
Lähetteiden tekeminen on lääkärien työsarkaa. Ei psykologin tehtävä ole paikata lääkärin heikkoa ammattitaitoa, jos lääkäri ei kerran osaa hyvää lähetettä tehdä.
Aikamonessa asiassa vaaditaan myös psykologin lausuntoa, jos sellaista ei ole aikaisemmin jo tehty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Eikös tuo ole erityisopettajan työkenttää? Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia ja kouluttautuneet asioiden opettamiseen. Hämmentää aina se, kun joku opettaja haluaisi psykologin kertovan, miten hänen pitäisi _opettaa_ lasta. Sehän on sitä opettajan työn ydinosaamista.
Merkittävä osa koulupsykologin ydinasiakaskunnasta ei ole millään tavalla opetettavissa. He ovat siihen liian sairaita. Opettaja yrittää ehkä vain esimerkiksi pitää oppilaan luokassa, estää häntä rikkomasta mitään tai vahingoittamasta ketään. Voin kertoa, että ei ole ihan ydinosaamista tämä.
Olen aineenopettaja. Esimerkiksi viime vuonna minulla oli yhdessä ryhmistäni oppilas, joka ei tehnyt tunneillani vuoteen mitään. Yritin syksyllä hänen kanssaan edistyä, mutta lopulta minun oli todettava, että minun on opetettava muuta ryhmää, enkä voi käyttää kaikkea energiaani yhteen poikaan, jonka kanssa työ kuitenkin valuu hukkaan. Tämä narkomaaniäidin lapsi sitten istui tunnit huppu päässä kännykällä muiden opiskellessa. Olin onnekas, että kyseessä ei ollut väkivaltaisesti oirehtiva teinipoika. Mutta koulukuntoinen hän ei todellakaan ollut. Onneksi, nimenomaan hänelle, täksi vuodeksi järjestyi pienryhmäpaikka.
Inkluusion sijaan nämä sairaat lapset tarvitsevat kipeästi hoitoa ja koulussa oman opettajan ja pienryhmän.
Tämä sama problematiikka koskee jo pian kaikkia kasvatusalalla toimivia ihmisiä. Meiltä kaikilta vaaditaan ihmeitä. Me saamme tehtävän, jossa ei voi onnistua. Se on todella uuvuttavaa.
Koulupsykologien puuttuminen näköjään yhteiskunnassa hyväksytään. Ehkäpä pian joudutaan hyväksymään pätevien opettajien puuttuminen kouluista.
Kouluihin tarvitaan apua kautta linjan. Lisää kuraattoreita ja psykologeja, joiden palkkaus ja työolot pitää saada kuntoon. Seinät ja pienryhmät takaisin ja ryhmäkoot kuriin. Lisää resursseja lasten mielenterveysongelmien hoitoon.
Mutta jos lapsi tai nuori ei ole koulukuntoinen, niin ei koulupsykologi ole silloin ollenkaan oikea osoite. Vaan lastenpsykiatria tai nuorisopsykiatria.
Tähän väliin tarvitaan koulupsykologi, joka yhdessä lääkärin kanssa tekee sellaisen lähetteen, ettei nuori tule heti bumerangina takaisin. Ope ei pysty tekemään mitään.
Koulupsykologi ei pysty lähettämään ketään psykiatrialle, lähetteet menevät aina lääkäriltä lääkärille.
Opettajan kannattaa myös ohjata nuori päivystykseen ja olla yhteydessä lastensuojeluun, jos nuori on vaaraksi itselleen. Se on se oikea osoite akuuteissa tapauksissa, ei oppilashuolto.
Ilman sitä oppilasta tuntevaa psykologia ei lähetteestä tule hyvä. Ihan liikaa on kuultu lausetta "koulu kyllä kuntouttaa"
Espoossa ei nuorisopsykiatria ottanut lähes vuoteen uusia asiakkaita, ei vaikka olivat miten kipeitä. Vaikka se lähete olisi enkelin kirjoittama, se ei etene. Ja miten se psykologi oppilasta tuntee, jos sillä on 1000 oppilasta piirissään. Aivan poskettomia vaatimuksia.
Uutisten mukaan esim Vantaalla jopa 2000 oppilasta per yksi kouluosykologi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Eikös tuo ole erityisopettajan työkenttää? Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia ja kouluttautuneet asioiden opettamiseen. Hämmentää aina se, kun joku opettaja haluaisi psykologin kertovan, miten hänen pitäisi _opettaa_ lasta. Sehän on sitä opettajan työn ydinosaamista.
Merkittävä osa koulupsykologin ydinasiakaskunnasta ei ole millään tavalla opetettavissa. He ovat siihen liian sairaita. Opettaja yrittää ehkä vain esimerkiksi pitää oppilaan luokassa, estää häntä rikkomasta mitään tai vahingoittamasta ketään. Voin kertoa, että ei ole ihan ydinosaamista tämä.
Olen aineenopettaja. Esimerkiksi viime vuonna minulla oli yhdessä ryhmistäni oppilas, joka ei tehnyt tunneillani vuoteen mitään. Yritin syksyllä hänen kanssaan edistyä, mutta lopulta minun oli todettava, että minun on opetettava muuta ryhmää, enkä voi käyttää kaikkea energiaani yhteen poikaan, jonka kanssa työ kuitenkin valuu hukkaan. Tämä narkomaaniäidin lapsi sitten istui tunnit huppu päässä kännykällä muiden opiskellessa. Olin onnekas, että kyseessä ei ollut väkivaltaisesti oirehtiva teinipoika. Mutta koulukuntoinen hän ei todellakaan ollut. Onneksi, nimenomaan hänelle, täksi vuodeksi järjestyi pienryhmäpaikka.
Inkluusion sijaan nämä sairaat lapset tarvitsevat kipeästi hoitoa ja koulussa oman opettajan ja pienryhmän.
Tämä sama problematiikka koskee jo pian kaikkia kasvatusalalla toimivia ihmisiä. Meiltä kaikilta vaaditaan ihmeitä. Me saamme tehtävän, jossa ei voi onnistua. Se on todella uuvuttavaa.
Koulupsykologien puuttuminen näköjään yhteiskunnassa hyväksytään. Ehkäpä pian joudutaan hyväksymään pätevien opettajien puuttuminen kouluista.
Kouluihin tarvitaan apua kautta linjan. Lisää kuraattoreita ja psykologeja, joiden palkkaus ja työolot pitää saada kuntoon. Seinät ja pienryhmät takaisin ja ryhmäkoot kuriin. Lisää resursseja lasten mielenterveysongelmien hoitoon.
Mutta jos lapsi tai nuori ei ole koulukuntoinen, niin ei koulupsykologi ole silloin ollenkaan oikea osoite. Vaan lastenpsykiatria tai nuorisopsykiatria.
Kyllä se akuutista kohtauksesta kärsivä oppilas on enemmän sen koulupsykologin tai kuraattorin keskustelutarpeessa sillä hetkellä kuin opettajien eristettävänä, jottei satuta muita. Vaikka aloittamalla joka päivä koulunsa käymällä juttelemassa siellä oppilashuollon luona. Varmasti se lyhytkin hetki on tärkeä ja kalenterista löytyy tilaa järjestellä se kymmenen minuutin vartin aamunaloitus yhdessä näin oirehtivan oppilaan kanssa eikä todeta, että kun hoitokontakti on muualla, asia ei meille kuulu. Keskustella voi ilman hoitokontaktiakin sitä varten kai siellä koulussa ollaan, että hakeutua voi puheille.. vai heitetäänkö jokainen kopista ulos, kun nähdään, että ahaa, hoitokontakti jonnekin?
