Miksi kouluista puuttuu niin paljon koulupsykologeja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisäksi tässäkään vastauksessa ei kerrottu, että mikä on niin rankkaa. Eikö kukaan osaa sanoa? Mikä sisäsiistissä päivätyössä, joka vietetään istuen on niin rankkaa? Auttaisiko laihduttaminen?

Voin omasta puolestani kertoa joitain asioita, jotka lähikuukausina ovat olleet raskaita. Se asiakkaiden hätä ja ongelmien syvyys. Kun tunnista toiseen kuuntelee sitä, kuinka joku tahtoo tapaa itsensä, kenet on raiskattu tai kenen vanhemmat ovat vaan harvinaisen huonoja..

.

Mielestäni vapaaehtoistyö on muutoin aika samanlaista, mutta siinä melkein kaikki muut ovat sinun yläpuolellasi ja jopa nämä nuoret. Suomeen on tullut sellainen lasten palvontakulttuuri, joka näkyy joidenkin tahojen tiukassa "asiakas on oikeassa" periaatteessa ja tämän takia olen usein sanonut, että ihmisten kannattaisi aloittaa vapaaehtoisuus vasta palkkatyön jälkeen, jotta eivät katkeroituisi. 

Jos joku kiittämätön nuori jauhaa jotakin jaskaa sinusta ollessasi vapaaehtoinen, joku tyyppi tasoa nuoriso-ohjaaja voi sulkea sinut valtakunnallisesti pois toiminnasta eikä tarjota edes todistusta vapaaehtoisuudesta. 

Se, että saa säännöllisesti palkan työstään ja pystyy sitä kautta valitsemaan oman asuinpaikkansa, syömään ulkona usein ja käymään ulkomailla ilman säästämistä sekä puolustautumaan arvostelijoita vastaan omalla asemallaan ja tittelillään on sellainen juttu, mistä vielä toistaiseksi voin vain uneksia. 

Itselläni on psykologian yliopisto-opintoja taustalla vajaat kaksi vuotta ja lähialojen opintoja useita satoja opintopisteitä lisää. Tutkinto-oikeuteni on tällä hetkellä sosiaalialalla ja teen vielä valtavasti ilmaistyötä ennen kuin voin yrittää saada työstäni myös palkkaa. 

Kyllähän nuo päätösjutut toki ovat isoja, mutta minun mielestä pitää vielä erottaa subjektiivinen ja konkreettinen vastuu. Subjektiivinen vastuu on pahaa mieltä, mitä ihminen valitsee kannettavakseen ja konkreettinen vastuu on todellinen fyysisen tai taloudellisen väkivallan uhka. Kun olin nuorempi, lääkärit ja psykologit tuhosivat itseluottamukseni, vähättelivät maan rakoon ja aiheuttivat pysyviä vammoja tarpeettomilla lääkkeillä. Tämän jälkeen sain lähetteen plastiikkakirurgiaan, jossa kirurgi määräsi minut menemään psykiatrille, koska haitta oli "kosmeettinen". Useinkaan ei valitettu mistään saati odotettu lääkärin työajan loppumista pesäpallomailan kanssa, mutta kun kerran valitettiin, oikeus oli tietysti lääkärin puolella. Näillähän on omat ilmaiset lakimiesarmeijat ja meitä vaadittiin jopa perustelemaan lääketieteellisesti, että selvästi tarpeeton ja haitallinen hoito pitäisi lopettaa eli pitäisi ensin itse opiskella lääkäriksi, jotta voisi uskottavasti todeta sen, minkä jokainen näkee silmillään. 

Psykologi on eri asia kuin lääkäri ja saat korjata, jos olen väärässä, mutta ymmärtääkseni psykologikaan ei joudu helpolla vastuuseen todellisista virheistä saati sitten siitä, että asiakas ei ole tyytyväinen, mikä onkin paljon laveampi valitus. Ammattiylpeiden, pätevien ja stressaantuvien psykologien olisi siis minun mielestä hyvä kysyä itseltään noissa tilanteissa, että "olenko fyysisen tai taloudellisen väkivallan vaarassa?" Toki hädän ja pahan olon näkeminen tuntuu silti, mutta se siis kuuluu pakettiin. 

Minun elämänfilosofiani on, että elämä on sotkuista, arvaamatonta ja suuri mysteeri. Kukaan ei tiedä, mistä universui ihmisineen on tullut ja mihin ollaan menossa. Mielestäni uskonnoissa ja filosofioissa on paljon viisautta ja ongelmien ratkeamisen sijaan toivon enemmän vahvuutta, sillä ongelmia on aina tulossa lisää. Tietysti se, että ammattilainen ei osaa auttaa on pettymys, mutta myös selkeyttää asioita, kun ei tarvitse enää miettiä, että mitä siellä voitaisiin sanoa. Yksinkertaiset neuvot voivat olla turhauttavan tuttuja ja suututtaa sillä hetkellä, mutta kun palautuu siitä negatiivisesta tunnetilasta, mikä siihen liittyy, ehkä neuvoihin palaa takaisin ja antaa niille toisen tai kolmannen mahdollisuuden?

Vierailija kirjoitti:

Luulin että psykologit tienaisi jonkun viisi tonnia. Näköjään ei.

Juuri katsoin yhtä koulupsykologityöpaikkailmoitusta, jossa palkka oli alle 3700 euroa (työajalla 38 h 15 min viikossa).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulin että psykologit tienaisi jonkun viisi tonnia. Näköjään ei.