Mikä kumma on akuutti kohtaus?
Esimerkiksi vaikka paniikkikohtaus? Ahdistuskohtaus johon liittyy riehumista/väkivaltaista käytöstä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Jostain syystä suhtaudut aika nihkeästi koulupsykologeihin. Joo ehkä pidät heitä tärkeänä ammattikuntana, mutta silti kommentistasi tihkuu nyreys ja nihkeys heitä kohtaan.
Uskoisin että työssäni kohtaamani psykologit tahtoisivat tehdä parempaa työtä (tällä tarkoitan siis saada suuremman vaikutuksen aikaan. Sen minkä tekevät tekevät varmastikin ihan oikein ja hyvin.). En siis koe että syhtaudun koulupsykologeihin nihkeästi.
Mutta nyreästi ja nihkeästi suhtudun kyllä siihen, miten heidän työnsä on järjestetty. Siihen millaista tukea oppilas ja ope ja koti heiltä kokemukseni mukaan saa. Tämähän voi tietysti vaihdella paljon kunnittain ja henkilönkin mukaan.
Ja varmaan suurelta osin on kyse juuri tuosta resurssin puuttumisesta, jota aloittaja nostaa esiin. Mutta koska en ole koskaan nähnyt koulupsykologia muussa kuin diagnostisessa työssä, en aidosti tiedä, ovatko he se ammattiryhmä, joka diagnoosin jälkeenkin voisi tilannetta olla parantamassa.
Mitä apua toivoisit psykologin voivan konkreettisesti antaa opettajille diagnostisen työn jälkeen?
Minusta olisi mahtavaa, jos sitten yhdessä mietittäisiin lapselle sopivia tukitoimia. Näin äkkiseltään vaikka:
Että joku toinen ammattilainen (psykologi?) laskeutuisi tarvittaessa luokkaan ja toisi uutta näkökulmaa mahdollisiin tapoihin ja käytänteisiin, joilla tukea juuri tätä lasta ottaen huomioon tutkimuksissakin esiin tulleet pulmat.
Että hän ottaisi kantaa ongelman 'vakavuuden' arviointiin isommassa kuvassa ja auttaisi esimerkiksi saamaan lisäresurssia oppilaalle, jos laajemmassa tuentarpeiden ja resurssien yhteensovittamisessa se olisi oikeudenmukaista.
Että hän voisi antaa kotiin työkaluja lapsen tukemiseen.
Että hän voisi ohjata ja auttaa perhettä tarpeen mukaan eteenpäin oikean tuen piiriin siten, että he sinne myös päätyisivät (=ei vain virke siellä paperissa).
Sitä perhettä voi tukea esim. perheneuvola tai perhetyö, mutta niitä ei saa koulupsykologilta ja se psykologi ei sinne kotiin kyllä repeä perhetyötä tekemään mitenkään. Vaadit täysin kohtuuttomia.
Jännää!
Olen aina olettanut, että näin ei tapahdu koska resurssit eivät riitä ja psykologi priorisoi ja pyrkii lyhentämään ylipitkiä jonojaan
.
Sinun lähtökohtasi taas on, että nämä eivät ole ollenkaan koulupsykologin työnkuvan kuuluvia asioita?
No ei ne perheeseen vietävät avut ole psykologin hommia. Ei ne ole meidän sosiaalityöntekijöidenkään hommia. Siellä sohvalla vanhempien kanssa käytännön asioita ohjaa ja miettii sellainen väki kuin perhetyön ohjaajat, koulutukseltan sosionomeja. Ei millään akateemisella työntekijällä ole mahdollisuuksia revetä sinne perheiden arkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Eikös tuo ole erityisopettajan työkenttää? Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia ja kouluttautuneet asioiden opettamiseen. Hämmentää aina se, kun joku opettaja haluaisi psykologin kertovan, miten hänen pitäisi _opettaa_ lasta. Sehän on sitä opettajan työn ydinosaamista.
Merkittävä osa koulupsykologin ydinasiakaskunnasta ei ole millään tavalla opetettavissa. He ovat siihen liian sairaita. Opettaja yrittää ehkä vain esimerkiksi pitää oppilaan luokassa, estää häntä rikkomasta mitään tai vahingoittamasta ketään. Voin kertoa, että ei ole ihan ydinosaamista tämä.
Olen aineenopettaja. Esimerkiksi viime vuonna minulla oli yhdessä ryhmistäni oppilas, joka ei tehnyt tunneillani vuoteen mitään. Yritin syksyllä hänen kanssaan edistyä, mutta lopulta minun oli todettava, että minun on opetettava muuta ryhmää, enkä voi käyttää kaikkea energiaani yhteen poikaan, jonka kanssa työ kuitenkin valuu hukkaan. Tämä narkomaaniäidin lapsi sitten istui tunnit huppu päässä kännykällä muiden opiskellessa. Olin onnekas, että kyseessä ei ollut väkivaltaisesti oirehtiva teinipoika. Mutta koulukuntoinen hän ei todellakaan ollut. Onneksi, nimenomaan hänelle, täksi vuodeksi järjestyi pienryhmäpaikka.
Inkluusion sijaan nämä sairaat lapset tarvitsevat kipeästi hoitoa ja koulussa oman opettajan ja pienryhmän.
Tämä sama problematiikka koskee jo pian kaikkia kasvatusalalla toimivia ihmisiä. Meiltä kaikilta vaaditaan ihmeitä. Me saamme tehtävän, jossa ei voi onnistua. Se on todella uuvuttavaa.
Koulupsykologien puuttuminen näköjään yhteiskunnassa hyväksytään. Ehkäpä pian joudutaan hyväksymään pätevien opettajien puuttuminen kouluista.
Kouluihin tarvitaan apua kautta linjan. Lisää kuraattoreita ja psykologeja, joiden palkkaus ja työolot pitää saada kuntoon. Seinät ja pienryhmät takaisin ja ryhmäkoot kuriin. Lisää resursseja lasten mielenterveysongelmien hoitoon.
Mitä sinun mielestä koulupsykologi olisi voinut tai olisi pitänyt tehdä tuon huppupojan suhteen?
Vastasin väitteeseen siitä, että opettaja osaa kyllä näitä opettaa. Emme osaa. Esimerkiksi matematiikkaa pääaineena lukenut ei ole pätevä miettimään, miten tuetaan lasta, joka on psykoosin partaalla, puhumattakaan miten hänelle opetetaan toisen asteen yhtälöitä.
Psykologi ei voi tehdä asialle mitään, koska hänellä ei ole aikaa, eikä ole mitään paikkaa, johon sairas lapsi ohjataan.
Viestini oli tarkoitus valaista sitä, että kouluissa tarvitaan kaikkeen apua.
Olen opettanut yli 20 vuotta isoilla yläkouluilla. En tunnista lainkaan mitään vastakkainasettelua opettajien ja psykologien välillä. Samassa kusessa ollaan kaikki ja kaikki ymmärrämme, että emme monellekaan asialle mitään voi.
No ei kyllä koulupsykologikaan tiedä miten opetetaan matikkaa psykoosin partaalla olevalle. Eikä hänen kuulukaan tietää. Ymmärrän toki opettajan ongelman, mutta ei koulupsykologin tehtävä ole tietää miten.
Eiköhän kysymys ollut lähinnä siinä, että miten sen oppilaan kanssa tunnilla toimitaan, kun oppilas on psykoosin partaalla ja aine ahdistaa niin paljon, että saa kohtauksen. Siinä luulisi psykologilla olevan osaamista tarjota esim sille oppilaalle keinoja ja keskusteluapua, miten helpottaa oppitunnilla oloaan.. Siihen ei opettajalla ole koulutusta eikä osaamista. Sekä tarjota opettajalle keinoja miten tällaisessa tilanteessa toimitaan. Itse oppiaineella ei ole merkitystä, vaan oppilaan saamalla oikealla tuella.
Psykologien ja koulukuraattorien kannattaisi vierailla siellä asiakkaansa oppitunneilla katsomassa, mikä heitä ahdistaa ja miten heitä tukea. Se ei oikein sieltä kopista käsin aukene, koska nuoren on vaikea sanoittaa toimintaansa.
Jos henkilö on psykoosialtis ja sairastumassa psykoosiin niin ei koulupsykologilla ole kyllä antaa yhtään toimivaa kikkakolmosta, joka estäisi psykoosin.
Tosin kommentistasi heräsi kyllä epäilys, että mahdatko edes tietää mikä psykoosi on.
Minun tytön koululta puuttuu kokonaan koulupsykologi. Ei pääse ADHD-tutkimuksiin. Voiko tästä tehdä valituksen aluehallintovirastoon ja hyödyttääkö se? Tämähän rikkoo lakia, kun koulupsykologille pitäisi päästä seitsemän vuorokauden kuluessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ongelmaa pahentaa vielä että noihin virkoihin halutaa mieluiten nainen. Koska tytöt ei mielellään avaudu ongelmistaan aikuisille miehille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Eikös tuo ole erityisopettajan työkenttää? Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia ja kouluttautuneet asioiden opettamiseen. Hämmentää aina se, kun joku opettaja haluaisi psykologin kertovan, miten hänen pitäisi _opettaa_ lasta. Sehän on sitä opettajan työn ydinosaamista.
Merkittävä osa koulupsykologin ydinasiakaskunnasta ei ole millään tavalla opetettavissa. He ovat siihen liian sairaita. Opettaja yrittää ehkä vain esimerkiksi pitää oppilaan luokassa, estää häntä rikkomasta mitään tai vahingoittamasta ketään. Voin kertoa, että ei ole ihan ydinosaamista tämä.
Olen aineenopettaja. Esimerkiksi viime vuonna minulla oli yhdessä ryhmistäni oppilas, joka ei tehnyt tunneillani vuoteen mitään. Yritin syksyllä hänen kanssaan edistyä, mutta lopulta minun oli todettava, että minun on opetettava muuta ryhmää, enkä voi käyttää kaikkea energiaani yhteen poikaan, jonka kanssa työ kuitenkin valuu hukkaan. Tämä narkomaaniäidin lapsi sitten istui tunnit huppu päässä kännykällä muiden opiskellessa. Olin onnekas, että kyseessä ei ollut väkivaltaisesti oirehtiva teinipoika. Mutta koulukuntoinen hän ei todellakaan ollut. Onneksi, nimenomaan hänelle, täksi vuodeksi järjestyi pienryhmäpaikka.
Inkluusion sijaan nämä sairaat lapset tarvitsevat kipeästi hoitoa ja koulussa oman opettajan ja pienryhmän.
Tämä sama problematiikka koskee jo pian kaikkia kasvatusalalla toimivia ihmisiä. Meiltä kaikilta vaaditaan ihmeitä. Me saamme tehtävän, jossa ei voi onnistua. Se on todella uuvuttavaa.
Koulupsykologien puuttuminen näköjään yhteiskunnassa hyväksytään. Ehkäpä pian joudutaan hyväksymään pätevien opettajien puuttuminen kouluista.
Kouluihin tarvitaan apua kautta linjan. Lisää kuraattoreita ja psykologeja, joiden palkkaus ja työolot pitää saada kuntoon. Seinät ja pienryhmät takaisin ja ryhmäkoot kuriin. Lisää resursseja lasten mielenterveysongelmien hoitoon.
Mitä sinun mielestä koulupsykologi olisi voinut tai olisi pitänyt tehdä tuon huppupojan suhteen?
Vastasin väitteeseen siitä, että opettaja osaa kyllä näitä opettaa. Emme osaa. Esimerkiksi matematiikkaa pääaineena lukenut ei ole pätevä miettimään, miten tuetaan lasta, joka on psykoosin partaalla, puhumattakaan miten hänelle opetetaan toisen asteen yhtälöitä.
Psykologi ei voi tehdä asialle mitään, koska hänellä ei ole aikaa, eikä ole mitään paikkaa, johon sairas lapsi ohjataan.
Viestini oli tarkoitus valaista sitä, että kouluissa tarvitaan kaikkeen apua.
Olen opettanut yli 20 vuotta isoilla yläkouluilla. En tunnista lainkaan mitään vastakkainasettelua opettajien ja psykologien välillä. Samassa kusessa ollaan kaikki ja kaikki ymmärrämme, että emme monellekaan asialle mitään voi.
No ei kyllä koulupsykologikaan tiedä miten opetetaan matikkaa psykoosin partaalla olevalle. Eikä hänen kuulukaan tietää. Ymmärrän toki opettajan ongelman, mutta ei koulupsykologin tehtävä ole tietää miten.
Eiköhän kysymys ollut lähinnä siinä, että miten sen oppilaan kanssa tunnilla toimitaan, kun oppilas on psykoosin partaalla ja aine ahdistaa niin paljon, että saa kohtauksen. Siinä luulisi psykologilla olevan osaamista tarjota esim sille oppilaalle keinoja ja keskusteluapua, miten helpottaa oppitunnilla oloaan.. Siihen ei opettajalla ole koulutusta eikä osaamista. Sekä tarjota opettajalle keinoja miten tällaisessa tilanteessa toimitaan. Itse oppiaineella ei ole merkitystä, vaan oppilaan saamalla oikealla tuella.
Psykologien ja koulukuraattorien kannattaisi vierailla siellä asiakkaansa oppitunneilla katsomassa, mikä heitä ahdistaa ja miten heitä tukea. Se ei oikein sieltä kopista käsin aukene, koska nuoren on vaikea sanoittaa toimintaansa.
Jos henkilö on psykoosialtis ja sairastumassa psykoosiin niin ei koulupsykologilla ole kyllä antaa yhtään toimivaa kikkakolmosta, joka estäisi psykoosin.
Tosin kommentistasi heräsi kyllä epäilys, että mahdatko edes tietää mikä psykoosi on.
Olisi toivottavaa, että opettaja ymmärtäisi soittaa psykoottiselle oppilaalle ambulanssin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Jostain syystä suhtaudut aika nihkeästi koulupsykologeihin. Joo ehkä pidät heitä tärkeänä ammattikuntana, mutta silti kommentistasi tihkuu nyreys ja nihkeys heitä kohtaan.
Uskoisin että työssäni kohtaamani psykologit tahtoisivat tehdä parempaa työtä (tällä tarkoitan siis saada suuremman vaikutuksen aikaan. Sen minkä tekevät tekevät varmastikin ihan oikein ja hyvin.). En siis koe että syhtaudun koulupsykologeihin nihkeästi.
Mutta nyreästi ja nihkeästi suhtudun kyllä siihen, miten heidän työnsä on järjestetty. Siihen millaista tukea oppilas ja ope ja koti heiltä kokemukseni mukaan saa. Tämähän voi tietysti vaihdella paljon kunnittain ja henkilönkin mukaan.