Juuri katsoin yhtä koulupsykologityöpaikkailmoitusta, jossa palkka oli alle 3700 euroa (työajalla 38 h 15 min viikossa).

Tuo on siis palkka päivätyöstä, joka ei rasita fyysisesti tai aiheuta terveysriskejä tai epämukavuuksia. Pääsee ohituskaistalle suhteessa pienipalkkaisempiin ammattilaisiin ainakin terapiakoulutusten osalta, vaikka lisäkoulutukset on tuolla palkalla helpompi maksaa kuin vaikka hoitajilla. 

Lisäksi pääsee kommentoimaan jopa toisten työtä, mutta harvemmin päinvastoin. Muistan kun pari vuotta sitten oli joku uutissarja, jossa psykologimies kiersi kokeilemassa ihmisten eri töitä ja arvioi sitä, että miten he osaavat työtänsä tehdä. Mutta onko sellaista uutista tehty, jossa vaikka oppilaitospastori- tai diakoni, teatterikouluttaja, opettaja, kirjailija tms. käy katsomassa psykologin työtä ja arvostelemassa sitä omasta näkökulmastaan? 

En ole tästä tietoinen. Tuossa uutisessa oli selvästi se näkökulma, että tämä mies jotenkin yläpuolisena tietää, että miten vaikka lapsia kuuluu ohjata ja kasvattaa ja että siihen liittyvä tieto tulee hänen tiedekunnastaan rahvaalle yksinkertaistettuna. Toisin sanoen psykologian suosio perustuu aika paljon siihen, että ihmisillä menee sekaisin tutkimusväline ja se todellisuus, mitä kuvataan. Tämä on vähän sama kuin thaikielen osaaja kulkisi arvostelemassa suomenkielisiä ja ruotsinkielisiä työpaikkoja sen mukaan, miten sujuvasti siellä puhutaan tietystä asiasta thaikielellä. Thaikieli on väline ja ne asiat, kuten vaikka lattian vahaaminen tietyllä aineella, eivät ole suoraan sidottuja siihen kieleen, vaikka se kieli itsessään voikin tuoda omia vivahteita ja erilaista näkökulmaa. Aika paljonhan tietoa ihmissuhdealoilla muodostuu kokemusperäisesti.

Ihmisillä menee myös pahasti sekaisin valta ja kyky eikä ihme, koska suurinta puhevaltaa käyttävät ikään kuin väkivallan voimalla sanovat, että "se on jämpti ja piste". Tämä on poliittisen tiedon ja oikean tiedon ero ja tietyillä aloilla kiehtoo mahdollisuus päästä sanoittamaan jämptiä toisille. Esim.pahimpana korolla-aikana uutisissa vittuiltiin rokotteesta kieltäytyville siten, että pistettiin joku psykologi puhumaan "ajatusvääristymistä". Missään ei tietysti suoraan sanottu, että rokotteen kieltäytyminen johtuu näistä ajatusvääristymistä, vaan niin annettiin välillisesti ymmärtää. 

miksi kouluissa tarvitaan psykoloogeja? miksi teidän lapset on niin hauraita mieleltään? ei minun aikana ollut kuin kouluterkkari, jonka vastaus kaikkeen oli pasimysiini. ei kai kaikki ongelmat vaan johdu feminismistä ja siitä, että kuri ei kuulu kasvatukseen? kyllä johtuu ja kyllä kuuluu. fyysiset rangaistukset kouluihin niin johan loppuu perseilyt tunneilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulin että psykologit tienaisi jonkun viisi tonnia. Näköjään ei.

Juuri katsoin yhtä koulupsykologityöpaikkailmoitusta, jossa palkka oli alle 3700 euroa (työajalla 38 h 15 min viikossa).

Tuo on siis palkka päivätyöstä, joka ei rasita fyysisesti tai aiheuta terveysriskejä tai epämukavuuksia. Pääsee ohituskaistalle suhteessa pienipalkkaisempiin ammattilaisiin ainakin terapiakoulutusten osalta, vaikka lisäkoulutukset on tuolla palkalla helpompi maksaa kuin vaikka hoitajilla. 

Lisäksi pääsee kommentoimaan jopa toisten työtä, mutta harvemmin päinvastoin. Muistan kun pari vuotta sitten oli joku uutissarja, jossa psykologimies kiersi kokeilemassa ihmisten eri töitä ja arvioi sitä, että miten he osaavat työtänsä tehdä. Mutta onko sellaista uutista tehty, jossa vaikka oppilaitospastori- tai diakoni, teatterikouluttaja, opettaja, kirjailija tms. käy katsomassa psykologin työtä ja arvostelemassa sitä omasta näkökulmastaan? 

En ole tästä tietoinen. Tuossa uutisessa oli selvästi se näkökulma, että tämä mies jotenkin yläpuolisena tietää, että miten vaikka lapsia kuuluu ohjata ja kasvattaa ja että siihen liittyvä tieto tulee hänen tiedekunnastaan rahvaalle yksinkertaistettuna. Toisin sanoen psykologian suosio perustuu aika paljon siihen, että ihmisillä menee sekaisin tutkimusväline ja se todellisuus, mitä kuvataan. Tämä on vähän sama kuin thaikielen osaaja kulkisi arvostelemassa suomenkielisiä ja ruotsinkielisiä työpaikkoja sen mukaan, miten sujuvasti siellä puhutaan tietystä asiasta thaikielellä. Thaikieli on väline ja ne asiat, kuten vaikka lattian vahaaminen tietyllä aineella, eivät ole suoraan sidottuja siihen kieleen, vaikka se kieli itsessään voikin tuoda omia vivahteita ja erilaista näkökulmaa. Aika paljonhan tietoa ihmissuhdealoilla muodostuu kokemusperäisesti.