Ja varmaan suurelta osin on kyse juuri tuosta resurssin puuttumisesta, jota aloittaja nostaa esiin. Mutta koska en ole koskaan nähnyt koulupsykologia muussa kuin diagnostisessa työssä, en aidosti tiedä, ovatko he se ammattiryhmä, joka diagnoosin jälkeenkin voisi tilannetta olla parantamassa.
Mitä apua toivoisit psykologin voivan konkreettisesti antaa opettajille diagnostisen työn jälkeen?
Minusta olisi mahtavaa, jos sitten yhdessä mietittäisiin lapselle sopivia tukitoimia. Näin äkkiseltään vaikka:
Että joku toinen ammattilainen (psykologi?) laskeutuisi tarvittaessa luokkaan ja toisi uutta näkökulmaa mahdollisiin tapoihin ja käytänteisiin, joilla tukea juuri tätä lasta ottaen huomioon tutkimuksissakin esiin tulleet pulmat.
Että hän ottaisi kantaa ongelman 'vakavuuden' arviointiin isommassa kuvassa ja auttaisi esimerkiksi saamaan lisäresurssia oppilaalle, jos laajemmassa tuentarpeiden ja resurssien yhteensovittamisessa se olisi oikeudenmukaista.
Että hän voisi antaa kotiin työkaluja lapsen tukemiseen.
Että hän voisi ohjata ja auttaa perhettä tarpeen mukaan eteenpäin oikean tuen piiriin siten, että he sinne myös päätyisivät (=ei vain virke siellä paperissa).
Sitä perhettä voi tukea esim. perheneuvola tai perhetyö, mutta niitä ei saa koulupsykologilta ja se psykologi ei sinne kotiin kyllä repeä perhetyötä tekemään mitenkään. Vaadit täysin kohtuuttomia.
Jännää!
Olen aina olettanut, että näin ei tapahdu koska resurssit eivät riitä ja psykologi priorisoi ja pyrkii lyhentämään ylipitkiä jonojaan
.
Sinun lähtökohtasi taas on, että nämä eivät ole ollenkaan koulupsykologin työnkuvan kuuluvia asioita?No ei ne perheeseen vietävät avut ole psykologin hommia. Ei ne ole meidän sosiaalityöntekijöidenkään hommia. Siellä sohvalla vanhempien kanssa käytännön asioita ohjaa ja miettii sellainen väki kuin perhetyön ohjaajat, koulutukseltan sosionomeja. Ei millään akateemisella työntekijällä ole mahdollisuuksia revetä sinne perheiden arkeen.
Ok, entä nuo muut kohdat?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Eikös tuo ole erityisopettajan työkenttää? Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia ja kouluttautuneet asioiden opettamiseen. Hämmentää aina se, kun joku opettaja haluaisi psykologin kertovan, miten hänen pitäisi _opettaa_ lasta. Sehän on sitä opettajan työn ydinosaamista.
Merkittävä osa koulupsykologin ydinasiakaskunnasta ei ole millään tavalla opetettavissa. He ovat siihen liian sairaita. Opettaja yrittää ehkä vain esimerkiksi pitää oppilaan luokassa, estää häntä rikkomasta mitään tai vahingoittamasta ketään. Voin kertoa, että ei ole ihan ydinosaamista tämä.
Olen aineenopettaja. Esimerkiksi viime vuonna minulla oli yhdessä ryhmistäni oppilas, joka ei tehnyt tunneillani vuoteen mitään. Yritin syksyllä hänen kanssaan edistyä, mutta lopulta minun oli todettava, että minun on opetettava muuta ryhmää, enkä voi käyttää kaikkea energiaani yhteen poikaan, jonka kanssa työ kuitenkin valuu hukkaan. Tämä narkomaaniäidin lapsi sitten istui tunnit huppu päässä kännykällä muiden opiskellessa. Olin onnekas, että kyseessä ei ollut väkivaltaisesti oirehtiva teinipoika. Mutta koulukuntoinen hän ei todellakaan ollut. Onneksi, nimenomaan hänelle, täksi vuodeksi järjestyi pienryhmäpaikka.
Inkluusion sijaan nämä sairaat lapset tarvitsevat kipeästi hoitoa ja koulussa oman opettajan ja pienryhmän.
Tämä sama problematiikka koskee jo pian kaikkia kasvatusalalla toimivia ihmisiä. Meiltä kaikilta vaaditaan ihmeitä. Me saamme tehtävän, jossa ei voi onnistua. Se on todella uuvuttavaa.
Koulupsykologien puuttuminen näköjään yhteiskunnassa hyväksytään. Ehkäpä pian joudutaan hyväksymään pätevien opettajien puuttuminen kouluista.
Kouluihin tarvitaan apua kautta linjan. Lisää kuraattoreita ja psykologeja, joiden palkkaus ja työolot pitää saada kuntoon. Seinät ja pienryhmät takaisin ja ryhmäkoot kuriin. Lisää resursseja lasten mielenterveysongelmien hoitoon.
Mitä sinun mielestä koulupsykologi olisi voinut tai olisi pitänyt tehdä tuon huppupojan suhteen?
Vastasin väitteeseen siitä, että opettaja osaa kyllä näitä opettaa. Emme osaa. Esimerkiksi matematiikkaa pääaineena lukenut ei ole pätevä miettimään, miten tuetaan lasta, joka on psykoosin partaalla, puhumattakaan miten hänelle opetetaan toisen asteen yhtälöitä.
Psykologi ei voi tehdä asialle mitään, koska hänellä ei ole aikaa, eikä ole mitään paikkaa, johon sairas lapsi ohjataan.
Viestini oli tarkoitus valaista sitä, että kouluissa tarvitaan kaikkeen apua.
Olen opettanut yli 20 vuotta isoilla yläkouluilla. En tunnista lainkaan mitään vastakkainasettelua opettajien ja psykologien välillä. Samassa kusessa ollaan kaikki ja kaikki ymmärrämme, että emme monellekaan asialle mitään voi.
No ei kyllä koulupsykologikaan tiedä miten opetetaan matikkaa psykoosin partaalla olevalle. Eikä hänen kuulukaan tietää. Ymmärrän toki opettajan ongelman, mutta ei koulupsykologin tehtävä ole tietää miten.
Eiköhän kysymys ollut lähinnä siinä, että miten sen oppilaan kanssa tunnilla toimitaan, kun oppilas on psykoosin partaalla ja aine ahdistaa niin paljon, että saa kohtauksen. Siinä luulisi psykologilla olevan osaamista tarjota esim sille oppilaalle keinoja ja keskusteluapua, miten helpottaa oppitunnilla oloaan.. Siihen ei opettajalla ole koulutusta eikä osaamista. Sekä tarjota opettajalle keinoja miten tällaisessa tilanteessa toimitaan. Itse oppiaineella ei ole merkitystä, vaan oppilaan saamalla oikealla tuella.
Psykologien ja koulukuraattorien kannattaisi vierailla siellä asiakkaansa oppitunneilla katsomassa, mikä heitä ahdistaa ja miten heitä tukea. Se ei oikein sieltä kopista käsin aukene, koska nuoren on vaikea sanoittaa toimintaansa.
Jos henkilö on psykoosialtis ja sairastumassa psykoosiin niin ei koulupsykologilla ole kyllä antaa yhtään toimivaa kikkakolmosta, joka estäisi psykoosin.
Tosin kommentistasi heräsi kyllä epäilys, että mahdatko edes tietää mikä psykoosi on.
Olisi toivottavaa, että opettaja ymmärtäisi soittaa psykoottiselle oppilaalle ambulanssin.
Mutta sekä psykoottinen että psykologi on melkein samat sanat. Eikö siis ole ihan selvää, että juuri psykologi on se, jonka täytyy juosta paikalle kun jossain on psykoosi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ongelmaa pahentaa vielä että noihin virkoihin halutaa mieluiten nainen. Koska tytöt ei mielellään avaudu ongelmistaan aikuisille miehille.
No höpöhöpö. Virat ovat auki vuosikausia ja niihin todellakin otetaan kuka vain pätevä, joka suostuu. Mutta miehiä ei kiinnosta raskas työ huonolla palkalla kouluissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Eikös tuo ole erityisopettajan työkenttää? Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia ja kouluttautuneet asioiden opettamiseen. Hämmentää aina se, kun joku opettaja haluaisi psykologin kertovan, miten hänen pitäisi _opettaa_ lasta. Sehän on sitä opettajan työn ydinosaamista.
Merkittävä osa koulupsykologin ydinasiakaskunnasta ei ole millään tavalla opetettavissa. He ovat siihen liian sairaita. Opettaja yrittää ehkä vain esimerkiksi pitää oppilaan luokassa, estää häntä rikkomasta mitään tai vahingoittamasta ketään. Voin kertoa, että ei ole ihan ydinosaamista tämä.
Olen aineenopettaja. Esimerkiksi viime vuonna minulla oli yhdessä ryhmistäni oppilas, joka ei tehnyt tunneillani vuoteen mitään. Yritin syksyllä hänen kanssaan edistyä, mutta lopulta minun oli todettava, että minun on opetettava muuta ryhmää, enkä voi käyttää kaikkea energiaani yhteen poikaan, jonka kanssa työ kuitenkin valuu hukkaan. Tämä narkomaaniäidin lapsi sitten istui tunnit huppu päässä kännykällä muiden opiskellessa. Olin onnekas, että kyseessä ei ollut väkivaltaisesti oirehtiva teinipoika. Mutta koulukuntoinen hän ei todellakaan ollut. Onneksi, nimenomaan hänelle, täksi vuodeksi järjestyi pienryhmäpaikka.
Inkluusion sijaan nämä sairaat lapset tarvitsevat kipeästi hoitoa ja koulussa oman opettajan ja pienryhmän.
Tämä sama problematiikka koskee jo pian kaikkia kasvatusalalla toimivia ihmisiä. Meiltä kaikilta vaaditaan ihmeitä. Me saamme tehtävän, jossa ei voi onnistua. Se on todella uuvuttavaa.
Koulupsykologien puuttuminen näköjään yhteiskunnassa hyväksytään. Ehkäpä pian joudutaan hyväksymään pätevien opettajien puuttuminen kouluista.
Kouluihin tarvitaan apua kautta linjan. Lisää kuraattoreita ja psykologeja, joiden palkkaus ja työolot pitää saada kuntoon. Seinät ja pienryhmät takaisin ja ryhmäkoot kuriin. Lisää resursseja lasten mielenterveysongelmien hoitoon.
Mutta jos lapsi tai nuori ei ole koulukuntoinen, niin ei koulupsykologi ole silloin ollenkaan oikea osoite. Vaan lastenpsykiatria tai nuorisopsykiatria.
Kyllä se akuutista kohtauksesta kärsivä oppilas on enemmän sen koulupsykologin tai kuraattorin keskustelutarpeessa sillä hetkellä kuin opettajien eristettävänä, jottei satuta muita. Vaikka aloittamalla joka päivä koulunsa käymällä juttelemassa siellä oppilashuollon luona. Varmasti se lyhytkin hetki on tärkeä ja kalenterista löytyy tilaa järjestellä se kymmenen minuutin vartin aamunaloitus yhdessä näin oirehtivan oppilaan kanssa eikä todeta, että kun hoitokontakti on muualla, asia ei meille kuulu. Keskustella voi ilman hoitokontaktiakin sitä varten kai siellä koulussa ollaan, että hakeutua voi puheille.. vai heitetäänkö jokainen kopista ulos, kun nähdään, että ahaa, hoitokontakti jonnekin?
Yhden kopsyn vastuualue on 700-2000 oppilasta. Ei hän voi tavata aamulla vartin verran akuutisti oirehtivaa, sillä niitä on niin monta tuossa joukossa.
Eikä koulupsykologit hoida akuutteja kriisejä, ei kuulu työnkuvaan.
Ainakin meillä on ihan psykologi ja kuraattori omassa koulussa ja heillä yhteisesti koulun oppilaat.
Jos akuutisti oirehtivaa ei ehdi kukaan oppilashuorltoryhmästä näkemään aamulla edes sen verran, että kyselee kuulumiset ja voinnin, niin mikä virka koko oppilashuollolla koulussa edes on, kun akuuteillekaan tapauksille ei järjestetä aikaa?
Miten kukaan oppilas pääsee keskustelemaan, jos aina näytetään ovea ja kalenteria? Voisiko työnsä järjewtää niin, että tapaamiset alkaa vaikka 15minuuttia myöhemmin kuin koulupäivä, niin kaikki joilla on akuutti tarve keskustelulle, pääsee käymään heti aamusta ja silloin voi katsoa kalenteristaan milloin on aikaa pitemmälle keskustelulle tai ohjata suoraan eteenpäin tarvittaessa?
Ei voi olla näin kaavoihin kangistunutta toimintaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Eikös tuo ole erityisopettajan työkenttää? Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia ja kouluttautuneet asioiden opettamiseen. Hämmentää aina se, kun joku opettaja haluaisi psykologin kertovan, miten hänen pitäisi _opettaa_ lasta. Sehän on sitä opettajan työn ydinosaamista.
Merkittävä osa koulupsykologin ydinasiakaskunnasta ei ole millään tavalla opetettavissa. He ovat siihen liian sairaita. Opettaja yrittää ehkä vain esimerkiksi pitää oppilaan luokassa, estää häntä rikkomasta mitään tai vahingoittamasta ketään. Voin kertoa, että ei ole ihan ydinosaamista tämä.
Olen aineenopettaja. Esimerkiksi viime vuonna minulla oli yhdessä ryhmistäni oppilas, joka ei tehnyt tunneillani vuoteen mitään. Yritin syksyllä hänen kanssaan edistyä, mutta lopulta minun oli todettava, että minun on opetettava muuta ryhmää, enkä voi käyttää kaikkea energiaani yhteen poikaan, jonka kanssa työ kuitenkin valuu hukkaan. Tämä narkomaaniäidin lapsi sitten istui tunnit huppu päässä kännykällä muiden opiskellessa. Olin onnekas, että kyseessä ei ollut väkivaltaisesti oirehtiva teinipoika. Mutta koulukuntoinen hän ei todellakaan ollut. Onneksi, nimenomaan hänelle, täksi vuodeksi järjestyi pienryhmäpaikka.
Inkluusion sijaan nämä sairaat lapset tarvitsevat kipeästi hoitoa ja koulussa oman opettajan ja pienryhmän.
Tämä sama problematiikka koskee jo pian kaikkia kasvatusalalla toimivia ihmisiä. Meiltä kaikilta vaaditaan ihmeitä. Me saamme tehtävän, jossa ei voi onnistua. Se on todella uuvuttavaa.