Ihmisillä menee myös pahasti sekaisin valta ja kyky eikä ihme, koska suurinta puhevaltaa käyttävät ikään kuin väkivallan voimalla sanovat, että "se on jämpti ja piste". Tämä on poliittisen tiedon ja oikean tiedon ero ja tietyillä aloilla kiehtoo mahdollisuus päästä sanoittamaan jämptiä toisille. Esim.pahimpana korolla-aikana uutisissa vittuiltiin rokotteesta kieltäytyville siten, että pistettiin joku psykologi puhumaan "ajatusvääristymistä". Missään ei tietysti suoraan sanottu, että rokotteen kieltäytyminen johtuu näistä ajatusvääristymistä, vaan niin annettiin välillisesti ymmärtää. 

Mitä työtä sinä teetkään?

Siis juuri kun luulit, että ketjun väitteet eivät voi enää kummallisemmiksi mennä, tulee joku ilmoittamaan että psykologin työ ei voi olla rankkaa, koska sitä ei tehdä ulkona ja raskaita esineitä nostellen. Ja joku psykologi on telkkariohjelmassakin ollut! Myös taloudellinen väkivalta muistetaan mainita, mutta henkinen kuorma sattumalta unohtuu.

Vierailija kirjoitti:

miksi kouluissa tarvitaan psykoloogeja? miksi teidän lapset on niin hauraita mieleltään? ei minun aikana ollut kuin kouluterkkari, jonka vastaus kaikkeen oli pasimysiini. ei kai kaikki ongelmat vaan johdu feminismistä ja siitä, että kuri ei kuulu kasvatukseen? kyllä johtuu ja kyllä kuuluu. fyysiset rangaistukset kouluihin niin johan loppuu perseilyt tunneilla.

Aivan, hakkaamallahan se itsetuhoisuus ratkeaa!

Jaksan aina yllättyä tyypeistä, joiden mielestä väkivalta on ok, kunhan sen kohdistaa nuoreen ja puolustuskyvyttömään ihmiseen.

Kyse on oikeastaan siitä, että pitäisi erotella lakipykälien tarve ja asiakaskunnan tosiasiallinen tarve. Oppilaat ja opiskelijat eivät varsinaisesti tarvitse psykologia, vaan osaavaa auttajaa. Olen työskennellyt vuosia erilaisissa auttavissa toiminnoissa ja ikinä minulta ei ole kysytty, että "oletko psykologi?" Ihmiset haluavat apua eivätkä ihailla auttajan titteliä; nämä tittelijutut on aikuisten välisiä hierarkiajuttuja ja politiikkaa. Titteli on hyväksi auttajan egolle ja itseluottamukselle ja tietotaito on hyväksi autettavalle. 

Psykologien erityisosaamista on arviointien tekeminen. Jos terveyspsykologia ei kelpaa nimeksi, se voidaan vaihtaa arviointipsykologiaksi. 

Psykologeilla on yksin oikeus tietynlaisten arvioiden tekemiseen, mutta muutoin oppilaitospastorit, sairaanhoitajat ja erityisesti kuraattorit käsittelevät tismalleen samoja asioita kuin psykologitkin. Tutkintoa tärkeämpää lienee työkokemus, henkilökohtainen soveltuvuus ja mahdolliset tutkintoon liittymättömät opinnot ja harrastuneisuus. Tittelinä psykologian tohtori tms. kuulostaa hienolta, mutta gradun ihmisten roskaustottumuksista tehnyt ja väitöskirjan pyöräilijän reflekseistä liikennesumassa tehnyt psykologi tuskin on automaattisesti pätevämpi kohtaamaan itsetuhoisen nuoren kuin vaikka kriisityötä ja koulutyötä vuosikausia tehnyt sosionomi. Titteli voi kuulostaa upealta, mutta jos ainuttakaan kurssia ei ole aiheesta käyty, titteli on lähinnä silmänlumetta ajatellen varsinaista työtehtävää ja samalla jokaisen ammattikunnan intresseissä on tehostaa tätä silmänlumetta ja illuusiota mahdollisimman paljon, jotta saisi jalan oven väliin mitä monenlaisempiin asemiin ja monesti tietotaidollisesti osaavampien ohi; jos ammattikunnan X tyyppi sanoo osaavansa tehdä suurinpiirtein kaikkea, koska kävi maisteriksi paikassa Z, silloin pitäisi hälytyskellojen soida.

Asiakas ei kostu mitenkään siitä, että häntä on vastassa emerita-professori-desantti-Ph.D, jolla ei kuitenkaan ole keskeistä kokemusta. Pitää osata erottaa kyky ja valta; suurin titteli tuo suurimman puhevallan, mutta ei lisää ymmärrystä täsmäkysymysten suhteen. 

Jos psykologeja tarvitaan kouluun, niin sitten asia on niin, mutta missä on tutkimukset tästä todistamassa? Millä tavalla lopputulos on erilainen, jos juttelemassa on psyk.sairaanhoitaja ja millä tavalla se on huonompi? Onko kukaan Suomessa tutkinut tätä?

Oppilas- ja opiskelijahuoltolaki antaa tavallaan ymmärtää, että psykologi pitää olla käytettävissä, mutta lain toisessa kohdassa puhutaan siitä, että pitää päästä joko kuraattorin tai psykologin juttusille. Ihan kirjastosta saatavien teosten mukaan suurin osa kuraattorille lähetettävistä oppilaista lähetetään tai lähtevät sinne käsittelemään muita kuin suoranaisesti lastensuojelullisia kysymyksiä. 