Koulupsykologien puuttuminen näköjään yhteiskunnassa hyväksytään. Ehkäpä pian joudutaan hyväksymään pätevien opettajien puuttuminen kouluista.
Kouluihin tarvitaan apua kautta linjan. Lisää kuraattoreita ja psykologeja, joiden palkkaus ja työolot pitää saada kuntoon. Seinät ja pienryhmät takaisin ja ryhmäkoot kuriin. Lisää resursseja lasten mielenterveysongelmien hoitoon.
Mitä sinun mielestä koulupsykologi olisi voinut tai olisi pitänyt tehdä tuon huppupojan suhteen?
Vastasin väitteeseen siitä, että opettaja osaa kyllä näitä opettaa. Emme osaa. Esimerkiksi matematiikkaa pääaineena lukenut ei ole pätevä miettimään, miten tuetaan lasta, joka on psykoosin partaalla, puhumattakaan miten hänelle opetetaan toisen asteen yhtälöitä.
Psykologi ei voi tehdä asialle mitään, koska hänellä ei ole aikaa, eikä ole mitään paikkaa, johon sairas lapsi ohjataan.
Viestini oli tarkoitus valaista sitä, että kouluissa tarvitaan kaikkeen apua.
Olen opettanut yli 20 vuotta isoilla yläkouluilla. En tunnista lainkaan mitään vastakkainasettelua opettajien ja psykologien välillä. Samassa kusessa ollaan kaikki ja kaikki ymmärrämme, että emme monellekaan asialle mitään voi.
No ei kyllä koulupsykologikaan tiedä miten opetetaan matikkaa psykoosin partaalla olevalle. Eikä hänen kuulukaan tietää. Ymmärrän toki opettajan ongelman, mutta ei koulupsykologin tehtävä ole tietää miten.
Eiköhän kysymys ollut lähinnä siinä, että miten sen oppilaan kanssa tunnilla toimitaan, kun oppilas on psykoosin partaalla ja aine ahdistaa niin paljon, että saa kohtauksen. Siinä luulisi psykologilla olevan osaamista tarjota esim sille oppilaalle keinoja ja keskusteluapua, miten helpottaa oppitunnilla oloaan.. Siihen ei opettajalla ole koulutusta eikä osaamista. Sekä tarjota opettajalle keinoja miten tällaisessa tilanteessa toimitaan. Itse oppiaineella ei ole merkitystä, vaan oppilaan saamalla oikealla tuella.
Psykologien ja koulukuraattorien kannattaisi vierailla siellä asiakkaansa oppitunneilla katsomassa, mikä heitä ahdistaa ja miten heitä tukea. Se ei oikein sieltä kopista käsin aukene, koska nuoren on vaikea sanoittaa toimintaansa.
Jos henkilö on psykoosialtis ja sairastumassa psykoosiin niin ei koulupsykologilla ole kyllä antaa yhtään toimivaa kikkakolmosta, joka estäisi psykoosin.
Tosin kommentistasi heräsi kyllä epäilys, että mahdatko edes tietää mikä psykoosi on.
Olisi toivottavaa, että opettaja ymmärtäisi soittaa psykoottiselle oppilaalle ambulanssin.
Jokaisesta ahdistuksesta ambulanssi sen sijaan, että paikalle tulis joku oppilashuoltoryhmän edustaja? Johan siinä ambulanssit viheltäisi kaduilla koko ajan rauhoittelmaan paniikkikohtauksen saanutta oppilasta
Vierailija kirjoitti:
Minun tytön koululta puuttuu kokonaan koulupsykologi. Ei pääse ADHD-tutkimuksiin. Voiko tästä tehdä valituksen aluehallintovirastoon ja hyödyttääkö se? Tämähän rikkoo lakia, kun koulupsykologille pitäisi päästä seitsemän vuorokauden kuluessa.
Seitsemän vuorokauden aikaraja koskee ensimmäistä keskustelukäyntiä. Psykologin tutkimukset eivät ole tämän aikarajan piirissä. Eikä mikään sen ensikäynnin jälkeinen aikakaan itse asiassa; olisi ihan laillista antaa sitten seuraava aika kolmen kuukauden päähän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Jostain syystä suhtaudut aika nihkeästi koulupsykologeihin. Joo ehkä pidät heitä tärkeänä ammattikuntana, mutta silti kommentistasi tihkuu nyreys ja nihkeys heitä kohtaan.
Uskoisin että työssäni kohtaamani psykologit tahtoisivat tehdä parempaa työtä (tällä tarkoitan siis saada suuremman vaikutuksen aikaan. Sen minkä tekevät tekevät varmastikin ihan oikein ja hyvin.). En siis koe että syhtaudun koulupsykologeihin nihkeästi.
Mutta nyreästi ja nihkeästi suhtudun kyllä siihen, miten heidän työnsä on järjestetty. Siihen millaista tukea oppilas ja ope ja koti heiltä kokemukseni mukaan saa. Tämähän voi tietysti vaihdella paljon kunnittain ja henkilönkin mukaan.
Ja varmaan suurelta osin on kyse juuri tuosta resurssin puuttumisesta, jota aloittaja nostaa esiin. Mutta koska en ole koskaan nähnyt koulupsykologia muussa kuin diagnostisessa työssä, en aidosti tiedä, ovatko he se ammattiryhmä, joka diagnoosin jälkeenkin voisi tilannetta olla parantamassa.
Mitä apua toivoisit psykologin voivan konkreettisesti antaa opettajille diagnostisen työn jälkeen?
Minusta olisi mahtavaa, jos sitten yhdessä mietittäisiin lapselle sopivia tukitoimia. Näin äkkiseltään vaikka:
Että joku toinen ammattilainen (psykologi?) laskeutuisi tarvittaessa luokkaan ja toisi uutta näkökulmaa mahdollisiin tapoihin ja käytänteisiin, joilla tukea juuri tätä lasta ottaen huomioon tutkimuksissakin esiin tulleet pulmat.
Että hän ottaisi kantaa ongelman 'vakavuuden' arviointiin isommassa kuvassa ja auttaisi esimerkiksi saamaan lisäresurssia oppilaalle, jos laajemmassa tuentarpeiden ja resurssien yhteensovittamisessa se olisi oikeudenmukaista.
Että hän voisi antaa kotiin työkaluja lapsen tukemiseen.
Että hän voisi ohjata ja auttaa perhettä tarpeen mukaan eteenpäin oikean tuen piiriin siten, että he sinne myös päätyisivät (=ei vain virke siellä paperissa).
Sitä perhettä voi tukea esim. perheneuvola tai perhetyö, mutta niitä ei saa koulupsykologilta ja se psykologi ei sinne kotiin kyllä repeä perhetyötä tekemään mitenkään. Vaadit täysin kohtuuttomia.
Jännää!
Olen aina olettanut, että näin ei tapahdu koska resurssit eivät riitä ja psykologi priorisoi ja pyrkii lyhentämään ylipitkiä jonojaan
.
Sinun lähtökohtasi taas on, että nämä eivät ole ollenkaan koulupsykologin työnkuvan kuuluvia asioita?No ei ne perheeseen vietävät avut ole psykologin hommia. Ei ne ole meidän sosiaalityöntekijöidenkään hommia. Siellä sohvalla vanhempien kanssa käytännön asioita ohjaa ja miettii sellainen väki kuin perhetyön ohjaajat, koulutukseltan sosionomeja. Ei millään akateemisella työntekijällä ole mahdollisuuksia revetä sinne perheiden arkeen.