Vierailija kirjoitti:

Kyse on oikeastaan siitä, että pitäisi erotella lakipykälien tarve ja asiakaskunnan tosiasiallinen tarve. Oppilaat ja opiskelijat eivät varsinaisesti tarvitse psykologia, vaan osaavaa auttajaa. Olen työskennellyt vuosia erilaisissa auttavissa toiminnoissa ja ikinä minulta ei ole kysytty, että "oletko psykologi?" Ihmiset haluavat apua eivätkä ihailla auttajan titteliä; nämä tittelijutut on aikuisten välisiä hierarkiajuttuja ja politiikkaa. Titteli on hyväksi auttajan egolle ja itseluottamukselle ja tietotaito on hyväksi autettavalle. 

Psykologien erityisosaamista on arviointien tekeminen. Jos terveyspsykologia ei kelpaa nimeksi, se voidaan vaihtaa arviointipsykologiaksi. 

Psykologeilla on yksin oikeus tietynlaisten arvioiden tekemiseen, mutta muutoin oppilaitospastorit, sairaanhoitajat ja erityisesti kuraattorit käsittelevät tismalleen samoja asioita kuin psykologitkin. Tutkintoa tärkeämpää lienee työkokemus, henkilökohtainen soveltuvuus ja mahdolliset tutkintoon liittymättömät opinnot ja harrastuneisuus. Tittelinä psykologian tohtori tms. kuulostaa hienolta, mutta gradun ihmisten roskaustottumuksista tehnyt ja väitöskirjan pyöräilijän reflekseistä liikennesumassa tehnyt psykologi tuskin on automaattisesti pätevämpi kohtaamaan itsetuhoisen nuoren kuin vaikka kriisityötä ja koulutyötä vuosikausia tehnyt sosionomi. Titteli voi kuulostaa upealta, mutta jos ainuttakaan kurssia ei ole aiheesta käyty, titteli on lähinnä silmänlumetta ajatellen varsinaista työtehtävää ja samalla jokaisen ammattikunnan intresseissä on tehostaa tätä silmänlumetta ja illuusiota mahdollisimman paljon, jotta saisi jalan oven väliin mitä monenlaisempiin asemiin ja monesti tietotaidollisesti osaavampien ohi; jos ammattikunnan X tyyppi sanoo osaavansa tehdä suurinpiirtein kaikkea, koska kävi maisteriksi paikassa Z, silloin pitäisi hälytyskellojen soida.

Asiakas ei kostu mitenkään siitä, että häntä on vastassa emerita-professori-desantti-Ph.D, jolla ei kuitenkaan ole keskeistä kokemusta. Pitää osata erottaa kyky ja valta; suurin titteli tuo suurimman puhevallan, mutta ei lisää ymmärrystä täsmäkysymysten suhteen. 

Jos psykologeja tarvitaan kouluun, niin sitten asia on niin, mutta missä on tutkimukset tästä todistamassa? Millä tavalla lopputulos on erilainen, jos juttelemassa on psyk.sairaanhoitaja ja millä tavalla se on huonompi? Onko kukaan Suomessa tutkinut tätä?

Oppilas- ja opiskelijahuoltolaki antaa tavallaan ymmärtää, että psykologi pitää olla käytettävissä, mutta lain toisessa kohdassa puhutaan siitä, että pitää päästä joko kuraattorin tai psykologin juttusille. Ihan kirjastosta saatavien teosten mukaan suurin osa kuraattorille lähetettävistä oppilaista lähetetään tai lähtevät sinne käsittelemään muita kuin suoranaisesti lastensuojelullisia kysymyksiä. 

Koskeeko tämä vain psykologeja vai onko muillakin aloilla mielestäsi näin? Harvoin kai kukaan graduaiheensa kanssa pääsääntöisesti työtään tekee työelämässä. Se on muutenkin naurettavan pieni tekele työelämää ja sen sisältöä ajatellen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyse on oikeastaan siitä, että pitäisi erotella lakipykälien tarve ja asiakaskunnan tosiasiallinen tarve. Oppilaat ja opiskelijat eivät varsinaisesti tarvitse psykologia, vaan osaavaa auttajaa. Olen työskennellyt vuosia erilaisissa auttavissa toiminnoissa ja ikinä minulta ei ole kysytty, että "oletko psykologi?" Ihmiset haluavat apua eivätkä ihailla auttajan titteliä; nämä tittelijutut on aikuisten välisiä hierarkiajuttuja ja politiikkaa. Titteli on hyväksi auttajan egolle ja itseluottamukselle ja tietotaito on hyväksi autettavalle. 

Psykologien erityisosaamista on arviointien tekeminen. Jos terveyspsykologia ei kelpaa nimeksi, se voidaan vaihtaa arviointipsykologiaksi. 

Psykologeilla on yksin oikeus tietynlaisten arvioiden tekemiseen, mutta muutoin oppilaitospastorit, sairaanhoitajat ja erityisesti kuraattorit käsittelevät tismalleen samoja asioita kuin psykologitkin. Tutkintoa tärkeämpää lienee työkokemus, henkilökohtainen soveltuvuus ja mahdolliset tutkintoon liittymättömät opinnot ja harrastuneisuus. Tittelinä psykologian tohtori tms. kuulostaa hienolta, mutta gradun ihmisten roskaustottumuksista tehnyt ja väitöskirjan pyöräilijän reflekseistä liikennesumassa tehnyt psykologi tuskin on automaattisesti pätevämpi kohtaamaan itsetuhoisen nuoren kuin vaikka kriisityötä ja koulutyötä vuosikausia tehnyt sosionomi. Titteli voi kuulostaa upealta, mutta jos ainuttakaan kurssia ei ole aiheesta käyty, titteli on lähinnä silmänlumetta ajatellen varsinaista työtehtävää ja samalla jokaisen ammattikunnan intresseissä on tehostaa tätä silmänlumetta ja illuusiota mahdollisimman paljon, jotta saisi jalan oven väliin mitä monenlaisempiin asemiin ja monesti tietotaidollisesti osaavampien ohi; jos ammattikunnan X tyyppi sanoo osaavansa tehdä suurinpiirtein kaikkea, koska kävi maisteriksi paikassa Z, silloin pitäisi hälytyskellojen soida.

Asiakas ei kostu mitenkään siitä, että häntä on vastassa emerita-professori-desantti-Ph.D, jolla ei kuitenkaan ole keskeistä kokemusta. Pitää osata erottaa kyky ja valta; suurin titteli tuo suurimman puhevallan, mutta ei lisää ymmärrystä täsmäkysymysten suhteen. 

Jos psykologeja tarvitaan kouluun, niin sitten asia on niin, mutta missä on tutkimukset tästä todistamassa? Millä tavalla lopputulos on erilainen, jos juttelemassa on psyk.sairaanhoitaja ja millä tavalla se on huonompi? Onko kukaan Suomessa tutkinut tätä?

Oppilas- ja opiskelijahuoltolaki antaa tavallaan ymmärtää, että psykologi pitää olla käytettävissä, mutta lain toisessa kohdassa puhutaan siitä, että pitää päästä joko kuraattorin tai psykologin juttusille. Ihan kirjastosta saatavien teosten mukaan suurin osa kuraattorille lähetettävistä oppilaista lähetetään tai lähtevät sinne käsittelemään muita kuin suoranaisesti lastensuojelullisia kysymyksiä. 

Koskeeko tämä vain psykologeja vai onko muillakin aloilla mielestäsi näin? Harvoin kai kukaan graduaiheensa kanssa pääsääntöisesti työtään tekee työelämässä. Se on muutenkin naurettavan pieni tekele työelämää ja sen sisältöä ajatellen.

Ilman sitä gradua ei saa papereita ulos ja on lomakkeiden silmissä samalla tasolla kuin peruskouluun opiskelunsa päättänyt. 

Kyllä koskee muitakin aloja, vaikka se ei taida nyt olla keskustelun kannalta keskeistä. 

Jos nimenomaan tarvitaan psykologia, pitää osata määritellä, että mikä siinä tutkinnossa on tärkeää, koska lain silmissä 25 vuotias psykologi, joka harrastaa jääkiekon katsomista on aivan yhtä pätevä kuin 35 vuotias, joka ahmii kirjoja ja jolla on kymmenen vuotta enemmän työkokemusta ja fyysisesti paremmassa kunnossa vain 25 vuotias. Mutta lain silmissä myös tuo 25 vuotias on pelkän paperin perusteella pätevämpi oppilashuoltoon kuin 99% ihmisistä. 

Jokaisesta yliopistotutkinnosta voidaan poistaa tarkastelun helpottamiseksi seuraavat villat ja höyhenet:

-kieliopinnot

-vapaasti valittavat (voi käydä mikä tahansa kurssi, kunhan on yliopistotasoinen)

-tutkimusmenetelmäopinnot

-gradu (jokaisella erilainen, joten ei voi vastata työelämän tarpeeseen)

-sivuaine (yhdellä koostuu aidasta ja toisella seipäästä eli ei yhdistä näitä ammattilaisia)

Kun nuo on poistettu, voidaan ruveta katsomaan, että mikä siellä tutkinnossa on sellaista sisältöä, joka ei tule elämänkokemuksen kautta tai löydy jo eri nimellä muista tutkinnoista. 

Ajatuksen siitä, että ihminen X on pätevä johonkin täytyy koostua jostain selitettävästä sisällöstä. Jos minun mielestä Pekka on hyvä piirtämään, minun pitäisi varsinkin valtaa käyttävänä ihmisenä pystyä sanomaan, että mikä Pekan piirustuksissa on hyvää. Onko Pekka taitava käyttämään eri vahvuisi kyniä tai värejä? Tietääkö hän, minne pitää laittaa varjostusta tai ei? Onko hän hyvä kolmiulotteisten muotojen hahmottamisessa? Tietääkö hän, mihin kohtaan piirustuksessa ei kannata uhrata liikaa huomiota? Onko hänen avaruudellinen hahmottamiskykynsä jotenkin erityisen hyvä ja hän osaa laskea jo luonnosteluvaiheessa, että mihin vaikka mallin silmä piirretään suhteessa korvaan, että vältetään virhe?

Pekan piirustustaito koostuu asioista, jotka voi selittää. 

Vierailija kirjoitti:

Kyse on oikeastaan siitä, että pitäisi erotella lakipykälien tarve ja asiakaskunnan tosiasiallinen tarve. Oppilaat ja opiskelijat eivät varsinaisesti tarvitse psykologia, vaan osaavaa auttajaa. Olen työskennellyt vuosia erilaisissa auttavissa toiminnoissa ja ikinä minulta ei ole kysytty, että "oletko psykologi?" Ihmiset haluavat apua eivätkä ihailla auttajan titteliä; nämä tittelijutut on aikuisten välisiä hierarkiajuttuja ja politiikkaa. Titteli on hyväksi auttajan egolle ja itseluottamukselle ja tietotaito on hyväksi autettavalle. 