Ok, entä nuo muut kohdat?
Että joku toinen ammattilainen (psykologi?) laskeutuisi tarvittaessa luokkaan ja toisi uutta näkökulmaa mahdollisiin tapoihin ja käytänteisiin, joilla tukea juuri tätä lasta ottaen huomioon tutkimuksissakin esiin tulleet pulmat.
Että hän ottaisi kantaa ongelman 'vakavuuden' arviointiin isommassa kuvassa ja auttaisi esimerkiksi saamaan lisäresurssia oppilaalle, jos laajemmassa tuentarpeiden ja resurssien yhteensovittamisessa se olisi oikeudenmukaista.
Olettaisin, että se diagnoosin teko on juuri sitä.
Että hän voisi antaa kotiin työkaluja lapsen tukemiseen.
Perheneuvola tai perhetyö.
Että hän voisi ohjata ja auttaa perhettä tarpeen mukaan eteenpäin oikean tuen piiriin siten, että he sinne myös päätyisivät (=ei vain virke siellä paperissa).
Myös opettaja voi kertoa perheneuvolasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Eikös tuo ole erityisopettajan työkenttää? Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia ja kouluttautuneet asioiden opettamiseen. Hämmentää aina se, kun joku opettaja haluaisi psykologin kertovan, miten hänen pitäisi _opettaa_ lasta. Sehän on sitä opettajan työn ydinosaamista.
Merkittävä osa koulupsykologin ydinasiakaskunnasta ei ole millään tavalla opetettavissa. He ovat siihen liian sairaita. Opettaja yrittää ehkä vain esimerkiksi pitää oppilaan luokassa, estää häntä rikkomasta mitään tai vahingoittamasta ketään. Voin kertoa, että ei ole ihan ydinosaamista tämä.
Olen aineenopettaja. Esimerkiksi viime vuonna minulla oli yhdessä ryhmistäni oppilas, joka ei tehnyt tunneillani vuoteen mitään. Yritin syksyllä hänen kanssaan edistyä, mutta lopulta minun oli todettava, että minun on opetettava muuta ryhmää, enkä voi käyttää kaikkea energiaani yhteen poikaan, jonka kanssa työ kuitenkin valuu hukkaan. Tämä narkomaaniäidin lapsi sitten istui tunnit huppu päässä kännykällä muiden opiskellessa. Olin onnekas, että kyseessä ei ollut väkivaltaisesti oirehtiva teinipoika. Mutta koulukuntoinen hän ei todellakaan ollut. Onneksi, nimenomaan hänelle, täksi vuodeksi järjestyi pienryhmäpaikka.
Inkluusion sijaan nämä sairaat lapset tarvitsevat kipeästi hoitoa ja koulussa oman opettajan ja pienryhmän.
Tämä sama problematiikka koskee jo pian kaikkia kasvatusalalla toimivia ihmisiä. Meiltä kaikilta vaaditaan ihmeitä. Me saamme tehtävän, jossa ei voi onnistua. Se on todella uuvuttavaa.
Koulupsykologien puuttuminen näköjään yhteiskunnassa hyväksytään. Ehkäpä pian joudutaan hyväksymään pätevien opettajien puuttuminen kouluista.
Kouluihin tarvitaan apua kautta linjan. Lisää kuraattoreita ja psykologeja, joiden palkkaus ja työolot pitää saada kuntoon. Seinät ja pienryhmät takaisin ja ryhmäkoot kuriin. Lisää resursseja lasten mielenterveysongelmien hoitoon.
Mutta jos lapsi tai nuori ei ole koulukuntoinen, niin ei koulupsykologi ole silloin ollenkaan oikea osoite. Vaan lastenpsykiatria tai nuorisopsykiatria.
Kyllä se akuutista kohtauksesta kärsivä oppilas on enemmän sen koulupsykologin tai kuraattorin keskustelutarpeessa sillä hetkellä kuin opettajien eristettävänä, jottei satuta muita. Vaikka aloittamalla joka päivä koulunsa käymällä juttelemassa siellä oppilashuollon luona. Varmasti se lyhytkin hetki on tärkeä ja kalenterista löytyy tilaa järjestellä se kymmenen minuutin vartin aamunaloitus yhdessä näin oirehtivan oppilaan kanssa eikä todeta, että kun hoitokontakti on muualla, asia ei meille kuulu. Keskustella voi ilman hoitokontaktiakin sitä varten kai siellä koulussa ollaan, että hakeutua voi puheille.. vai heitetäänkö jokainen kopista ulos, kun nähdään, että ahaa, hoitokontakti jonnekin?
Yhden kopsyn vastuualue on 700-2000 oppilasta. Ei hän voi tavata aamulla vartin verran akuutisti oirehtivaa, sillä niitä on niin monta tuossa joukossa.
Eikä koulupsykologit hoida akuutteja kriisejä, ei kuulu työnkuvaan.Ainakin meillä on ihan psykologi ja kuraattori omassa koulussa ja heillä yhteisesti koulun oppilaat.
Jos akuutisti oirehtivaa ei ehdi kukaan oppilashuorltoryhmästä näkemään aamulla edes sen verran, että kyselee kuulumiset ja voinnin, niin mikä virka koko oppilashuollolla koulussa edes on, kun akuuteillekaan tapauksille ei järjestetä aikaa?
Miten kukaan oppilas pääsee keskustelemaan, jos aina näytetään ovea ja kalenteria? Voisiko työnsä järjewtää niin, että tapaamiset alkaa vaikka 15minuuttia myöhemmin kuin koulupäivä, niin kaikki joilla on akuutti tarve keskustelulle, pääsee käymään heti aamusta ja silloin voi katsoa kalenteristaan milloin on aikaa pitemmälle keskustelulle tai ohjata suoraan eteenpäin tarvittaessa?
Ei voi olla näin kaavoihin kangistunutta toimintaa.
Oletetaan, että koulupsykologi tapaisi aamulla vartin verran akuutisti oirehtivaa teiniä ja kysyisi kuulumiset. Teini ehtii juuri alkaa kertomaan miten ahdistaa ja v i tuttaa kaikki, että mietti itsemurhaa viikonloppuna ja äiti ja isä kännäsi koko viikonlopun. Ja alkaa itkeä. Sitten vartti on ohi ja koulupsykologi ehtii sanoa että okei, hyvä kun kerroit mutta vartti loppui menehän luokkaan. Tästä on enemmän haittaa kuin hyötyä.
Ihan käsittämätöntä, että jotkut opettajatkin olettavat oppilashuollon vain istuvan huoneissaan odottamassa, että jotakin akuuttia tapahtuu ja syöksyvät sitten supersankarin viitta heiluen paikalle, kun jotakuta ahdistaa. Oppilailta vielä ymmärrän sen, että laittavat viestin jossa pyytävät päästä tänään käymään, mutta että opetushenkilöstö. Meillä on siellä käynneillä asiakkaita, joita ei voi hylätä siksi, että joku muukin voi sillä hetkellä huonosti.
Kysykää rehtoreiltanne ja erkkaopeiltanne, mitä tehdä kun nuori ei pysty olemaan luokassa. Oman kouluni erkat ottavat silloin oppilaan hoiviinsa. Jotkut ovat parikin viikkoa putkeen erkkojen luokassa keräämässä voimia. Jos ongelma on ihan jokapäiväinen, vaaditaan nimenomaan opetuksen järjestämistä jollain eri tavalla, ei kuraattoria tai psykologia toljottamaan sitä kohtausta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä rakensitte tähän keskusteluun vastakkainasettelun koulupsykologi vs opettaja? Molemmat ovat tiukilla. Ja tämä ketju liittyy koulupsykologeihin, joiden tilanteesta herra paratkoon ei puhuta liikaa.