Psykologien erityisosaamista on arviointien tekeminen. Jos terveyspsykologia ei kelpaa nimeksi, se voidaan vaihtaa arviointipsykologiaksi. 

Psykologeilla on yksin oikeus tietynlaisten arvioiden tekemiseen, mutta muutoin oppilaitospastorit, sairaanhoitajat ja erityisesti kuraattorit käsittelevät tismalleen samoja asioita kuin psykologitkin. Tutkintoa tärkeämpää lienee työkokemus, henkilökohtainen soveltuvuus ja mahdolliset tutkintoon liittymättömät opinnot ja harrastuneisuus. Tittelinä psykologian tohtori tms. kuulostaa hienolta, mutta gradun ihmisten roskaustottumuksista tehnyt ja väitöskirjan pyöräilijän reflekseistä liikennesumassa tehnyt psykologi tuskin on automaattisesti pätevämpi kohtaamaan itsetuhoisen nuoren kuin vaikka kriisityötä ja koulutyötä vuosikausia tehnyt sosionomi. Titteli voi kuulostaa upealta, mutta jos ainuttakaan kurssia ei ole aiheesta käyty, titteli on lähinnä silmänlumetta ajatellen varsinaista työtehtävää ja samalla jokaisen ammattikunnan intresseissä on tehostaa tätä silmänlumetta ja illuusiota mahdollisimman paljon, jotta saisi jalan oven väliin mitä monenlaisempiin asemiin ja monesti tietotaidollisesti osaavampien ohi; jos ammattikunnan X tyyppi sanoo osaavansa tehdä suurinpiirtein kaikkea, koska kävi maisteriksi paikassa Z, silloin pitäisi hälytyskellojen soida.

Asiakas ei kostu mitenkään siitä, että häntä on vastassa emerita-professori-desantti-Ph.D, jolla ei kuitenkaan ole keskeistä kokemusta. Pitää osata erottaa kyky ja valta; suurin titteli tuo suurimman puhevallan, mutta ei lisää ymmärrystä täsmäkysymysten suhteen. 

Jos psykologeja tarvitaan kouluun, niin sitten asia on niin, mutta missä on tutkimukset tästä todistamassa? Millä tavalla lopputulos on erilainen, jos juttelemassa on psyk.sairaanhoitaja ja millä tavalla se on huonompi? Onko kukaan Suomessa tutkinut tätä?

Oppilas- ja opiskelijahuoltolaki antaa tavallaan ymmärtää, että psykologi pitää olla käytettävissä, mutta lain toisessa kohdassa puhutaan siitä, että pitää päästä joko kuraattorin tai psykologin juttusille. Ihan kirjastosta saatavien teosten mukaan suurin osa kuraattorille lähetettävistä oppilaista lähetetään tai lähtevät sinne käsittelemään muita kuin suoranaisesti lastensuojelullisia kysymyksiä. 

Kuten vaikka kirurgi tai hammaslääkäri, psykologi on korvaamaton silloin, kun häntä todella tarvitaan.

Auttava keskustelu ei kuitenkaan missään tapauksessa ole psykologin yksinomaisuutta, mikä oli tässä viestinä. Auttavan keskustelutyön historia menee aikaan kauas ennen psykologian keksimistä. Psykologia tuli uutena tulokkaana 1800-luvulla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyse on oikeastaan siitä, että pitäisi erotella lakipykälien tarve ja asiakaskunnan tosiasiallinen tarve. Oppilaat ja opiskelijat eivät varsinaisesti tarvitse psykologia, vaan osaavaa auttajaa. Olen työskennellyt vuosia erilaisissa auttavissa toiminnoissa ja ikinä minulta ei ole kysytty, että "oletko psykologi?" Ihmiset haluavat apua eivätkä ihailla auttajan titteliä; nämä tittelijutut on aikuisten välisiä hierarkiajuttuja ja politiikkaa. Titteli on hyväksi auttajan egolle ja itseluottamukselle ja tietotaito on hyväksi autettavalle. 

Psykologien erityisosaamista on arviointien tekeminen. Jos terveyspsykologia ei kelpaa nimeksi, se voidaan vaihtaa arviointipsykologiaksi. 

Psykologeilla on yksin oikeus tietynlaisten arvioiden tekemiseen, mutta muutoin oppilaitospastorit, sairaanhoitajat ja erityisesti kuraattorit käsittelevät tismalleen samoja asioita kuin psykologitkin. Tutkintoa tärkeämpää lienee työkokemus, henkilökohtainen soveltuvuus ja mahdolliset tutkintoon liittymättömät opinnot ja harrastuneisuus. Tittelinä psykologian tohtori tms. kuulostaa hienolta, mutta gradun ihmisten roskaustottumuksista tehnyt ja väitöskirjan pyöräilijän reflekseistä liikennesumassa tehnyt psykologi tuskin on automaattisesti pätevämpi kohtaamaan itsetuhoisen nuoren kuin vaikka kriisityötä ja koulutyötä vuosikausia tehnyt sosionomi. Titteli voi kuulostaa upealta, mutta jos ainuttakaan kurssia ei ole aiheesta käyty, titteli on lähinnä silmänlumetta ajatellen varsinaista työtehtävää ja samalla jokaisen ammattikunnan intresseissä on tehostaa tätä silmänlumetta ja illuusiota mahdollisimman paljon, jotta saisi jalan oven väliin mitä monenlaisempiin asemiin ja monesti tietotaidollisesti osaavampien ohi; jos ammattikunnan X tyyppi sanoo osaavansa tehdä suurinpiirtein kaikkea, koska kävi maisteriksi paikassa Z, silloin pitäisi hälytyskellojen soida.

Asiakas ei kostu mitenkään siitä, että häntä on vastassa emerita-professori-desantti-Ph.D, jolla ei kuitenkaan ole keskeistä kokemusta. Pitää osata erottaa kyky ja valta; suurin titteli tuo suurimman puhevallan, mutta ei lisää ymmärrystä täsmäkysymysten suhteen. 

Jos psykologeja tarvitaan kouluun, niin sitten asia on niin, mutta missä on tutkimukset tästä todistamassa? Millä tavalla lopputulos on erilainen, jos juttelemassa on psyk.sairaanhoitaja ja millä tavalla se on huonompi? Onko kukaan Suomessa tutkinut tätä?

Oppilas- ja opiskelijahuoltolaki antaa tavallaan ymmärtää, että psykologi pitää olla käytettävissä, mutta lain toisessa kohdassa puhutaan siitä, että pitää päästä joko kuraattorin tai psykologin juttusille. Ihan kirjastosta saatavien teosten mukaan suurin osa kuraattorille lähetettävistä oppilaista lähetetään tai lähtevät sinne käsittelemään muita kuin suoranaisesti lastensuojelullisia kysymyksiä. 

Kuten vaikka kirurgi tai hammaslääkäri, psykologi on korvaamaton silloin, kun häntä todella tarvitaan.

Auttava keskustelu ei kuitenkaan missään tapauksessa ole psykologin yksinomaisuutta, mikä oli tässä viestinä. Auttavan keskustelutyön historia menee aikaan kauas ennen psykologian keksimistä. Psykologia tuli uutena tulokkaana 1800-luvulla. 

Eipä kai tässä keskustelussa muuta ole väitettykään. Testien tekeminen se erottava tekijä on keskustelun mukaan ollut ja niitä eivät voi tehdä kuin psykologit. Koska niin nyt on jotkut viisaammat päättäneet (niin kai ammattioikeudet toimivat yleisestikin ja varmaan niille on paikkansa).

up

Aika jännä käänne keskustelussa. Eli loppujen lopuksi ei varmaan tarvita mitään tutkintovaatimuksia mihinkään töihin. Kunhan vaan on elämänkokemusta vaikka siitä elämänkoulussa.

Siinä on kiva homma rekrytoijilla, kun kuka vaan voi hakea ihan mitä vaan työtä. Nuorien on turha vaivautua hakemaan, eiväthän he mitään tajua ja osaa.

Tämä keskustelu selittää kyllä niin hyvin kysyttyä asiaa. Kohtahan koulupsykologin nimikkeen voisi poistaa kokonaan, samahan se on kuka tuota työtä tekee ja vaan keskustelee niitä näitä. Ja alemmin koulutettu porukka tulee halvemmaksi vai tuleekohan sittenkään?

Mitä ihmettä kirjoitti:

Tämä keskustelu selittää kyllä niin hyvin kysyttyä asiaa. Kohtahan koulupsykologin nimikkeen voisi poistaa kokonaan, samahan se on kuka tuota työtä tekee ja vaan keskustelee niitä näitä. Ja alemmin koulutettu porukka tulee halvemmaksi vai tuleekohan sittenkään?

Koulutus ei ole itseisarvo samalla tavalla kuin soveltuva tietotaito. Koulutus on väline eikä itse päämäärä. Tärkeää on se, että ihminen saa jostain tietotaidot. Yleiset kielitutkinnot ovat osoitus siitä, että ihminen voi omaksua kokonaan uusia taitoja ja oppia hyvin vaikeita asioita ilman koulutusta. Yleiset kielitutkinnot perustuvat tasa-arvoajatukseen, jonka mukaan kuka tahansa ansaitsee mahdollisuuden osoittaa oppineensa vaikka venäjän kielen täydellisesti taustoista riippumatta. Elämme internet-aikaa ja tiedon monopoli on romahtanut. Tavallinen ihminen on nähnyt enemmän maailmaa kuin joku antropologian professori sota-aikana. 

Mitä tulee itse koulupsykologin saatavuuteen kouluissa, ymmärtääksemme ongelmaa enemmän meidän pitäisi mennä kaivelemaan niitä eduskunnan arkistoja ja muita asiakirjoja, joista selviää, miten tähän nykylakiin on päästy eli miten on perusteltu psykologin tarve. Monissa kouluissa vuonna 2023 yksi kuraattori vastaa monesta eri koulusta eikä monilla kouluilla ole omaa kuraattoria, vaan yksi kuraattori kiertää monissa kouluissa ja on paikalla valittuina päivinä, mikä on vielä lain mukaan ilmeisesti OK, ellei oppilas tarvitse kriisiapua ja tällöin apu pitää järjestää nopeammin. 

Koska psykologisia arvioita ilmeisesti tarvitaan paljon harvemmin ei koulupsykologeja tarvita määrällisesti erityisen paljon. Lisäksi asiaan liittyy varmasti myös muuta koulutuspoliittista vaikutetta eli psykologian opiskelumahdollisuudet yliopistossa, pääsykoekriteerit ja kaikki. 