Samaa mietin. En käsitä miksi opettajat haluavat rakentaa vastakkainasettelua ja hämärryttää keskustelua pois koulupsykologien työstä kohti opettajien työtä. Mitä se palvelee? Oppilaitako? Ei taida.
Minusta vastaus aloittajan kysymykseen on raha. Keskustelun laajentamiseksi on minusta mielekästä pohtia esim tätä eri tavoin nostettua teemaa siitä, mitä muuta lasten tueksi voisi kouluun tuoda.
Psykologi tekee tutkimukset ja lapsi saa paperit. Olisi tärkeää ja lainmukaista, että tämä tapahtuisi nopeasti.
Mutta mitä sitten tehdään?
Kokemukseni mukaan koulupsykologin osuus loppuu yleensä siihen. Onko tämä tarkoitus tai tarkoituksenmukaista? Johtuuko osaamisesta vai resursseista vai tehtävänmäärittelystä?
Olisihan se kiva, jos siitä paperista olisi joku ottamassa koppia (open lisäksi). Että diagnoosi ei olisikaan se prosessin päätepiste vaan tuen alku.Missä muualla siis on pulaa tekijöistä, kuin psykologipalveluissa? Vai olisiko heidän myös voitava osallistua asioiden parantamiseen ongelmien tunnistamisen lisäksi?
Eikös tuo ole erityisopettajan työkenttää? Opettajat ovat pedagogiikan ammattilaisia ja kouluttautuneet asioiden opettamiseen. Hämmentää aina se, kun joku opettaja haluaisi psykologin kertovan, miten hänen pitäisi _opettaa_ lasta. Sehän on sitä opettajan työn ydinosaamista.
Merkittävä osa koulupsykologin ydinasiakaskunnasta ei ole millään tavalla opetettavissa. He ovat siihen liian sairaita. Opettaja yrittää ehkä vain esimerkiksi pitää oppilaan luokassa, estää häntä rikkomasta mitään tai vahingoittamasta ketään. Voin kertoa, että ei ole ihan ydinosaamista tämä.
Olen aineenopettaja. Esimerkiksi viime vuonna minulla oli yhdessä ryhmistäni oppilas, joka ei tehnyt tunneillani vuoteen mitään. Yritin syksyllä hänen kanssaan edistyä, mutta lopulta minun oli todettava, että minun on opetettava muuta ryhmää, enkä voi käyttää kaikkea energiaani yhteen poikaan, jonka kanssa työ kuitenkin valuu hukkaan. Tämä narkomaaniäidin lapsi sitten istui tunnit huppu päässä kännykällä muiden opiskellessa. Olin onnekas, että kyseessä ei ollut väkivaltaisesti oirehtiva teinipoika. Mutta koulukuntoinen hän ei todellakaan ollut. Onneksi, nimenomaan hänelle, täksi vuodeksi järjestyi pienryhmäpaikka.
Inkluusion sijaan nämä sairaat lapset tarvitsevat kipeästi hoitoa ja koulussa oman opettajan ja pienryhmän.
Tämä sama problematiikka koskee jo pian kaikkia kasvatusalalla toimivia ihmisiä. Meiltä kaikilta vaaditaan ihmeitä. Me saamme tehtävän, jossa ei voi onnistua. Se on todella uuvuttavaa.
Koulupsykologien puuttuminen näköjään yhteiskunnassa hyväksytään. Ehkäpä pian joudutaan hyväksymään pätevien opettajien puuttuminen kouluista.
Kouluihin tarvitaan apua kautta linjan. Lisää kuraattoreita ja psykologeja, joiden palkkaus ja työolot pitää saada kuntoon. Seinät ja pienryhmät takaisin ja ryhmäkoot kuriin. Lisää resursseja lasten mielenterveysongelmien hoitoon.
Mitä sinun mielestä koulupsykologi olisi voinut tai olisi pitänyt tehdä tuon huppupojan suhteen?
Vastasin väitteeseen siitä, että opettaja osaa kyllä näitä opettaa. Emme osaa. Esimerkiksi matematiikkaa pääaineena lukenut ei ole pätevä miettimään, miten tuetaan lasta, joka on psykoosin partaalla, puhumattakaan miten hänelle opetetaan toisen asteen yhtälöitä.
Psykologi ei voi tehdä asialle mitään, koska hänellä ei ole aikaa, eikä ole mitään paikkaa, johon sairas lapsi ohjataan.
Viestini oli tarkoitus valaista sitä, että kouluissa tarvitaan kaikkeen apua.
Olen opettanut yli 20 vuotta isoilla yläkouluilla. En tunnista lainkaan mitään vastakkainasettelua opettajien ja psykologien välillä. Samassa kusessa ollaan kaikki ja kaikki ymmärrämme, että emme monellekaan asialle mitään voi.
No ei kyllä koulupsykologikaan tiedä miten opetetaan matikkaa psykoosin partaalla olevalle. Eikä hänen kuulukaan tietää. Ymmärrän toki opettajan ongelman, mutta ei koulupsykologin tehtävä ole tietää miten.
Eiköhän kysymys ollut lähinnä siinä, että miten sen oppilaan kanssa tunnilla toimitaan, kun oppilas on psykoosin partaalla ja aine ahdistaa niin paljon, että saa kohtauksen. Siinä luulisi psykologilla olevan osaamista tarjota esim sille oppilaalle keinoja ja keskusteluapua, miten helpottaa oppitunnilla oloaan.. Siihen ei opettajalla ole koulutusta eikä osaamista. Sekä tarjota opettajalle keinoja miten tällaisessa tilanteessa toimitaan. Itse oppiaineella ei ole merkitystä, vaan oppilaan saamalla oikealla tuella.
Psykologien ja koulukuraattorien kannattaisi vierailla siellä asiakkaansa oppitunneilla katsomassa, mikä heitä ahdistaa ja miten heitä tukea. Se ei oikein sieltä kopista käsin aukene, koska nuoren on vaikea sanoittaa toimintaansa.
Jos henkilö on psykoosialtis ja sairastumassa psykoosiin niin ei koulupsykologilla ole kyllä antaa yhtään toimivaa kikkakolmosta, joka estäisi psykoosin.
Tosin kommentistasi heräsi kyllä epäilys, että mahdatko edes tietää mikä psykoosi on.
psykoosin partaalla eiole sama kuin psykoosissa oleva. Monet ovat henkisesti niin ahdistuneita, että monet oppitunnit ovat tuskaa. Tähän nyt vaan sattuu olemaan sillä psykologilla ne taitavammat keinot auttaa sekä oppilasta että opettajaa.
Jos paykologi kokee, ettei hänelläkään ole tietotaitoa auttaa tällaista oppilasta ja ongelman kanssa painivaa opettajaa, niin epäilen koko psykologikoulutuksen pätevyyttä toimia saralla.
Espoossa ei nuorisopsykiatria ottanut lähes vuoteen uusia asiakkaita, ei vaikka olivat miten kipeitä. Vaikka se lähete olisi enkelin kirjoittama, se ei etene. Ja miten se psykologi oppilasta tuntee, jos sillä on 1000 oppilasta piirissään. Aivan poskettomia vaatimuksia.