Oma kokemukseni on sellainen, että opiskelin itse AMK:ssa yhteen aikaan ja kävin juttelemassa saman koulun oppilaitospapille ja psykologille. Psykologi totesi minulle papin kanssa juttelemisesta, että "se on enemmän sellaista juttelua". En sanonut tuohon mitään, mutta keskustelut olivat käytännössä lähes identtisiä. Purin tismalleen samoja asioita ja psykologi ehkä kirjoitti asioita ylös, mutta ei hän tarvinnut mitään ratkaisuja, vaan kertoi perusjuttuja, jotka tiesin jo omien opintojeni kautta. En siis mitenkään tarkoita vähätellä psykologeja, mutta ilman arvioinnin tarvetta en ole varma siitä, että pystyykö hän tuomaan sellaisia näkökulmia, jotka olisivat arvokkaampia ja parempia kuin muiden näkökulmat, vaikka erilaisia ne voivat olla ja yhtä hyviä. 

Ihmissuhdealojen jäsentely on vielä kesken ja se, mikä on todella tärkeää ja olennaista tietoa millekin ammattikunnalle tai mikä on kaikille yhteistä tietoa on sellainen asia, minkä arvioimiseen ei tietääkseni ole mitään hyvin tarkkoja välineitä vielä. Esim.psykoterapiakoulutukseen voi hakea ihan erilaisilla koulutuksilla, joten tämä antaa ymmärtää, että kaikkia näitä koulutuksia kuitenkin yhdistää jokin yhteinen sisältö, mutta tätä keskeistä sisältöä, joka on kaikkien koulutusten ytimessä ei ole vielä avattu. 

Mielenkiintoista tämän psykologikeskustelun osalta minusta on myös se, että Suomen mielenterveyspalvelut ovat puoliksi vapaaehtoisten varassa, jotka edustavat kaikenlaisia ammatillisia taustoja. Valtakunnallisiin hätäyhteydenottoihin vastaavat ihmiset, joita kouluttavat sosiaalityöntekijät ja pitkän linjan vapaaehtoiset. Mistä tämä kertoo? Tarkoittaako tämä sitä, että työ on huonosti organisoitua ja valtio säästää mielenterveydestä niin paljon, että ei kehtaa käyttää erikoispsykologeja tai psykiatreja kouluttajina vastuutehtävissä? Vai onko kyse siitä, että tätä selvästi koottua kaikille yhteistä tiukkaa tietoa on koottu sen verran vähän, että näillä ammattikunnilla ei ole näihin juttuihin suuremmin annettavaa? Minulla ei ole tämän suhteen mitään vahvoja mielipiteitä, mutta tätä voisi käyttää argumenttina sen puolesta, että mielenterveysjutut eivät näytä kuuluvan yhdelle ammattiryhmälle. 

Ihan kuin psykologin koulutus olisi vain jonkinlainen väylä tittelinhimon tyydytykseen, eikä tärkeä osa ammattiin valmistumista. Kyllä siellä yliopistossa ihan opiskellaan asioita, jotka ovat työssä tärkeitä. Ja harjoitellaan sitä käytännön työtä, käydään eri terapiasuuntausten perusteita. Varmasti joku muukin osaisi teettää psykologin tutkimukseen kuuluvia kognitiivisia tehtäviä, jos niitä opiskelisi, mutta silloin hän nimenomaan _opiskelisi psykologiksi._

Up

Vierailija kirjoitti:

Ihan kuin psykologin koulutus olisi vain jonkinlainen väylä tittelinhimon tyydytykseen, eikä tärkeä osa ammattiin valmistumista. Kyllä siellä yliopistossa ihan opiskellaan asioita, jotka ovat työssä tärkeitä. Ja harjoitellaan sitä käytännön työtä, käydään eri terapiasuuntausten perusteita. Varmasti joku muukin osaisi teettää psykologin tutkimukseen kuuluvia kognitiivisia tehtäviä, jos niitä opiskelisi, mutta silloin hän nimenomaan _opiskelisi psykologiksi._

On tärkeää, että ei sekoiteta nykyistä koulutuspolitiikkaa ja taitoasioita.

Sadan vuoden päästä mitään Aspergeria ei välttämättä enää ole olemassa muualla kuin lääketieteen historiakirjoissa ja hallinnolliset tittelit ja tehtävät ovat voineet muuttua hyvin paljon. On voitu esim.siirtyä yleisten kielitutkintojen tapaiseen osaamisperusteisuuteen taitojen osoittamisessa ja luovuttu nykyisestä lukio > pääsykoe > yhteiset opinnot > satunnainen kandin tutkielma > satunnainen sivuaine > satunnainen gradu -järjestelmästä, johon nykyinen keskiajalla perustettu yliopistojärjestelmä perustuu. 

Näyttää siltä, että se tieto mikä lähinnä säilyy ihmissuhdealoilla on filosofiaan ja uskontoon liittyvä tieto, kun vielä nykyäänkin puhutaan Jeesuksesta, Buddhasta tai Platonista. 

Jossain muussa maassa juuri nyt lääkäriksi opiskelevat voivat harjoitella juttuja, joita pohjoismaissa opiskelevat myös hoitajat ja Keniassa saatetaan valmistua psykologin nimikkeellä opiskellen aika eri juttuja kuin Ruotsissa. 

Jos kouluihin tarvitaan oikeasti ihmisiä tekemään tiettyjä asioita, koulutus voidaan järjestää tehokkaamminkin, mutta kuten politiikassa yleensä, aina on ihmisiä, joilta joku muutos olisi pois ja siksi kehitys on monimutkaisempaa. 

Kuvauksesi opiskelusta on toki vuoden 2023 Suomen osalta deskriptiivisesti pätevä. Preskriptiivinen tai normatiivinen pätevyys onkin sitten ihan eri asia, jos asiaa miettii siltä kannalta. 

No jopas oli ketju